Aina ei voi onnistua

Kaksi suurta valkokankaiden tähteä ja laulajarakkauttani ovat Tapio Rautavaara ja Tauno Palo. Tapsa kuoli 1970, Tauno Palo 1982. Elokuvat on tallennettu ja niitä löytyy meiltä kotoa. Laulut elävät levyillä ja soivat autossani kun ajan yksin. Muu perhe ei oikein jaksa samoja biisejä kuunnella peräjälkeen koko ajomatkan ajan.

Tapani Kansa on vielä voimissaan. Minun ensimmäinen Tapani Kansan live-esiintyminen oli päättyä avioeroon. Vietimme leppoisaa kesäviikonloppua pienten poikiemme kanssa mökillä joskus 80-luvulla. Sitä aikaa kun Prinsessastamme ei vielä osattu edes unelmoida. Somero-lehti esitti somerniemeläisellä vaatimattomuudellaan pientä mustavalkoista mainosta Tapani Kansan esiintymisestä lauantain lavatansseissa Ämyrillä. Ken ei Ämyriä tunne, ei hänen tätä tarinaakaan tarvitse lukea. Blogini kohdeyleisö on laajan yleissivistyksen omaavat henkilöt, ei kuka tahansa moukka.

Lainaan Ämyrin omaa mainoslausetta: “Tunnelmallinen Ämyrin lava Somerniemellä on viihdyttänyt tanssin ja tanssimusiikin ystäviä läheltä ja kaukaa jo yli viiden vuosikymmenen ajan. Tule sinäkin kokemaan paikan ainutlaatuinen tunnelma.”

Mikko ei ollut yleissivistynyt 80-luvulla. Lavatanssit kammottivat miestä. Mutta Tapani Kansa Ämyrillä!! Mykkäkoulun, riitelyn, tiuskimisen, ilkeyksien, pisteliäiden huomautusten, uhkausten ja kiristyksen jälkeen Mikko lähti pitkin hampain, vihaisena ja ärtyneenä Ämyrille. Riitelyn päätteeksi oli sovittu ettei tarvitse tanssia. Vaan kuinkas sitten kävikään! “Luonnonkauniilla paikalla Painiojärven ja Jyrkkälammen välisellä mäntymetsäisellä harjulla sijaitseva Ämyri on jo vuodesta 1952 ollut alueensa suosituin tanssipaikka. Edullinen sijainti ja hyvä maine houkutteli edellisellä tanssikaudellakin keskimäärin 900 kävijää / ilta. Talkoovoimin ylläpidetty Ämyri on perinteisesti ollut paikka, jonne tullaan nimenomaan tanssimaan ja sen ohella nauttimaan kiireettömästä tunnelmasta ja kauniista maisemasta.” Tämä kaikki yhdistettynä Tapani Kansaan!

Elämänsä ensimmäisissä lavatansseissaan Mikko tanssi jalkansa kipeiksi, paitansa märäksi ja keuhkonsa pihalle. Humppaa, jenkkaa, valssia ja totesi Tapani Kansan sanoin “…heitin kaiken vuoksi naisen, tiedän kyllä minkälaisen… kulta kultasein… en mene enää kaupunkiin, sä olet kaunistunut niin, en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin…”

Eilen Ämyrillä lauloi Tapani Kansa. Olin mökillä, Mikko on Intiassa. Ämyrillä ei tanssittajista ole pulaa, se ei ole ongelma. Mutta voi… oikea jalkani on kremppa. Onnun. Ostin perjantaina Tukijalkine-kaupasta uudet kengät ja tukipohjalliset. Onnun silti. Ei tällä nilkalla tanssita R-A-K-A-S:ta Ämyrin lavalla. Minulla oli Lavatanssihepenetkin mukana. Vaikea ratkaisu. Ajoin raskain mielin illalla koiran kanssa kotiin Töölöön. Tapani Kansa jäi.

