Intialaiset esiintyvät

Sairaalan neljä Hospital-MBA-harjoittelijaa esittivät lopputyönsä. Kukin oli tehnyt kolmen kuukauden aikana laajan tutkimuksen eri aiheista – lastensairaalan asiakkaiden ja lääkäreiden haastattelututkimus, ortopedisen osaston laajennus, hoitajien videoharjoittelu siihen vartavasten tehtyine videoineen, hoitajien käsitys omasta työstään, siihen vaikuttaminen ja motivaatio.

Meitä oli parikymmentä kuuntelijaa sairaalan auditoriossa. Auditorio on kyllä aika juhlallinen sana tuolle pikku huoneelle, joka on hieman Caloniuksenkadun olohuonettamme suurempi. Ilmeisesti alun perin tarkoitettu potilashuoneeksi koska on keskellä sairasosastoa.

Jännitys väreili ilmassa, vaikka kaikki harjoittelijat näyttivät hyvin rauhallisilta. Vaikea muutenkaan kuvitella hätiköivää intialaista. Ei ole varmaan sattuma että lehmä on pyhä, täällä on vähän jokaisella lehmän hermot.

Sam, sairaalan johtaja, entinen konsultti, on ärhäkkä kommentoimaan ja terävä kielestään. Intialaiseen tapaan pomot voi sanoa päin naamaa ettei jossain ole mitään järkeä tai päätelmä on älytön. Mutta vaikka kuinka kärkeviä kommentteja esitettiin, nuoret opiskelijat katsoivat vakavasti ja mitään sanomatta kommentoijaa silmiin kunnes kommentoija piti pienen tauon vetääkseen henkeä. Jolloin esiintyjä jatkoi järkkymättä täsmälleen siitä mihin oli jäänyt. Ei mitään selityksiä, ei huudahduksia tai puolusteluja "niin tietysti", "ihan totta, olisi pitänyt tehdä noin", "oikeastaan tarkoitinkin tällä sitä". Intialainen mielentyyneys tiukan paikan tullen on ihailtavaa.

Etenkin kun tiesin että opiskelijatytöt olivat tutkimusta tehdessään salassa itkeneet haastateltavien lääkärien ja potilaiden tylyä käytöstä.

Intialaisten tapana on tunkea PowerPoint-esitysten yhteen kalvoon enemmän tekstiä kuin mahtuu Hesarin aukeamalle. Lukemista hankaloittaa Myös satunnaisesti Käytettyjen isojen Kirjainten Käyttö, Jolle ei ole Mitään loogista Sääntöä. Samoin intialaisten rakkaus matematiikkaan näkyy esityksissä. Pyöristämistä ei harrasteta. Kaikki on vähintään kahden desimaalin tarkkuudella - 66.66% asiakkaista piti ortopedistä osastoa ajanmukaisena, 33.33% ei pitänyt.

Mietimme Mikon kanssa miten intialaiset järjestään pystyvät jatkamaan näennäisen rauhallisesti esiintymistään vaikka saisivat heti alkuun murskaavan tuomion. Eivät he lainkaan vaikuta luontaisilta esiintyjiltä. Ulosanti voi olla todella kelvotonta eikä pieni värisevä äänikään kanna. Mutta jokainen tuntuu haluavan pitää esitelmiä. Ilmeisesti ovat tottuneet siihen lapsesta asti. Koulussa kannustetaan pakottamalla, tuomitsemalla, rankaisemalla ja jyräämällä. Vanhemmat vaativat, opettajat vaativat, esimiehet vaativat. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin selvitä. Ja kaikki opitaan ulkoa. Takanani istuvalta proviisorilta varon kysymästä mitään lääkkeistä. Hän osaa Pharmacan ulkoa. Saan loputtoman luennon lääkkeen vaikutusmekanismista ja kuulen kaikki sivuvaikutukset ja kontraindikaatiot, vaikka kysyn vain onko kyseinen lääke Intian markkinoilla geneerisenä vai alkuperäisenä. Tämäkin on ihan tyypillistä. Vastataan siihen mikä osataan. Kaikki tekee niin. Ei ole ihan korrektia sanoa "en tiedä".

