Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä

Viime perjantaina vietettiin Kansainvälistä astmapäivää ja toukokuun 12. päivänä, Florence Nightingalen syntymäpäivänä, on Kansainvälinen sairaanhoitajien päivä. Sairaalassa kun olen, pääsin ensimmäistä kertaa sairaanhoitajapäivän juhlintaan. Aikaisempina vuosina Mehtan sairaalan hallinto on järjestänyt jonkun juhlan hoitajille, nyt hoitajat saivat tehdä ohjelman itse.

Alkuleikin, puheiden, välileikin ja laulu- ja tanssiesitysten jälkeen oli vielä illallinen jonne en enää jäänyt. Olin varannut kampaajan itselleni enkä ehtinyt nähdä loppuun ohjelmaakaan, joka oli varsin pitkä ja tuntui pitenevän koko ajan. Aina jostain pompahti permannolle joku lauluhaluinen sillä aikaa kun varsinaiset esiintyjät tirskuivat takahuoneessa pukeutuessaan esiintymisvaatteisiinsa. Laulut olivat käsittääkseni perinteisiä tamililauluja, sellaista vaikeata, kimeä-äänistä vikinää josta on vaikea sanoa mitään. Tanssitkin olivat traditionaalisia yhden tai kahden tanssijan esityksiä. Muutamassa kansantanssiesityksessä (“kansantanssi” on siis tanssi jota kansa tanssii, ei vuosikausia harjoitelleen lähes ammattitanssijan traditionaalista tanssia) tanssi mies-nais-pari. Mieshoitajia ei ainakaan Mehtalla ole, joten muutama naishoitaja oli pukeutunut miesten vaatteisiin ja liimannut tietenkin tyylikkäät viikset nenän alle. Näille tansseille naurettiin vatsa kippurassa kun taas traditionaaliset laulut ja tanssit saivat vilpittömän ihailevat ablodit.

Samoin kuin Mikon tehtaalla myös minun sairaalassa harrastetaan seinäjulisteita. Yhden sairasosaston hoitajat olivat käsin piirtäneet Miss Florence Nightingalen kantamassa intialaista lamppua, sairaanhoitajan vala alapuolella. Olen varma että kaikki intialaiset sairaanhoitajat osaavat sen ulkoa. Luulen että puolet suomalaisista sairaanhoitajista ei tiedä kuka Florence Nightingale on.

Sairaanhoitajat olivat koristelleet auditorion kukin, ilmapalloin ja kreppipaperinauhoin. Nuo valkopukuiset hoitajat ovat virka-asussaan kesken työpäivän, muut ovat ennen tai jälkeen työpäivänsä siviilivaatteissaan, juhlan kunniaksi hieman normaalia hienommin pukeutuneita.

Tällaisia hilkkoja ei Suomessa enää näe. Pitkiä paksuja intialaisia hiuksia ei pienellä hilkalla voi mitenkään peittää.

   

Hoitajat olivat toivoneet ettei juhliin tulisi katsojiksi miehiä, mutta kyllä sinne lopulta hiipi varovaisesti hallinto-osastolta muutamat miehet ja saivat jäädä. Sairaalan lääkäreistä on varmasti puolet naisia, mutta lääkäreitä edusti vain johtava lääkäri, nainen, tietenkin “Mehta” sukunimeltään. Vaikka hän on hyvin pieni, vaatimaton, kumara ja harmaatukkainen, hänen sisään tullessa ja pois lähtiessä esitys keskeytyi ja kaikki pompahtivat pystyyn.

Babu pelasti

Intiassa on pulaa sähköstä; sähkönkulutus kasvaa nopeammin kuin mitä uusia voimalaitoksia ehditään rakentaa. Siksi kaikki joutuvat kärsimään säännöllisistä sähkökatkoksista. Paitsi me, koska satumme asumaan samassa verkossa kuin pari osavaltion ministeriä ja korkeimman oikeuden tuomaria. Mutta meiltäkin tippuu aina joskus kolmivaihevirrasta yksi vaihe pois. Silloin sammuu makuuhuoneen toinen ilmastointilaite, jääkaapit ja jotain muuta. Tästä ei ole yleensä sen suurempaa kiusaa kun sitä kestää vain tunnin, korkeintaan pari. Sama tapahtui taas eilen aamulla, tai niin ainakin luultiin. Kun tultiin kotiin iltapäivällä, tuo yksi vaihe oli edelleen pois päältä.

