Jaipurista Jodhpuriin ja Tharin autiomaa

En usko että meidän tarvitsee mennä muuttumisleikkeihin. Pärjäämme ihan hyvin näin. Mitään suunnittelematta. Emme pohdi elämäämme eteenpäin ja poukahdamme lomamatkalle suinpäin sen enempää miettimättä. Äkkilähtötarjouksia ei ollut tarjolla, mutta suunnittelematon matkamme onnistui.

Moni oli puhunut Rajasthanista joten pyysin ruotsalaiselta tutultani Lenalta heidän matkaohjelmansa vähän niinkuin inspiraatioksi. Mikon sihteeri löysi meille lennot tiistaina ja torstaina jo lensimme Delhin kautta Jaipuriin. Kotona ei printteri toiminut enkä saanut mitään oheismateriaalia mukaan eikä meillä ole Lonely Planetin Intia-opaskirjaakaan. Meillä on "Weekend trips from Chennai"-kirja mutta se ei nyt auttanut. Mikko ehti onneksi printtaamaan lentolippujen kanssa matkatoimiston A4-matkakuvauksen joten tiesimme minne menemme ja hotellien nimet. Jaipur, Jodhpur, Tharin autiomaassa Manwar ja takaisin Jodhpuriin ja siinä se. Kaikki mitä tiesimme etukäteen.

Indus-joen laaksossa oleva Rajasthanin osavaltio on Intian suurin, Saksan kokoinen, ja edustaa maailman vanhinta sivilisaatiota. Pääkaupunki Jaipur on taas nuori, perustettu 1700-luvulla ja edustaa New Delhin kanssa Intian modernia kaupunkisuunnittelua. Ei niin että olisin sen mitenkään huomannut. Voi olla että tiet olivat leveämpiä ja suorempia, mutta aika rähjää silti. Mutta vaikkei kaupunki ole vanha, asutusta on ollut ammoisista ajoista asti. Korkealla kukkulalla seisoo 1500-luvun lopussa vanhan linnoituksen paikalle rakennettu Amber Fort. Punaista hiekkakiveä ja marmoria, sekoitus hindu- ja muslimityyliä kuten koko Rajasthan tuntuu olevan.

Mikko näkee Kiinanmuurin. Tai Intianmuurin. Tai Jaipurinmuurin.

Kukkulaa kiersi muuri, samanlainen kuin Kiinassa. Mikko kun ei ole Kiinan muuria koskaan nähnyt, niin nämä Jaipurin ja Jodhpurin muurit riittivät. Ei sitä tuhansia kilometrejä voi kerralla edes nähdä. Emme nähneet kaikkia näitä 42 kilometriäkään.

Asuimme hauskoissa Heritage-hotelleissa, hotelleiksi muutetuissa vanhoissa palatseissa tai residensseissä tai miten niitä kutsuisi. Suuria sokkeloisia rakennuksia, kaikki huoneet erilaisia, kattoterassi, paljon ulokkeita ja terasseja, käytäviä ja lymypaikkoja. Paljon hyviä pulukoloja. Pulun kurnutukseen heräsimmekin aamulla.

Heritage-hotellin respa Jodhpurissa

Nyt ei ole turistisesonki, mutta muitakin matkailijoita oli. Ulkomaalaisia kaikki. On aina hauska arvailla turistien kansallisuuksia, vaikka bussillinen brittejä kävi liian helpoksi. Jodhpurin hotellissa oli brittien lisäksi ranskalaisia. Ranskalaiset tunnisti hauskoista ranta-asuista. En ole koskaan ymmärtänyt miten Ranskaa voidaan pitää muodin Mekkana. Kaikki ranskalaiset joihin olen törmännyt ovat tyylikkyydessään muistuttaneet Asterixin ja Obelixin jälkeläisiä. Vaikka pohjoisessa Intiassa onkin nyt todella kuuma, Jaipur ja Jodhpur ovat miljoonakaupunkeja ja siellä vietetään auttamatta kaupunkilomaa. Eihän koko osavaltiolla ole metriäkään rantaviivaa. Se on täysin sisämaata.