Ehkä tämän kaiken jaksaa kun pystyy kuvittelemaan itsensä kalifiksi kalifin paikalle, että päätyy pomottamaan alempiaan. Kaikki eivät jaksa, päivittäin voi lehdestä lukea nuorten itsemurhista, syynä useimmiten juuri koulumenestys, joka on hävettänyt joko vanhempia tai nuorta itseään.

Meidän harjoittelijat selvisivät lopulta kunnialla ja hymyilivät varovaisesti yleisön taputtaessa. Tutkimuksista tuli paljon hyvää informaatiota jonka avulla sairaalamme on pikapuolin Chennain huippuja, ainakin jos etevä markkinointitiimi saa rauhassa toteuttaa itseään.

Hiekkadyynit ja autiomaat

Pääsiäisena Tharin autiomaa Intian Rajasthanissa, Vappuna Dubain dyynit. Seuraavaksi Sahara?

Maastoautoja tuolla kaukana dyyneillä. Tilaa on vaikka kuinka paljon. Ja kaikki nuo renkaiden jäljet on hillittömän maasturicruisailun jäljiltä!

Varmasti kaikki emiraattilaiset harrastavat dyynejä. Autiomaa pöllysi muutenkin ja etenkin kun kymmenet ja sadat nelivetomaasturit kaahasivat dyyneja ylös ja alas. Niin mekin. Olimme Jeeppi-safarilla. Rajasthanissa katsottiin eläimiä, täällä otettiin dyynejä kuten purjeveneellä aaltoja. Scopoderm-matkapahoinvointitarraa ei tullut korvan taakse, mutta onneksi ei keikuttu tuntikausia hiekoilla ja aina löytyi horisontti johon saatoin katsoa. Se oli kuin veneessä isojen aaltojen keskellä. Auton renkaat oli tyhjähköt ja hiekka upottaa, meno oli pehmeätä ja huhhuh kuinka huimaa!

Turistit kokoontuivat korkean dyynin huipulle ja halukkaat hiekkalautailivat... miten sen muuten sanoisi... lumilautailua hiekassa. Monoja ei sentään, paljaat jalat remmeillä kiinni lautaan ja menoksi. Jos yritti snobbailla ja tehdä käännöksiä, heti teki kuperkeikan hiekka pöllyten. Liian loiva mäki käännöksiin, liian löysät siteet.

Mikko hiekkalaudalla. Ja vielä pystyssä, mutta myönnetään, teki komeita kuperkeikkoja.

Täällä ei ollut hiihtohissiä joten mäki oli kiivettävä ylös. ... 40C kuumuudessa. Mutta tätä harrastettiin onneksi illansuussa siten että hiekka ei enää polttanut ja saattoi olla paljain jaloin.

Sitten aavikolle beduiinikylään. Sellaisia ne todella ovat, risuista kyhätyt seinät ja aidat, mattoja hiekan päällä lattiaksi, kankaita ripustettu seinälle hiekalta suojaamaan. Hiekkaa on joka paikassa. Silmiä kirveli. Meitä oli toista sataa turistia, istuimme maassa tyynyjen päällä ja söimme buffet-aterian ja katsoimme napatanssiesityksen. Hyvä tunnelma, arabimusiikki soi ja kovaa. Meteli oli tosiaan kuin Vappuna ja nyt oli Vappu.

Illallinen autiomaassa beduiinitapaan. Tosin aika mittava määrä turisteja!

Istuimme samassa pöydässä Lontoossa asuvan kanadalais-marokkolaisen avioparin ja Bahrainissa asuvan mumbailaisen intialaispariskunnan kanssa. Ja me Chennaissa asuva suomalaispariskunta. Asuuko kukaan enää omassa maassaan? Maailma on täynnä kansainvälisiä perheitä ja pariskuntia.

Illallisen jälkeen porukka lähti hotelleihinsa. Meitä jäi 15 reipasta tai hullua yöpymään beduiinitelttoihin. Generaattorit sammuivat kello 22.30 ja sen jälkeen oli pimeätä. Puolikas kuu ei ollut kovin kirkas, mutta tähtiä oli paljon. Hyvä silti ettei tarvinnut suunnistaa mihinkään. En löytänyt edes Pohjantähteä.

