Kamala juttu

Hongkongissa on ihan loisto lentokenttä. Viihtyisä, hyviä paikkoja täyttää vatsansa, hyviä kauppoja. Hyvät kaupat ei ole mikään ihme koska koko Hongkong on täynnä hyviä kauppoja. Hongkong on hieno kaupunki jota voin suositella kenelle vain, enkä siis pelkästään lentokenttää joka on vain bonuksena kaiken muun mukavan päälle.

Mikko osti Hongkongin lentokenttämyymälästä lempikorvanappikuulokkeisiinsa sellaisen pienen lisukkeen, niinkuin sähköpistokkeen, jota voi käyttää lentokoneessa siten että voi elokuvia katsoessa käyttää omia mukavia kuulokkeita. Turistiluokan kuulokkeet ovat usein epämukavia ja niillä kuulee huonosti.

Nyt kävi niin että kesken lentomatkaa palasin penkilleni ja istuin niiden saamieni lentokonekuulokkeiden päälle. Tietenkin ne hajosivat. Olisin toki saada lentoemänniltä uudet, mutta Mikkoa kiinnosti tuo uusi nappi kokeiltavaksi ja viritti omat Nokia-kuulokkeensa minulle joten nyt vain vaimo tätä insinöörin innovaatiota käyttämään.

En ole koskaan pitänyt korvanappikuulokkeista, jotenkin ne satuttavat korvaani ja tuntuu että korvakäytävä hiertyy rikki. Niin nytkin. Välittömästi kun johto oli laitettu pistokkeeseen ja elokuvan ääni kuului korvissani, voihkin "nämä sattuu hirveästi!!". Samaan aikaan lehahti palaneen nahkan ja muovin hajua ja näin kuinka Mikon uusi sähköpistoke penkkini käsinojassa kipunoi. Hädissäni yritin vetää polttavaa nappulaa pois korvastani mutta olin huolella tunkenut sen niin syvälle ettei se irronut. Onneksi Pia oli vieressä ja veti johdon irti käsinojan sähköpistokkeesta eikä suurempaa oikosulkua tai tulipaloa syntynyt. Vasemman korvakäytäväni herkkä iho vain oli palanut ja on vieläkin kipeä.

Mikko istui edessäni ja hätääntyneenä otti Nokia-kuulokkeensa.
- "Olet tuhonnut mun kuulokkeet!! Tämähän on ihan sulanut!! Nämä oli mun parhaat kuulokkeet!"

Siis monella tapaa kamala juttu. Nenässäni tuntui koko lentomatkan sama inhottava palaneen ihon ja muovin haju ja pelkään entistä enemmän nappikuulokkeita. Mikko käytti puolet lentojen vaihdon odotusajasta Singaporessa valitessaan itselleen kuulokkeita ja harmitteli että joutuu maksamaan kamalia hintoja ihan turhasta. Ensiksi meni se uusi 10 euron hongkongilainen ekstrapistoke ja toiseksi ne Nokian kuulokkeet. Matkustaminen on kallista ja kaikkea vaarallista voi tapahtua.

Ratsastussafari Rajasthanissa

Ratsastus ei ole iso juttu Intiassa. Laitoimme kyselyn kolmelle Rajasthanissa ratsastusretkiä järjestävälle yritykselle joista yksi osoittautui puolittain saksalaiseksi. Kaikki matkanjärjestäjät kertoivat kuuluvansa rajasthanilaiseen ylimystösukuun ja kaikki olivat vuosikymmeniä ja -satoja olleet uljaiden marwari-hevosten kanssa tekemisissä. Kaikkien sukunimi oli Singh.

HACRA Desertguide ei koskaan vastannut kyselyymme joten sen hylkäsimme. Kisa Princesstrailsin ja Ashwasafarin välillä oli tiukka. Princess Trailsin nettisivulla oli kuva kuinka perheenjäsen kättelee kuningatar Elizabethia vuonna 1961 ja toinen jossa perheenjäsen osallistuu Jacqueline Kennedyn kunniaksi Udaipurissa järjestettyyn tilaisuuteen. Ashwasafari taas esiintyi nimellä KortaEscape jonka ensimmäinen asiakas kiitteli vuolaasti "Thanks for your kindness, noble manners and patience. Mr.Barak (Ex. Prime minister ISRAEL)".

