Lomaviikonloppu vuoristossa

1863 Madurain eläkkeelle jäänyt veronkantaja (District Collector) aloitti ponnekkaat Kodaikanalin kaunistustyöt ruoppaamalla suosta kristallinkirkkaan järven. Taru kertoo että jotkut ulkomaalaiset uivat järvessä. (Intialaiset eivät harrasta uimista). Järvi on kylän suurin vetonaula ja soutelu suosituin virkistysmuoto.

Edellisistä blogeista voi saada synkähkön – ja virheellisen - kuvan viikonlopustamme. Kirjoittaja nyt vain sattuu olemaan tyyppiä joka näkee lasin puolityhjänä. Jos Mikko runoilisi blogeja olisi tunnelma puoliksi täysi. Joten suhteuttakaa sisältökin sen mukaan.

Jet Airwaysin lento Maduraihin oli miellyttävä. Tunnissa ehdittiin tarjota erinomainen lämmin ateria jälkiruokineen. Maduraissa oli vastassa oppaamme ja ahtauduimme pieneen autoon ja lähdimme 120 kilometrin, kolmen tunnin matkan päähän Kodai-vuorelle. Autossa ei ollut turvavöitä, mikä hieman kammotti. Liikenne kun Maduraissa ja sen liepeillä oli aivan samanlaista kuin Chennaissa. Yksi pätkä oli ihan moottoritietä, kaksi kaistaa molempiin suuntiin. Ei se mitään merkitse, liikenne kulkee mistä mahtuu, toisten tulosuunta on toisille menosuunta. Mikko nukkui koko kolmetuntisen ajon, minun oli pakko olla valppaana. Lättänän Madurain jälkeen tie muuttui serpentiiniksi vieden meidät 2100 metrin korkeuteen Kodaikanaliin jonne saavuimme keskiyöllä.

The Carlton on paikan ainoa viiden tähden hotelli. Ei sillä ole merkitystä Mikko aina tuhahtelee kun pohdin miten en näillä tähdillä saa sitä mitä haluan. Lauantaiaamu paljasti parvekkeeltamme avautuvan kauniin järvimaiseman, jotenkin hyvin suomalaisen näkymän. Aamiainen oli silti enimmäkseen intialainen. Meistä intialainen aamiainen on sama kuin intialainen lounas ja intialainen illallinen. Vaikea uskoa että Intiassa suuri osa kansasta kärsii nälkää, sillä ne joilla on ruokaa, on sitä todella yllin kyllin.

Poniratsastusta hevosella - tämä on se idyllinen järven kiertävä pyöräily-, kävely-, ratsastus- ja autotie

Kävelimme järven rannalle, vilkkaalle järveä kiertävälle tielle. Heti kulman takana oli sopivasti poniratsastus-tyyppisiä hevosia ja saimme sovittua että järven ympäri talutuskierroksen sijaan voimme kahdessa tunnissa karauttaa vesiputouksille ja takaisin. Olimme niin uljas näky että herätimme huomiota. Mikko oli kuin prinssi Charles vilkuttaessaan ylhäisesti valkoisen ratsunsa selästä. Minua huomion keskipisteenä olo alkoi kiusata. Nyt on vilkkain turistisesonki, mutta turistit ovat intialaisia. Valkoihoista pariskuntaa länsimaisissa asuissaan ei voi olla huomaamatta. Minne vain menimme, meitä kuvattiin.

Mikko Bryant Parkissa

Mikko tuntui vallan nauttivan elokuvatähden roolistaan ja salli auliisti erilaisten ryhmien ja perheiden asettautua viereensä kuvattavaksi. Etelän intialaiset ovat yleensä hyvin iloista ja nauravaista väkeä, mutta valokuvissa kuuluu pönöttää tuimana. Vain Mikko hymyilee kuvissa. Kai se on yhtä hassua kuin me muutenkin olemme. Kaikki meissä on hassua.

Vuoristomaisema ei tässä näy, mutta sumu tuo paremmin esiin kuvattavien pituusjärjestyksen.

