Uusi blogi: Hongkongin Sanomat

Tapahtuu Tamil Nadussa-blogia ei enää päivitetä. Koska muutamme tänään Hongkongiin, on asiallista vaihtaa myös blogin nimi ja samalla blogin osoite. Hongkongin Sanomat löytyy osoitteesta http://hongkonginsanomat.blogspot.fi/

Virkanainen - ja mitä sitten tapahtui? (aiemmin julkaisematon teksti syyskuulta 2011)

Ai mitäkö tapahtui? Irtisanouduin.

Tai lopetan siinä tehtävässä mihin minua pyydettiin, virassa jota hain ja jonka sain. Koskas siellä aloitinkaan... neljä viikkoa sitten. Ja neljä viikkoa sitten tajusin etten ole oikea ihminen tuohon hommaan. Menin uudistamaan ja parantamaan terveyskeskuksen toimintaa, mutta olinkin hallintorutiinien tukahduttama yleinen papereiden allekirjoittaja, potilasvalitusten selvittäjä, terveysasemalla piipahtaneiden lääkäreiden työn loppuun saattaja. Olin lisäksi lääkäri potilaille ja esimies lääkäreille. Ja kyllä tehtäviini kuului sen terveyskeskuksen kukoistukseen saattaminenkin.

Jo ensimmäisenä päivänä tein ylitöitä. Mappeja kannettiin huoneeseeni, papereita jotka odottivat allekirjoittamista, lääkäreiden työvuorolistat, "tarkista pitääkö nämä tunnit paikkaansa", "katso onko ylityötunteja oikea määrä ilmoitettu". Hoitajat toivat kasapäin reseptejä uusittavaksi, sydänfilmejä katsottavaksi, poikkeavia laboratoriovastauksia "kun sulla ei ole näköjään potilaita". Tottahan se oli. Kolmantena päivänä sanoin etten ota yhtään potilasta ennenkuin olen saanut jonkinlaisen käsityksen talosta, selvityksistä joita huoneeseeni on roudattu, tutustunut röntgeniin, labraan, osastoihin, päivystykseen, tavannut lääkärit joiden esimies olen, ennenkuin tiedän mitä minun oikeasti pitää tehdä, ennenkuin osaan käyttää sähköistä potilaskertomusta joka on luonnollisesti toinen kuin mitä käytettiin Somerolla.

Kysyin eikö se lääkäri joka on ne sydänfilmit ja muut tutkimukset määrännyt itse tarkista vastauksia, miksi ne minulle tuodaan. No ei, se lääkäri oli vain viikon meillä, keikkalääkäri. Nyt se on Orimattilassa tai Nummi-Pusulassa tai Siuntiossa tai Hämeenlinnassa. Ja niitä on ja on ollut monta!

Sitten kaikki kokoukset. Jätin kahvitauot väliin ja uusin kynä ja leimasin sauhuten printterin suoltamia reseptejä jotta ehtisin kotiin viemään koiran ulos. Kesken kaiken soitettiin "et varmaan muistanut että sun pitää nyt tulla projektikokoukseen". Joka päivä kokous jonne kerääntyi samat ihmiset. Kokoukset kaahataan läpi rikkoen joka ainoa hyvän kokouksen ohjesääntö. Ei ole aikaa kirjoittaa agendaa eikä lopulta ole aikaa tehdä perusteltuja tai harkittuja päätöksiäkään.

Kestän stressin hyvin. Olen tottunut tekemään työtä hyvin erilaisissa ympyröissä erilaisten ihmisten kanssa. Mutta en siedä rutiineja. Tulen niistä ärtyisäksi ja puran sen kiukuttelemalla muille. Minusta tulee ikävä ihminen. En tajunnut että ylilääkärin pääasiallinen tehtävä on hoitaa terveyskeskuksen rutiinitehtävät. En tajunnut ylilääkärin olevan se joka neuvoo ja auttaa nuoria kokemattomia lääkäreitä. Hyvä luoja, minähän se opin kandeilta! Olin tykkänään väärässä työssä, täysin hukkuneena sellaisen työn alle joka on tylsintä mitä voin keksiä.

Joten kerroin esimiehelleni että olen loistava uudistaja, todella innovatiivinen, erinomaisen ennakkoluuloton, hyvä esimies ja tulen mainiosti toimeen potilaiden kanssa, mutta täysin surkea rutiinien pyörittäjä. Hukkaan avaimet, sekoitan paperit enkä osaa pitää mappeja järjestyksessä ja kaiken kukkuraksi syytän muita omasta leväperäisyydestäni. En voi olla terveyskeskuksen ylilääkärinä vaikka kuinka ylipuhuttaisiin.

Jatkan paperipinojen keskellä vielä viikon. Mitä sitten tapahtuu? En tiedä. Lääkärinpaikkoja on paljon. Ensi viikolla varmaan tiedän jo mitä teen.

----
Löysin tämän ainoana tekstialoituksena uudesta blogista jonka olin ajatellut aloittaa "Tapahtuu Tamil Nadussa" tilalle 2011, tarkoituksena kirjoittaa juttua siitä miten sujuu elämä kun mies asuu Intiassa ja vaimo Suomessa. Jäi vähän tyngäksi enkä koskaan sitä julkaissut. Laitan tämän vielä "Tapahtuu Tamil Nadussa"-blogiin ja aloitan sen jälkeen kokonaan uuden blogin.
Hauskaa tuossa kirjoituksessa on ilmeisesti elämänikäinen turhautuneisuuteni ja vaikeus pysyä paikallaan, joka jatkuu samanlaisena kai lopun elämääni. Ainakaan kirjoitukseni perussävy ei ole juuri muuttunut sitten lukioaikaisten tekstien. Aina on päästävä pois, mieluummin kauas. Kun pahalle antaa pikkusormen se vie koko käden. Kun ensimmäisen kerran sain matkaan mahdollisuuden ja oikeasti uskalsin lähteä, en halua enää pysähtyä. Sitä se sanonta tarkoittaa minulle - hyvässä mielessä.

Luin pitkästä aikaa Ponta Negran blogiamme Amzonilta ja Intian tarinoita. Uppouduin ja koukutuin niihin koko illaksi. Mietin että onpa mainio kirjoittaja, kirjoittaa pienistä ja aika turhista asioista joista voikin yllättäen vetää yhtäläisyyksiä isoihin asioihin. Tyyppi kirjoittaa kivasti. Siis minä.

Olen kaivannut kirjoittamista. Aloitan uuden blogin kun muutamme syyskuussa Hongkongiin. Olisihan sitä Suomessakin voinut kirjoittaa, en tiedä miksi se jäi.
Elämä nyt vaan on sellaista, ei kaikkea voi eikä ole syytäkään selittää.

Tylsää

Lehdessä kerrottiin, että monsuuni alkaa tiistaina. Tänään aamulla satoi lohduttomasti. Ei lohduttanut edes tieto siitä, että sade ei ollut monsuunisadetta. En siis mennyt Ideal Beachille.

 

Chennai on kyllä yksi maailman tylsimpiä kaupunkeja viettää viikonloppua. Shenzheniäkään ei pidetä minään turistikeitaana, mutta siellä voi sentään lähteä hotellilta reippaalle kävelylle tai ihan vaan kävellä johonkin ravintolaan tai kuppilaan tai lähistön malliin tai ajaa metrolla Shekouhun. Tai mennä lautalla Hongkongiin. Mitä Chennaissa voi tehdä? Sopia illalla, että kuljettaja tulee hakemaan yhdeksältä aamulla. Päättää aamulla, että ei halua lähteä sateessa uimarannalle. Todeta, että ei kannata lähteä mihinkään muuallekaan klo 9 kun kaupatkaan eivät ole auki. Lähettää kuskille tekstari ja pyytää tulemaan uudestaan klo 12. Miettiä klo 12 asti mitä ihmettä tekisi sitten kun kuski tulee. Lopulta päätyä menemään kauppakeskukseen kun ei keksi mitään muutakaan. Olla tyytyväinen, että on sentään useampi mall, jotta ei tarvitse mennä samaan kuin eilen. Vetkutella Gloria Days Cafessa teekupin ja muffinssin kanssa niin kauan, että tee on ihan kylmää. Kiertää koko mall niin hitaasti kävellen kuin vain mahdollista. Käydä syömässä grillattu broileri, vaikka ei ole vielä nälkä sen muffinssin jäljiltä. Lähteä takaisin hotelliin, jonne saapuu vähän ennen kolmea. Loppupäivä meneekin siinä, että miettii menisikö neljännen kerran samalla viikolla syömään samaa ruokaa samaan hotellin ravintolaan vai tyytyisikö pelkkiin pähkinöihin.

