Vesirokko

Venkatesh, autonkuljettajani, kertoi 12-vuotiaan tyttärensä sairastavan vesirokkoa. Pidin luonnollisesti lyhyen katsauksen vesirokon tarttuvuudesta, tyypillisestä esiintyvyydestä taaperoilla, teineillä ja sitä vanhemmilla henkilöillä, mahdolliset jälkitaudit, hoito lyhykäisyydessään. Lopuksi totesin muutamin lämminhenkisin sanoin että on hyvin todennäköistä ettei tytölle jää rumentavia rokonarpia kasvoihin vaan hänestä tulee aivan terve ja kaunisihoinen.

Venkatesh on aika vilkas intialaiseksi, naureskelee ja elehtii. Nyt Venkatesh tuijotti minua kuten intialaiset yleensä tuijottavat, tyhjin silmin. Ja alkoi kertoa vesirokosta.

Maariamma, tai Amma eli Äiti, on eteläisessä Intiassa sairauden jumala. Maariamma aiheuttaa vesirokon joka Venkateshin perheen käsityksen mukaan on jumalainen juttu. Vesirokkoon sairastunut makaa kuumeisena ja iho kutiavana puhtaiden lakanoiden välissä. Lakanat vaihdetaan päivittäin ja aluslakanan alle laitetaan jotain pensaan lehtiä. Tämä pensas kasvaa temppeleiden edessä mutta koska en tunne juurikaan kasveja, en voi sanoa mistä pensaasta on kyse. Lehdillä on ilmeisesti kuumetta alentava vaikutus. Viikon makaamisen jälkeen potilasta aletaan kylvettää päivittäin vedessä johon on liotettu näitä samaisia temppelilehtiä ja lisäksi kurkuma-maustetta, sitä keltaista jauhetta jota on paljon curry-mausteessa. Kurkumallakin on paljon lääkkeellisiä vaikutuksia. Koko suku vaeltaa katsomaan jumalan koskettamaa potilasta ja kaikki ovat iloisia. Tai en ole varma siitä sairaasta. Viikon sairastelun jälkeen Venkateshin tytär sai olla ulkona kello 14 asti, sen jälkeen piti taas maata kotona ja odottaa niitä kylpyjä. Perheen miesväki ei saa ajaa partaansa kahteen viikkoon. Venkatesh oli unohtanut tämän yksityiskohdan ja aloitti partansa kasvattamisen vasta kun tyttö oli sairastanut miltei viikon verran, ja silloinkin vain koska Venkateshin äiti soitti ja tivasi tätä parta-asiaa. Venkatesh on hieman viinaan menevää tyyppiä, huolettoman oloinen pulska ja kaljuhko mies joten parran kasvaessa Venkatesh alkoi minusta näyttää enemmän kroonisista krapula-aamuista kärsivältä kuin jumalaisen kosketuksen pyhittämältä. Kahden viikon kuluttua vesirokko on ohi eikä Maariamman jumalainen henki enää kosketa perhettä, parran saa ajaa eikä kylpyjä tarvita.

Täytyy sanoa että olin äimänä. Tämä oli minulle taas kerran ihan uutta. Venkatesh ei tosiaan ole tyypillinen juro autonkuljettaja vaan käyttäytyy usein liiankin toverillisesti, rupattelee, nauraa paljon, kyselee ja juoruilee. Tiedän toki että Venkateshin perhe on hyvin uskonnollinen, käyvät usein temppelissä ja viettävät hyvin hindulaisesti kaikki juhlapyhät. Venkateshin vaimo käy näinä viikkoina kaksi tai kolme kertaa päivässä temppelissä koska vanhimmalla tyttärellä on ylioppilaskirjoitukset, laajat ja vaikeat kokeet jotka ratkaisevat mihin yliopistoon hän voi yrittää pyrkiä. Hyvän koulumenestyksen takaamiseksi on paras käydä temppelissä mahdollisimman usein.