Mietimme millaisen rasistin leiman saisimme jos Helsingissä pysäyttäisimme kiinalaisia, asettelisimme kiinalaiset ympärillemme ja joku perheenjäsen ottaisi kuvan. Ja sen jälkeen kerääntyisimme kameran ääreen katsomaan äsken otettuja kuvia helakasti nauraen. Suicide Pointilta avautuvia huikeita maisemia ihaillessa myönnyimme yhteen valokuvaan. Intialaiset liikkuvat ryhmissä ja suuren perheen kanssa ja jokainen halusi ottaa oman kuvan meistä. Ja kun yksi ryhmä on keksinyt tämän hauskan idean kuvata itsensä hullunkurisen ulkomaalaisen kanssa, upea panoraama taustalla, toiset ryhmät seuraavat perässä. Viereemme muodostui alati kasvava, parinkymmenen hengen toiveikas jono, kaikilla kamarat kädessä. Suicide Pointilta on 1500 metrin äkkijyrkkä pudotus ja se on aivan aiheellisesti häkkimäisesti aidattu. Aidalla keikkui apinoita, joita Intiassa on riesaksi asti. Ajattelin Korkeasaarta ja sitä kuinka apinat ovat kaikkein hauskimpia katsottavia otuksia ja tunsin suurta myötätuntoa eläintarhan eläimiä kohtaan. Olla koko ajan huomion kohteena ja valokuvattavana! Tunsin itseni apinaksi.

Lounaan jälkeen kiersimme autolla nähtävyydet. Alkoi sadella ja lämpötila putosi varmaan 17C asteeseen. Paahteeseen tottuneet intialaiset tuntuivat nauttivan kylmästä. Salwaar kameezin – sen väljän tunika / housuasun – ja sarin päälle voi pukea villatakin. Ja hattu… voi niitä pipoja! Me olemme aitoa pipokansaa ja tunnemme tyylikkäät pipot. Intialaiset laittavat mitä hyvänsä päähänsä, möykkymäisiä fleece-pipoja, kudottuja raitapipoja, kaulahuivimaisia joustoneuleita jotka sidotaan rusetilla leuan alle. Intialaiset käyttävät edelleen silitettyjä kankaisia nenäliinoja, kuten me vielä 60-luvulla. Nenäliina on moneen käyttöön – varmaan ihan myös nenän niistämiseen. Vuoristossa nenäliinan saattoi viikata kolmioksi ja jos oli suuri nenäliina tai pieni pää, sen pystyi sitomaan huiviksi leuan alle – tämä oli miesten erikoisuus koska naisten nenäliinat ovat liian pieniä.

Pipopäinen perhe jäätelöostoksilla

Vaikka olimme autolla liikkeellä, tulimme kävelleeksi paljon. Olimme märkiä ja palelimme, mutta olimme hyvin tyytyväisiä. 28-vuotishääpäivän voisi viettää tylsemminkin kuin Kodaikanalissa!

Sunnuntaina aurinko paistoi ja ehdimme hyvin kävellä ja polttaa nahkamme ennen lounasta. Enemmän kuin maisemia taisimme katsoa turisteja. Pääsimme varmasti tasoihin – meitä katsottiin ja kuvattiin, kättelimme lapsia ja vilkutimme jatkuvasti mutta samalla me katsoimme ja kuvasimme ja ihmettelimme ja nauroimme. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Tämä on hauskaa! Ja olimme aivan tasoissa.

Kodai-kukkuloilla

En kuvittele kaikkien tietävän Kodaikanalin kylän sijaintia. Läntiset Ghat-vuoret seuraavat Intian länsirantaa ja nousevat korkeimmillaan 2600 metrin korkeuteen tuossa Tamil Nadun ja Keralan osavaltioiden rajalla. Intiassa ainoastaan Himalajalla on tätä korkeampia nyppylöitä. Jonkun määritelmän mukaan Ghats-kukkuloita ei voi pitää oikeana vuoristona vaan ovat 150 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen mannerten jakaantumisen seurauksena syntynyt rypistymä, siis seurausta siitä kun Intia jätti Afrikan ja riuhtaisi Madagaskarin kuvestaan.

En saanut tätä interaktiivista karttaa niin upeaksi kuin poikani omassa blogissaan joten kaikki nastat ovat punaisia. Näistä vasemmanpuoleisin on Kodaikanalin vuoristokylä, Hill station jossa vietimme viikonlopun; keskimmäinen Madurai, edelleen vireä ikivanha temppelikaupunki jonne lensimme tunnin matkan Chennaista; pohjoisimpana Tamil Nadun osavaltion pääkaupunki, Chennai/Madras, jossa on kotimme.