Päädyimme samaan ratkaisuun kuin Israelin entinen pääministeri lähinnä koska sen enempää Elizabeth kuin Jacquelinekaan ei nettisivuilla antanut minkäänlaista lausuntoa ratsastusretkistä jotka meitä kuitenkin eniten kiinnosti.

Kerroin jo aiemmin että alku oli lupaava. Pääsimme yön pimeydessä Kortaan jossa nautimme maittavan illallisen ulkoterassilla kynttilöiden valossa. Olimme ainoat asiakkaat, yö oli pimeä emmekä tienneet missä olimme. Isäntämme Nirbhay ohjasi meidät taskulampun valossa hyvin varusteltuihin, suorastaan ylellisiin mökkeihimme. Pialla oli oma pikku talo, Mikolla ja minulla omamme. Heräsin aamulla ja näin ensimmäiseksi riikinkukon pörhistelevän levitetyn pyrstönsä kanssa. Pia avasi silmänsä ja hevonen oli kurkistelemassa ikkunan takana uutta asukasta. Luonto oli hyvin lähellä.

Nautimme aamiaisen ulkoterassilla keskellä maatilan pihapiiriä, Nirbhay kertoi meille Marwari-hevosista ja esitteli pienen tyttärensä. Vaimoa tai äitiä emme koskaan nähneet vaikka äiti oli vastuussa ruooasta jota meille tarjottiin. Kokki sen toki valmisti. Hevoset oli laitettu valmiiksi ja kiersimme ensin aitauksessa jotta Nirbhay näkisi onko meistä ratsastajiksi. Taisi olla, koska lähdimme matkaan.

Ratsastusmatkat olivat 26-36 km päivässä. Maasto oli kuivaa hiekkamaata, kuivunutta joenuomaa ja paljolti hiekkatietä ja asfaltoitua maantietä, osin kuljettiin kylien läpi. Kyläläiset juoksivat katsomaan, lapsia kannettiin ihmettelemään meitä. Niinkuin vanhoissa leffoissa kun sirkus tuli kaupunkiin. Hevoset ovat kova sana rajasthanilaisten mielestä tai oikeastaan koko hindukulttuurissa. Olen käsittänyt että hevonen on hieman kuten jumala, jonkun jumalan inkarnaatio. Ainakin ohitimme pieniä temppeleitä joissa oli jumalkuvana muutama hevospatsas.

Lounastauko oli aina kello 12-14, mikä oli todella hyvä koska oli uuvuttavan kuumaa. Lounaat kuten kaikki muutkin ruoat olivat todella hyviä, etenkin alkukeitot olivat mainioita. Kaikki kamat ja hevostenhoitajat roudattiin eri paikkoihin jeepillä ja leirit pystytettiin hienosti, pöydän kattauksetkin olivat kauniita keskellä luontoa. Toisen yön vietimme erämaassa teltassa. Teltoissa oli ihan mukavat telttasängyt, joitain kalusteita ja kylpyhuone. Joo, siellä oli WC! Vesitankki oli tuotu jeepillä ja pystytetty telttojen viereen ja rakennettu jonkinlainen viemärisysteemi hiekkamaahan. Ja ne vessat tosiaan toimi. Vettä ei kuitenkaan riittänyt suihkuun eikä paikalla ollut järveä tai lampea tai jokea. Jos olen ihan rehellinen, olisin arvostanut autiomaassa enemmän peseytymismahdollisuutta kuin sisävessaa, mutta olihan tämäkin kokemus. Koko päivän ratsastuksen jälkeen polttavassa kuumuudessa sitä on jokseenkin hikinen, pölyinen ja likainen. Kaiken lisäksi huomasin ettei minulla ollut minkäänlaista kampaa tai hiusharjaa mukanani ja hämmästyksekseni sain kuulla että sekä tyttäreni että mieheni käyttävät ainoastaan viisipiikkistä hiustenhoidossa. Joten ollaan sitten aivan luonnontilassa koko jengi.