Monsuuni tulee kesäkuussa. Sadetta odotetaan hartaasti. Kaikki oli nyt ruskeata ja kuivaa. Sateen jälkeen on hetken täysin vihreätä ja sitten taas sama ruskeus, joka meistä oli kaunista. Tamil Nadussakin on ruskeata kuivaa hiekkamaata, mutta meri tuo kosteutta joka vihertää tamilien puut. Chennai on puiden varjostama kaupunki, Jodhpur ja Jaipur eivät.

Linnoituksen salatunneli

Linnoituksen vedennostojärjestelmä ja lepakot

Liikuimme autolla ja kuskimme, Mr. Tara, oli oppaana. Tällaiset oppaat eivät saa tulla palatseihin tai linnoituksiin mukaan mikä oli pelkästään mukavaa. Linnoissa kuuntelimme kuulokkeilla mieluummin nauhoitettua opastusta kuin maleksimme jonkun ryhmän jaloissa. Saimme kulkea omia polkuja ja löytää omat omituiset kolomme joita vanhoissa palatseissa tuntuu riittävän.


Ajo Jaipurista Jodhpuriin Pushkarin pyhän kaupungin kautta kesti kahdeksan uuvuttavaa tuntia. Pushkar ei näyttänyt kovin pyhältä vaikka siellä temppeli olikin. Hindujen pyhä järvi oli suomalaisen silmin likainen lammikko. Mutta aikoinaan autiomaan keskellä oleva lammikko on varmasti ollut kultaakin kalliimpi ja pyhyys on ymmärrettävää. Niin omituinen, syrjässä oleva, turhan tuntuinen kaupunki kuin Pushkar olikin, jostain syystä sinne on pesiytynyt 60-luvun hippejä ja tuoreita, nuoria reppumatkalaisia.

Pushkarin pyhä järvi

Kaikissa näissä kaupungeissa oli kovin toisenlaista kuin Chennaissa. Oli turisteja ja turistien myötä laumoittain kaikenlaista hihastatarttujaa ja kaupustelijaa ja kerjäläistä. Chennaissa isät työntävät vaimonsa ja lapsensa meidän eteen ja ottavat kuvan kotialbumiinsa, Rajasthanissa lapset työntyivät väkisin kuviin ja pyysivät rahaa. Pitäisikö meidänkin rueta tienaamaan taskurahoja Chennaissa? Olemme menettäneet jo toisenkin rupian kun olemme ilmaiseksi hymyilleet tamilien kuvissa!

Kuvaan tunkeutunut lapsi joka kinusi viittä rupiaa siitä että tulee kuvaan ja siitäkin ettei hän tule kuvaan. Taustalla järven päälle rakennettu maharajojen entinen huvittelupalatsi, nykyisin osavaltion omistuksessa tyhjäkäytössä.

Jodhpurista oli kahden tunnin ajomatka Tharin autiomaan Marwarin lomakeskukseen. Jo alkumatkasta alkoi arveluttaa sinänsä mukavan kuskimme tila. Heti Jodhpurissa piti ostaa tuoretta vihreätä ruohoa ja syöttää se lehmille. Kun koko maa on ruskea kuivuudesta, vihreä heinä on varmasti kallista - lehmille silti parasta mitä rahalla saa. Puolen tunnin kuluttua kuski alkoi huokailla ja haukotella. Yritin eilistä konstia ja juttelin mitä mieleen sattuu. Edellisenä päivänä se sai kuskin pysymään hereillä ja rupattelemaan vilkkaasti. Nyt Mr Tara vain ynähteli. Kesken kaiken piti saada jostain teetä. Eihän autiomaassa ole ravintoloita. Pysähdyimme tuulenpieksemän ruohokattoisen kojun eteen.

Autiomaan teetupa ja suurperheen koti

Kolme likaista lasta ja kaksi valkopartaista miestä, toinen ukoista keitti maitoteet ja lapset tuijottivat ulkomaaneläviä. Toivoimme kovasti että Mr Tara tokenisi. Ehkä oli nauttinut Jodhpurissa jotain teetä väkevämpää ja sen vuoksi piti lahjoa pyhiä lehmiä eikä puhe luistanut.