Tamilinimet ovat aina hankalia – kanal tarkoittaa metsää, mutta kodailla on ääntämisestä riippuen useita merkityksiä. Metsän loppu, Metsän lahja, Kesämetsä, Liaanimetsä. Kaikki sopivat Kodaikanaliin. Kylä on 2100 metrin korkeudessa heti puurajan alapuolella tiheämetsäisella vuorella, jossa liaanit kiertyvät kaarnattomien eukalyptus-puiden varren ympärille, paikka jonne britit pakenivat kesäistä kuumuutta.

Viivasuoriin riveihin istutetussa mäntymetsässä on epätodellinen tunnelma . Puusto on niin tiivistä että aluskasvillisuutta ei ole. Maassa on vain ihmisten heittämiä roskia.

Eteläinen Intia on kuuma, kuiva ja pölyinen, otollinen tautien leviämiselle. Ei ihme että britit rakastivat vuoristoa ja lähtivät kesäkuukausiksi raikkaaseen vuoristoilmaan. Kodaikanalin kylän perustivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat ja englantilaiset byrokraatit vuonna 1845, vain 15 vuotta kukkulan löytämisen jälkeen.  Sadan vuoden aikana kylään rakennettiin järvi, tuotiin soutuveneet, kesytettiin luonto perustamalla upeita puutarhoja, istutettiin mäntymetsä säntillisiin riveihin, rakennettiin talot, kirkot, sairaalat, koulut ja tiet, tehtiin vuoren rinteitä kiertäviä käveiypolkuja, aloitettiin vireä klubielämä.

Rikkaruohoista ja villiintymisestä huolimatta Bryant Park on yksi kauneimmista paikoista mitä olen nähnyt Intiassa.

Intian brittiaika kiehtoo minua. Huolimatta Intian ikivanhasta, äärettömän rikkaasta kulttuurista, oma länsimainen käsitykseni Intiasta on muodostunut elokuvien ja kirjojen perusteella. Kun olin mielessäni nähnyt siirtomaa-Intian, teekutsut, hellekypärät, poolohevoset, kriketin, kroketin, englantilaiset puutarhat parturoituneine nurmikenttineen ja säntillisine kukkaistutuksineen, oikea Intia olikin raju pudotus todellisuuteen jota en varmasti ikinä pysty ymmärtämään. En voi sille mitään että kristillisyyteen perustuvan brittikulttuurin tavat ja arvot ovat minulle niin paljon läheisimpiä, ja siksi toivoisin sitä jääneen enemmän.

Kun katsoo kauas, kaikki on kaunista

Kuten muuallakin Intiassa missä olen ollut, myös Kodaikanalissa oli kaikki brittien jättämä tallella. Ja samoin kuin kaikkialla muualla, brittiperintö näytti kuin sitä ei vuoden 1947 jälkeen olisi huollettu. Nurmikentät kasvavat korkeata heinää, ruusut ja bougainville kukkivat rikkaruohon keskellä, rakennukset rapistuvat, kaikkialla roskaa. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy valkeita täpliä - muovikasseja, jäätelöpaperia, hiusöljypusseja. Roskat heitetään aina maahan. Kodai-vuoristo on hyvin, hyvin kaunis, on vain katsottava tarpeeksi kauas. Katso minne astut, mutta älä katso jalkojesi juuressa olevaa maisemaa.

Kodaikanal

Vesiputoukset eivät ole aivan tavattoman erikoiset, mutta suosittu turistinähtävyys. Kävely liukkailla poluilla ja etenkin joen yli kuvassa näkyvillä kivillä hypellen oli varvassandaaleissa kulkeville tosi hankalaa.

Kodai-järvi jonka rannalla hotellimmekin oli. Järven ympäri pyöräily, kävely ja ratsastus (ja tietenkin autolla ajo) oli suosittu harrastus. On ihme että tässä kuvassa ei ole muita ihmisiä!

Kuvassa jo näkyy aiheuttamaamme liikennetulppaa. Punainen auto odottaa pääsevänsä alas sinne mistä me tulemme, mutta ei pääse kun olemme hevosinemme tiellä. Kunhan valkoisen auton matkustajat ovat saaneet hedelmäostoksensa tehtyä, sekin liittyi jonoon. Vasemmalta tuli kolmas auto joka ei päässyt risteyksestä ohi kun oikealta tuli vielä neljäs auto. Ihan tavallinen tilanne - kukaan ei halua siirtyä. Tässä tapauksessa siis me.