Ilta autiomaassa oli todella hieno. Istuimme pienen mäen töyräällä katsomassa auringonlaskua ja näimme kuinka tuhannet tähdet hiljalleen ilmaantuivat taivaalle. Sellainen tekee jotenkin hartaaksi. Töyräälle osui hento tuulenvire eikä ollut niin kuuma vaikkei tämä autiomaa koskaan täysin viilentynyt. Laitoimme kevyttä pitkähihaista päälle vain hyttysten vuoksi. Hyttysiä ei näkynyt, mutta ne osaa Intiassa olla salakavalia sillä tavalla ettei ne inise. Ja pohjois-Intiassa, etenkin maaseudulla, on toki malariaa. Oli meillä kaikilla malariaprofylaksia, mutta kolmantena iltana Pialla todettiin lääkeaineihottuma ja Malarone lopetettiin siihen. Seuraavana päivänä Mikolla oli sama juttu ja Malarone lopetettiin Mikollakin. Molemmat jatkoi doksimysiinillä josta Pialle tuli kämmeniin polttava aurinkoihottuma joten sekin lopetettiin.

Istuimme iltaa Nirbhayn kanssa, söimme illallisen ja joimme gin-tonicia ja juttelimme mitä mieleen sattui. Piaa moinen jutustelu kyllästytti ja Mikkokin antoi mielellään minun hoitaa "isännän viihdyttämisen", mutta toisaalta tässä saimme nimenomaan kuulla ihan toisenlaisesta elämästä ja ajatuksista kuin mitä olemme aiemmin kuulleet. Autiomaan hiljaisuudessa, rauhassa ja yksinäisyydessä myös vaiteliaasta Nirbhaysta tuli puhelias - tai vaikutti siihen varmasti myös viski joka tuntui hindulle maistuvan ihan mainiosti.

Ratsastus... vaikea kuvailla sitä niin lennokkaasti kuin Sri Lankassa. Hevoset olivat taatusti samanlaisia, kippurakorvaisia marwareita joilla oli hieno askel ja herkkä lentävä meno. Mutta jostain kumman syystä vauhtia ja lentoa hillittiin. Juuri kun oli päässyt vauhtiin, niin jo pysähdyttiin. Pia nukahti satulaan ja Mikko teki omia reittejään. Ehkä tässäkin oli jotain intialaista, ylevää itsensä hillitsemistä. Ei anneta vain mennä retostaa ja nauttia täysin rinnoin.

Retki loppui leopardipaikkaan, Nirbhayn tuttavaperheen luokse. Myös tämä perhe pitää pienimuotoista lomakeskusta, kahdeksan pienen asunnon verran. Päähuvituksena, tai ainoana huvituksena on leopardisafarit. Ei meidän ollut tarkoitus minnekään lähteä, mutta isäntämme, vanhempi pappa joka harrasti, oli kiinnostunut ja puhui vain leopardeista, ehdotti pientä leopardiretkeä. Lähdimme matkaan vasta illansuussa jolloin leopardit olivat jo muualla eikä sattunut yhtään näkösälle. Mutta jeeppimatka oli tosi hauska ja jotenkin aivan älytön. Ja sama juttu kuin muuallakin koko matkan ajan - kun ajoimme kylän läpi tai roiskutimme hiekkatien kuravedet lammaspaimenten päälle, meidän ylhäistä isäntäämme tervehdittiin yhtä kunnioittaen kuten Nirbhaytakin koko ratsastuksemme ajan. Koloniaaliaika ei taida sittenkään olla ohi. Britit on vain korvattu intialaisilla. Tai kai ne intialaiset ovat olleet samanlaisia koko ajan. Tyystin eriarvoisia.

Ratsastus on kivaa vaikkei aina niin kovaa menisikään. Ratsastaen näkee maailman ihan toisella tavalla, hyvin läheltä. Ja vaikkei Pia siitä niin piittaakaan, niin ratsastaessa kuulee tarinoita jotka ovat erilaisuudessaan kiehtovia. Ei kaikkien kanssa kaikesta tarvitse olla samaa mieltä ja silti tarina voi olla hyvä.

Rajasthan 2

Rajasthan on maantieteellisesti Intian suurin osavaltio. Hieman Suomea suurempi alue kattaa 10% Intian pinta-alasta. Miltei koko Rajasthan on Tharin autiomaata joka rajoittuu lännessä Pakistaniin, etelässä Gujaratin osavaltioon, idässä Madhya Pradeshiin, pohjoisessa Punjabiin. Rajasthan on osa Indus-laakson sivilisaation kehtoa. Nimi Rajasthan on "Kuningasten maa" joka kuvaa kuinka tätä aluetta ovat aina hallinneet pienet kuningaskunnat. Jopa niin että kun olimme vuosi sitten edellisen kerran Jaipurissa ja Jodhpurissa, kaikki oppaat puhuivat meille nykyisistä kuninkaista ja kuningattarista vaikkei näillä maharajoilla tai maharaneilla olekaan mitään valtaa. Paitsi tavallisen kansan silmissä he ovat edelleen yli kaikkien muiden.