Nukuin täällä. Avoin seinä toi vilvoittavan tuulen ja samalla hiekkaa, jolta ei autiomaassa voi välttyä mitenkään.

Nukuimme avoimessa katoksessa hiekalla täytettyjen patjojen päällä. Makuupussit oli varalla, mutta ei niitä kyllä tarvinnut. Yö ei viilentynyt kuin hiukan alle 30C asteeseen. Remuavat norjalaisopiskelijat herättivät minut kolmen aikaan yöllä kun menivät omaan katokseensa siskonpetiin nukkumaan ja sammahtivat heti. Niinhän ne norjalaiset tekee.

Silloin kuulin hyttysen ininää. Hätkähdin kauhusta. Onko Dubaissa malariaa! Söimme kaksi vuotta malarianestolääkettä ja Chennaihin muuttaessa lopetimme sen, Intiassa kun ei Bangaloren eteläpuolella ole malariaa. Mutta Dubai?? Kohtalon ivaa jos tunnollisen malariaprofylaksian lopetettuamme saamme lomaviikonloppumme aikana malarian! Löysin repusta pienen ensiapu-hyttysgeelin ja voitelin paljaat jalkani ja kasvoni sillä ja loput levitin nukkuvalle Mikolle. Sen jälkeen keskityin kuuntelemaan onko ennemmänkin hyttysiä. Oli. Yritin olla makuupussin sisällä ja peitellä Mikonkin, mutta eihän sitä kuumutta kestänyt. Oli ihan hiljaista. Välillä tuulenpuuska vilvoitti mutta heitti samalla hiekkaa silmille vaikka telttakylämme oli hiekkasuojattu aitakyhäelmillä.

Oikeastaan taisin nukkua aika huonosti. Malaria vainosi unissakin. Mikko kuorsasi. Norjalaiset olivat aivan tainnoksissa ja se Bahrainissa asuva intialaispariskuntakin oli hiljaa. Lähdin kävelylle. Äääh... onkohan täällä skorpioneja! Ei ole taskulamppua... en taidakaan kävellä. Takaisin petiin malariauneksintaan.

Aurinko nousee beduiinikylämme takaa, kohta on taas kuuma ja hiekka polttavaa.

Aamu valkeni hieman ennen auringonnousua. Lähdin vaeltamaan leirin ulkopuolelle. Yksi norjalainen kiipesi toiselle dyynille, Mikko kolmannelle. Kantautui autojen ääntä - autiomaa on kuin meri, ääni kantaa kauas vaikkei mitään näy. Aurinko nousi, kuumuus samantien ja hiekka alkoi lämmetä. Vaatteet, hiukset, reppu, kaikki oli hiekassa. Ei haittaa. Nukuimme päivävaatteet päällä ja aamiaisen jälkeen menimme suoraan hotelliin suihkuun. Alan ymmärtää arabien pukeutumista. Kaapu, kauhtanat, huivit ja jopa burkat ovat näppäriä. Kun dyyneillä hiukankin kävi tuuli, kaipasi huivia peittämään kasvot. Hiekka tuli nenään ja suuhun, silmiä kirveli.

Hieno kokemus. Alkeellista mutta kamalan todellista. Sellaista elämä oli Emiraateissa vielä 1960-luvulla ja osin kai vieläkin. Vaikka kauppaa on käyty ammoisista ajoista asti, vasta öljy toi uskomattoman rikkauden ja pilvenpiirtäjien, ostoskeskusten, hotellien ja kaikkien kertakaikkiaan älyttömienkin ideoiden rakennusbuumin joka vieläkin jatkuu, osittain. Mutta hiekka ja dyynit ovat todellisia. Kun rahat loppuvat, kaikki hienous hautautuu hiekan sisään ja vain kamelit ja beduiinit jäävät jäljelle.
Dubaissa ei ole malariaa.