Meillä ei ole tietokonetta mukana, siksi Pirkko ei saanut kuvia blogitekstiin. Yritän lähettää ne suoraan kännykästä sähköpostilla.

Ensimmäinen (?) kuva on vesiputouksilta - varsin samanlaista maisemaa ja kasvullisuutta kuin Etelä-Brasilian vuoristossa.

Toisessa kuvassa Zorron vaimo.

Kolmannessa kuvassa olemme jälleen matkailunähtävyys - hevosilla paikoissa, mihin kaikki muut menevät autolla. Kummallisia nuo taikinanaamat.

Kuumaa tai kylmaa...

... eika koskaan sopivaa. Tai vika on minussa ja lopetan taman valittamisen.

Olemme nyt viikonloppua viettamassa etelaisen Intian vuoristossa, Kodaikanalissa. Ei tanne ole kilometreissa matkaa kuin hiukan paaklle 400 km. Lensimme perjantaina toiden jalkeen miellytavan tunnin lennon Madrasista lounaiseen ilmansuuntaan Maduraihin, jossa oli auto kuljettajineen vastassa ja ajoimme kolme tuntia pimeassa illassa ja olimme keskiyolla Kodaikanalin The Carlton hotellissa 2 kilometrin korkeudessa.

On tosi vaikea kuvitella etta niin lahella kuumaa ja litteata kotikaupunkiamme on korkea vuoristo ja viilea ilma! Se on niin vaikeata, etta emme ottaneet tarpeeksi lampimia vaatteitakaan mukaan vaikka katsoin etta Kodai Hill-ilmat ovat minimissaan luokkaa +14C ja maksimissaan nousee +23C. Ja erikoisinta on etta paikka on taynna omintakeisiin lampotamineisiin sonnustaneita intialaisia joita ei viileys ja sade haittaa ollenkaan! Me palelemme ja arastelemme pienta sadetihkua kun intialaisperheet tarpovat metsassa ja puistoissa ja kukkuloilla ja soutavat ja juoksevat ja pelaavat golfia ja kaikkea reipasta.

Jotenkin sama varmaan kun suomalaiset menevat etsimaan aurinkoa ja uimarantoja, niin intialaiset nauttivat kylmasta. Viikonloppu olisi pilalla jos olisi yhta kuuma kuin kotona. Kuuluu asiaan ostaa hassut villapipt ja korvalaput ja pukeutua fleece-puseroihin, vaikka kulkeekin sarissa ja sandaaleissa.

Intia on todella ihmeellinen maa. Olen hyvin ihmeissani kaikesta.

Suomi tutuksi

Käyn nykyään parin viikon välein oikojahammaslääkärillä, minullahan on nämä teiniraudat vielä suussa. Intiaan muuttaessani sain uudet intialaiset raudat jotka ovat hampaiden takana näkymättömissä ja olen siis ihan tavallisen näköinen.

No, hammaslääkäri tulee tietenkin jollain tavalla tutuksi kun niin alvariinsa tulee käytyä siellä. Aloitin hammashoidon Brasiliassa ja siellä oli mukava ja hauskannäköinen kaveri oikomassa. Täällä lääkäri muistuttaa Lucky Luke-sarjakuvissa esiintyvää palkkamurhaajaa. Mustan poplarin tilalla on lyhyt valkoinen hammaslääkärin takki, mutta korkeat poskipäät, hieman vinot silmät ja pienet viikset ovat ihan aitoa Lucky Lukea. Alkuun tämä oli minusta hieman pelottavaa enkä ollut aivan rentoutunut klinikassa käydessäni. Mutta tilanne on muuttunut. Sain lopulta kerrottua että olen suomalainen. Lääkäri oli käynyt Göteborgissa ja tiesi hyvin että Suomi on siinä ihan lähellä. Ja luemme molemmat The Hindua. The Hindun toimittaja on ilmeisesti ollut talven Suomessa, koska Suomi-aiheisia matkailujuttuja on ollut jo kaksi. Voinemme ensi talveksi odottaa tamilien ryntäystä pohjoiseen Suomeen.