Olimme varanneet nelipäiväisen ratsastusretken KortaEscapesta. Korta on pieni pahainen maalaiskaupunki 3.5 tunnin ajomatkan päässä Udaipurin kaupungista jonne on hyvät lentoyhteydet. Kortassa kuten ilmeisesti jokaisessa Rajasthanin pikkukaupungissa on oma ylhäisönsä jotka kaikki ovat jotenkin sukua jollekin kuningassuvulle. Ihan loogista - kun maharajaksi maharajan paikalle tuli vanhin poika, piti niille muille pojille ja ehkä tytöillekin keksiä joku säädyllinen paikka missä asustaa. Tämä systeemi tuntui toimivan edelleen. Isäntämme, suunnilleen nelikymppinen, sympaattinen ja ujon oloinen Nirbhay kuului ylhäisösukuun jonka hän toi moneen kertaan ilmi, ei kehuakseen tai tuodakseen itseään esille vaan ihan luonnollisena asiana selittäessään mitkä kylät kuuluvat hänen perheelleen, miksi kyläläiset tervehtivät häntä milläkin tavalla, miten elämä on järjestäytynyt hänen maaseudullaan.

Rajasthan on perinteisesti ollut puskuri- ja puolustusaluetta. Kaikki paha on aina tullut muslimimaista lännestä ja pohjoisesta ja rohkeat, sotaisat Rajputit ovat marwari-hevostensa selässä olleet ensimmäisinä puolustamassa Intian niemimaata. Rajputien urheuden vuoksi koko eteläinen Intia on saanut säilyttää historiallisen monumenttinsa, temppelinsä, pyhät kirjoitukset ja jumalalliset esineet. Pahan pääsy maahan on estetty jo Rajasthanissa.

En arvannut kuinka herkkä asia tämä on. Olen edelleen sitä mieltä että kaikki kaunis, mielenkiintoinen, jännittävä ja katsomisen arvoinen Intiassa on mogulien tai brittien jäljiltä. Hindulaisuuteen ei yksinkertaisesti kauneus tunnu kuuluvan. Hindulaisuuden kauneus on jossain sisällä ja syvällä ja sekin on hyvin yksityinen henkinen valaistus ja vapautus jota muut eivät koskaan voi nähdä. Mogulit rakensivat Taj Mahalin ja Humayunin mausoleumit, Qutabin uljaan ja ihmeellisen tornin, Tipu-sulttaanin palatsin, mahtavat linnoitukset. Menin erehdyksessä sanomaan jotain tällaista Nirbhaylle, joka hätkähti näkyvästi ja kysyi kireästi "Mitä oikein tarkoitat?". Nirbhayn mukaan mogulit tuhosivat suuren osan hindukulttuuria, tekivät pahaa ja olivat Intian turmioksi. Ja vaikka mogulihallitsija Shah Jahanin rakennuttama Taj Mahal on kaunis, sen kauneus on surullista ja kylmää kuten kaikki moguleihin liittyvä, onhan se hallitsijan lempivaimon hauta. En jatkanut keskustelua millaiseksi mielikuvani hinduismista on muodostunut, sen julmista jumalista jotka hurjalla tanssillaan tuhoavat kaiken luodakseen sitten uutta, kuinka väkivaltaisesti demonit murskataan tai jumalkuvissa on useammin ihmisluita, pääkalloja ja sapeleita kuin kukkia ja perhosia, kuinka hindukalenterikin perustuu kylmään kuuhun eikä lämpöiseen aurinkoon.