 

No joo, ei tämä oikeasti niin kauheaa ole. On ainakin rentouttavaa, kunhan ei ole kahta samanlaista viikonloppua peräkkäin. Ja eilen oli sentään ihan oikeaa tekemistä, erilaista pikku ostettavaa ja kävin oikein kiinnostuksesta katsomassa Chennain uusinta kauppakeskusta, Phoenix Market Cityä. Täytyy sanoa, että tässä suhteessa Chennai on kyllä muuttunut siitä kun tulimme tänne viisi vuotta sitten. Silloin täällä oli yksi ainoa pieni kauppakeskus, sen jälkeen on tullut kolme toinen toistaan isompaa. Niistä puuttuu edelleen kalleimmat kaupat, Luis Vittonit, Diorit ja vastaavat, mutta muuten löytyy kaikki kansainväliset brändit. Mutta on niissä muutakin. Eilen illallisella Vijayarangan kertoi, että he olivat Phoenixissa vieläpä samaan aikaan kuin minä. Olivat ostamassa Diwalia (tai Deepavalia) varten uudet vaatteet. Kuten tämän blogin vanhat lukijat muistavat, Diwalina pitää olla uudet vaatteet ja vanhat heitetään pois. Vijay oli oikein innoissaan kertoessaan, että Phoenexissa on niin hyvät kaupat, enää ei tarvitse mennä Nungambakkamin basaareihin tungeksimaan. Phoenexistä on melkein yhtä hyvä valikoima sareja. Ei ihme, ettei törmätty vaikka oltiin siellä samaan aikaan.

Unohtui eilen mainita, että minulla kävi illallisella huono onni. Vijay oli suunnitellut illallisen pääruokalajiksi vuohen aivoja, mutta niitä ei ollut saatavilla. Hän ihmetteli kun kerroin, että en ole koskaan syönyt aivoja. Arveltiin yhdessä, että ne muistuttavat luuydintä. Eli olisin varmaan tykännytkin.

Takaisin Intiassa

Ihan vaan työmatkalla. Vuodessa ei monikaan asia ole ehtinyt muuttua. Lentokenttäterminaali on edelleen ihan yhtä ankea. Tosin väittävät, että uusi kotimaan terminaali olisi auki. Ei ihan valmis ja sisäkatto ei kuulemma pysy paikallaan, mutta auki kuitenkin. Lentokentälle (joskus) tuleva metro ei näyttänyt juuri edistyneen. Selityskin kerrottiin tämän päiväisessä lehdessä. Urakoitsija oli pahasti jäljessä aikataulusta, jolloin metroyhtiö purki heidän sopimuksensa elokuussa. Uusi tarjouskilpailu on käynnissä ja töiden suunnitellaan jatkuvan heti ensi vuoden alussa.

Muutostakin on havaittavissa. Tehtaalle vievät tiet ovat paljon paremmassa kunnossa kuin ennen ja pitkään suunnitteilla olleet tien oikaisut on toteutettu. Samalla – tai sen seurauksena – liikenne on kuitenkin lisääntynyt niin paljon, että matka-aika on kasvanut. Tämä Helsinginkin liikennesuunnittelijoille vinkiksi. Katuverkostoa parantamalla matka-ajat vain kasvavat eli toisin päin, ruuhkia saa purettua parhaiten huonontamalla teitä ja katuja.

Vijayarangan kutsui minut heille illalliselle tänään. En muistanut millään mikä olisi kulttuurillisesti sopivaa viemistä, mutta onneksi Nuts-n’-Spicesistä löytyi geisha-suklaata. Luulin, että kyseessä olisi ollut isommatkin päivälliset kun Vijay käytti sanontaa ”I’ll hiost a dinner”. Oikeasti ruokailijoita oli vain me kaksi. Siinä me istuimme kahdestaan olohuoneen sohvalla ja söimme sitä mukaa kun Vijayn vaimo kantoi keittiöstä ruokia: kanaa, vuohta, taskurapua, biriyania, paria sorttia leipää, jälkiruokia. Vijayn appi istui koko ruokailun ajan meitä vastapäätä sen näköisenä, kuin olisi tarkkailemassa miten sivistymättömästi ulkomaalainen syö. Tarkkailu ei mennyt hukkaan, en minä osaa syödä taskurapua pelkällä oikealla kädellä, pakko ottaa ”saastainen” vasen käsi avuksi.

Huomenna Ideal Beachille jollei sada.

Taakse jäänyttä elämää

Sanoimme hyvästit Intialle joulukuun puolivälissä. Muutto Suomeen oli pakkaamisen suhteen helppo - paikallinen muuttofirma toi kahdeksan miestä paketoimaan huonekalumme, kirjamme, taulumme, vähäiset astiat jotka toimme Suomeen ja kaikki matot joihin loppumetreillä haksahdimme. The Museum Company ei varmasti tule aikoihin tekemään niin hyviä mattokauppoja kuin meidän kanssamme. Sen lisäksi että ostimme lopulta myös sen jättimäisen kashmirilaisen silkkimaton jolle Mikko ensinäkemältä menetti sydämensä, ostimme myös jokaiselle lapsellemme matot muistoksi Intiasta.

Minulle se että matot olivat nimenomaan Kashmirista oli tärkeintä. Intia on ruma maa. Pölyinen, likainen, hiekkainen maa. Kauneus on aina jossain kaukana. Jos silmät siristää ja katsoo kauas, Intia on kauneimmillaan. Mutta Kashmir jäi minulle Shangri-La'ksi, paikaksi jota saan edelleen pitää maailman kauneimpana paikkana Himalajan vuoriston suojaamana. Siksi matot on sieltä. Paratiisista, kuten kaikki tapaamani kashmirilaiset sanoivat. En koskaan käynyt Kashmirissa enkä varmaan koskaan sinne tule menemään ja niin on varmasti hyvä.

Muuttofirma oli tosiaan loistava. Ei yhtään riistettyä, paljasjalkaista, lannevaatteista, kadulta reväistyä köyhää vaan kaikki muuttomiehet olivat todellisia ammattimiehiä, siisteissä firman asuissa, puhtaita, eivät haisseet, ystävällisiä, tehokkaita ja lisäksi työnjohtaja puhui erinomaista englantia. Ja jos jotain Intiassa osataan, niin ainakin listaaminen! Kaikki tavarat oli säntillisesti listattu, jokaisen laatikon sisältö niin selkeästi merkattu että jos olisin yhtään positiivisempi luonteeltani, sanoisin että niiden purkaminen Helsingissä oli ilo.

Ja kierrätys samoin toimi intialaiseen tapaan loistavasti. Kärräsimme yhteen huoneeseen kaiken mitä emme ottaneet mukaan, astiat, vanhat pyyhkeet, vääränlaiset lakanat, turhat vaatteet ja huonekalut, kaikki dvd:mme, kenkiä, käsilaukkuja, urheiluvarusteita, henkareita, tyhjiä laatikoita, kirjoja ja mitä kaikkea, loputon lista. Kun talo oli muuten tyhjä, päästimme autonkuljettajat Babun ja Venkateshin, sekä tehtaalta palkatun siivoojamiehen apajille. Puolentoista tunnin kuluttua roinaa täynnä ollut huone oli tyhjä, kaikki kama pakattu ja toimitettu pois. Myytäväksi tai käyttöön, en tiedä. Hyvään tarkoitukseen varmasti. Ainoa mikä jäi, oli Mikon rikkinäiset ratsastushousut. Ne heitimme roskikseen. Helppo muutto.

Asuimme kodissamme muuton keskellä loppuun asti. Makuuhuoneeseen jäi sängyt ja keittiöön jääkaappi ja vedenkeitin. Ne meni lähdettyämme tehtaalle kiertoon. Ajoimme Venkateshin kyydissä keskellä yötä kentälle, aamukone lähtee kello 5 aamulla Lontooseen. Kiitos Venkatesh, hei ja hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi! Ja sitten hyvästi Chennai! Sillä hetkellä ei jäänyt ikävä, en tiedä onko vieläkään.