Viimeksi vastaanotolla en heti muistanut yhteyttä. Oikoja kun muisteli lukeneensa jotain Suomesta, että siellä on hieno eläintarha. Ajattelin heti Korkeasaarta, mutta kyseesssä olikin luonnoneläintarha, suomalaisia eläimiä omassa ympäristössään. Niinkuin jääkarhu. Siitä muistin sen The Hindun jutun. Ranuan eläintarha oli tehnyt suuren vaikutuksen toimittajaan, ja etenkin ne jääkarhut. En ole koskaan käynyt Ranualla enkä voi arvioida onko se suomalaisen kannalta käymisen väärtti, mutta täältä katsoen on yhdentekevää onko jääkarhu Suomen eläinkuntaan kuuluva vai ei, tärkeämpää on mieliinpainuva eläintarhaelämys.

Tänään puhuimme jättiläisiglusta, se Rovaniemen IcePark ja siellä oleva jääravintola. Täällä Intian eteläkärjessä jossa ihmiset eivät ole koskaan kokeneet 18C astetta kylmempää ilmaa ajatus kaikenkattavasta jäästä, talosta joka on kokonaan jäätä tai merestä joka jäätyy ja jonka päällä voi kävellä on käsittämätön. Kuten minä ihmettelen täkäläisten kylmäksi ilmastoituja toimistoja ja hotelleja, intialainen toimittaja ihmetteli sisäilmaa. Vaikka ulkona on lunta ja jäätä ja pakkasta ja kylmyyttä ja hengitys huuruaa ja ihmispolo palelee kalikaksi, sisällä Suomessa pidetään ihan tavallisia vaatteita! Asuntojen lämmittäminen on hyvin erikoinen asia.

Se että Rovaniemen jääravintola on jättimäinen iglu, eikä iglut kuulu suomalaisuuteen yhtään sen paremmin kuin jääkarhutkaan, ei ole oleellista. Iglu tai jääkarhu tai poro tai kota. Täältä katsoen sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta on merkitystä että Suomessa matkaillut toimittaja kirjoittaa haltioituneita matkakuvauksia kaukaisen, pohjoisen, kylmän Suomen eksotiikasta. Jutut luettuani minunkin teki mieli lähteä Ranualle ja Rovaniemelle.

Päänsärkyä ja ulkoilua

Sairaalassa tehdään remonttia - tai sitä kutsutaan nimellä "beautification"- mutta en ole ihan varma voiko paikasta koskaan tulla kaunista. Parempi kyllä, mutta yleistäen voisi sanoa että Intiassa ei mikään paikka tai rakennus ole kaunis. Kankaat ovat kauniita, korut krumeluurisia, mutta maisemat kannattaa katsoa jotenkin verhotuin silmin. Tai katsoa jonnekin kauas, etäisesti, raukeasti. Niin ne tekee intialaisissa leffoissakin, kai koska kaukana kaikki näyttää kauniimmalta.

En halua tietää mitä maalia meidän hallintokerroksessa sudittiin seiniin. Se oli kuitenkin jotain todella myrkyllistä. Minähän vietän koko päivän sellaisessa ikkunattomassa avotoimistossa jota muualla kutsuttaisiin umpikäytäväksi ja jossa säilytettäisiin vanhoja mappeja tai hylättyjä tietokoneita. Propelit pyörii ja ilmastointi tekee kylmää ja sitten se maalinkäry velloi propelien pyörittämänä tarttuen hiuksiin ja vaatteisiin ja luultavasti keuhkoihin ja aivoihin. Ainakin sain kamalan päänsäryn.

Se että kävin välillä parvekkeella hengittämässä ulkoilmaa ei ollut niin ihanaa kuin kuulostaa. Intiassa ulkoilma haisee. Vaikka sairaalan portilla on se kyltti "Do not urinate here", kaikki eivät osaa lukea.

Kotiin päästyä halusin poikkeuksellisesti lähteä ulos. Kahden kävelylenkin jälkeen emme ole kotoa kävelleet mihinkään emmekä kävelleet nytkään. Otimme auton ja ajoimme Madras-klubille jossa on kilometrin pituinen mukava kävelypolku. Mikko pysäköi auton lätäkön viereen ja astuimme ulos... Tänään ei mene hyvin... vartijat juoksivat luoksemme ja pyysivät siirtämään auton muualle. Lätäkkö haisi kamalalle... viemärivuoto...