Retkemme Rajasthanissa oli hyvin erilainen kuin ratsastusmatkamme Sri Lankassa. Sri Lankassa olimme onnellisia ja hilpeitä, kaikki tuntui valoisalta ja vapaalta, ihmiset nauroivat ja hymyilivät. En tiedä kuinka paljon vuosi sitten päättynyt sota vaikutti kaikkialla näkyvään optimismiin ja onnellisuuteen, mutta voi olla että singaleesit ovat perimältään oikeasti toisenlaisia kuin Intian arjalaiset tai jopa Tamil Nadun ystävälliset dravidat. Nyt tuntui että pitää olla hieman varuillaan, miettiä pari kertaa ennenkuin sanoo mitään, olla pidättyväinen ja harkitseva. Sri Lankassa kävimme pienen pienissä kylissä joissa isäntämme juttelivat iloisesti sekä sinhalia että tamilia köyhien kalastajien kanssa aivan tasa-arvoisen oloisesti. Rajasthanissa ei jäänyt hetkeksikään epäselväksi että Nirbhay oli alueen herra ja valtias. Nirbhayn ratsupiiska oli hyvin esillä, sillä sai huidottua kulkukoirat, lehmät ja vuohet yhtä lailla kuin lammaspaimenet ja naislaumatkin tieltä pois. Ei vihaisesti eikä epäystävällisesti, mutta täysin välinpitämättömästi ja luontevasti kuten tekee sellainen joka tietää syntyneensä kaikkien yläpuolelle eikä edes tiedä että voi käyttäytyä toisin.

Siksi tuli mieleen aikamatka feodaalikaudelle. Paimenilla näytti järjestään olevan kirkkaanpunaiset turbaanit päässään.
- "Onko punainen paimenten väri, voiko vaatteista nähdä mihin kastiin kukin kuuluu?" kysyimme Nirbhayltä.
- "Kaikella on merkitys! Punainen on paimenten väri, kaikilla on omansa. Ylhäisölle kuuluu kaikki värit koska me olemme vastuussa näistä kaikista jotka asuvat meidän alueellamme. Kaikki nämä ihmiset tietävät että olen ylhäistä sukua vaikka olenkin nyt pukeutunut farkkuihin ja t-paitaan. Näettehän miten jokainen tervehtii minua."

Totta. Jokainen tervehti Nirbhayta, ei iloisesti vilkutellen tai huudahdellen vaan jäykkää kunnioitusta osoittaen. Nirbhayn joku esi-isä oli erään rajasthanilaisen maharajan nuorempi poika. Ei sen enempää. Ja maharajoja mahtui Rajasthaniin kymmeniä. Eikä maharajoilla ole poliittista valtaa, eivätkä he oikeasti ole kuninkaallisia koska Intia on ollut itsenäinen demokratia vuodesta 1947 alkaen. Mutta ylhäisen arvo on ja pysyy. Samoin kuin alhaisen. Vaikka Nirbhay kuinka puhui miten Intian keskiluokka voi ostaa nykyään Pajeron tai muun suuren maastoauton jollaisia tuskin näkee Suomessa, uskon että suurimmalla osalla intialaisista ei elämässään ole mitään mahdollisuuksia. Suurin osa tuskin edes tietää oikeuksistaan, tai osaa kuvitella että on ihan sallittua tehdä muuta kuin isä, isänisä, isänisänisä on tehnyt. Tehdä jotain muuta kuin mikä on määrätty sille kastille mihin on sattunut syntymään. Ja silti, vaikka haluaisi poiketa suvulle ja perheelle annetusta ruodusta tai ammatista, harvalla on mahdollisuus koulutukseen. Koulutus maksaa ja jos ei ole rahaa, on turha haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, voi vain toivoa parempaa onnea seuraavassa elämässä.

Rajasthan on hyvin kaunis osavaltio ainakin sellaisten mielestä joihin autiomaat vetoavat. Siellä on myös satsattu kastelujärjestelmiin ja tieverkoston rakentamseen. Pellot olivat suuria ja vihreitä, ja tuottavat kaksi satoa vuodessa. Peltotöihin riittää halpaa työvoimaa ja lapsia paimeniksi. Koulutustaso on huono: vain 60% asukkaista on lukutaitoisia osavaltion sijoittuessa alimpaan viidennekseen. Tamil Nadussa taas panostetaan koulutukseen, liki 90% on lukutaitoisia.

Rajasthanissa on Intian upeimmat palatsit, värikkäimmät vaatteet ja luultavasti kauneimmat ihmiset. Koska autiomaa on karu, ollaan perinteisesti pukeuduttu kirkkain värein. Kirkkaat värit näkyvät kauas. Värikkyys yhdistettynä silminnähtävään köyhyyteen on hieman ahdistava näky. Sekä Pia että minä teemme työtä köyhyyden ja lapsityövoiman poistamisen eteen ja Rajasthanissa näimme molempia. Hirveän vaikea sulkea silmänsä, hirveän vaikea vilkutella iloisesti lapsille jotka ovat paimenessa tai tiilenpolttopuuhissa tai keräävät kadulta roskia tai kantavat metsästä risuja tai pesevät pyykkiä keskellä arkipäivää jolloin jokaisen lapsen pitäisi olla koulussa. Ja tietää että luultavasti yksikään näistä kuvankauniista lapsista ei tule elämään vauraampaa tai helpompaa elämää kuin vanhempansa.