Kuumuutta pakoon

Madras on toukokuusta kesakuuhun kuuma. Ne jotka voivat, poistuvat kaupungista. Me poistuimme Vappu-viikonlopuksi.

On vaikea sanoa poistuimmeko kuumuutta pakoon vai jouduimmeko vain toisenlaiseen kuumuuteen. Dubaissa lampotila nousee miltei 40C asteeseen samoin kuin Chennaissa, mutta kosteusprosentti on kai nolla, toisin kuin kotona. Chennaissa on kosteata vaikkei sadakaan. Dubaissa sataa vain hiekkapoly.

Sita hiekkapolya olemme nyt tunnin paasta menossa katsomaan. Jeeppisafari ja kameliratsatusta autiomaassa, yo teltassa. Aamulla takaisin hotelliin.

Hauskaa vappua kaikille!

Vain Intiassa...

... omituinen on normaalia.

Lähdin iltapäivällä sairaalasta tapaamaan Tamil Nadu-osavaltion Turistitoimiston virallista terveysmatkailutoimiston johtajaa ja perustajajäsentä. Johtaja on itsekin lääkäri ja töissä sairaalassa jonne matkasin oman sairaalani autonkuljettajan kyydissä. Olin edellisenä päivänä soittanut tohtori Kumaresanille joka oli välittömästi riemastunut ja huudahti että meidän täytyy ehdottomasti tavata. Lupaavaa!

Kaikki sairaalat Chennaissa ovat melko nuhruisia joten tämä ei hätkähdyttänyt. Odotustiloissa oli potilaita hikoilemassa ilmastoimattomassa tilassa, mutta minut ohjattiin suoraan tohtorin pakeille suureen viileään huoneeseen. Ilmastoinnin lisäksi katossa olevat propellit pyörivät niin vinhasti että hiukseni nousivat ilmavirrasta pystyyn.

Esitin asiani - olen Mehtan sairaalasta ja haluan oppia ymmärtämään miten lääketieteellinen turismi toimii Chennaissa. Tohtori oli vanhempi herrasmies, otolaryngologi, joka huiskaisi kädellään "siellä ei liiku raha, business ei kukoista". Tämähän tyrehtyi nopeasti. Juttelimme asian tiimoilta ja kuulin kuinka turistit käydään hakemassa lentokentältä. "Vaikkapa..." - Kumaresan katsoi käyntikorttiani - "rinkiin kuuluva tohtori Kaarina menee kentälle, tuo turistin vierastaloomme ja on potilaan tukena ja turvana tarvittaessa koko ajan kun potilas on hoidettavana". Hienoa - "no sehän olisi mielenkiintoista. Voitko ilmoittaa minulle jos joku ulkomainen turisti saapuu, tulisin mielelläni mukaan ja näkisin miten tämä toimii".

Kumaresan oli tärkeä tohtori. Koko ajan huoneeseen lappasi hoitajia tuomaan vihkoja ja lehtiöitä joissa oli käsin kirjattuna erilaisia tutkimustuloksia ja tohtori antoi jatko-ohjeita. En tietenkään ymmärtänyt tamilia. Seuraavaksi huoneeseen ei tullutkaan hoitajaa vaan mies kameran kanssa ja näpsi minusta kuvia. Olin vauhdikkaan näköinen tuulettimen aiheuttamassa tuulikampauksessani. Mutta hei, miksi nämä kuvat otetaan?
- "Etkö halunnut mennä turisteja vastaan?" Glump, mihin tässä vielä joutuukaan!