Mr Tara toimi autonkuljettajana ja oppaana

Lomakeskus autiomaassa oli hieno. Kolmekymmentä pikkumajaa ja kolme pariskuntaa. Oli meille tilaa! Toiset neljä vierasta olivat Montrealista - terveisiä vain Pialle! Olimme puolentoista tunnin Jeeppi-safarilla ja näimme antilooppeja, kauriita, aavikkoketun ja pöllön. Ja lehmiä, vuohia ja kameleita, joita ei kai lasketa kun näitä oli joka paikassa. Ja ihmisiä. Käsittämätöntä että tuossa autiomaassa asuu ihmisiä!

Nautimme illallisen lomakeskuksen telttakylässä keskellä autiomaata. Lojuimme kuin maharajat ja maharasit hiekalle levitetyillä patjoilla ja nojasimme tyynyihin, nautimme virvokkeita ja katsoimme tanssi- ja lauluesitystä. Ilta pimeni nopeasti, kynttilät ja soihdut toivat valoa. Uskomaton tähtitaivas. Auringon kuumentama hiekka viileni nopeasti, ilma pysyi lämpimänä. Autiomaat ovat ihmeellisiä.

Illallinen autiomaassa

Pääsiäismaanantain aamuna menimme auringonnousun aikaan kameliratsastukselle ja toipunut kuskimme ajoi meidät pirteästi rupatellen takaisin Jodhpuriin. Indian Air lennätti meidät New Delhiin. Tiistaina Mikko jatkoi Suomeen ja minä Chennaihin. Spontaanimatkamme oli täydellinen.

Jaipurin kaupunginmuseossa

Kaupunginmuseon portilla

Eräs lukijamme valitti että Intia-tarinoissamme esiintyy pelkästään brittejä, ei maharadzoja, kultaa eikä timantteja. Harmaa totuus on että huolimatta siitä että asumme Intiassa, olemme kaukana kullan kimalluksesta. Eteläisessä Tamil Nadussa ei maharadzoja ole ollut.

Upporikkaat maharaja-suvut keskittyvät pohjoiseen Rajasthanin osavaltioon, "Kuninkaiden maahan". "Raja" tarkoittaa hindin (tai rajastanin) kielellä kuningasta, "maha" suurta, "maharaja" siis suurta kuningasta. Rajasthanissa on miltei jokaisessa kylässä ollut oma kuninkaansa, niin suuria kuin pieniä, kuninkaita kuitenkin. Osavaltion pääkaupungissa, Jaipurissa, opasta kuunnellessa tuli mieleen ettei ihan kaikille ole vielä selvinnyt että Intia on maailman suurin demokraattinen valtio. Ehkä ei maharajoille itsellekään. Jokaisessa kaupungissa on edelleen maharaja jonka palatsissa liehuu oma lippu aina kun kuninkaallinen perhe on paikalla.

Ja niistä briteistä... Intiassa kun ollaan, kaikki on mahdollista. Kirjoitan tarinan joka kertoo britistä ja maharajasta!

Tapahtui vuonna 1901 että Englannin kuningatar Victoria kuoli ja Edvard VII nousi valtaan. Valikoitu ryhmä intialaisia maharajoja oli kutsuttu Lontooseen vuoden 1902 kruunajaisiin. Tuohon aikaan Intiassa vaikutti vahvasti pappiskasti joka paheksui syvästi aidon hindun matkaamista meren yli. Pyhät kirjatkin sen kielsivät. Poikkeusta ei tehnyt edes että kyse oli maharajasta, oikeastaan se teki asiasta vain vaikeamman. Pyhistä pyhin hindu likaamaan itseään meren tuolle puolen! Jaipurin Maharaja, Hänen Ylhäisyytensä Madho Singh, oli huolissaan. Jos kruunajaiskutsusta kieltäytyy, loukkaa Englannin hallitsijaa ja jos menee merille, kukaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Jaipurin papisto löysi lopulta ratkaisun. Maharaja matkustaa puhtaalla laivalla jossa ei ikinä ole valmistettu tai tarjoiltu naudanlihaa, ottaa mukaan riittävästi sukunsa arvoesineitä, omat pyhät ruoat ja tarpeeksi Jaipurin hiekkaa jota voidaan sirotella sängyn alle ja sinne missä Maharaja käyskentelee - ikäänkuin käyskentelisi taukoamatta omilla Jaipurin mailla. Ja vettä. Jotta hindulainen pyhyys ei turmeltuisi, maharajan oli juotava kahden kuukauden matkallaan vain Gangesin pyhää vettä.