Intia mullisti elämäni ja ajatukseni. Opin riittävästi elämän raadollisuudesta, sen kuinka on lopultakin mahdollista elää mädässä ja korruptoituneessa maassa jossa oikeastaan mikään ei toimi. En oppinut ymmärtämään hindulaisuutta, mutta olen valtavan paljon suvaitsevampi kuin aikaisemmin. En tullut paremmaksi ihmiseksi mutten huonommaksikaan. Maailma ei vain ole täydellinen ja ymmärrän ja jopa hyväksyn sen. Olen nähnyt suurta kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta enkä menetä yöuniani kaiken näkemäni kärsimyksen vuoksi. Tajuan myös sen ettei kaikkien arvot ole samat kuin minun luterilaiset länsimaiset arvoni ja silti voimme elää yhdessä ja tehdä yhdessä työtä. Voimme myös ummistaa silmämme vääryyksiltä ja kurjuudelta eikä siinäkään ole mitään pahaa. Tavallaan minusta on tullut kovempi samalla kun tulin avoimemmaksi ja sallivammaksi.

Loppujen lopuksi Intian vuodet olivat meille hyviä vuosia. Olen kiitollinen ja onnellinen että sain kokea ja nähdä niin paljon. Vaikka meidän kaikki hopeiset lusikat, haarukat, veitset ja ottimet vietiin, vaikka Mikolta nuorena saamani rakas topaasiriipukseni kultaketjuineen varastettiin, vaikka puutarhaamme ei ikinä saatu kukkaloistoa, vaikka kotiapulaisemme eivät ikinä oppineet siivoamaan ja polttivat silitysraudoilla lukuisat vaatteemme piloille, vaikka ulkona haisi ja liikenne oli kamala ja vaikka mitä muuta - en antaisi niitä vuosia pois. Neljä ja puoli hyvää vuotta.

Uusi blogi?

Nyt on niin että emme enää asu Intiassa, joten on ymmärrettävää että Tapahtuu Tamil Nadussa-blogin ylläpitäminen on jäänyt sikseen. Muuttokuorma on Chennaista jo asettunut Helsingin kotiin joten kyllä se meidän asettuminen on nyt sen verran pysyvää että joku muu blogi olisi keksittävä.

Joten kannattaa joskus välillä kurkata näille sivuille vaikka nyt tuntuukin ettei mitään tapahdu. Kaikkea silti tapahtuu josta olisi kiva kirjoittaa, Suomessakin.

Poliittista keskustelua

Intian poliittisen keskustelun seuraaminen on ollut antoisaa, mielenkiintoista, turhauttavaa, järkyttävää, mieltäavartavaa, masentavaa. Kaikkea sitä, mitä kuvaamaan Intian valtion matkailukeskus on lanseerannut sloganin “Incredible India”.

Viime aikojen polttavin talouspoliittinen kiista on ollut "FDI in MBR" eli ulkomaisten suorien investointien salliminen multi-brand vähittäiskauppaan. Hallitus teki häikäilemättömän päätöksen salliessaan yli 50% FDI MBR:iin. Julkisuudessa vellovan mielipiteen mukaan tämä johtaa siihen että Walmart tulee ja siinä silmänräpäyksessä syöksee 40 miljoonaa intialaista työttömyyteen ja köyhyyteen kaikkien pienten kaduvarsikojujen mennessä nurin. Intiassa on miljoonia kadunvarsikojuja, paljon enemmän kuin kukaan voi ikinä kuvitella. Leikittelen ajatuksella kuinka näiden kadunvarsikojujen paljasjalkaiset lannevaatteisiin ja sareihin pukeutuneet asiakkaat hetkessä vaurastuvat ja muuttavat tapansa, ostavat koteihinsa isot jääkaapit ja pakastimet ja alkavat asioida autolla Walmarteissa. Siis ne miljoonat lukutaidottomat, kaukana köyhyysrajan alapuolella elävät perheet jotka kerjäävät kadulla tai tonkivat jätekasoja etsiessään jotain myytäväksi kierrätettävää. Ehkä joku heistä voisi saada vaikka palkkatyötä Walmartin kärryjen kerääjänä?

FDI on muutenkin kuuma kysymys. The Hindussa oli kokosivun artikkeli, jossa professori Anupam Bhargava totesi, että on vain kaksi syytä miksi ulkomaisia investointeja voi koskaan sallia:
(1) kotimaisesta pääomasta on pulaa tai
(2) tarvitaan ulkomaan valuuttaa.
Artikkelin mukaan Intia teki kamalan virheen päästäessään ulkomaalaiset autofirmat “lypsämään Intian markkinat ja kantamaan pois suunnattomat voitot”. Olisi pitänyt tuolloin ostaa vain teknologiaa – sikäli kun siihenkään olisi ollut tarvetta, Intiahan on insinööritaitojen ihmemaa - ja rakentaa kokonaan oma autoteollisuus. Sama koskee telekommunikaatioalaa tai ilmailua tai rahoitussektoria.
Tästä professorista minulle tuli mieleen se kun Ukki teki eläkkeelle jäätyään konsulttitöitä Virossa. Hänellä oli yhteistyökumppanina nuori virolainen tohtori, joka kertoi valmistuneensa Moskovassa sosialistisen taloustieteen tohtoriksi, "siis ei-minkään tohtoriksi koska sosialismi kaatui alta pois”.

Sitten on näitä jokapäiväisiä yhteiskuntapoliittisia kiistoja. Kuten se, kun pari viikkoa sitten pidätettiin kaksi tyttöä. Pääroistotytön rikos oli se että hän oli pannut Facebookiin päivityksen, jossa ihmetteli miksi Mumbaihin julistettiin täydellinen pyhäpäivä entisen puoluejohtajan kuoleman vuoksi, toisen tytön rikos oli tykätä sitä päivitystä. Eläessään tämä puoluejohtaja kehui Hitlerin toimintatapoja ja onnistui itse yllyttämään roskajoukot mellakoihin, joissa kuoli parisataa muslimia. Puoluejohtaja jonka puolueen ainoa ideologia on maahanmuuttajien vastustaminen - ja tässä yhteydessä maahanmuuttaja on kuka hyvänsä joka on muualta kuin Mumbain alueelta. Puolueen ideologian mukaan pahimpia maahanmuuttajia ovat eteläisen Intian “mustat” (kuten tamilit) ja koillisen Intian "vinosilmät" (eli Nepalin ja Kiinan rajoilta tulevat intialaiset). Niin että jos puoluepampun kuoleman vuoksi pyhitettyä päivää ihmettelee julkisesti, niin se on rikos koska ihmettely on loukkaavaa monia surevia ihmiä kohtaan.

Rikoksesta syytettyjen Facebook-tyttöjen vangitsemisesta nousi sen verran suuri valtakunnallinen kohu, että heidät vapautettiin yhden vankilayön jälkeen. Huonommin on asiat sillä professorilla, joka puoli vuotta sitten laittoi Facebookiin West Bengalin  pääministeriä Mamata Banerjeetä esittävän pilakuvan. Professori pysyy edelleen vankilassa koska sekä hänen että journalistiliiton kaikki yritykset vapaaksipääsystä takuita vastaan ovat epäonnistuneet.

Muutan Suomeen ja jätän Intian ensi viikon lopussa ja taidanpa pitää taukoa intialaisen päivittäispolitiikan seuraamisessa. Nyt pitää valmistautua suomalaiseen poliittiseen keskusteluun.

Ihan pienenä alkuharjoitteluna pyytäisin jotakuta selittämään minulle seuraavan kysymyksen. Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä (oikein tai väärin) siitä että julkisen sektorin menoja on karsittava, leikattava, kuristettava, palkkoja alennettava ja mitä vain jotta voidaan jatkossakin olla ylpeitä Suomen talousihmeestä. Miten on mahdollista että samaan aikaan esitetään pokkana joka vuosi uusia julkisia menoja. Viimeisin, joka sattui silmään oli ehdotus kuntien velvollisuudesta järjestää koululaisten iltapäivähoito. Varmaan ihan hyvä ja kannatettava juttu, samoin kuin kymmenet muut hyvää tarkoittavat ehdotukset joita keksitään joka vuosi. Samanlaiset kauniit ajatukset hyvinvoinnin loputtomasta lisäämisestä ovat lisänneet esimerkiksi terveyskeskusten työmäärän moninkertaiseksi. Ja sitten ihmetellään julkisen sektorin huonoa tuottavuuskehitystä. 
Miten kukaan järkevä ihminen voi ehdottaa uusia menonlisäyksiä samaan aikaan kun puhutaan olemassaolevien leikkaamisesta?