Mainitsin asiasta Babulle, joka soitti välittömästi sähkömiehille. Babu sanoi, että “tulee ihan kohta”. En kyllä ymmärtänyt tuleeko sähkö päälle kohta vai tuleeko joku käymään. Sähkömiehtet tulivat. Joku outo sulake olikin palanut, sellainen kuparijohto tuon kuvan vasemmanpuoleisen “kahvan” alla.

Uusi kuparijohto palaneen tilalle ja sähköt toimivat taas. Korjauksesta veloitettiin 50 rupiaa. Minulla ei ollut 50 rupian seteliä, joten annoin 100 rupiaa. Kaverit kiittivät ja yrittivät lähteä. Onneksi Babu oli tarkkana ja pelasti minut maksamasta ylihintaa. Kaverit kaivoivat taskuistaan vaihtorahat 50 rupiaa eli 75 senttiä.

Astmapäivä

Maailman astmapäivää vietetään toukokuun ensimmäisenä tiistaina. Ihmettelen kuinka paljon näihin eri päiviin yleensä kiinnitetään huomiota - minä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut astmapäivästä - mutta viime perjantaina minä vietin astmapäivää. Vasta nyt tajusin ihmetellä miksei Mehtan sairaalassa vietetty astmapäivää sinä oikeana päivänä, tiistaina, vaan se oli perjantaina, mutta ehkä sillä ei ole merkitystä. Chennaissa on monta sairaalaa ja useimmat viettivät viime viikolla astmapäivää joten astmaatikoilla oli vapaus käydä ilmaisessa tarkastuksessa vaikka joka päivä ja tehdä vertailuja eri sairaaloiden välillä.

Neljä keuhkotautilääkäriä oli varautunut vastaanottamaan tarkastukseen ja opastukseen tulevia astmapotilaita ja iltapäivällä yleisölle oli kahden tunnin interaktiivinen luento astmasta. Minä oli lupautunut poliklinikalle opastamaan sisään tulvivia astmaatikkoja. Ilmaiseen tarkastukseen tulvi yksi opiskelijatyttö äitinsä kanssa.

Siinä potilaita odottaessa menin johtavan keuhkolääkärin vastaanottohuoneeseen, hieman rupattelemaan kollegan kanssa... voi, mitä minä oikein kuvittelin... nythän ollaan Intiassa....

Pienessä huoneessa seisoi selkä suorana kolme sairaanhoitajaa hilkoissaan ja samanlaisessa valkoisessa hoitajapuvussa kuin olen valokuvissa nähnyt äitini käyttäneen 50-luvulla. Neljäs ryhdikkäänä seisova nuori nainen oli pukeutunut sariin. Vanhempi johtajalääkäri, mies, istui pienen työpöytänsä ääressä, pyysi minua istuutumaan ja kuulusteli "Oletko erikoistunut?", "Missä olet pitänyt vastaanottoa?", "Mistä olet valmistunut?", "Tiedätkö jotain astmasta?" Mielestäni tiedän astmasta hyvinkin paljon ja olen hoitanut ihan menestyksekkäästi niin akuuttia astmakohtausta kuin oireetontakin astmaa. En ilmeisesti ollut tarpeeksi vakuuttava. Keuhkolääkäri pyysi sitä saripukuista kertomaan minulle astman perusteet. Se oli oikeastaan pelottavaa. Saripukuinen kääntyi minuun päin, seisoi suorana edessäni, katsoi alas minuun ja aloitti esitelmän. Oli kuin olisi painettu nappia ja kone olisi käynnistynyt. Kuin robotti. Minä istuin siinä paikallani ja kuuntelin kollegan esitelmää astmasta. Sairaanhoitajat kuuntelivat hievahtamatta, keuhkolääkäri katsoi saripukuista lääkäriä selvästi tyytyväisenä, pieni huone tuntui käyvän ahtaaksi, happi loppua ja minua alkoi ahdistaa. Olin tullut rupattelemaan kollegan kanssa ja minulle pidetään esitelmä astman perusteista! Esitelmä onneksi loppui yhtä täsmällisesti kuin oli alkanutkin, ikään kuin ohjelma olisi päättynyt tai nauha pyörinyt loppuun. Keuhkolääkäri totesi "Nyt tiedät jotain astmasta" ja se tuntui luvalta hengittää normaalisti ja rentoutua. Sen lisäksi että tilanne oli ahdistava, se oli myös loukkaava. Ei minulle tarvitse tulla rautalangasta vääntämään asioita jotka jokaisen lääkärin on osattava.