- "Ayurveda-hoidot kiinnostavat ulkomaisia turisteja. Haluat varmasti tutustua hoitolaamme?" Tottakai! Taas tuli uusi mies jota lähdin seuraamaan yläkertaan. Siellä oli kolme hoitohuonetta tuliteräisen uusine puisine hoitopöytineen, öljy- ja vesisammioineen ja erityinen höyrykaappi jossa saattoi istua niin että vain pää pilkisti esiin. Ayurveda on ikivanha intialainen hoitomuoto, hyvin suosittua. Länsimaalainen sanoisi "vaihtoehtohoito" ja lääkärikoulussa 80-luvulla näitä akupunktioita, naprapaatteja, manipulaatioita ja vastaavia sanottiin humpuukiksi. Sittemmin länsimaisenkin lääketieteen käsitys on muuttunut, mutta Ayurvedaan en silti ollut tutustunut aiemmin. Paikalla oli neljä miestä, joista kaksi Ayurveda-lääkäriä. "Haluatko heti hoitoon?" Gulp... en nyt, kiitos. No huomenna? Tule miehesi kanssa, mikä aika sopii, heti aamulla?? Täytyyhän sinun kokeilla niin tiedät mitä markkinoit. Se on ihan totta, mutta ei nyt. Tulen ensi viikolla - ja hieno idea, otan mielelläni mieheni mukaan. ... Mitähän Mikko sanoo... insinööri kuhnekylpyyn ja muinaisia hoitoja saamaan.... Mutta nyt ollaan Intiassa. Olemmehan ruenneet joogaamaankin aamuisin yhdessä. Hengitämme joogaliikkeitä tehdessä syvään ja uloshengittäessä äännämme pitkän "ooooooooommm"-sanan. Sillä tavoin saa yhteyden kaikkeen olevaiseen ja on yhtä universumin kanssa. Ei vielä, mutta joskus.

Takaisin tohtori Kumaresanin luokse. Tohtori tuijotti minua tiiviisti. "Haluatko ansaita rahaa?" Omituinen kysymys... jaa, onhan raha ihan mukavaa. "Haluan esittää sinulle erään projektin".

No, kävimme läpi opettajien ja muiden äänityöläisten äänenväsymisongelmat. Kumaresan on saanut osavaltion rahoitusta projektiin ja haluaa hoitaa kaikki äänityöläisten kurkut kuntoon. Katsoin tietokoneesta videon toisensa jälkeen joissa oli kuvattu erilaisia äänihuulia, terveitä ja viallisia, nodulaarisia, syöpäisiä, turvonneita, tulehtuneita, kuivettuneita, kuluneita. Teimme Kumaresanin kanssa yhdessä lukuisia ääniharjoituksia. Paikalle pongahti nuori tyttö joka on erikoistunut nielulihasten joogaterapiaan. Tyttö ja Kumaresan istahtivat jooga-risti-istuntaan ja teimme taas yhdessä lukuisia ääniharjoituksia. Minä istuin jäykkänä tuolillani ja puristin käsilaukkuani kouristuksenomaisesti. En saanut pärisytettyä huuliani rennosti kuten jogi-tyttö ja Kumaresan ja kaikki maailman pienet lapset jotka tietävät miten auto sanoo... Brrrr... ja harjoitukset vain jatkuivat. Nousimme seisomaan ja heilutimme käsiä ja sanoimme korkealla ja matalalla äänellä käsien heilutuksen tahdissa "oooooooommmmm....". Onneksi tätä Om'ia on harjoiteltu Mikon kanssa.

Lopulta sain sanottua että olemme etääntyneet aika kauas terveysturismista... Tohtori Kumaresan totesi taas ettei terveysturismissa liiku raha, mutta opettajien kurkut olisi saatava kuntoon. "Olethan MBA, voisit tulla tähän projektiin mukaan ja ansaitset. Opettajat maksavat!" Nieleskelin. "Tuota... olen oikeastaan sitoutunut tuonne Tohtori Mehtan sairaalaan ja terveysturismiin". Kumaresan tuijotti minua tiiviisti "Etkö haluakaan ansaita työstä?" Ihan hyvä pointti, mutta...

Kiitin kauniisti ja sanoin että ollaan yhteydessä ja että tulenhan joka tapauksessa mieheni kanssa ensi viikolla Ayurveda-hoitoihin joten varmasti tapaammekin. Olin ollut liki kolme tuntia tässä omituisessa työtapaamisessa. Soitin Mikolle ja kysyin voisiko Babu hakea minut kotiin. Sairaalan auto vei minut paikkaan jossa on Mikon parturi, varasin Mikolle saman tien ajan ja Mikko meni parturiin. Kerroin että menemmekin sitten ensi viikolla Ayurveda-hoitoon ja kaikki vaivat paranevat. Mikko sanoi ettei hänellä ole vaivoja.