Pia lähti 2

Pia siis lähti tänään. Tunnelmiin sopivasti tänään on ollut koko päivän synkkää ja sateista, kaipaamme takkaa.

Ei ihme, että tunnelmat ovat apeat ja talo tuntuu tyhjältä. Vietimme Pian kanssa niin tiivistä yhdessäoloa toukokuun lopusta aina elokuun loppupuolelle, paria päivää alle kolme kuukautta. Tilastoja (mistähän Ilkka on perinyt kiinnostuksensa tilastotieteeseen):

86 yhteistä päivää, joista

7   Montrealissa,
10 purjehtimassa,
16 matkoilla (Mysoressa, Sri Lankassa, Rajasthanissa, Singaporessa, Hongkongissa, Macaossa, Kiinassa) ja
     loput Chennaissa ja Helsingissä.

Ehdittiin nähdä ja kokea yhdessä paljon, mutta paljon jäi vielä tekemättä. Muusta Intiasta puhumattakaan edes Chennaissa emme ehtineet moneen “pakolliseen” kohteeseen: ei Mount Thomasille, ei Ideal Beachille, ei Fisherman’s Coveen, ei Kipling Cafeen, ei Teosofisen seuran puistoon… Mutta eipä kolmeen kuukauteen mahtunutkaan kuin 7 viikonloppupäivää Chennaissa ja Chennain seudulla.

Tämä kesä jää varmasti erääksi kaikkein hienoimmista kesistä elämässämme. On aivan ainutlaatuisen hienoa saada viettää niin paljon, niin tiivistä yhteistä aikaa aikuisen lapsensa kanssa.

Kiitos Pia, että annoit meille kesäsi!

Pia lähti

Lähdimme lentokentälle tänä aamuna kello 5.30 aamulla saattamaan Piaa. Pia lähti Suomeen viikoksi ja sen jälkeen Montrealiin neljättä opiskeluvuottaan aloittamaan.

Eilisillan vietimme ihan niin rauhallisesti kuin olemme viettäneet useimmat iltamme Chennaissa. Katsoimme kotona elokuvaa. Elokuva oli Bollywood-klassikko vuodelta 1995, Shahrukh Khanin ja Kajolin ensimmäisiä suuria romanttisia hittejä, Dilwale Dulhania Le Jayenge. Filmi kesti kolme tuntia ja filmiä seuratessa oli hyvin vaikea ymmärtää miten SRK:sta saattoi tulla tähti, romanttinen sankari ja yksi maailman eniten ansaitsevista näyttelijöistä ja miten itse leffa saattaa olla Intian katsotuin elokuva. DDLJ pyöri Mumbaissa elokuvateatterissa yhtämittaisesti ennätykselliset 750 viikkoa aina helmikuuhun 2010 asti. Hiljalleen olemme oppineet katsomaan hindi-leffoja eikä kukaan meistä nukkunut ja nauroimme melkein koko ajan. En ole varma nauroimmeko oikeissa kohdissa, mutta onko olemassa "oikeata kohtaa"? Huumorin ymmärtää jokainen omalla tavallaan tai sitten ei ymmärrä ollenkaan.

Kerron elokuvasta koska haluan kertoa kuinka kodikasta meillä on ollut. Juomme iltaisin teetä ja katsomme DVD:ltä enimmäkseen huonoja elokuvia tai keveitä televisiosarjoja kuten "How I Met your Mother", "Big Bang Theory", "Jeeves and Wooster". Vaikka asuu Intiassa, elämä voi olla hyvin tavallista ja juuri sellaista kuin sen itse tekee.

Pia oli meillä 8 viikkoa ja se aika oli kovin lyhyt. Olin ajatellut kirjoittaa monta puuttuvaa blogia tänä sunnuntaiaamuna, kaikkea sitä mitä olemme tehneet, mietteitä Rajasthanista ja Kiinasta, Intiasta ja kaikesta muustakin. Mutta koti on kamalan tyhjä, tuntuu haikealta enkä saa aloitettua yhtään iloista tai analysoivaa kirjoitusta. Ehkä huomenna.