Suurin osa lääkäreistä on erikoistunut tai opiskellut Englannissa, Australiassa tai USAssa, mutta en tiedä miksi Intiassa kaikki muuttuvat toisenlaisiksi. Tai ehkä vain minä olen se toisenlainen enkä ole oppinut oikeanlaiseksi. Ehkä suurin osa mitä olen aiemmin oppinut on väärää, käyttäydyn väärin, pukeudun väärin, puhun väärin, tietoni ja taitoni ovat vääriä. En osannut kommunikoida kollegoitteni kanssa. En osaa sanoa "Sir" enkä pidä suullisen tentin muotoisesta keskustelusta. En ole hyvä olemaan kamalan muodollinen. Vastaanottoa pitäessäni olen varsin vapautunut ja hyväntuulinen ja mielestäni saan tällä tavalla potilaatkin rentoutumaan. Joillain on astmakohtauskin lievittynyt jo siitä että juttelen. Perjantaina oli likellä ettei minusta tullut astmapäivän toista potilasta.

Tuskaisaa olla kotona

En koskaan pääse suoraan kotiin. Joudun seisomaan etupihalla ja kuuntelemaan kaikki vartijoiden kuulumiset, huolet ja kommentit. Ja katsomaan kuinka edellisen päivän kukan nuppu on puhjennut täyteen terään. "Pink, look Madam, this pink color". Joko vartijat jostain syystä kuvittelevat minun olevan intohimoinen puutarhan palvoja, tai se on vain helppo syy osoittaa olevansa aktiivinen ja kunnollinen vartija joka huomaa pieniä asioita.

Eilen illalla oli vartijoita kaksi, toinen siviileissä, toinen univormussa. Oikeastaan vartijoita oli hetken kolme ja siitä kai olikin kyse. Sanjay, se kaveri jolle kolmatta kuukautta sitten lainasimme 5500 rupiaa kun lähti kuukaudeksi pohjoiseen sisarensa häihin tuli takaisin. Kuukausi on venyvä käsite, olimme jo laskeneet lainasumman menetetyiksi. Mutta viime viikonloppuna Sanjay oli taas pihallamme ja kysyi saako tulla meille takaisin.

Sitten se toinen, alunperin vaitonainen joka sittemmin osoittautui puheliaimmaksi kaikista, lähti naapuriosavaltioon tätinsä hautajaisiin kolmeksi päiväksi. Näytti junaliputkin minulle "Madam, come back Thurrsday". Sijaisvartija johon olimme mieltyneet jäi meille tämän vuoksi vielä hetkeksi. Viime aikoina sijaisvartijakin on ruennut näyttämään minulle kukkasia ja epäilin olisiko kyse siitä että hän viihtyy meillä ja toivoo voivansa jäädä.