Mikko osaa jo sanoa "Ooooommm..." joten luulen että se Ayurvedakin järjestyy. Sehän on vasta ensi viikolla ja on paljon aikaa sopeutua ajatukseen. Kun kerran ollaan Intiassa se on koettava ihan rohkeasti.

Tänään se tapahtui

Tänään tuli lähetys jota on odotettu joulukuusta asti.

Tänään saimme Mardas Clubin jäsenkortin. Sen legendaarisen, vuonna 1832 brittien perustaman, Madrasin kuuluisimman kerhon jäsenyyden. Vähän sellainen kuin Wodehousen Jeeves-kirjojen Kuhnuriklubi. Kun kerran asumme Madrasissa, on tällainen reliikki toki koettava. Klubeja olisi täällä toki pilvin pimein muitakin, mutta on vain yksi ja ainoa Madras-klubi.

Myös klubin jäsenet tietävät sen ja haluavat mainettaan ylläpitää. Jäseneksi ei vain marssita sisään ja ilmoittauduta. Jäsenyyden hakeminen on pitkä ja hankala taival eikä ketä vaan hyväksytä edes ensimmäiseen koitokseen.


Jäsenkortin lisäksi sain englantilaisen sisäoppilaitoksen koulusolmion kaltaisen kravatin jota piti heti kotona kokeilla. Elämäni ensimmäisen aidon Klubi-solmion. Tai oikeastaan aidon Klubi-solmion pitäisi olla polyesteriä, mutta Intiassa kun ollaan, silkkiä ei voi välttää.

Panin jäsenprosessin alulle Suomen itsenäisyyspäivänä kunniakonsulin luona. Kunniakonsuli kuuluu klubin komiteaan, eikä voi siten itse toimia suosittelijana, mutta lupasi etsiä jonkun toisen. Suosittelija löytyikin nopeasti ja koko prosessi eteni poikkeuksellisen nopeasti. Etukäteen oli moni pelotellut että komitean haastattelu olisi hankalampi kuin pahinkaan työpaikkahaastattelu.

Suosittelija kertoi että ideana on saada klubiin porukkaa joiden kanssa klubilaiset haluaa olla. Tylsimyksiä tai vähäpätöisyyksiä ei haluta. Todellisuudessa syynitilaisuudet olivat mukavia. Vain kaksi leppoisaa esittelytilaisuutta Madras-klubilla, toinen casual jonne piti pukeutua pitkähihaiseen paitaan ja kravattiin ja toinen formal, jossa ilmeisesti katsottiin, että jäsenkandidaateilla on kravatin lisäksi myös puku. Jotenkin tuli mieleen että tarkoituksena tosiaankin oli vain varmistaa että tämä sponsorin jo hyväksymä ja mukavaksi todettu kaveri omistaa kravatin ja puvun ja tietää kuinka solmio solmitaan. Molemmat tilaisuudet olivat ihan tavallisia, leppoisia kokkareita. Ensimmäisille kokkareille piti ottaa vaimo mukaan, kai sen vuoksi että miesjäsenet (paikallahan oli vain klubin miehiä) voivat arvioida vaimon koristeellisuuden. Vaimon pukukoodissa on - hyvin kuvaavasti - vain maininta "decorative".

Suosittelijani sihteeri soitti minulle tänään ja kertoi, että jäsenkortti on noudettavissa klubin toimistosta. Itsenäisyyspäivästä on kulunut 140 päivää. Jotta emme olisi tehneet liian innokasta vaikutusta, lähetimme välittömästi Babun hakemaan paketin. Selasimme kotona 15 minuuttia klubin historiikkia ja kuvasimme Mikkoa uuden kravatin kanssa ja vasta sen jälkeen syöksyimme klubille.