“…päättyneet on päivät jolloin tein mä mitä vain…”

Kesäsarja “Öko” Intia/2: Kierrätys

Saksassa on varmaan maailman tehokkain ja paras keskitetty jätteiden kierrätysjärjestelmä. Myös Intiassa kierrätys on tehokasta, vaikkakin hyvin erilaista. Kun vertaa Saksaa ja Intiaa tässä suhteessa tulee mieleen erään (intialaisen) ystäväni vertaus Kiinan ja Intian välillä: Kiinassa korruptio on organisoitu keskitetysti, Intiassa se on hajautettu.

Olen kuullut huhuja, että Intiassa olisi kaatopaikkoja. Luulen, että se on vain urbaani legenda. Käytännön jätehuolto ja siihen liittyvä kierrätys toimii seuraavasti.

Kotiapulaisemme erottelee jätteistä arvotavaran: paperin, pahvin, pullonkorkit ja metallit, jotka hän myy kiertäville kierrätysyrittäjille ja tilittää saadut rahat meille. Samalla hän tarkistaa olemmeko heittäneet pois jotain, mille hänellä olisi itsellä käyttöä. Seuraavaksi roskispussi viedään pihalle ja vartijat tarkistavat puolestaan josko pussissa olisi jotain käyttökelpoista. Jätteidenkerääjä käy päivittäin hakemassa roskat – en tiedä maksaako hän niistä vartijoille, mutta ainakaan me emme maksa mitään jätteiden hakemisesta. Seuraavassa vaiheessa jätteet lajitellaan pienissä “lajittelukeskuksissa”. Katujen varret ovat täynnä pikkuyrityksiä, vajoja ja kojuja, joissa myydään, valmistetaan ja korjataan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Siellä nämä lajittelukeskuksetkin ovat. Tässä vaiheessa erotellaan ainakin vähempiarvoiset muovit kuten muovipullot (niitten korkithan otettiin talteen jo aikaisemmassa vaiheessa) ja muovipussit. Seuraavaksi jätteet kipataan teiden ja katujen reunoille, puistoihin ja tyhjille tonteille. Nyt on vuorossa viimeinen ihmisvoimin tapahtuva jätteiden hienolajittelu, lähinnä vanhusten ja pienten lasten toimesta. Tämän jälkeen jätteiden hyödyntämisestä kilpailevat lehmät, vuohet, kanat, joskus myös siat. Viimeisenä vaiheena loppu jäte hävitetään jätteenpolttolaitoksissa, joissa hyödynnetään yksinkertaista Intialaista polttolaitosteknologiaa. Eli yksinkertaisti tuikataan tuleen.

Lukuunottamatta sitä, että järjestelmä on maisemallisesti kamala ja, että tuo viimeinen vaihe eli lähinnä kierrätykseen kelpaamattomien muovien polttaminen avotulella muodostaa epäilemättä myrkyllisiä savukaasuja, järjestelmä on hyvin tehokas. En voi väittää, että Intia olisi aivan hajuton ja tuoksuton maa, mutta on hyvin harvinaista, että missään haisisi kaatopaikalle. Tämä osoittaa, että jätehuoltojärjestelmä on niin tehokas ja nopea, että eloperäinen jäte tulee hyödynnetyksi ennen mätänemistä.

Ratsastamassa

Suomen kesä on upea ja Somerniemeltä löytyy paratiisi. Kaikki tietävät Baddingin perheen Paratiisi-kioskin joka yksinäänkin riittää Somerniemellä käymiseen, mutta ei täytä paratiisin määritelmää. Täydellinen paratiisi Somerniemestä tulee Baddingin kioskin, ratsuhevosten, Oinasjärven ja kesämökin vuoksi.

 

 

 

Olemme löytäneet Someron Ratsastajien tallin jossa voi käydä kesälläkin ratsastustunneilla. Ja  jos ei mahdu tai ehdi normaalitunnille, meille on järjestetty yksityistunti – parhaimmillaan yksityistunnillamme on ollut kolme ratsastajaa.