Jaipurin hopeasepät sulattivat kilokaupalla hopeakolikoita ja valoivat kolme 375 kilon painoista hopeapyttyä joihin kuhunkin mahtui 9000 litraa Gangesin vettä. Ja sitten matkaan. Mukana seuraavat hindupapit heittivät Varunan, meren jumalan, miellyttämiseksi helmiä, timantteja ja kultakolikoita laidan yli, mutta Varuna ei ollut tyytyväinen. Bombaysta lähdettyä nousi myrsky ja pappien hätäkokous päätyi neuvomaan maharajaa heittämään yhden kolmesta kallisarvoisesta vesipytystä mereen! Kaikkien niiden jo uhrattujen rubiinien ja kultakimpaleiden jälkeen! Loppumatka sujuikin leppoisasti. Varuna-jumala ilmeisesti kaipasi hänkin Äiti Gangesin makeata vettä kaikessa Punaisen meren suolaisuudessaan.

Intialaista tyyneyttä kuvaavaa on että köyhä kansa sulatti satumaisen määrän hopeakolikoita Maharajalle vesisäilöiksi. Mutta jos köyhät eivät olisi sulattaneet hopean sulattamista, ei meillä nyt olisi näitä kippoja katseltavana.

Mutta ne pytyt. Itse Edvard VII kävi niitä ihmettelemässä 1,60 cm korkuisia hopeapurnukoita. Moisia ei oltu koskaan nähty, eikä vielä tänä päivänäkään ole suurempia hopeakippoja tehty. Ne ovat maailman suurimmat hopeaesineet Guinnessin ennätysten kirjan mukaan.

Eikä tässä maailmassa mikään muutu. Samoin kuin minä mietin miksi intialaisten pitää liata kätensä syömällä sormin, Hänen Ylhäisyytensä Maharaja Madho Singh joutui pesemään kätensä Intiasta rahdatulla Gangesin pyhällä vedellä tahrattuaan kätensä Lontoossa epäpyhää kuningas Edvardia käteltyään. En halua edes tietää kuinka moni intialainen käy pesemässä kätensä minua käteltyään. Varmasti moni. Minähän käytän sujuvasti molempia käsiäni ja joskus saatan huomaamattani pistää jotain jopa suuhuni vasenta kättä käyttäen, jota intialainen pitää saastaisena. Yhtä hyvin kuin minä tiedän miksi intialaiset pitävät vasenta kättä likaisena, intialaiset tietävät oikeakätisen saastuttavan itsensä WC:ssä käydessään.

Myönnän että otsikkoni oli hämäävä. Ajattelin ettei kukaan jaksa lukea juttua kaupunginmuseosta joten ei tarvinnut niin pinnistellä tarinan eteen. Olimme oikeasti Jaipurin Kaupunginpalatsissa, tässä ihan nykyisen Maharajan, Sawai Bhawani Singh Bahadurin naapurissa:

Taustalla nykyisen Maharajan kotipalatsi. Ambassador-auto tuskin kuuluu Maharajalle, ovat sen verran yleisiä kulkuneuvoja. Maharajalla on varmasti jotain eksoottisempaa, vaikka Mersu tai BMW.

Hopeakippojen lisäksi näimme paljon muuta hämmästeltävää. Niin intialaista kuin brittiläistä ihmettä. Maailman on täynnä ihmeitä. Voi aikoja, voi tapoja!