Maamerkki vai myrskyn merkki

Yksi kirkkaimmista Chennaissa asumisen valopilkuista on ollut kirjakauppa Landmark. Siellä on uskomattoman edulliset hinnat ja harvinaisen hyvät valikoimat.  Suuri osa kirjoista on lattialla läjissä joita myyjät, samoin lattialla istuen järjestelevät intialaiselle mielelle sopivaan järjestykseen hyllyille. Kirjojen esillepanon lopullinen logiikka ei aukene länsimaalaiselle mutta ystävälliset myyjät yleensä löytävät kirjan kuin kirjan.

Jos jotain kirjaa ei ole, sen saa tilata.

Kävin Landmarkissa 1.9 ostaakseni Toyota Way -kirjan. Minulla on kyllä sama kirja e-bookina, mutta ajattelin uhrata 7 euroa painettuun versioon. Sitä ei löytynyt yhdestäkään hyllystä, joten ystävällinen myyjä tilasi sen minulle. Sain kirjallisen tilausvahvistuksen, jossa oli luonnollisesti yhteystiedot johon voisin soittaa tarvittaessa. Kolmen viikon päästä Pirkko tuli Intiaan ja pyysin häntä pikaisesti hakemaan Landmarkista kirjani. Landmarkin ystävälliset myyjät ihmettelivät suuresti Madamen ilmaantumista vaivaisen autonkuljettajan tapaan noutamaan tilattua kirjaa. Eihän kirja tule kauppaan vaan se toimitetaan kotiin kunhan herra soittaa tilausvahvistuksessa annettuun puhelinnumeroon - "ja kaksi päivää sen jälkeen kirja toimitetaan kotiin!". En halua soittaa näihin call centereihin, sillä en ymmärrä mitä asiakaspalvelija puhelimessa sanoo eikä hän myöskään ymmärrä minua.

Joten pyysin tamilia puhuvaa Ashwinia soittamaan. Tilaukselleni ei oltu tehty mitään sillä he olivat odottaneet minun soittavan ja kertovan toimitusosoitteen, siis kotiosoitteeni - josta ei alkuperäistä tilausta tehdessäni oltu oltu lainkaan kiinnostuneita. Sanoin Ashwinille että hän kertoisi Landmarkin tilausten toimittajille, että kirjan voi toimittaa lähimpään Landmarkin kauppaan josta sen haen. Ashwinille selvitettiin ettei tilatun kirjan nouto kaupasta ole mahdollista vaan sääntöjen mukaisesti tilatut kirjat toimitetaan kotiin.

No, se kuulostaa ihan hyvältä, mutta...

Kerroin ettei meille voi toimittaa mitään kotiin koska meillä ei ole ketään kotona enkä siis halua toimitusta kotiin. Kaupan käsityksen mukaan näin merkillisiä ihmisiä ei ole. Sovimme lopulta että kirja tuodaan minulle seuraavana torstaina jolloin olen osan päivää kotona, mutta asia on vahvistettava tekstarilla tai sähköpostilla jotta osaan olla oikeaan aikaan paikalla. Pyysin erityisesti Ashwinia täsmentämään että missään nimessä ei kannata soittaa puhelinnumerooni koska en koskaan vastaa tuntemattomiin numeroihin. Intiassa tulee mainos-markkinointi-puhelinmyyjäsoittoja ja -tekstareita jatkuvana virtana, noin 90% kaikista puheluista, joten harva vastaa tuntemattomiin numeroihin.

En saanut torstaina tekstaria enkä sähköpostia, kirjasta nyt puhumattakaan.

Jälleen Ashwini soittamaan Landmarkin tilattujen kirjojen toimistoon. Kirjan tuoja oli kuulema yrittänyt kiivaasti soittaa puhelinnumeroon mutta kukaan ei ollut vastannut joten kirjaa ei sitten toimitettu kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt lukea kirjan sähköisenä versiona, mutta haluaisin edelleen siitä myös painetun version, sellainen kun toimii paremmin käsikirjana. Saimme loistavan idean että senhän voi toimittaa tehtaalle! Jälleen Ashwini soitti Landmarkiin ja kertoi uuden toimitusosoitteen, tehtaan osoitteen Sriperumpudurissa. Mutta kun kirjaa ei pariin viikkoon tehtaalle kuulunut, Ashwini soitti taas Landmarkiin ja hänelle kerrottiin että tilattuja kirjoja ei toimiteta keskustan ulkopuolelle ja tehdashan on kovin kaukana keskustasta joten sitä ei tehtaalle tuoda.

Jos asuisin muualla kuin Intiassa, olisin tässä vaiheessa ollut jo vimmoissani. Intiassa asuminen on kehittänyt lehmän hermot enkä vielä hiiltynyt. Mainitsin kirjanosto-ongelmastani tehtaan intialaiselle ostopäällikölle, joka sanoi hoitavansa asian tuota pikaa. Voidaan lähettää Babu hakemaan kirja kuriirifirman toimistolta. Osto-osasto keskusteli Landmarkin kanssa; kirjaa ei voi hakea kuriirifirmasta, mutta kuriiri toimittaa sen tehtaalle.

Taas kului pari viikkoa; kirjaa ei näkynyt eikä mitään kuulunut. Tämä alkoi tuntua jo konstikkaalta. Ostopäällikkö soitti taas Landmarkiin, jossa selitettiin ettei kyseistä tilattua kirjaa ole maksettu. Tällaisissa tapauksissa tilaus siis maksetaan kun se luovutetaan tilaajalle mutta maksua vaativien toimitusten kuriirit eivät toimi kuin keskustassa joten maksamatonta kirjaa ei voida ikävä kyllä toimittaa keskustan ulkopuolelle. Ja tehdashan on edelleen hyvin kaukana keskustasta. Lisäksi Landmarkissa valistivat, että työlleen vihkiytynyt kuriiri oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt toimittaa kirjan minulle monta kertaa kotiini, mutta kukaan ei ollut koskaan kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Saan kymmeniä spämmisoittoja päivittäin. Ehkä sekin oli Landmarkin kuriiri, joka soitti minulle toissa lauantaina aamulla puoli kuusi.

Nyt, 79 päivää alkuperäisestä management-kirjatilauksestani, lukuisten puhelinsoittojen, tehtaan sihteerin ja osto-osaston, kahden kuriirifirman ja lukemattomien Landmarkin toimihenkilöiden uutteran työpanoksen jälkeen, Landmark ehdotti luovaa ratkaisua: peruuttaisin alkuperäisen tilauksen ja tilaisin saman kirjan uudestaan mutta etukäteen maksettuna. Sellaisille tilaukselle olisi kuulemma kuriiri, joka toimittaa lähetyksen kauas keskustan ulkopuolelle, tehtaalle asti.

Vaikka olen asunut pitkään Intiassa ja minulla on lehmän hermot, menetin hieman malttiani. Sanoin toivovani, että valmisteilla oleva ulkomaisten multi-brand kauppojen Intiaan tulon mahdollistava lainsäädäntö astuisi voimaan hyvin pikaisesti. Silloin Intiaan saataisiin ehkä kirjakauppa, joka on kiinnostunut asiakkaistaan.

Luultavasti kommenttini kirjattiin huolellisesti irtolehtipaperille, mapitettiin ja arkistoitiin. Intiassa ollaan tällaisissa asioissa hyvin tarkkoja.

Ihan pieniä juttuja

Todellisuus iski täydellä voimalla tajuntaani. Olin aikeissa pyytää Babua ostamaan laatikollisen maitoa kun huomasin, etten voikaan. En enää ehtisi juoda niitä kaikkia! En ollut jotenkin tajunnut, että muutto on niin lähellä, siitäkään huolimatta että minulla on aamukampa kahdella tietokoneella ja kännykällä. Pakastimessa on enemmän lihoja kuin ehdin syödä, kaapissa kasapäin oliivipurkkeja, spaghettikastikkeita, artisokkia, papuja. Syön ainakin sen ainoan hernekeiton heti huomenna.

Kerroin edellisessä blogissa että en pesettänyt Abu Dhabista ostamaani mattoa. Pesetin sen sijaan toisen, Amerikasta ostetun villamaton, jota mattokauppias kehuikin oikein kauniiksi. 30 euron pesun jälkeen se on entistäkin kauniimpi, niin kaunis että se häiritsee elämääni. En tohdi astua sille, mikä on vähän hankalaa kun se on makuuhuoneen ja keittiön välissä.

Minut on petetty

Ostin Abu Dhabin perinteisestä Soukista mukavalta mattokauppiaalta hienon ja kauniin silkkimaton. Se on ollut olohuoneemme kaunistus, ilahduttanut rauhallisilla väreillään ja pehmeällä pinnallaan.