Illalla tämä puhelias siviilivaatteissaan selitti jotain loputonta josta en saanut mitään tolkkua ja mukava sijainen oli vieressä hiljaa vormussaan. Mikko pääsi, kuten aina, sisälle ongelmitta, nämä kun ovat rouvan ratkaistavia asioita. Totesin etten ymmärrä yhtään mitään ja sama selitysryöppy alkoi uudestaan. Lopulta sanoin aika epätoivoisena ettei asiassa ole mitään ongelmaa, jatketaan kuten ennenkin, Sanjay on tullut takaisin, samat vartijat jatkavat ja sijainen voi mennä vartiointiliikkeen osoittamaan uuteen paikkaan. Vaikka teki mieli sanoa että sijainen voisi jäädä ja se puhelias lähteä. Taas pulputusta. Turvauduin Babuun "Onko tässä joku ongelma?". "Ei Madam, ei ole ongelmaa". Babu on onneksi lakoninen ja lyhytsanainen joitain yksittäisiä purkauksia lukuunottamatta. Menin kotiin ja kuulin eteiseen vilkasta pulputusta joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan.

Mikko oli eilen puolet päivästä kotona ja ihmetteli miten Anitta voi pärjätä yksin joka päivä. Oli koko ajan jotain kysyttävää ja ongelmaa. Keittiössä ei ollut sähköä, internetin korjaaja oli puhunut jotain johdoista jota Mikko ei ymmärtänyt ollenkaan, ruoka-asioita, mitä hedelmiä, ilmastointi on hoidettu. Samahan se on joka aamu minulla. Lähden 8:30 sairaalaan ja Anitta tulee kahdeksalta . Tämä on sovittu juuri sen vuoksi että näen joka päivä Anittan. Se puoli tuntia menee muutaman asian moneen kertaan läpikäymiseen. "Ei illallista, mutta osta banaaneja ja vesimeloonia" ja siitä saadaan 20 minuutin keskustelu. Loppu käytetään muihin juokseviin asioihin.

Sairaalassa yksi lääkäri huokasi minulle "meillä Intiassa kun on tämä etu että on palvelijat... menen joka päivä lounasaikaan kotiin jotta näen kodinhoitajan ja voin antaa ohjeita". Olen itsekin miettinyt tätä paradoksia. Kävisin mielelläni varhain aamulla ratsastamassa tai joka-aamuisessa joogassa, mutta en voi koska sitten en näkisi kodinhoitajaa. Ilman kodinhoitajaa koti taas ei pysy kunnossa. Työllistämme kotiapulaisen, kaksi vartijaa, autonkuljettajan, osa-aikaisen puutarhurin ja kaksi puutarha-apulaista. Seitsemän ihmistä saa palkkansa meiltä ja olen heidän pomonsa. Ei työntekijöitä firmoissakaan voi jättää johtamatta. Elämää helpottavat asiat tuntuvat joskus silti taakalta. Kerrostalo olisi ollut helpompi asuinratkaisu, mutta toisaalta kaikki tämä nyt saatu kokemus olisi jäänyt elämättä.

Intialaiset esiintyvät

Sairaalan neljä Hospital-MBA-harjoittelijaa esittivät lopputyönsä. Kukin oli tehnyt kolmen kuukauden aikana laajan tutkimuksen eri aiheista – lastensairaalan asiakkaiden ja lääkäreiden haastattelututkimus, ortopedisen osaston laajennus, hoitajien videoharjoittelu siihen vartavasten tehtyine videoineen, hoitajien käsitys omasta työstään, siihen vaikuttaminen ja motivaatio.

Meitä oli parikymmentä kuuntelijaa sairaalan auditoriossa. Auditorio on kyllä aika juhlallinen sana tuolle pikku huoneelle, joka on hieman Caloniuksenkadun olohuonettamme suurempi. Ilmeisesti alun perin tarkoitettu potilashuoneeksi koska on keskellä sairasosastoa.

Jännitys väreili ilmassa, vaikka kaikki harjoittelijat näyttivät hyvin rauhallisilta. Vaikea muutenkaan kuvitella hätiköivää intialaista. Ei ole varmaan sattuma että lehmä on pyhä, täällä on vähän jokaisella lehmän hermot.