Tänäaamuna ratsastin lomallani jo viidennen kerran. Eilen uuvutin itseni Saijan kanssa iltatunnilla joten 15 minuutin ajomatkan päähän kesämökille oli mukava mennä iltauinnille ja yöunille. Someron tallilla on tuntihevosia seitsemän joista osa on pieniä poneja. Tämä asettaa joitain rajoituksia minun kokoiselle ratsastajalle vaikken ole lainkaan kranttu hevosten suhteen. En ole hevosten kanssa lepertelijä. Tallin hevoset ovat riittävän hyvin koulutettuja, opetus on kelvollista ja siellä on hauska käydä. Tunnelma on leppeä, maneesi on suuri ja hevosten vähyydestä johtuen ryhmät pysyvät pieninä. Eikä 23 euron maksu tunnista pääkaupunkilaisittain ole paljon. Moni viikonloppuratsastaja onkin pääkaupunkiseudun mökkiläinen – äitejä tyttärineen.

Parasta ratsastuksessa tietenkin on että Somerniemen mökki tulee mainiosti hyödynnettyä. Hikisen harrastuksen jälkeen Oinasjärven vilpoisa vesi on nautittavaa ja mökillä on mukava levähtää. Hyttysiäkin on tänä kesänä ollut toistaiseksi hyvin vähän.

Somerolla ovat käyneet kanssani Pia, Laura ja Saija. Minä olen se vakiotäti, tädithän ovat tykkänään kaapanneet ratsastustallit pikkutytöiltä. Pikkutyttöjä on silti vielä talleilla ilmaisena aputyövoimana, mikä ainakin Intiassa vakituisesti asuvalle on aivan luonnollista ja erittäin toivottavaa. Kaikenlaisten martingaalien ja pintelien kanssa pelaaminen on brasilialaiseen täyden palvelun talliin tottuneelle aivan mahdoton suoritus.

Ainoa harmittava asia on että lähden Suomesta jo perjantaina. Enää yksi ratsastuskerta tänä kesänä Someron tallilla jättiläistamma Ronitalla!

Kesäsarja “Öko” Intia/1: Vesi

Tämä juttu sopii samaan sarjaan Ilkan blogin “Öko”-sarjan kanssa – siitä nimi.

Kuten suurimmassa osassa maailmaa, myös Intiassa veden puute on iso ongelma. Se koskee sekä puhdasta juomavettä, että kasteluvettä. Suurimmassa osassa Intiassa sataa vain monsuuniaikaan, jolloin vettä on liikaa. Monsuunien välillä taas vesivarat ehtyvät. Veden säästämiseksi tehdäänkin paljon. Chennaissa kaikkiin uusiin taloihin on tehtävä sadeveden keräysjärjestelmä. Vaikka meidän talomme on vanha, myös meillä on sellainen. Katolle satava vesi johdetaan maanalaiseen säiliöön ja sinne kertynyttä vettä käytetään kasteluvetenä.

Vedenkulutuksen minimointi on tärkeä osa yritysten ympäristöohjelmia. Meillä Nokian teollisuuspuistossa on kolme erillistä vesijohtoverkostoa. Käyttövesi puhdistetaan yleisetä vesijohtoverkosta saadusta vedestä sekä sadevesialtaisiin kerätystä vedestä. Toinen verkosto on juomavedelle, joka tehdään samoista “raaka-aineista” kuin käyttövesi. mutta puhdistuslaitos on tehokkaampi. Kolmas putkisto on huuhteluvedelle. Tämä vesi on puhdistettua jätevettä, ja sitä käytetään vessojen huuhteluun ja kasteluun.

Juomateollisuudelle vedenkulutus on jopa kilpailukeino, kuten oheisen kuvan vesipullon etiketistä näkyy. Pepsi mainostaa pääsevänsä tänä vuonna veden nollakulutukseen.

Yleisen vesijohtoverkoston vesi ei ole hyvälaatuista, sitä ei suositella käytettäväksi keittämättä edes vihanneste pesuun tai vastaavaan. Niinpä pullotetttua vettä käytetään varsin yleisesti. sekä niitä 25 litran vesiautomaattein pulloja, joita jokaisella on keittiössä, että puolen litran ja litran pulloja. 25 litran pulloilla on tavallinen kierrätysjärjetelmä; täysien pullojen tilalle annetaan vastaava määrä tyhjiä, jotka kulkeutuvat pullottamoon (toivottavasti) pesua (toivottavasti) ja täyttöä varten. Pienemmissä pulloissa on ensilukemalta erikoiselta vaikuttava teksti: “rutista pullo käytön jälkeen”. Tämä on sitä varten, etteivät “liikemiehet” voisi käyttää pulloja omassa kierrätysbisneksessä.