Intialaista ruokaa

Etsin tässä kuvia Rajasthanin pääsiäismatkalta saadakseni inspiraation matkakertomuksen kirjoittamiseen. Kuvat ovatkin Mikon koneella ja Mikko on Suomessa. Löysin kuitenkin aiemmin ottamani kuvat Tohtori Mehtan sairaalan lounasparvekkeelta. Glamuuri on sieltä kovin kaukana.

Kertoisin mielelläni työtovereilleni että lounastilat eivät vastaa suomalaisia standardeja mutta se olisi liian epäkohteliasta. Ja itse asiassa aivan epäoleellista. Pöydällä on päivän lounaani. Taustan lavuaarissa pestään kädet ennen ja jälkeen ruokailun, samalla huuhdotaan kotoa tuodut rasvaiset eväskipot. Lavuaarin vieressä kalterissa roikkuu puolimetrinen rautapuikko jolla ronkitaan ruoantähteistä tukkeutunut lavuaari taas avoimeksi.

Olen oikeastaan hirveän tyytyväinen jos saan ruokailla yksin ja olla ihan rauhassa. Työtoverini eivät ole niitä kansainvälisiä intialaisia joten olen tosi eksoottinen ilmestys sairaalassa kaikkine kummallisine tapoineni. Erikoinen vaatetus, amerikkalaisuuteen vivahtava mahdoton puhetapa, kamala aksentti jota ei voi ymmärtää ja omituiset ruokatavat. Monelle ensimmäinen ulkomaalainen työtoveri ja ehkä jopa ensimmäinen ulkomaalainen jonka kanssa tulee jutelleeksi. Olen oikeastaan koko ajan tarkkailun alla. Joku aina kurkistelee jostain ja katsoo mitä teen ja miten teen. Miten käytän tietokonetta, mitä kirjoitan, miten juon kahvini. Vaatteitani kommentoidaan riippumatta mitä minulla on päällä. Minulle kerrotaan jatkuvasti ihan älyttömiä asioita ikäänkuin en olisi ikinä kuullutkaan Intiasta unohtaen että minähän asun täällä. Että on kuuma ja syödään riisiä ja ruoka on mausteista.

Lounaalla olen ainoa joka syö riisinsä lusikalla muiden syödessä paikalliseen tapaan sormin. Jokaista suupalaani tuojotetaan ja joka kerran kysytään "is it too hot?". "Hot" on chilimausteista ruokaa ja "spicy" muuten vaan maustettua. Chilipavut intialaisetkin kyllä siirtävät pois, ei niitä ole tarkoitus popsia sellaisenaan vaikka niitä onkin ruoan seassa. Samoin kokonaiset neilikat ja sen sellaiset. Ei tämä tamiliruoka niin järin tulista ole, vaikka voikin polttaa suuta. Oikeastaan kaikkea voi syödä.

Joka päivä minulta kysytään mitä tilasin ruoaksi tai miksi en tilannut mitään ja mitä sitten syön jollen tilannut ruokaa. Ja joudun selittämään kymmenelle ihmiselle mitä pidin päivän vihannesriisistäni ja olenko syönyt sellaista ikinä ennen. Ja jos sanon että olen syönyt monta kertaa, sitä ei uskota. Useimmiten joudun lisäksi maistamaan jokaisen eväsruokia ja kommentoimaan kaikkea erikseen. Kaikki mitä sanon herättää yleistä hilpeyttä ja uteliaisuutta tyyliin "se tykkäsi tästä! Sen mielestä tää oli tulista! Se kysyi mitä se on! Pitää kertoa kotona vaimolle!" Välipaloissa sama juttu. Vaikka ostaisin Snickers-suklaapatukan kanttiinista, kysytään olenko koskaan maistanut sitä ja mitä pidän siitä. Olen nähtävyys ja jännittävä kokemus.

Kommentoisin mielelläni työtövereilleni että sitruunariisin pakkaaminen sanomalehteen ja muovikelmuun ja siitä suoraan syöminen ei suomalaisesta vaikuta kovin sivistyneeltä. Ja että meillä vain vauvat syövät lusikalla kun ovat päässeet käsillä syömisestä. Mutta se olisi epäkohteliasta ja aivan epäoleellista.