Silti tällainen silkka taikausko tuli yllätyksenä. Kylvetyksillä on varmasti kutinaa ja kuumetta vähentävää vaikutusta, mutta kaikki hoidot ja aikataulut ja temppelissäkäynnit ja sukulaisvierailut ja parrankasvatukset tuntuvat varsin työläältä hommalta. Niinkuin ei pelkässä sairastumisessa olisi riittämiin hankaluutta. Alunperin Maariamma aiheutti julman isorokon, mutta isorokon kadottua maailmasta kiltimpi vesirokko on noussut tärkeään rooliin intialaisissa jumaltarinoissa. Onhan herpes-viruksen aiheuttama vesirokko toki tautina jännittävä ja mielenkiintoinen koska kuten kaikki herpes-virukset, myös vesirokkovirus voi jäädä kytemään aiheuttaen myöhemmin kivuliaan vyöruusun.

Ja kuten olen monasti huomannut, intialaiset jumaltarinat muuttuvat aina kertojan mukaan. Venkateshin perheessä vesirokko oli jumalan kosketus ja hyvä tauti, internet-tutkimuksieni perusteella vesirokko on useasti Maariamma-jumalan vihan aiheuttama rangaistus. Samoin kuin jumaltarut saavat vaihdella, myös minun käsitykseni viruksen aiheuttamasta vesirokosta kelpasi Venkateshille. Kukin on kai tavallaan tyytyväinen.

Puuhastelua 1

Ehkä otsikko on väärä mutta viis siitä. En tiedä mitä olen tehnyt. Kai se on sitten puuhastelua. Venkatesh on joka päivä autonsa kanssa käytettävissäni joten en ole ainakaan ollut kotiin sidottu yhdessä Anithan kanssa joka edelleen on Mikolla kodinhoitajana.

Kertoisin mielelläni että Anitha on kehittynyt ammatissaan, mutta ikävä kyllä niin ei ole tapahtunut. Luulen että Anithan innovatiivisuus on luisunut jo miinuksen puolelle.

Esimerkiksi se urheilusukkamysteeri. Mikolla on täällä omat vaatekaapit ja minulla on vaatehuone. Minullahan pitää kaiken olla aina vähän parempaa kuin Mikolla, asun ja elän missä sitten asunkin. Kun nyt tullessani Chennaihin vetäisin sukkalaatikkoni auki, sieltä ponnahti pari kolme tusinaa Mikon valkoisia urheilusukkia. Lajittelin laatikon sukat. Itselleni jäi sopivat neljä paria - juuri sopivasti kuntosalia ja ratsastusta varten, muutenhan en käytä sukkia Chennaissa. Kannoin loput sukat valtavana läjänä Mikon kotitoimisto-vierashuone-pukeutumishuoneeseen ja kerroin Anithalle että Saarin valkoiset sukat kuuluvat Saarin huoneeseen, katsopas, tähän laatikkoon. Anitha sanoi yksioikoisesti että Saar oli käskenyt ettei sukkalaatikkoon saa laittaa muita kuin mustia sukkia.

Antiha oli aivan oikeassa. Mikko oli ollut löyhä ja epätarkka ohjeissaan. Mikko oli suullisen opastuksen lisäksi laittanut oikein selkeät laput kuhunkin laatikkoon, "ONLY BLACK SOCKS", "NOT BLACK SOCKS, BUT ALL OTHER COLOUR SOCKS", "BELTS". Luulen siis että vika oli Mikon. Kaappirivistössä on yhteensä neljä laatikkoa. Kolme yhdessä kaapissa, yksi toisessa. Siihen yksinäiseen laatikkoon (!) Mikko oli laittanut lapun "WHITE SPORT SOCKS". Intialaisen tiukan symmetriseen ja matemaattiseen ajatteluun näin kevytmielinen järjestely ei sovi. Kolme laatikkoa allekkain - kolmenlaisia sukkia. Niin se kuuluisi olla. Vyöt sitten siinä yksinäisessä laatikossa.