Vein se tänään tutulle mattokauppiaallemme The Museum Companyyn, jotta hän pesettäisi sen. Tyly tuomio: maton värit ovat haalistuneet lopullisesti, ei niistä tulisi sen kummempia vaikka pesisi maton. Näin käy kaikille keinosilkistä tehdyille matoille.

Nyt täytyy ruveta harmittelemaan oikein kokopäivätoimisesti, jotta saamme kompensoitua ne kaksikymmentä vuotta, jotka olemme luulleet iloitsevamme matosta.

Pois Intiasta

En arvannut että tunnen haikeutta Intiasta muuton lähestyessä. Vaikka olen käytännössä asunut ja ollut töissä jo toista vuotta Suomessa, Mikko ja toinen kotini on koko ajan ollut Intiassa.

Chennai on todella ruma kaupunki. Chennain lentokenttä on rupisin mitä koskaan missään olen nähnyt. Chennaissa mikään ei toimi kunnolla ja kaikki jää puolitiehen ja puolivalmiiksi. Chennaissa on aina ja joka paikassa likaista - tai oikeastaan... saastaista. Ilma on saasteinen, kuiva maa pölyää punertavaa hiekkaa joka tunkee koteihin ja värjää kuumankostean ilmaston aiheuttaman homeen kanssa talot, aidat, kiveykset hirveän näköisiksi. Kaduilla ei voi kävellä. Jalkakäytävät ovat täynnä pieniä roinakauppoja, makaavia ihmisiä, eläinten ja ihmisten jätöksiä ja roskakasoja. Joka paikassa on auki kaivettuja syviä monttuja jossa tehdään mitä milloinkin korjauksia. Osa montuista on merkattu, osa ei. Joskus ihmisiä putoaa monttuihin, taittaa niskansa, hukkuu, kuolee sähköiskuun tai vain murtaa luitaan. Kun kadun vierestä kaatuu jättimäinen puu juurineen, hyödylliset runko ja oksat sahataan, pilkotaan ja kärrätään päivässä pois mutta hyödytön juuri ja juuren rikkoma jalkakäytävän kiveys ja asfaltti jäävät kadunvarteen epämääräisenä valtavana tunkiona jonka viereen aletaan hiljalleen tuoda jätesäkkejä ja heittää roskaa. Talomme vieressä katuristeyksessä oli kaivettu vuotava vesijohto esiin mutta ei sitä korjattu. Puhdasta vettä pulppusi kahden viikon ajan ympäri vuorokauden tuhansia litroja kadulle - kaupungissa joka kärsii vesipulasta. Kun menen Chennaihin joulukuussa, luultavasti vettä pulppuaa risteyksessä edelleen. Molemmat kotimme siellä ovat olleet tasoltaan alle länsimaisen standardin. Kylpyhuoneet ovat kauheat, kraanavesi haisee mädälle.

Voisin jatkaa tuota listaa loputtomiin. Kaikki on Intiassa toisin kuin muualla eikä sitä voi ymmärtää ellei siellä ole asunut. Ei siihen totu mutta ilmeisesti siihen jotenkin sopeutuu. En muuten voi selittää miksi tunnen valtavaa haikeutta kun tiedän että muutto Suomeen on joulukuussa.

Ehkä eniten pelkään juuri sitä arvaamattomuuden ja käsittämättömyyden katoamista. Että elämästä katoaa seikkailu ja jännitys. Suomessa kaikki on niin hyvin, melkein liian hyvin. Voin toki valittaa mistä vain, missä vain, mutta oikeasti, Suomessa on helppo elää. Mutta onko helppo tylsää?

Intialaista hissilogiikkaa

Talomme hissien logiikka uudistettiin pari kuukautta sitten. Ennen piti katsoa kumpi kahdesta hissistä on lähempänä ja kutsua se. Nyt ollaan nykyajassa ja automatiikka hoitaa valinnan. Lähinnä oleva hissi tulee riippumatta siitä kumman hissin nappia painaa. Hieno homma, päivittäin säästyy monta turhaa askelta. Joskus tosin vähän harmittaa kun hissi on jämähtänyt 10 kerrokseen, jossa siihen ollaan kärräämässä hidasliikeistä isoäitiä tai tekemässä muuttoa tai jotain. Yhdeksännessä kerroksessa olevaa toista hissiä ei voi kutsua kun hissin tietokone tietää, että lähempänä on toinen hissi. Tämä nyt on vaan tällaista länsimaisen ihmisen taipumusta löytää kaikesta jotain huomautettavaa, mikään ei kelpaa.

Monsuuni alettua löysin vielä lisää ruikuttamisen aihetta. Sateella Babulla on tapana soittaa “Sir. Raining Sir.Coming to basement, Sir”. Ystävällistä, Babu on siis ajanut auton talliin, joten en kastu loikkiessani parin metrin matkan ulko-ovelta autoon. Siispä hissillä kellariin. Tosin vain vasemmanpuoleinen hissi menee kellariin saakka ja hissin logiikan mukaan vasemmanpuoleinen hissi tulee ainoastaan silloin jos se on lähempänä. Tänäänkin molemmat olivat ykkösessä, joten oikeanpuoleinen hissi tuli hakemaan meidät 11. kerroksesta. Alas päästyämme joku oli kutsunut vapaana olevan – siis vasemmanpuoleisen – hissin 12. kerrokseen, joten jouduimme odottemaan kunnes se meni ensin ylös, siihen lastattiin koko suku ja se tuli alas ennenkuin pääsimme sillä yhden kerosvälin kellariin. Voisi teitysti mennä rappuja, mutta sellaisia ei ole. Vaihtoehtona olisi kävellä talon ympäri ja mennä luiskaa pitkin. Mutta eihän niin voi tehdä kun Babu on nimenomaan halunnut varjella meitä kastumiselta. Siispä odotetaan, osoittaen intialaista kärsivällisyyttä.

Kunto kohenee

Tiedän etten ole liikkunut tarpeeksi. Hyvistä päätöksistä huolimatta juoksentelu Töölön kulmilla on jäänyt muutamiin puuskuttaviin kertoihin. Nyt kun olen Chennaissa lorvimassa, yritän olla tarmokkaampi joten menin eilen kerrostalomme kuntosaliin. Ehdin juosta juoksumatolla oikein reippaasti 25 minuuttia kunnes tuli sähkökatkos ja juoksuni jäi siihen.

Intiassa käyn oikeastaan mielelläni kuntosalilla tai jumpassa koska Intia on ainoa paikka maailmassa missä tunnen itseni vetreäksi ja urheilulliseksi.

Toisella juoksumatolla oli naapurinrouva, sari päällä ja lenkkitossut jalassa kävelemässä hyvin verkkaiseen tahtiin 15 minuutin ajan. Tavallisen mahakas naapurismies vasta harjoitteli kävelyä personal trainerin kanssa. Siis ihan tavallista kävelyä, jalka toisen eteen ja niin edespäin, kädet rennosti myötäliikkeessä. Siinä se käveli ohjeiden mukaisesti salia edes takaisin kuusi kertaa jonka jälkeen treeni tiukennettiin sivuhyppelyihin, kaksi kertaa edestakaisin koko salin verran joka on normaalia koulun jumppasalia huomattavasti pienempi. Korostan vielä ettei kyseessä ollut sairaan ihmisen tai hauraan vanhuksen fysioterapia vaan hikinen kuntosalirääkki.

Koska ollaan Intiassa, tämä personal trainerikään ei ollut ihan Ruotsin prinssi Daniel eikä sellainen sporttimuodin edelläkävijä joita Suomessa saleilla tapaa vaan pieni hintelä paljasjalkainen mies leveälahkeisissa mustissa teryleenihousuissaan. Sellaiset housut ovat ihan normaali köyhemmän kansanosan vaateparsi, mutta koska hänellä ei ollut sitä tavallista asuun kuuluvaa valkoista kauluspaitaa vaan reipas t-paita jossa oli joku kuntokeskuksen logo, oletin kyseessä olevan kuntoilun ammattilainen.

Tällaisessa seurassa pystyn helposti näkemään itseni tosi urheilijana mikä on tietenkin mieltä ylentävää. Töölön kulmilla juostessa masennun kun kaikki painavat hengästymättä ohi.

Useimmat intialaiset kävelevät mutta se johtuu siitä että suurin osa kansasta on niin köyhää ettei muuhun ole varaa. Varakkuuden lisääntyessä hankitaan polkupyörä, mopo, auto, tullaan lihaviksi, sairastutaan jo nuorina aikuisina diabetekseen, verenpainetautiin, kuollaan liian nuorina sydäninfarktiin.  Vasta kun ollaan hyvin varakkaita, kuntoillaan terveyden edistämiseksi. Käsittämätöntä että jokaisen kansan on maan kehittyessä kuljettava tämä sama tappava reitti saavuttaakseen lopulta suhteellisen hyvinvoinnin.