Ensimmäistä kertaa kävelyllä Clubin kävelyradalla

Klubilla on 500 metrin kävely / juoksupolku jonka kuljimme reippaasti kahteen kertaan. Tutkimme tyytyväisinä tasokkaan kuntosalin ja uima-altaan ja auringonottotilat. Yhtään ihmistä ei ollut yhden aikaan iltapäivällä. Menimme uima-altaan vieressä olevaan uuteen bistroon maukkaalle lounaalle. Sinne tuli suuri perhekunta joten emme olleet lopulta ihan ainoita klubilaisia kerholla.

Kiersimme tiluksia. Päärakennuksessa tehdään näköjään remonttia, puolet talosta on kunnostuksen vuoksi suljettu. Harmi... Erillisessä sivurakennuksessa löytyi toimisto josta ystävällinen virkailija lähti esittelemään tiloja. On kirjasto ja lukutilat, pieni kabinetti jota voi vuokrata pientä korvausta vastaan. Bridge-huone oli varsin suuri. Pitäisikö rueta pelaamaan? Emme ole koskaan edes ajatelleet sitä mahdollisuutta. On 2 vierastaloa ja 12 vierashuonetta joita voi vuokrata ystävilleen ja tutuilleen. Nämä olivat sellaista kodikasta nuhruista, hieman kulahtanutta englantilaistyppistä tasoa, mutta hinta oli hyvin edullinen. Jos meille yhtäkkiä pyrähtäisi suurempi kuin kuuden hengen ryhmä vieraita, varmasti majoittaisimme vieraitamme klubille. Tilat ovat kuitenkin mukavat, palvelu pelaa, maisemat kauniit ja kaikki klubin palvelut ovat käytettävissä.

Tenniskenttiä oli viisi. Kukaan ei ollut pelaamassa. Kolmen maissa iltapäivällä Madrasissa on nykyään 40C lämmintä joka voi verottaa pelaajamäärää. Aamut ja illanpimeys ovat suositumpaa aikaa, silloin lämpötila romahtaa 29C:een.

Olemme hyvin tyytyväisiä klubilaisia. Huomenna menemme kuntosalille ja ehkä jopa uimaan!

Vegaani

Painonvartijat, karttakaa kasvisruokaa!

Mikko karsastaa etelä-intialaisia kasvisruokia ja pitäytyy non-veg-ruoissa. Siis lihaa, joka Intiassa on lähinnä kanaa. Minä olen viehättynyt Tamil Nadulaiseen kotiruokaan joka hyvin usein on vege-ruokaa: riisiä ja kasvismössöä.

Mikko laihtuu silmissä, minä kasvatan samanlaista vatsaa kuin Chennain normitamili. Laihoja tamileja on harvassa. Keskivartalolihavuus on geeneissä, mutta alan epäillä että se on sittenkin ruokavaliossa.

Paikalliset kasvisruoat ovat hyviä vaikkei Mikko niitä arvosta. Öljyssä tiristetty okra chilillä maustettuna on ihanaa jugurtin kanssa ja idlit, erityiset pehmeät riisikakut dal'in, linssimössön, kanssa ovat herkullisia. Kukkakaalimössö, pinaattimössö, erilaiset papu-, tofu-, tuorejuustomössöt ovat herkkua. Okralla täytetyt chapati-leipärullat ovat maukkaita vaikka Mikko ei niitäkään syö. Heti kun Mikko sai tietää että "Lady's fingers"-vihannes on sama kuin orjien tyypillinen ruoka, okra, se ei enää maistunut snobille lihansyöjälle. Ei kuulema maistu millekään. Riisiin Mikko on totaalisen kyllästynyt mutta syö usein hyvää intialaista naan- ja roti-leipää, minä syön mieluummin riisiä, päivittäin. Sairaalassa päivän vihannesriisi lounaaksi maksaa 20 rupiaa, muutaman sentin, eikä tarvitse syödä edes puolta annosta kun on jo turpean täynnä ja torkkuu loppupäivän huikean hiilihydraattitankkauksen ansiosta.

Pyydän Anitaa tekemään paikallista kasvisruokaa ja syön kaiken itse. Mikko tekee itselleen juustomunakkaan pekonin kanssa tai syö hedelmiä. Mikko laihtuu ja minä lihon. Vaikka popsin porkkanaakin. Etenkin öljyssä kiehautettua Carrot-halwaa, joka on Tamil Nadun suosituin jälkiruoka. Porkkanahan on terveellistä. Popsi, popsi porkkanaa! Minä syön carrot halwaa ja Mikko ottaa vesimelonia jälkiruoaksi.