Sam, sairaalan johtaja, entinen konsultti, on ärhäkkä kommentoimaan ja terävä kielestään. Intialaiseen tapaan pomot voi sanoa päin naamaa ettei jossain ole mitään järkeä tai päätelmä on älytön. Mutta vaikka kuinka kärkeviä kommentteja esitettiin, nuoret opiskelijat katsoivat vakavasti ja mitään sanomatta kommentoijaa silmiin kunnes kommentoija piti pienen tauon vetääkseen henkeä. Jolloin esiintyjä jatkoi järkkymättä täsmälleen siitä mihin oli jäänyt. Ei mitään selityksiä, ei huudahduksia tai puolusteluja "niin tietysti", "ihan totta, olisi pitänyt tehdä noin", "oikeastaan tarkoitinkin tällä sitä". Intialainen mielentyyneys tiukan paikan tullen on ihailtavaa.

Etenkin kun tiesin että opiskelijatytöt olivat tutkimusta tehdessään salassa itkeneet haastateltavien lääkärien ja potilaiden tylyä käytöstä.

Intialaisten tapana on tunkea PowerPoint-esitysten yhteen kalvoon enemmän tekstiä kuin mahtuu Hesarin aukeamalle. Lukemista hankaloittaa Myös satunnaisesti Käytettyjen isojen Kirjainten Käyttö, Jolle ei ole Mitään loogista Sääntöä. Samoin intialaisten rakkaus matematiikkaan näkyy esityksissä. Pyöristämistä ei harrasteta. Kaikki on vähintään kahden desimaalin tarkkuudella - 66.66% asiakkaista piti ortopedistä osastoa ajanmukaisena, 33.33% ei pitänyt.

Mietimme Mikon kanssa miten intialaiset järjestään pystyvät jatkamaan näennäisen rauhallisesti esiintymistään vaikka saisivat heti alkuun murskaavan tuomion. Eivät he lainkaan vaikuta luontaisilta esiintyjiltä. Ulosanti voi olla todella kelvotonta eikä pieni värisevä äänikään kanna. Mutta jokainen tuntuu haluavan pitää esitelmiä. Ilmeisesti ovat tottuneet siihen lapsesta asti. Koulussa kannustetaan pakottamalla, tuomitsemalla, rankaisemalla ja jyräämällä. Vanhemmat vaativat, opettajat vaativat, esimiehet vaativat. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin selvitä. Ja kaikki opitaan ulkoa. Takanani istuvalta proviisorilta varon kysymästä mitään lääkkeistä. Hän osaa Pharmacan ulkoa. Saan loputtoman luennon lääkkeen vaikutusmekanismista ja kuulen kaikki sivuvaikutukset ja kontraindikaatiot, vaikka kysyn vain onko kyseinen lääke Intian markkinoilla geneerisenä vai alkuperäisenä. Tämäkin on ihan tyypillistä. Vastataan siihen mikä osataan. Kaikki tekee niin. Ei ole ihan korrektia sanoa "en tiedä".

Ehkä tämän kaiken jaksaa kun pystyy kuvittelemaan itsensä kalifiksi kalifin paikalle, että päätyy pomottamaan alempiaan. Kaikki eivät jaksa, päivittäin voi lehdestä lukea nuorten itsemurhista, syynä useimmiten juuri koulumenestys, joka on hävettänyt joko vanhempia tai nuorta itseään.

Meidän harjoittelijat selvisivät lopulta kunnialla ja hymyilivät varovaisesti yleisön taputtaessa. Tutkimuksista tuli paljon hyvää informaatiota jonka avulla sairaalamme on pikapuolin Chennain huippuja, ainakin jos etevä markkinointitiimi saa rauhassa toteuttaa itseään.

Hiekkadyynit ja autiomaat

Pääsiäisena Tharin autiomaa Intian Rajasthanissa, Vappuna Dubain dyynit. Seuraavaksi Sahara?