Annan ihan ystävällisen neuvon lukijoilleni. Jos tapaatte Suomessa ulkomaalaisen, älkää kysykö sellaisia mitä kaikki kysyvät. Esimerkiksi Suomessa jotain saunaan liittyvää. Tai pimeyteen. Tai kertoko että kesällä on valoisaa. Ulkomaalainen on taatusti Suomessakin jo kahden viikon jälkeen täysin kypsynyt vastaamaan kohteliaasti ja kiinnostuneesti ihan samoihin kysymyksiin ja kuulemaan ihan samat ihmeellisyydet jokaiselta kohtaamaltaan ihmiseltä.

Viimeinen aamu Rajasthanissa

Matkakertomus Rajasthanin matkalta tulee kun päästään takaisin nettiyhteyksien päähän - tämä on vähän hankalaa kännykällä.

Tämä on joka tapauksessa viimeinen aamumme täällä; lennämme tänään Delhiin ja huomenna edelleen toinen Suomeen ja toinen kotiin.

Pääsiäismatkalle

Rajasthan on epämääräisen roosan värinen osavaltio kartan vasemmassa yläkulmassa Pakistanin rajalla. Sinne siis.

Tänään lähdemme Rajasthaniin. Teemme matkan täysin ruotsalaiselta Lenalta saamani ohjelman mukaisesti ja ajattelimme perehtyä neljän päivän pääsiäismatkalla minne oikein olemme menossa. Olen vasta täällä oppinut muilta rouvilta että Rajasthan on niin itsestäänselvä matkakohde Intiassa etten ole viitsinyt osoittaa yksinkertaisuuttani kysymällä mitä siellä on.

Wikipedia kertoo että Rajasthan on pinta-alaltaan Luoteis-Intian suurin osavaltio. Se rajoittuu lännessä Pakistaniin, lounaassa Gujaratiin, Madhya Pradeshiin kaakossa, Uttar Pradeshiin ja Haryanaan koillisessa ja Punjabiin pohjoisessa. Osavaltion pinta-ala on 342 239 km² ja asukasluku 56,47 miljoonaa. Sen pääkaupunki on Jaipur (muita merkittäviä kaupunkeja: Jodhpur, Udaipur, Kota, Ajmer, Bikaner, Bhilwara ja Alwar).

Rajasthan tunnettiin aiemmin nimellä Rajputana, hallitsevan luokan rajputien mukaan. Intian ollessa brittien hallussa Rajasthan muodostui monista pienistä itsenäisistä valtioista, joiden päämies oli maharadža. Vuonna 1948 nimellisesti itsenäiset valtiot liitettiin itsenäiseen Intiaan, mutta ylelliseen elämään tottuneet maharajat saivat pitää arvonimensä, omaisuutensa ja saivat lisäksi vuosittaisen stipendin valtiolta, kunnes 1970-luvun alussa Indira Gandhi poisti nämä etuoikeudet. Tällä alueella vastasyntyneet otetaan avosylin vastaan sukupuolesta huolimatta.

Siis sinne. Lennämme ensin liki kolme tuntia Delhiin josta on tunnin pyrähdys Jaipuriin. Jaipurissa ihailemme Intian parhaiten suunniteltua kaupunkia ja Hawa Mahalin vaaleanpunaista Tuulten temppeliä ja muita vähäpätöisempiä temppeleitä. Seuraavana päivänä ajamme 5 tuntia Jodhpuriin, kaupunkiin Tharin autiomaan laidalle. Koska matkaamme Jodhpuriin täysin vääränä vuodenaikana, emme pääse yöksi autiomaan telttamajoitukseen paistumaan elävältä. Alkuvuodesta ilmat ovat mukavan viileitä ja autiomaamatkailu on suosittua. Rouvaystävänikin täällä kehuivat niitä. Mutta ehkä joskus toiste, ja joka tapauksessa, kaikkea ei voi kokea.

Töissä kerroin lähteväni Rajasthaniin ja kaikki olivat innoissaan kun näen niin paljon temppeleitä. Jodhpurissa pitäisi olla myös kuuluisa linnoitus ja hienoja palatseja, mutta niistä kukaan intialainen ei ilmeisesti jaksa vouhkata.