Intialaiset ovat suurimmaksi osaksi kasvisyöjiä. Vaikka suuri osa kansasta kärsii nälkää, parempiosaista porukkaa riittää niin että ylipaino ja diabetes ovat valtava ongelma Intiassa. Se terveellinen kasvisruoka...

Kuljetuksista

Edellisen blogin kommentoija epäili Babun kadonneen joten on parempi selventää asiat kaikille.

Babu ei ole kadonnut. Babu on edelleen Mikon autonkuljettaja ja tila-automme on rekisteröity tavallisilla valkoisilla rekisterikilvillä yksityiskäyttöön, joten mekin voimme sitä ajaa. Etenkin moni ulkomaalainen käyttää keltaisin kilvin varustettua autoa. Tällaisen auton omistaa kuski itse ja se on rekisteröity ammattikäyttöön, eikä yksityishenkilö voi sitä ajaa.

Kun reilu kuukausi sitten aloitin työni, tuli ongelma kuljetuksista. Täyteen ahdetut bussit ja paikallisjunat eivät houkuttaneet - tämähän on niitä seutuja joissa ihmisiä roikkuu bussien ovista ja ikkunoista jolloin hintakin on halvempi. Ilmastointia ei ole. Intiassa leijuu jatkuvasti erilaisia hajuja, etenkin hienhaju on varsin pistävä, jotka kaikki korostuvat sardiinipurkkimaisesti pakatussa bussissa.

Oma auto olisi tietenkin todella kiva ja toisi paljon itsenäisyyttä ja vapautta liikkua joka nyt puuttuu. Auton osto ei silti innosta - Manauksessakin autoni myynti oli lopulta hankalaa ja saatiin myytyä vasta kun olimme asuneet Intiassa jo pitkään. Ja muutenkin... omistamme autoja jo nyt liikaa. Suomessa on kaksi eikä tee mieli investoida johonkin josta voi olla hyvinkin vaikea päästä eroon. Autot ovat melko kalliita eikä Intiasta voi tuoda niitä verovapaasti Suomeen, joten auton ostaminen ei oikein kannata. Chennain liikenne on toki kaaos, mutta ajan kanssa siitä selviäisi, se ei olisi este.

Aiemmin Mikko ja työtoverinsa Matti kulkivat 1-1.5 tunnin matkan tehtaalle yhdessä vuokra-kuljettajan kyydissä. Mikon kuski Babu kuljetti minua jotta pääsisin liikkumaan, Matin vaimoa Jenniferiä kuljetti Matin kuski Venkatesh. Koska tehdas on niin kaukana, pariskuntien on käytännössä mahdotonta käyttää samaa autoa ja tämä tekee kaiken niin hankalaksi.

Joten kun aloitin työt, Matti totesi että Jennifer ei koskaan lähde liikkeelle ennen kymmentä ja on pienten lastensa vuoksi muutenkin paljon kotona, ja iltapäivisin aina kuuden maissa ruoka-aikaan. Joten Venkatesh aloittaa päivänsä viemällä minut sairaalaan, sieltä jatkaa Jenniferille ja kello kuudelta takaisin sairaalaan ja tuo minut kotiin, ja taas illaksi Matin ja Jenniferin kuskiksi. Babu kuljettaa Mikon ja Matin tehtaalle ja takaisin, ja iltaisin Mikkoa ja minua minne sitten menemmekin.

Systeemi ei ole täysin ihanteellinen, mutta siten pärjää. Babulle on sovittu yksi vapaapäivä viikossa. Mikko on oppinut ajamaan, mutta kieltämättä harhailemme etsiessämme paikkoja. Kännykkään ladattu GPS opastaa joskus pahaisille kujille josta mahtuu vain polkupyörän kanssa tai muuten vain täysin epäilyttäville alueille. Mutta toistaiseksi olemme lopulta löytäneet perille.