Matkalla taas

Minulta on jo unohtunut koska viimeksi olin Chennaissa. Ei sillä väliä.

Kohta Intian reissut loppuvat kun Mikko muuttaa takaisin Suomeen. Kuten Pia sanoi omassa blogissaan, ei riitä kolme päivää sen enempää kuin kolme vuotta kaikkeen. Melkein tuntuu etten ole nähnyt Intiaa lainkaan, mutta onhan sitä kierrelty. Eniten kuitenkin eletty ja koettu joka on tärkeämpää. Maisemat ja paikat ei niin jää mieleen koska arki on aina kiehtovinta ja arkea eletään kotona.

Ihan riittävästi olen Intiaa kokenut. Viime vuosi Suomessa oli kamalan rankka, mutta oli se silti parempi kuin lorvailu Intiassa. En osaa hyödyntää tai täyttää noita tyhjiä vuosia, en osaa itse työllistää itseäni, en osaa perustaa firmaa tai luoda jotain tyhjästä. Teen työtä jos löydän sellaista ja jos joku tarjoaa sellaista. Me olemme kukin omanlaisiamme.

Istun taas kerran Lontoon Heathrow'n lentokentän loungessa ja mietin tuleeko näitä kertoja enää monia. Tuntuu hieman haikealta mutta eihän elämästä tiedä mitä se tuo tullessaan. Ei Heathrow sellaisenaan ole tärkeä mutta siitä on tullut se maa maailmojen välissä, paikka josta pääsen kauas pois. Vaikka sinne Narniaan josta se sanontakin tulee - "Wood between Worlds". En usko että viihdyn koskaan vain kotona ja Suomessa. Haikailen omaa kakkoskotia jonka käytännön syistä olisi oltava lähellä työpaikkaani ja kotiani, siis 100km etäisyydellä Helsingistä, tällä hetkellä. Olisi myös kiva jos olisi paikka joka pysyisi elämässä, ei aina vaihtuisi. Muuten voisin vaihtaa maata, kotia, asuntoa, kulttuuria, kieltä, työtä, mitä vain ihan iloisesti. En todellakaan halua asettua elämään eläkeläisen elämää.

Terveyskeskustyön ongelma on se että siinä ei liikuta. Sitä pysytään samassa paikassa ja vanhetaan yhdessä potilaiden kanssa. Nuoria lääkäreitä syyllistetään nykyään paljon siitä etteivät pysy samassa paikassa, kaivataan vanhoja kunnon kunnanlääkäriaikoja. Mutta hyvä tavaton! Sellainen elämähän olisi kauhistus enkä minä ole nuori lääkäri! Tein 7 vuotta samassa paikassa työtä ja ahdistuin lopulta siitä kuinka tärkeäksi tulin potilaille. Minulta kysyttiin neuvoa asunnon myynnissä ja aikuisten lasten avioeroissa ja siitä minkälaiseen kouluun lapset pitää laittaa. Ei, ei. En todellakaan halua sitä enkä myöskään syyllistä nuoria tuulihattumaisuudesta tai itsekkyydestä. Maailma on muuttunut, suurentunut, laajentunut.

Kukin tekee omat valintansa. Elämän työnä voi olla Pornaisten kunnanlääkäriys tai työnä voi olla eläminen erilaisissa rooleissa. Valitsen sen jälkimmäisen.

Ja siirryn mukavasta rakkaasta loungestani Chennain lennon portille, menen koneeseen ja lennän taas uuteen maailmaan.

Vapaus se varmasti voittaa

Hiski Salomaan Lännen lokarin huipennus on "Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, niin vapaus se varmasti voittaa" Olen aika tavalla samoilla linjoilla tällä hetkellä.

Lopetin heinäkuun lopussa Pornaisissa työt, olin lomalla elokuun ja nyt olen vuokralääkärinä Helsingissä ennenkuin lähden pian Intiaan. Vaikuttaa vahvasti että elämä Intiassa alkaa meidän perheessä tulla loppusuoralle ja Mikko tullee muuttamaan Suomeen loppuvuodesta. On se hyvä.

Vaikka tein juuri kuten halusin, tulin Suomeen ja menin töihin jossa opin paljon ja viihdyin, tämä vuosi on ollut aivan äärettömän raskas. Töitä oli enemmän kuin kukaan jaksaa tehdä ja vastuu oli sen mukainen. Työmatkoihin kului aikaa eikä etenkään syksyn ja talven pimeydessä töihin ja sieltä pois ajaminen ollut mieltä ylentävää. Väsytti aina vain. Ja koska lounasta ei töissä ehtinyt syödä, illalla kotiin ajaessa iski aivan tajuton himo sokeriin joten pysähdyin miltei joka päivä bensikselle ostamaan suklaata, jätskiä ja kahvia jotta silmät pysyy auki ja jaksan ajaa kotiin. Kotona ei sitten ollutkaan enää nälkä joten napsin ennen nukkumaanmenoa leipää tai vähän lisää suklaata. Käyttäydyin täsmälleen niin kuin varoitin potilaitani käyttäytymästä. Potilaiden paino putosi, minun nousi.

Vuoden aikana tuo elämäntapa toi 10kg lisäpainoa. Se on aika taakka eikä tässä iässä kilot ihan helposti putoa. En ole ihan varma oliko kaikki sen arvoista.

Lisäksi viranhaltijan on vaikea ottaa palkattomia vapaita matkustaakseen Intiaan miestään katsomaan. Jos ei ole sijaisia, viranhaltijalla on moraalinen velvollisuus jäädä työpaikalle hoitamaann potilaat. Eikä sijaisia vaan ollut. En tiedä miksemme onnistuneet saamaan lääkäreitä ja hoitajia. Ei paikassa mitään vikaa ole, kunhan olisi täysi miehitys paikalla, eikä matka ole paha pääkaupunkiseudulta, etenkin jos asuu itäpuolella. Vuokralääkärit ja sijaiset eivät ole sitoutuneet niin tiukasti kuntaan joten heillä on enemmän vapauksia. Visiittini Mikon luona lyhentyivät kerta kerralta suunnitellusta ja Intian keikatkin olivat siten hektisiä. Tuntui ettei koskaan saa vaan relata ja rauhoittua.

Sanoin itseni irti ja mietin mitä teen. Tämän syksyn rauhoitan Intialle ja tulen olemaan siellä toista kuukautta. Muuten teen sopivia sijaisuuksia terveyskeskuksissa, nyt kun siihen on mahdollisuus. Välillä voi olla vapaalla. Ei kukaan tiedä miten terveyskeskuslääkäritilanne kehittyy, ulkomaalaissyntyiset lääkärit täyttävät virkoja jotka suomalaisille ei tunnu niin kelpaavan. Toiset terveyskeskukset ovat suositumpia kuin toiset, en tiedä mistä sekin johtuu. On niin paljon mitä en ymmärrä kunnallisessa terveydenhuollossa.

Se minkä ymmärrän, on ettei terveyspalvelut saisi olla niin puhtaasti riippuvaisia poliittisista linjauksista ja poliitikkojen hyvää tarkoittavista aloitteista ja lopulta lakiin kirjatuista määräyksistä. Jos ei ole tekijöitä, on kohtuutonta että kunnat joutuvat järjestämään terveyspalveluja aina vaan uusille ryhmille. Vakituiset uupuvat tai vain lähtevät pois hakemaan helpompaa työtä ja vuokrafirmat rikastuvat kun kuntien on pakko palkata kalliilla työntekijöitä. En myöskään ole varma onko kunta juuri se paras työnantaja. Oikeastaan uskon siihen että palvelut ostetaan yksityiseltä palveluntuottajalta. Saadaan hyvä pooli työntekijöitä myös varalle ja hommat hoituvat ammattimaisesti. Kaikella kunnioituksella kunnan työntekijöitä ja perusturvajohtajia kohtaan, mutta heitäkin sitoo kuntapolitikoinnin sähellykset. Kentän terveydenhuollosta politikointi on kaukana. Jokaista apua tarvitsevaa on autettava. Ihan kuten jos joku tuupertuu kadulle sairaskohtauksen saaneena. Lääkärin ja hoitajan velvollisuus on auttaa.