Ei ihme ettei Anitha osannut laittaa Mikon valkoisia urheilusukkia muualle kuin minun sukkalaatikkooni jossa ennestään oli kahdet urheilusukat ja kahdet ratsastussukat. Siis sekalaisia sukkia, "ALL COLOUR SOCKS", vaikken mitään lappuja ollutkaan laittanut.

Nyt Mikolla on riittämiin valkoisia urheilusukkia esimerkiksi mustien suorien housujen ja ruskeiden nahkakenkien kanssa käytttäväksi. Se on nimittäin kelpo tamilitrendi. Tosin Mikko ei vielä 3.5 Chennai-vuoden jälkeen ole tamilisoitunut. Ei ole edes viiksiä.

PS. kirjoitan toisen blogin jossa kerron siitä puuhastelusta. Tästähän tuli vain sukkajuttu.

Helmiä sioille

Lähdimme varhain heti auringonnousun jälkeen merelle bongaamaan delfiinejä. Olimme jonkinlaisia VIP-asiakkaita joten Ruwala Eco-Resortin johtaja Mithri tuli oppaaksemme. Viimeksi näimme Mithrin 2 vuotta sitten kun olimme samassa paikassa Sri Lankan Kalpitiyassa viikonloppulomalla ratsastussafarilla Pian kanssa. Tuolloin Mithri ratsastikin kanssamme.

Pienessä moottoriveneessä oli tähystäjä, perämies, Mithri, Mikko ja minä. Ajoimme ulos tyynelle Intian valtamerelle. Aallot tulevat vasta puolenpäivän jälkeen. 3-4 mailin jälkeen tähystäjä näki jotain. Valaita! Sri Lankalaiset ovat valtavan ystävällistä väkeä jota kuvaa sekin että kaikkien veneiden tähystäjät ja perämiehet kommunikoivat jatkuvasti kännyköillään ilmoittaen havaintojaan jotta jokainen turisti pääsisi näkemään mahdollisimman paljon. Vaikka veneet varmasti kilpailevat asiakkaista, se ei näkynyt tiedon salaamisena!

Koska olimme ensimmäinen vene liikkeellä, näimme valaat ensimmäisinä. Niitä oli kymmeniä. Minne vain katse kääntyi, näkyi vettä suihkuttavia suuria kaskelotteja 6-10 hammasvalaan ryhmissä. Ne uivat kauniisti pareittain, sulavasti tyynessä aurinkoisessa valtameressä ... meren pintaan ja veden suihkaus - pinnan alle - pintaan ja veden suihkaus - pinnan alle. Rauhallista, levollista, ylvästä. Sitten ne sukelsivat kukin vuorollaan syvyyteen, valtava pyrstö näkyi viimeisenä pystyssä kunnes sekin katosi siniseen aurinkoiseen mereen. Synkronoidusti, paremmin kuin opetetut delfiinit delfinaariossa.

Perämies, tähystäjä ja Mithri olivat riemuissaan. Mithri kuvasi kuvaamistaan näkymää, makasi, oli polvillaan, seisoi, istui, kieppui kuin pikkulapsi Linnanmäelle päästyään pienen moottoriveneemme keulakannella. "Tuolla! Eikä kun tuolla! Mennään tuonne! Eikä kuin tuonne"

Pieniä moottoriveneitä kertyi paikalle, sana kiiri missä valaita on.

Olimme merellä kolmisen tuntia. Mikolle ja minulle tuli nälkä, söimme eväät, muut eivät malttaneet. Tuumailin Mikolle että onhan nämä kalat jo nähty, voisi jo lähteä.

Vähitellen teimme lähtöä. Mithri oli ainakin seitsemännessä taivaassa mikäli se buddhalaiselle on mahdollista. Hän toisteli toistamistaan että olimme tuoneet hänelle onnen, "Finland - that country makes wonders! This is a day I will remember all my life".