Suomen loma

 

On kyllä tavattoman kiva olla Suomessa lomalla omassa kodissa. Vaikka kodin on valloittanut poikamme jonka uskomattomat mediaviritykset ja niihin tarvittavat käärmeinä kiemurtelevat johdot täyttävät olohuoneen, oma koti on ihana.

Olen ihan täysin töölöläistynyt. Olen töölöläisten pikkuliikkeiden vakioasiakas ja suuremmat ostokset kannan Kampin ostoskeskuksesta tai Stockalta. Ratikkaa tulee käytettyä jos sataa ja silloinkin vain jos ratikka sattuu kohdalle. Kaikki on niin lähellä ettei sadekaan haittaa.

Väiskin puistossa ja kallioilla rupattelen muiden koiranulkoiluttajien kanssa ja nautin kävelylenkeistä hautausmaan ympäri, rantaa pitkin Rajasaaren koirapuistoon tai Seurasaareen. Kun oli hellettä, huomasin intialaistuneeni niin etten ihan tiennyt minne katsoisi kun Väiskin kalliot ja nurmikentät oli täynnä uima-asuisia nuoria aurinkoa ottamassa tai vaan piknikillä. Eihän Chennaissa edes myydä bikineitä. Urheilukaupasta voi sentään ostaa sellaiset lahkeelliset Speedo-kokouikkarit Madras-klubin kuntouintia varten. Vaan oli se Väiskin puisto vinkeä näky. Onnellisia nuoria nauttimassa auringosta.

Rupattelen jatkuvasti talon asukkaiden kanssa vaikkei kaikki ilmeisesti haluaisi rupatella. Ei se minua haittaa. Minusta on vaikea päästä eroon. Tänään tutustuin talon 81-vuotiaaseen isännöitsijään joka oli käynyt Ratakadun Norssia samaan aikaan isäni kanssa. Kaikkea kivaa tuli siinä kivitalomme sisäpihalla juteltua. Ja kuulin talomme juoruja. Rakastan juoruja. Erotessamme herrasmies kiitteli kuinka on mukavaa tavata monipuolisesti asioihin perehtynyt fiksu ihminen joka osaa oikeasti keskustella. Jollain tavalla saan vieraat ihmiset puhumaan ja heille jää tunne että olemme keskustelleet henkevästi vaikka saattaa olla etten ole sanonut sanaakaan. Tällaisia me Tölikan kävyt olemme. Stadilaisia. Se vaan on kliffaa tsittaa Väiskin galtsil kun gimisti suulis lyysaa. Ei espoolaiset sitä tee. Istuvat kai siellä Ruduksenmäen, sen jätemäen, päällä ja ovat kovasti olevinaan helsinkiläisiä hienompia.

Rasisimia

Australiassa on ollut viime viikkoina useita intialaisiin opiskelijoihin kohdistuneita väkivaltatapauksia. Ensireaktiot olivat, että australialaiset ovat rasisteja ja tiedotusvälineet olivat tulvillaan syytöksiä siitä, että Australian viranomaiset eivät tee mitään intialaisten suojelemiseksi. Opiskelijajärjestöt uhkasivat opiskelijoiden joukkopaolla maasta ja Bollywoodin suurin ammattijärjestö julisti Australian boikottiin. Bollywoodin boikotilla ei varmaan olisi kummoistakaan vaikutusta Australian talouteen, mutta Australiassa on 100,000 intialaista opiskelijaa, joiden maksamilla lukukausimaksuilla on suuri merkitys Australian yliopistojen taloudelle.