Maastoautoja tuolla kaukana dyyneillä. Tilaa on vaikka kuinka paljon. Ja kaikki nuo renkaiden jäljet on hillittömän maasturicruisailun jäljiltä!

Varmasti kaikki emiraattilaiset harrastavat dyynejä. Autiomaa pöllysi muutenkin ja etenkin kun kymmenet ja sadat nelivetomaasturit kaahasivat dyyneja ylös ja alas. Niin mekin. Olimme Jeeppi-safarilla. Rajasthanissa katsottiin eläimiä, täällä otettiin dyynejä kuten purjeveneellä aaltoja. Scopoderm-matkapahoinvointitarraa ei tullut korvan taakse, mutta onneksi ei keikuttu tuntikausia hiekoilla ja aina löytyi horisontti johon saatoin katsoa. Se oli kuin veneessä isojen aaltojen keskellä. Auton renkaat oli tyhjähköt ja hiekka upottaa, meno oli pehmeätä ja huhhuh kuinka huimaa!

Turistit kokoontuivat korkean dyynin huipulle ja halukkaat hiekkalautailivat... miten sen muuten sanoisi... lumilautailua hiekassa. Monoja ei sentään, paljaat jalat remmeillä kiinni lautaan ja menoksi. Jos yritti snobbailla ja tehdä käännöksiä, heti teki kuperkeikan hiekka pöllyten. Liian loiva mäki käännöksiin, liian löysät siteet.

Mikko hiekkalaudalla. Ja vielä pystyssä, mutta myönnetään, teki komeita kuperkeikkoja.

Täällä ei ollut hiihtohissiä joten mäki oli kiivettävä ylös. ... 40C kuumuudessa. Mutta tätä harrastettiin onneksi illansuussa siten että hiekka ei enää polttanut ja saattoi olla paljain jaloin.

Sitten aavikolle beduiinikylään. Sellaisia ne todella ovat, risuista kyhätyt seinät ja aidat, mattoja hiekan päällä lattiaksi, kankaita ripustettu seinälle hiekalta suojaamaan. Hiekkaa on joka paikassa. Silmiä kirveli. Meitä oli toista sataa turistia, istuimme maassa tyynyjen päällä ja söimme buffet-aterian ja katsoimme napatanssiesityksen. Hyvä tunnelma, arabimusiikki soi ja kovaa. Meteli oli tosiaan kuin Vappuna ja nyt oli Vappu.

Illallinen autiomaassa beduiinitapaan. Tosin aika mittava määrä turisteja!

Istuimme samassa pöydässä Lontoossa asuvan kanadalais-marokkolaisen avioparin ja Bahrainissa asuvan mumbailaisen intialaispariskunnan kanssa. Ja me Chennaissa asuva suomalaispariskunta. Asuuko kukaan enää omassa maassaan? Maailma on täynnä kansainvälisiä perheitä ja pariskuntia.

Illallisen jälkeen porukka lähti hotelleihinsa. Meitä jäi 15 reipasta tai hullua yöpymään beduiinitelttoihin. Generaattorit sammuivat kello 22.30 ja sen jälkeen oli pimeätä. Puolikas kuu ei ollut kovin kirkas, mutta tähtiä oli paljon. Hyvä silti ettei tarvinnut suunnistaa mihinkään. En löytänyt edes Pohjantähteä.

Nukuin täällä. Avoin seinä toi vilvoittavan tuulen ja samalla hiekkaa, jolta ei autiomaassa voi välttyä mitenkään.

Nukuimme avoimessa katoksessa hiekalla täytettyjen patjojen päällä. Makuupussit oli varalla, mutta ei niitä kyllä tarvinnut. Yö ei viilentynyt kuin hiukan alle 30C asteeseen. Remuavat norjalaisopiskelijat herättivät minut kolmen aikaan yöllä kun menivät omaan katokseensa siskonpetiin nukkumaan ja sammahtivat heti. Niinhän ne norjalaiset tekee.