Lopulta minullekin valkeni. Yleensä mennään katsomaan pieniä delfiinejä ja samalla nähdään yksi tai kaksi kaskelottia. Yksikään kalastaja ei ollut koskaan nähnyt tuollaista määrää valaita. Delfiinejä oli vain muutama parinkymmenen yksilön parvi. Normaalia kalasaalista ei tullut lainkaan. Meren virtauskin oli nyt päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. Oliko se Sumatran merenalainen maanjäristys ja pieni tsunami joka oli aiheuttanut tavattoman poikkeuksellisen valaslaumojen ryntäyksen Kalpitiyan edustan koralliriuttojen sisäpuolelle pieneen syvänteeseen? Kalat ja delfiinit olivat kadonneet, valaita oli valtavasti. Tämä ehti jo askarruttaa kalatutkijoita, merentutkijoita, valaseksperttejä.

Olimme todistaneet jotain ihmeellistä ja ainutlaatuista. Lounaalla luoksemme tuli innostuneita ihmisiä kysymään millaista oli ollut, mitä olimme nähneet, olimmeko saaneet tapahtuman videolle jota voisi katsoa. Aamuyhdeltätoista valaita ei nimittäin enää ollut. Meitä ihailtiin ja hieman kadehdittiinkin.

Olin merellä ihmetellyt otuksien päätä. Se oli epämääräinen suuri möykky, tylppä, ei sellainen kuin tiesin niillä oikeasti olevan. Onneksi en kysynyt mitään vaan olin matkalla hiljaa, nukuinkin osan aikaa Panama-hattuni lierien suojassa.

Koko ajan nimittäin luulin katsovani tavattoman suuria delfiinejä joilta vain puuttui se iloisen naurava pitkä nokka. Olinhan lähtenyt delfiinejä katsomaan. Valaita delfiininkatsojalle. Helmiä sialle.

Tähystäjäpoika seisoi keulakannella hakkaavassa aallokossa hievahtamatta polvet lukossa puhelin korvalla

 

Oli siellä sentään delfiinejäkin

Vielä videokin:

Pääsiäinen

Tottakai hyödynnän pääsiäisen pitkät pyhät lennähtämällä Intiaan. Tällä kertaa olen liki kolme viikkoa joka on ehdottomasti parempi kuin edellisen kerran jolloin olin vain kaksi viikkoa. Edellisellä kerralla loma tuntui työltä eikä oikein päässyt lomafiiliksiin.

Nyt teimme myös jännemmän ohjelman visiittini ajalle. Sen sijaan että olisin lentänyt suoraan Chennaihin, lensin Mumbaihin jossa tapasin Mikon Taj Mahal Palace-hotellissa. Hotelli valmistui vuonna 1903 ja oli intialaisen mahtisuvun jäsenen Mr. Tatan yksi onnistuneista visioista. 1800-luvun Bombayssa hotellit olivat hienoutensa kadottaneet eikä sellaista hotellia ollut joka olisi tyydyttänyt matkustavien maharajojen vaatimuksia. Tuohon aikaan Eurooppaan lähdettiin laivalla Bombayn satamasta eli suoraan Taj Mahal Palace-hotellin edestä johon muutama vuosi myöhemmin valmistui toinen Bombayn / Mumbain kuuluisista maamerkeistä, Gate of India.

Vaikka hotellin on vastaisku brittien kolonianismille, se on hyvin sen aikakauden mukainen ja voin kuvitella kuinka britit samoin kuin ylhäiset intialaiset ovat istuneet hotellin sisäpihan puutarhassa nauttimassa drinkkejä ja virvokkeita aivan kuten mekin teimme. Raukea levollinen ilmapiiri vallitsi kaikkialla hotellissa. Istuimme tuntikausia varjossa, katetulla terassilla hitaasti pyörivien propelien alla. Välillä kuumuus heitti hien pintaan vaikkemme auringossa olleetkaan. Nautimme tee- ja kahvitarjoilusta, gin-tonicista ja ihmisten katselemista.