Hongkong 1

Singaporesta oli neljän tunnin lento Hongkongiin. Singapore Airlinesin turistiluokka on kuin Finnairin business-luokka - tilaa oli riittävästi, sai katsoa omia elokuvia, kohtelu oli ystävällistä eikä ollenkaan tuntenut itseään toisen luokan kansalaiseksi. Ruokakin oli hyvää.

Hongkongiin tullessa oli enemmän tunne että on tullut Kauko-itään. Että ollaan jo Kiinassa. Hongkong tuntuu vähemmän säntilliseltä ja paljon iloisemmalta kaupungilta kuin Singapore ja myös puhtaudessaan ja kauneudessaan vetää Singaporelle vertoja. Hongkong on todella kaunis kaupunki. En ole tutkinut paljonko maata Hongkongissa oikeasti on, mutta maa on paljolti kukkulaa joka näkyy kaikkialle vihreänä. Meri on samoin vieressä koko ajan ja tietenkin pilvepiirtäjät. Hongkong on kuin Manhattan, kaikki nousee korkealle ja ihmisiä on paljon eikä kaupunki koskaan nuku.

Tänään menimme heti aamulla Immigrationiin jonottamaan viisumia manner-Kiinaan. Vaikka Kiina väittää että Hongkong on aina ollut osa Kiinaa, Hongkongiin ei tarvitse viisumia. Vaan kun menee sinne Salcompin tehtaan lähellä olevaan kaupunkiin tunnin lautta- tai ajomatkan päähän Shenzheniin, sinne tarvitaan viisumi. Immigraatiotoimistossa ei ollut muuta ongelmaa kuin että ihmisiä oli paljon. Meitä ennen oli sata hakijaa ja istuimme hyytävän kylmäksi ilmastoidussa odotustilassa kolme tuntia odottamassa että voimme jättää täytetyt hakemuksemme jotta voimme noutaa sen mukaiset viisumit huomenna aamulla. On harmillista että kuumissa maissa on pakko aina pitää sisätilat jossain +16 asteen lämpötiloissa. Pitäisi aina pitää mukana villatakkia tai hartiahuivia sisälläoloa varten vaikka ulkona olisi 46C astetta. Hongkongissa on kuitenkin ihan maltillinen ilmasto, +30C asteen tienoilla. Hongkongissa ihmiset pukeutuvat hyvin rennosti - shortsit ja t-paita tai minihameita ja jokainen on muodikkaan näköinen. Ja tytöt ja pojat kulkevat estotta käsi kädessä aivan julkisesti rakastuneen näköisinä. Kulttuurishokki Chennaista tuleville! Pia tuli Intiaan tyhjän kapsekin kanssa kun tiesi ettei tarvitse ihmeemmin välittää pukeutumisesta. Äidin kaapista löytyy sopivia vetimiä, käytämme jotakuinkin samaa kokoa. Mutta äidin garderoobi ei ihan edusta 20-vuotiaan pintamuotia joka on erinomaisen hyvin esillä Hongkongissa. Mutta Hongkong on kuin yksi suuri shopping mall koko kaupunki ja vaikka Pia ei ole shoppailija, jotain kivaa, ihan omaa päällepantavaa löytyi Piallekin.

Nyt lähdemme syömään illallista. Mikko haluaa sushia, täältä löytyy kaikkea. Incredible China.

Singapore 1

Kunhan vaan jotain tulee kirjattua.

Singaporessa olimme aamuviideltä, menimme taksilla perinteikkäiseen Goodwood Park-hotelliin ja saimme onneksi huoneen. Goodwood on ollut paikalla 1800-luvulta asti, mutta me asuimme varsin uudessa lisärakennuksessa hyvin tilavasti ja mukavasti. Singaporessa kaikki tuntuu olevan mukavaa ja mikä hienointa - täydellisen siistiä! Jollei nyt ihan kuolemanrangaistusta tai edes raippoja tule roskaamisesta, niin tulee siitä niin suuret sakot ettei kukaan sylkäise purkkaa katukäytävälle eikä sylje muutenkaan puhumattakaan muista tarpeista jollaista näkee Intiassa niin alvariinsa ettei siihen enää kiinnitä mitään huomiota. Mutta olen kiitollinen että osaan vielä kiinnittää huomiota siihen että on siistiä, kaunista, että kaikkialla kukkii kukat eikä rikkaruohoja ole. Ei ole eläimiä kadulla - ei edes kulkukoiria!