Silloin kuulin hyttysen ininää. Hätkähdin kauhusta. Onko Dubaissa malariaa! Söimme kaksi vuotta malarianestolääkettä ja Chennaihin muuttaessa lopetimme sen, Intiassa kun ei Bangaloren eteläpuolella ole malariaa. Mutta Dubai?? Kohtalon ivaa jos tunnollisen malariaprofylaksian lopetettuamme saamme lomaviikonloppumme aikana malarian! Löysin repusta pienen ensiapu-hyttysgeelin ja voitelin paljaat jalkani ja kasvoni sillä ja loput levitin nukkuvalle Mikolle. Sen jälkeen keskityin kuuntelemaan onko ennemmänkin hyttysiä. Oli. Yritin olla makuupussin sisällä ja peitellä Mikonkin, mutta eihän sitä kuumutta kestänyt. Oli ihan hiljaista. Välillä tuulenpuuska vilvoitti mutta heitti samalla hiekkaa silmille vaikka telttakylämme oli hiekkasuojattu aitakyhäelmillä.

Oikeastaan taisin nukkua aika huonosti. Malaria vainosi unissakin. Mikko kuorsasi. Norjalaiset olivat aivan tainnoksissa ja se Bahrainissa asuva intialaispariskuntakin oli hiljaa. Lähdin kävelylle. Äääh... onkohan täällä skorpioneja! Ei ole taskulamppua... en taidakaan kävellä. Takaisin petiin malariauneksintaan.

Aurinko nousee beduiinikylämme takaa, kohta on taas kuuma ja hiekka polttavaa.

Aamu valkeni hieman ennen auringonnousua. Lähdin vaeltamaan leirin ulkopuolelle. Yksi norjalainen kiipesi toiselle dyynille, Mikko kolmannelle. Kantautui autojen ääntä - autiomaa on kuin meri, ääni kantaa kauas vaikkei mitään näy. Aurinko nousi, kuumuus samantien ja hiekka alkoi lämmetä. Vaatteet, hiukset, reppu, kaikki oli hiekassa. Ei haittaa. Nukuimme päivävaatteet päällä ja aamiaisen jälkeen menimme suoraan hotelliin suihkuun. Alan ymmärtää arabien pukeutumista. Kaapu, kauhtanat, huivit ja jopa burkat ovat näppäriä. Kun dyyneillä hiukankin kävi tuuli, kaipasi huivia peittämään kasvot. Hiekka tuli nenään ja suuhun, silmiä kirveli.

Hieno kokemus. Alkeellista mutta kamalan todellista. Sellaista elämä oli Emiraateissa vielä 1960-luvulla ja osin kai vieläkin. Vaikka kauppaa on käyty ammoisista ajoista asti, vasta öljy toi uskomattoman rikkauden ja pilvenpiirtäjien, ostoskeskusten, hotellien ja kaikkien kertakaikkiaan älyttömienkin ideoiden rakennusbuumin joka vieläkin jatkuu, osittain. Mutta hiekka ja dyynit ovat todellisia. Kun rahat loppuvat, kaikki hienous hautautuu hiekan sisään ja vain kamelit ja beduiinit jäävät jäljelle.
Dubaissa ei ole malariaa.

Kuumuutta pakoon

Madras on toukokuusta kesakuuhun kuuma. Ne jotka voivat, poistuvat kaupungista. Me poistuimme Vappu-viikonlopuksi.

On vaikea sanoa poistuimmeko kuumuutta pakoon vai jouduimmeko vain toisenlaiseen kuumuuteen. Dubaissa lampotila nousee miltei 40C asteeseen samoin kuin Chennaissa, mutta kosteusprosentti on kai nolla, toisin kuin kotona. Chennaissa on kosteata vaikkei sadakaan. Dubaissa sataa vain hiekkapoly.

Sita hiekkapolya olemme nyt tunnin paasta menossa katsomaan. Jeeppisafari ja kameliratsatusta autiomaassa, yo teltassa. Aamulla takaisin hotelliin.

Hauskaa vappua kaikille!