Emme tehneet Mumbain päivinä paljonkaan. Ensimmäisenä päivänä teimme pienen kiertoajelun ja katsoimme tärkeimmät Mumbain rakennukset, pysähdyimme kävelemään viihtyisään puistoon Bombayn rinteiden huipulla, katsoimme maailman suurimman käsipyykkipesulan jossa ainakin aiemmin pestiin kaikkien hotellien pyykit. Nyt uskon että ainakin Taj Mahal Palacella on oma koneellinen pesula eikä lakanoita tarvitse kuljettaa kahdeksan kilometrin päähän käsin pestäviksi ja aurinkoon kuivattaviksi. Kuljimme hotellista tien yli Gate of Indian alueelle jossa parveili koko päivän ihmisiä. Eniten intialaisia turisteja, paljon ulkomaalaisia. Brittieläkeläisryhmiä, reppureissaajia, kaikenlaista väkeä. Yhden piiiitkän iltapäivän vietimme ostoskeskuksessa ja ostimme Mikolle housuja joista kirjoitti edellisessä blogissa. Ostimme myös paitoja joten varustus on nyt täydellinen.

Ostoskeskuksessa oli erikoinen tapa nauttia väkeviä coctaileja keskellä päivää. Menimme amerikkaiseen diner-tyyppiseen ketjuravintolaan TGI Friday'siin joka on tyypillinen nopean ja kohtuullisen ruoan paikka Amerikassa.Mumbaissa siellä oli uskomaton baaritiski ja viinavalikoima ja baarimikot tekivät vahvoja drinkkejä liukuhihnalla. Mumbaissa viina kyllä virtaa, siellä ollaan hyvin erilaisia hinduja kuin Chennaissa. Etnisiä vaatteitakin näkyi hyvin vähän, ihmisillä oli muodikkaita länsivaatteita.

Kävimme Intian kansallismuseossa joka oli ulkoapäin vaikuttavan hieno kolonialistyyppinen rakennus, sisällä ilmastoimattomassa tilassa esillä olleet täytetyt eläimet ja muut kamat olivat pölyisiä ja taatusti brittikaudelta ennen itsenäistymisen vuotta 1947.

Mumbai oli miellyttävä kaupunki. Keskusta on siisti, haisevat ja kaiken liikenteen tukkivat kolmipyöräiset tuk-tukit oli kokonaan kielletty laajalla keskusta-alueella. Jalkakäytävillä pystyi kävelemään, katukauppoja oli vähän ja kadut olivat siistejä. Ihmiset käyttivät julkisia WC:ja eivätkä lorottaneet suoraan jalkakäytävälle tai kadulle. Roskien keräys on jotenkin järjestetty niin ettei roskakasoja kaduilla näkynyt. Nyt useamman vuoden Intiassa asuneena ihmettelimme mikä Mikon oli niin järkyttänyt kun hän ensimmäisen kerran kävi Mumbaissa Huhtamäen aikaan vuonna 2004.

Sunnuntai-iltana lensimme Chennaihin. Mumbain lentokenttä mykisti siisteydellään ja toimivuudellaan. Paluu arkeen oli kun pääsimme Chennaihin. Kaikki on rempallaan, eläimet on kadulla, jalkakäytävillä ei mahdu kävelemään. Kotiin pääsimme puolen yön aikaan. Ensimmäiseksi tein sen minkä teen aina kun tulen Chennain kotiin. Pesin vessan. 3.5 vuoden aikana en ole saanut kotiapulaisiani koulutetuksi WC-tilojen puhtaanapitoon. Se on Chennaissa liian tabu. Vessoja ei voi pestä koska niitä pidetään saastaisina. Paradoksaalista. Minä tulen Suomesta, pesen saastaisen vessani ja sen jälkeen se on siisti. Intialainen ei näe sitä niin.