Sittemmin on löydetty muitakin syitä näille väkivaltaisuuksille. The Hindussa oli laaja reportaasi, jossa haastateltiin eri alojen asiantuntijoita ja Australiassa opiskelevia nuoria. Johtopäätöksenä oli, että taustalla ei yleensä vaikuta olevan varsinainen rasismi. Pikemminkin se, että humalassa väkivaltaisuuteen taipuvaiset ongelmanuoret kohdistavat yleismaaimalliseen tapaan väkivaltansa poikkeaviin kohteisiin. Ja intialaiset opiskelijat, etenkin pojat, ovat hyvin erilaisia. He eristäytyvät muista opiskelijoista, kulkevat isoissa laumoissa (ehkä käsikädessä tai kaulakkain kuten täällä?), juttelevat kovaäänisesti omalla kielellään, pukeutuvat omituisesti. Jotkut haastatellut tytöt huomauttivatkin, että he eivät ole kuulleet yhdestäkään intialaista tyttöä kohdanneesta väkivaltaisuudesta. He arvelivat, että monessa tapauksessa intialaispojat ovat aiheuttaneet tilanteen itse käyttäytymällä epäasiallisesti paikallisia tyttöjä kohtaan.

Samassa yhteydessä on virinnyt keskustelu initalaisten omasta rasismista. On jotenkin hyvin “intialaista”, että monet ovat kyseenalaistaneet intialaisten oikeuden syyttää muita rasisimista kun Intiakin on rasistinen maa. Lehdissä on haastateltu Intiassa asuvia mustia, jotka ovat kertoneet heihin kohdistuvasta avoimesta rasismista. Samoin on tuotu esiin Intian joka paikassa näkyvä vaaleuden ihannointi. Televisio on täynnä mainoksia ihmeitätekevistä voiteista, joilla ihon värisävy saadaan jopa kolme värisävyä vaaleammaksi. Mainoksissa ei esiinny koskaan yhtään tummaa intialaista, avioliittomoituksissa haetaan ainoastaan vaaleita tai hyvin vaaleita kumppaneita. Kaikessa mediassa ylläpidetään käsitystä, että vaaleaihoisuus ja menestyus kulkevat käsikädessä. Tämä rajoittuu kuitenkin vain vaaleaihoisiin intialaisiin – eurooppalaiset ovt ihan suositeltavia ystäviä, joilla voi jopa kehuskella, mutta kukaan ei huolisi länsimaalaista puolisoa sukuunsa. Tummat intialaiset menestyvät vaaleita huonommin työelämässä ja avioliittomarkkinoilla, eikä heidän kannata haaveilla valokuvamallin tai filmitähden urasta. Kun valtaosa intialaisista on kuitenkin tummia, he eivät joudu kuitenkaan avoimen rasisimin kohteeksi. Toisin on koillisintialaisten laita. Näitä “aasialaisen” näköisiä nimitellään aivan yleisesti vinosilmiksi.

 

Ja onhan meidän tuijjottelummekin jonkulaista rasismia. En ole (vielä) kokenut sitä kovin häiritseväksi, mutta onhan se pohjimmiltaan sama kuin se, että suomalaisperhe pyytäisi tirskuen saada ottaa valokuva kotiseudulleen eksyneestä mustasta tai aasialaisesta.

 

View Full Album

 

 

 

Valkonaamat intialaisten albumeissa

Stalin vierailulla

Intialaiset nimet ovat usein vaikeita muistaa. Eilinen vieraamme Nokian teollisuuspuistossa oli poikkeus. Tamil Nadun Deputy Chief Minister eli varapääministeri – joka on sattumalta Chief Ministerin poika – on nimeltään Stalin. Kerrankin muistin vieraan nimen ilman mitään muistilappuja. Kuinka moni blogin lukijoista on ollut illallisella Stalinin kanssa? Edes unissaan.

MV Stalin syntyi kaimansa syntymävuonna, 1953. Ilmeisesti Stalin oli vielä silloin kunniassa, ainakin Intian vasemmiston keskuudessa. Eikä nimestä tunnu olevan edelleenkään haittaa intialaisessa politiikassa.

M. K. Stalin, newly-elected DMK deputy general secretary, seeking the blessings of the party president, M. Karunanidhi, at a general council meeting in Chennai on Monday. — Photo: K. Gajendran --- Mitäpä sitä turhaan mainitsemaan, että Stalin on Karunanindhin poika.

Isä Aurinkoinen, Mr Stalinin isä tyypillisimmillään.