Kun auttaminen menee joka päivä yli sovitun työajan ja ylityövapaiden pito on mahdotonta kun ei löydy sijaisia, sitä vain ei jaksa. Sitä alkaa miettiä olisiko oma elämä ja hyvinvointi kuitenkin tärkeämpi kuin potilaiden.

Minulle ratkaisu ei ollut aivan helppo, mutta nyt olen tyytyväinen että kerrankin ajattelin vain itseäni. Kyllä vapaus sentään on voittaa, niin kauan kuin siihen on mahdollisuus!

Purjehduslomaa täydennetty

Täydensin aikaisempaa Purjehdusloma 2012 blogia. Kirjoitin, mitä satuin näin pitkän ajan kuluttua muistamaan. Faktat ovat kyllä aika kohdallaan, ne perustuvat valokuviin ja SpostTrackerin tietoihin.

Karmaa ja hyttysloukkuja

Anantha kertoi tilanneensa samanlaisen hyttysloukun kuin minkä Victor oli ostanut Kiinasta. Minä heitin siihen kommenttina, että eikö hyttysten murhaamisesta tule pahaa karmaa. Puhe kääntyi siitä uskontoihin Ananthan kysellessä eikö kristinuskossa ole ollenkaan karman ja uudelleensyntymisen käsitettä. Siinä jutellessa ymmärsin taas miten suuri vaikutus hindulaisuudella on siihen millainen Intia on. Ja miksi kristillisestä kulttuurista tulevan on niin vaikea ymmärtää sitä.

Ennen Intiaan muuttamista en ymmärtänyt miten suuri vaikutus kristinuskolla on meidän ajatteluumme ja arvomaailmaamme. Meidän arvomme pohjautuvat pitkälti kymmeneen käskyyn ja muihin Raamatun - etenkin Uuden testamentin - opetuksiin. Myös meidän, jotka emme ole edes koskaan lukeneet koko kirjaa. Aikaisemmi en tullut ajatelleeksi esimerkiksi, että käsitys ihmisten välisestä yhdenvertaisuudesta perustuisi kristinuskoon, ajattelin että se on yleismaailmallinen ihmiskäsitys. Kuitenkin se on suorastaan ristiriidassa hindulaisuuden kanssa.

Sielunvaellus on yksi hindulaisuuden keskeisiä oppeja. Kaikissa elävissä olennoissa on sielu, joka kuoleman jälkeen syntyy uudelleen. Jos on eletty hyvä elämä, hankittu hyvää karmaa, sielu syntyy korkeampiarvoisena eliönä; jos on eletty huonosti, niin alempiarvoisena. Ylempikastinen ihminen on  oikeasti parempi kuin alempikastinen, sillä hän on elänyt paremman aikaisemman elämän. Ei ole siis kyse onnesta eikä siitä, että esi-isät olisivat tehneet jotain, vaan jokainen on itse ansainnut asemansa.

Tällä omiin ansioihin perustuvassa arvojärjestyksellä on paljon vaikutuksia yhteiskuntaan. Hyväntekeväisyydestä saa hyvää karmaa, joten sitä kannattaa harjoittaa jopa itsekkäistä perusteista. Samoin palveluskuntaa kannattaa kohdella hyvin. Ja päin vastoin, palvelijoitten ei kannata varastaa isänniltään jos haluavat seuraavassa elämässä parempaan asemaan. Mutta ennenkaikkea, kumpikaan ei elättele kuvitelmaa samanarvoisuudesta. Ylempiarvoinen tietää olevansa parempi ja alempirvoinen olevansa huonompi ihminen, ja nyt eletty elämä ratkaisee onko järjestys seuraavassakin sama.

Moni ihmettelee, miten on mahdollista, että Intiassa säilyy yhteiskuntarauha huolimatta äärimmäisestä eriarvoisuudesta. Selitys on hindulaisuudessa. Jokainen on ansainnut paikkansa, huono-osaisinkin.

Purjehdusloma 2012

Valitettavasti emme pitäneet tänäkään vuonna blogikirjaa - varsinainen matkakertomus pitää lukea ihan perinteellisestä lokikirjasta. Alla muistinvaraisesti edes jotain.

Sunnuntai, 29.7.2012; Turku - Härjänmaankari
Pirkko vei Pian ja Mikon Turkuun, jonne Ilkka ja Riikka olivat purjehtineet lauantaina. Käytiin kaupassa ja syötiin vierassataman ravintolassa.
Irti 17:30 ja 3½ tunnin moottoriajon jälkeen Härjanmaankarilla. Iltatee. Lapset saunaan.

Maanantai, 30.7.2012; Härjänmaankari - Karhunmöljä
Irti 11:35. Koneella Keistiön kaupalle, joka osoittautui pettymykseksi - kesäkausi on näköjään päättynyt.
Jatkettiin virsikirja-ajona. Yhteensä vajaa 6 tuntia liikkeellä. Perillä grillattiin Turun lihat ja syötiin suomalaista sisua osoittaen rannalla. Lapset saunaan.

Tiistai, 31.7.2012; Karhunmöljä - Uusikaupunki
Irti 11:00. Ajettiin koneella Leisuntin kapeikon kautta, mistä Riikka ei tykännyt yhtään (Merikarhukirjan mukaan siinä on 1.6 metriä vettä ja Merionin syväys on 1.75).
Uusikaupunki 14:45. Ennakko-odotusten (paitsi Mikon) vastaisesti kaupunki todettiin hienoksi. Riikka ei ollut koskaan ollut siellä ja me muutkin viimeksi muistaakseni 1994. Pitkällä kävelyllä, nähtiin hieno vanha kirkko lähellä venesatamaa, Suomen varmaan hienoin työttömien talo ja Bonk-museo. Käytiin syömässä ravintola Suoalaspuarissa, jonka ruoka oli selvästi autenttista eli suolaista.

Keskiviikko, 1.8.2012; Uusikaupunki - Irisholm
Riikka ja Ilkka lähtivät bussilla Turun kautta kohti Helsinkiä. Tällä kertaa ei unohdettu Gammeldanskeja ennen veneeltä lähtöä. Pia ja Mikko
irti 12:20 kohti Irisholmia, jonne kesti 7 tuntia.

Torstai, 2.8.2012; Irisholm - Espskär
Kiivettiin Irisholmin kalliolle katsomaan viikinkimuistomerkkiä. Pia väitti, ettei olisi ollut siellä aikaisemmin perustellen sillä, että laaksojen ryteiköt olivat liian läpipääsemättömiä (totta, että siellä ei ollut minkäänlaisia polkuja - Merikarhut eivät taida nykyään harrastaa muuta hyötyliikuntaa kuin talkootöitä?) ja kalliot liian jyrkkiä. Lokikirjan todistuksen mukaan kiivettiin kyllä sinne vuonna 1995, jolloin Mikko purjehti yksinhuoltajana kolmen lapsen kanssa. Jos sitä nyt voi kutsua yksinhuoltajuudeksi kun Antti teki (omien lokikirjamerkintöjensä mukaan) kaikki ateriat.
Irti 15:50, matkaa alle 2 tuntia. Espskärissä on kansainväliset standardit täyttävä lasten leikkipaikka.

Perjantai, 3.8.2012; Espskär - Nauvo
Irti 10:10, koneajoa puolisateisessa ilmassa. Perillä vähän yhden jälkeen paitsi, että jouduttiin kiertelemään ja lopulta odottamaan paikan vapautumista (kesäkausi ei olekaan loppu koko saaristossa!). Aikaa meni erityisesi siksi, että partiolaiset mokailivat ison veneensä kanssa antaen puolen tunnin ajan viihdykettä yrittäessään lähteä. Ilmeisesti paikassa oli jotain noiduttua, sillä myös Mikko onnistui mokaamaan saaden naapurivaneen poijukettingin peräsimen ja kölin väliin. Rannallaolijoitten harmiksi siitä selvittiin parissa minuutissa. Tämä ja Turun rantautuminen olivatkin ainoat, jotka Mikko teki - muuten Pia oli koko reissun kipparina.
Syötiin mahtavan hyvät ja tarpeeksi raa'aksi paistetut korvapuustit rannan kuppilassa. Illalla, veneessä syödyn graavikala-aterian jälkeen, yritettiin uudestaan samaan paikkaan, mutta se oli harmiksemme mennyt juuri kiinni. Käveltiin Martan kievariin, joka oli idyllinen, mutta ei vetänyt pullien suhteen vertoja rannan paikalle.