Nyt siis lennähdys tuntemattomaan suoraan Rajasthanin ihmeisiin.

Ikävöivä puutarhuri

Olen varmasti puutarhurimme Moorthyn paras asiakas. Sen lisäksi että ensin annettuani potkut, palkkasin hänet kuukauden kuluttua uudestaan olen myöntynyt ilmeisesti kaikkiin erikoisiin ehdotuksiin mitä Moorthyn päähän pälkähtää. En vaan voi vastustaa Moorthya.

Paitsi eilen pysyin kovana. Omat työt aloitettuani en ole nähnyt Moorthya ja sitten oli tuo Suomessa käyntikin ja olin tosi kaukana puutarhastani. Eilen illalla kahdeksan kieppeillä vartija soitti ovikelloa ja Moorthy siellä kukkaruukkujen kanssa ovella. Mikko avasi oven mutta palasi pikaisesti olohuoneeseen. "Sun kaverisi on kaivannut sua". Moorthyn kasvot oikeasti kirkastuivat kun näki minut. On ihanaa että joku kaipaa minua. Muisti päivänkin jolloin viimeksi nähtiin.

Suomessa ollessani pihalle ja terassille oli pulpahtanut monta ruukullista kukkasia. Nurmikolla olevien kekojen väliin jotenkin kultaiseen leikkaukseen, ei ihan keskelle, oli laitettu meidän suuri valkoinen suojaruukku, Amerikassa olohuoneeseen ostettu, siihen vettä ja vesililjan poikasia. Luulin niitä ensin lootukseksi. Pihan keot ovat oikestaan aika hyvän näköisiä, punaiset, keltaiset ja oranssit kukat peittävät ne upeana kirjavana mattona eikä enää ensimmäiseksi tule mieleen kaksi muinaishautaa.

Moorthyllä oli taas suuria suunnitelmia. Vesililjat olivat vain alkuinspiraatiota. Moorthy haluaisi kekojen keskelle lootuslammikon. Pysyin lujana. Lammikon perustaminen maksaa kohtalaisen paljon ja toisaalta, olen jo nähnyt pihamme monsuuniaikaan. Meillä on silloin siinä järvi. Moorthyn silmissä jo kimmelsi surun kyynel. Mutta kehuin kauniita kukkia ja kekseliäästi asetettuja puissa riippuvia amppeleita ja kyynelet kuivuivat.

Vartijakin innostui osallistumaan keskusteluun. Tämä vartija on sen juopon ja jatkuvasti nukkuvan alkuperäisen vartijan tilalle tullut vanhempi mies, askeetti, josta pidin nimenomaan hänen hiljaisuutensa vuoksi. Sittemmin olemme havainneet että hiljaisuus murtuu usein uskomattomaksi puheripuliksi. Välillä ihmettelemme Mikon kanssa miten niin puhelias mies on ikinä ryhtynyt vartijan yksinäiseen ammattiin. Harmillista tietenkin ettemme saa mitään selvää hänen puheestaan. Eikä Moorthykaan osaa englantia, joten vartija halusi tulkata kaiken. Oikeastaan en usko että hekään puhuvat samaa kieltä, täällä kun on kieliä niin paljon enkä pysty erottamaan tamilia telugusta sen enempää kuin muistakaan sanskriitin sukuisista kielistä. Puoli yhdeksältä meillä on jo pilkkosen pimeätä mutta molemmat halusivat näyttää kaikki pihan kukkivat ja tuoksuvat kasvit. Meillä oli Mikon kanssa kesken "How I met your Mother"-tv-sarjan katselu mutta minä olin jämähtänyt pihalle kahden kukkiin hurahtaneen miehen kanssa.