Kävelypolulla oli paljon ihmisiä, tosi paljon. Ilmeisesti kello kuudelta auringon laskiessa on aika tulla lenkille. Seitsemältä oli jo harvaa. Mereltä tuuli pirteästi, joten vain muutamassa paikassa tuli se joen mädäntynyt haju vastaan. Vaikka Madras-klubi on aivan joen rannassa, meri on riittävän lähellä että merituuli yltää klubillekin.

Ei nämä hajut yleensä häiritse, kaikkeen tottuu. Mutta tänään se maalinkäry oli tosi ikävä. Varmaan se teki jotain aivoille. Siksi tästä jutusta tuli näin alatyylinen.

Ilman internettiä

Olemme olleet viitisen päivää varsin hiljaa koska kotona ei ole internettiä. Meillä oli lisääntyvästi ongelmia sen kanssa. Aina kun oli sähkökatkos jolloin työhuoneen virta katkesi, myös internet mykistyi ja sen palautuminen kesti yhä pidemmän ja pidemmän ajan kunnes piti aina soittaa palvelun tuottajalle ja pyytää heitä jotenkin hoitamaan uusi yhteyden muodostaminen. Ja lopulta yhden sähkökatkoksen jälkeen koko modeemi sitten sammahti eikä ole siitä elpynyt.

Sähkökatkoksia on ympäri vuoden, mutta kesä on sesonkia koska kulutus on suurin. Monet niistäkin joilla on ilmastointi, pihistelevät sen käyttöä “talvella”. On tosiaan koomista että paikalliset puhuvat ihan vilpittömästi talvesta jolloin lämpötila putoaa korkeintaan joskus yöllä niukin naukin alle 20 asteen. Minusta Chennaissa on vain sadekausi ja kuiva kausi ja aina on kuuma. Toukokuusta ilmeisesti syyskuuhun on oikein kuuma ja touko-kesäkuu on oikein kuuma ja lisäksi oikein kostea. Pitkähihaisia vaatteita silti tarvitaan sisätöissä ja ravintoloissa, jossa intialaiset ovat yhtä innostuneita kun brasilialaiset säätämään ilmastoinnin hyytäväksi ja sen lisäksi pitävät katossa olevat propelit pyörimässä niin että on aina tuulista. Varmaan sen vuoksi naiset pitävät aina hiukset joko ponihännällä tai nutturalla. Minun hiukset liehuvat töissä toimistossa kuten purjeveneessä avomerellä. En muutenkaan ole erityisen viehättynyt sisätuulesta. Eikä kukaan voi ymmärtää miksi jatkuvasti sammuttelen tuulettimia. Ja miksi kuljen villatakin kanssa kesällä. Kyllä minustakin on älytöntä pukeutua pitkiin housuihin ja pitkähihaiseen paitaan ja neuleeseen kun ulkona on 40C astetta. Mutta työpäivän jälkeen käteni ovat yhtä kohmeessa kuin jos Helsingissä kevätaikaan kulkisin ilman käsineitä.

Niin, ilmastointia käytetään, sähkökulutus on suuri, sähköt sammuvat. Meillä vähemmän kuin muilla, koska asumme tärkeiden ihmisten alueella. Meillä ei ole omaa generaattoriakaan sen vuoksi. Meillä on kolmivaiheinen sähkö joten yleensä aina joku vaihe toimii. Viime aikoina työhuone on kärsinyt katkoksista, siis huone jossa meillä on modeemi. Nyt sitten odotamme että saamme modeemin. Tässä on jo viidettä päivää vastailtu puhelimeen ja kerrottu Broad Bandille, palvelun tuottajalle, yhä uudestaan sama asia.

- MIkä on vikana?, – Modeemi ei toimi.,  - Miten ei toimi, eikö valo vilku?,  - Modeemi on hajalla, se luvattiin vaihtaa. ,  - Ok, ok, ok.

Ja sitten tyly klik, puhelin suljetaan ilman turhanpäiväisiä kohteliaisuuksia. Ja kohta taas sama soitto ja sama keskustelu. Ehkä tänään saamme uuden modeemin ja nettiyhteyden. Ei täällä koskaan voi mistään olla varma. Paitsi juuri siitä ettei voi olla mistään varma.