Lauantai, 4.8.2012; Nauvo - Stormälö - Turku
Irti 8:30 Pirkon soitettua, että hän on lähtenyt autolla Helsingistä. Ehdittiin vajaassa kahdessa tunnissa Airiston matkailuhotellin satamaan juuri ajoissa ennen Pirkon ja Josien tuloa. Syötiin lounas paikan ravintolassa ja Pia lähti Josien kanssa Helsinkiin, jonne Mike oli tulossa myöhään illalla.
Pirkko purjehtimaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen! Irti 14:20 kohti Turun vierasvenesatamaa, jonne matkaa oli vajaa kolme tuntia.
Käytiin monessa paikassa siiderillä ja pihveillä Stefan's Steakhousessa lähellä vierasvenesatamaa. Voidaan suositella.

Sunnuntai, 5.8.2012; Turku
Vietettiin leppoisa turistipäivä Turussa. Ei ehditty yhteenkään nähtävyyteen. Ehkä toisen kerran paremmalla ajalla.

Maanantai, 6.8.2012; Turku - Lillholmen
Pia ja Mike, ja Antti ja Katja tulivat klo 13 junalla. Käytiin lounaalla samassa venesataman ravintolassa kuin Riikan ja Ilkan kanssa; tavattiin Nico ja tytär siellä. Lounaan jälkeen lapset kävivät katsomassa Turun nähtävyyksiä. 18:00 irti. 4½ tunnin koneajon jälkeen Lillholmen, jossa iltatee.

Tiistai, 7.8.2012; Lillholmen - Nauvo - Kifskär
10:20 irti. Antin kurkkukipu pahenee ja päätettiinkin mennä Nauvoon. Jännitettiin pääseekö Antti tällä kertaa terkkariin kun ei päässyt viimeksi vuonna 1995. Pääsi. Eikä kurkusta löytynyt mitään sen kummempaa. Apteekista rohtoja ja rannan kuppilasta niitä kuuluisia korvapuusteja ja
13:30 uudestaan irti kohti Kifskäriä, jonne kesti kuutisen tuntia. Lapset saunaan.

Keskiviikko, 8.8.2012; Kifskär - Hanko - Matgrufvan
11:45 irti ja vauhdikasta purjehtimista mukavassa myötätuulessa ja aurinkoisessa säässä Hangö Västran yli. Oltiin kaikki iloisia, että Katja sai edes yhden kerran kokea, ettei purjehtiminen ole aina sadetta ja kylmää ja niin keikkuvaa, että tulee paha olo. 3h 20 min.
Antin olo ei ole yhtään parantunut ja A ja Katja lähtivät (perinteisen Hanko Sushissa syödyn lounaan jälkeen) junalla kohti Helsinkiä. Me muut
17:40 irti sdamassa mukavassa myötätuulessa kohti Matgrufvania, jonne matkaa oli samat 3 h 20 min.
Lapset saunaan.

Torstai, 9.8.2012; Matgrufvan - Jussarö - Skrubbö
10:40 irti; Jussarö 11:45. Pitkällä kävelyllä (Pirkko luuli, että eksyttiin) katsomassa hylätty kaivos, autiot parakit, jätekivellä täytetyt merenlahdet. Syötiin mansikoita, vadelmia ja mustikoita. Käytiin kahvilassa, jossa oli hyvät rasvassa pasitetut munkkipossut.
13:40 irti ja kuuden tunninkoneajo Skrubbikseen. Lapset saunaan.

Perjantai, 10.8.2012; Skrubbö - Haukilahti
13:00 irti. Kryssattiin Kytölle saakka, jolloin Pirkon kärsivällisyys ei enää riittänyt, alkoi olla aika päästä pois veneestä. Loppumatka koneella. Haukilahdessa hmeteltiin mikä mahtaa olla oikea venepaikka ja valittiin lopulta yksi (en kyllä tiedä edelleenkään onko se oikea, sillä seuran venepaikkakartat ja todellisuus eivät tänäkään vuonna ole yhtenevät). Perillä 16:40

Gammeldanskit ja loman tämä osuus oli loppu.




Purjehdusloman reitti:

Purjehdus 2012 at EveryTrail


Tästä linkistä pääsee koko ruudun versioon.

Kuvia löytyy tästä. Ja kukin päivämatka nopeustietoineen SportsTrackerista.

Se lentokenttä Chennaissa

Jännä eksoottinen piirre Chennain lentokentässä on vastaanottajat. Kun matkaaja on selvittänyt immigraation, läpivalaissut lentokoneessa olleet - jo koneeseen mennessä tutkitut käsipakaasinsa -(intialainen erikoisuus), saanut matkatavarat, antanut tullille allekirjoittamansa lipukkeen ja päässyt sen läpi, alkaa pitkä matka. Käytävää on noin kilometrin verran ja ulkopuolella näkee satoja nenä lasiseinään kiinni nojaavia innokkaita vastaanottajia. Kulkuväylä kapenee joten turistit ja kotiinpalaajat ahtautuvat pakaasiensa kanssa yhä ahtaampaan väylään kunnes kapoinen ulosmenoportti vihdoin avautuu eteen.

Ulosmenoportin ulkopuolelle ei vastaanottajilla ole asiaa, mutta kuten usein Intiassa, säännöt ovat eri asia kuin käytäntö. Intialaisilla on aina koko perhe kotiinpalaajaa vastassa ja "perhe" käsitetään kuten Suomessa "laajennettu suku". Sitä tullaan kymmenellä autorikshalla tai bussilla kaivattua omaista vastaan. Kaikki suvut tungeksivat heti portin takana niin että ihan oikeasti, yhtään liioittelematta, vedän toisella kädellä kapsekkiani ja toisella hätistän ihmisiä ympäriltäni kuin kärpäsiä saadakseni raivattua polun jota pitkin pääsen väentungoksen läpi autoomme.

Tamilin ja intialaisaksenttisen englannin kakofonia soi korvissa. Naisten hiuksissa olevat voimakkaasti tuoksuvat jasmiininkukat eivät koskaan peitä ikuista intialaista hien hajua. Kirjavan värikkäät sarit, psykedeelisin kuvioin koristellut salwar kameezit ja kimaltavien kultakorujen määrä vastaanottajien yllä aiheuttaa tottumattomalle tulijalle migreenin.

Tietää tulleensa toiseen maailmaan. En tiedä voiko uusi terminaali ikinä muuttaa tätä.

Life is good

Kun loppusuora avautuu, sitä jaksaa kummasti. Enää viikko ja sitten - hyvästi Mustijoki, Mäntsälä ja Pornainen! Olen kaikesta huolimatta viihtynyt Pornaisissa, pidän henkilökunnasta ja potilaista. Meillä on ollut ihan uskomattoman hauskaa siellä mutta en usko koskaan elämässäni olleeni jatkuvasti, päivästä toiseen, niin lopen väsynyt kuin koko tämän vuoden olen ollut.

Nyt on auvoinen olo. Lähdin töistä niin että Pia pelästyi "miten sä äiti olet jo nyt kotona" kun olin hieman ennen neljää perjaintai-iltapäivällä Töölössä. Yksi vuoden harvoista päivistä etten tehnyt ylitöitä! Jo aamu oli kuin Johnny Liebkindin laulu "voiko ihanammin päivän enää alkaa". Aurinko paistoi, Lahdentiellä ei ollut ruuhkaa, Radio Vegan nuoret suomenruotsalaiset juontajapojat olivat sympaattisen iloisia viikonlopun odotuksessaan ja soittivat kivaa musiikkia. Mäntsälään kääntyessä soi Village People'n klassikko "Y.M.C.A" joka sai minut nauramaan ääneen, väänsin volyymit maksimiin ja lauloin mukana "young man ... it's fun to stay at Y.M.C.A".

Iltapäivällä kävimme Pian kanssa Ison Omenan ostarissa muistelemassa Espoon aikoja, juomassa kahvit ja Alkossa täydentämässä tyhjää viinikaappiamme. Kävin pikaisesti kotona pakkaamassa ja iltayhdeksän jälkeen ajoin suoraan kohti auringonlaskua mökille, menin uimaan, järvi oli tyyni, ilta vielä lämmin, vesi raikasta, oli hiljaista ja kaunista. Kiersin koiran kanssa tilukset, poimin kimpun kesäkukkia joita on yhtäkkiä jostain taas tullut, istuin puutarhakeinuun ja olin täydellisen onnellinen. On kesä, viikon päästä alkaa loma, Mikko tulee Suomeen, Pian Michael tulee Suomeen. Syksyyn ja talveen on vielä pitkä aika. On kesä, kukkia ja järvi.