Jouduin murehduttamaan Moorthyn uudestaan. En kelpuuttanut hänen malliksi tuomiaan muoviruukkuja ja kirkkaanpunaista muovinaruamppelia. Haluan sellaiset ihan köyhät, suuret saviruukut joita myydän jokaisessa kadunkulmassa, ja amppelikin hamppunarusta punottu, ei hienoa muovia. Kai jokaisen on käytävä tämä kummallinen kehityskaari läpi. Tehdastekoinen on hienompi kuin käsintehty. Kiiltävä muovi päihittää poltetun punasaven. Kotikutoinen on köyhää, kun köyhälläkin on siihen varaa. Ja sitten palataan takaisin siihen että käsintehty on hienoa ja lopulta se on kallistakin. Se on varmaan siinä vaiheessa kun ei enää ole köyhiä, kuten Suomessa.

Sovin Moorthyn kanssa että tulisi vaikka maanantaisin seitsemältä aamulla puutarhaan niin tapaamme. Ja hän voi loihtia ehdotuksiaan minulle ja vartija voi tulkata niitä ja olemme kaikki onnellisia. Kukkaiskieltä puhuen. Muuta kun ei ole. Tavallaan tosi suloista!

Viikset ja muuta sellaista

Töissä porukka oli kerääntynyt tietokoneen ympärille katsomaan valokuvia. Naurunremakka oli niin riemuisaa että piti mennä mukaan. Spontaanisti olin huudahtamassa "oletpas komea tuossa kuvassa" vaan onneksi tajusin että jengissä hekoteltiin "hahhahhahha... hassun näköinen... ei viiksiä!!" Ihania nämä intialaiset 70-luvun viiksiensä kanssa. Kilteimmätkin miehet muistuttavat saksalaisten tv-poliisisarjojen konnia viiksissään ja näyttävässä etutukassaan. Takatukkavaiheeseen ollaan kuitenkin menossa.

Anita, uusi kotiapulaisemme, oli lomallamme järjestänyt vaatekaappimme jotta tietäisi mitä laittaa minnekin. Minulle on huolella viikattu Mikon hilpeäkuvioiset bokserit. Mikon kaapista löytyi muodikas valkoinen toppini. Tajusimme Mikon kanssa samaan aikaan toppini muistuttavan kaikkien intialaisten miesten käyttämiä painijamallisia aluspaitoja. Mahtaa Anita pohtia miten Sir-polo pärjää vain yhdellä aluspaidalla joka sekin on kovin pikkuinen.

Olin hartaudella harkinnut peiton ja tyynyliinojen värejä soffan peitoksi. Löysin täydellisen oranssinpunaisen sävyn joka kirkasti työhuoneen ihanaksi ja ostin kauniit päiväpeitot sänkyihin. Kun tulin Suomesta, soffa oli peitetty haaleanvihreällä lakanalla ja tyynyihin oli vaihdettu Mäkelöiltä jääneet sameat tyynyliinat ja sänkyjen päiväpeitot järjestään vaihdettu lakanoihin jotka eivät ainakaan sointuneet verhoihin. Anita kysyi heti minut nähtyään että onhan aiheellista vaihtaa ne likaiset peitot kahden viikon välein. Jotenkin en sitten raskinut sanoa että ei missään nimessä.

Vein Suomesta tuomani Geishat töihin. Maanantaiaamun kokous kesti 5 minuuttia ja sinä aikana 750 gramman Geisha-paketti tyhjeni. Intialaiset ovat makealle tosi persoja. Iltapäivällä se kaveri jonka puheesta en saa selvää ja joka ei saa minun puheestani selvää tuli vasenta rintaansa painaen kertomaan minulle jotain suklaasta jota olin aamulla tarjonnut. Oli se vähän pelottavaa. Allergiaako vai oliko miehellä rintakipuja suklaani takia! Toveri sitten tulkkasi... aamulla vasempaan rintataskuun säilötyt suklaat olivat nyt sulaneet. En tosiaan tiennyt oliko tämä syytös kelvottomasta suklaasta joka sulaa raavaan miehen rintataskussa kun syödään lounasta parvekkeella 40C lämmössä. Sanoin hätäpäissäni että suklaathan olivat vasemmassa taskussa, sydämen kohdalla. Lämminsydäminen mies. Toveri taas tulkkasi, sulaneesta suklaasta kärsinyt mies katsoi minua pitkään ja nyökkäsi vakavasti, viikset värähdellen. Ei se ollut vitsi.