Singaporessa Pialla oli kuume ja minulla vatsatauti ja kaikkia väsytti. Sellaista tämä reissaaminen on. Silti kuljimme, enemmän tai vähemmän zombina kaupunkia katsoen.

Kiinaan

En ole ehtinyt kirjoittaa Rajasthanin matkasta kun on jo uusi matka edessä. Rajasthan ei tuonut sellaista haltioitumista ja onnen tunnetta kuin Sri Lanka, joten kirjoittaminenkaan ei luonnistu ihan itsestään. Intia on aina sen verran vaikea paikka ettei niin yksinkertainen juttu kuin blogikaan synny helposti. En ollenkaan tarkoita etteikö Rajasthanin matka olisi ollut onnistunut tai että se olisi ollut pettymys, mutta se vaatii miettimistä ja asioiden jäsentelyä. Kaikki oli hienosti järjestettyä, majoituksemme erinomainen, ruoka hyvää, jopa ihmiset ystävällisiä, mikä minusta on harvinaista pohjois-Intiassa. Se oli kuitenkin täydellistä maaseutua ja sellaisenaan eristäytynyttä, vanhanaikaista ja konservatiivista jopa Chennaista tulevalle. Kuin olisi tehnyt aikamatkaa feodaaliherrojen aikakaudelle. Eli kirjoitan joskus toiste Rajasthanista.

Tänä iltana lähdemme Singaporeen, sieltä Hongkongiin, sieltä Schenzheniin jonne Mikolla on työmatka. Pysähtelemme vain matkan varrella katsomassa paikkoja. Kun Mikko on Kiinan tehtaalla, me voimme Pian kanssa ottaa Schenzhenistä - tai pikemminkin Shekousta (vaikka tuskin tämä täsmennys kenellekään mitään sanoo) - lautan Macaoon. Macao, Shekou ja Hongkong ovat kaikki tunnin lauttamatkan päässä toisistaan ja matkustaminen niiden välillä on yksinkertaista. Honkong on hieno ja moderni, Shekou on kuulemma edellisestä käynnistäni vuonna 2007 muuttunut huikeasti parempaan suuntaan kuten kaikki suuret Kiinan kaupungit, ja Macao on Aasian peli- ja kasinokeskus, saari joka on aiemmin kuulunut Portugalille mutta jossa ei portugalia ole enää lainkaan soveliasta edes yrittää puhua. Tämän opimme edellisellä matkallamme kun saimme riittävästi kylmiä katseita kun huudahtelimme iloisia portugalinkielisiä tervehdyksiä immigraatiovirkailijoille "Bom Dia!", "Tu do bem?", "Obrigada, senhora!". Eli vain englantia, kiitos, jollei kiinan kieli luista.

Kurjaa kyllä, Pia on taas sairas. Lievästi kuumeinen ja kuumuudessa alkaa herkästi heikottaa. Kävimme kyllä tänä aamuna seuraamassa Little Lamb Schoolin itsenäisyyspäivän juhlaa puolentoista tunnin ajan, mutta nyt Pia jo nukkuu taas kotona ibuprofeiinit otettuaan. Singaporessa kuumuuden lisäksi kosteus on hurja eikä Hongkongkaan ole viileä paikka tähän aikaan vuodesta. Voi meidän lastamme.

Pikablogi Kortasta, 3 tunnin ajomatkan päästä Udaipurista

Kirjoitin tämän jo lauantaina mutten saanut julkaistua.


Lento meni hyvin ja meita oltiin vastassa kentalla ja nuokuimme autossa pimeata autiota maastoa ihmetellen. Missa on kaikki ihmiset ja kylat? Voiko Intiassa olla kolkka joka on harvaan asuttu? Highway oli uusi, kaksikaistainen molempiin suuntiin. Ulkokaistaa joka rajoittui kallioleikkauksen alle ei voinut ajaa koska hauraasta kalliosta sateen mukana vyöryvät teravat lohkareet kattoivat kaistan. Joskus ne levisivat sisäkaistallekin kuten silloin kun ajoimme kahdeksaakymppia niiden päälle. Rengas puhki. Takana tuleva auto pysähtyi auttamaan renkaan vaihdossa. Oli aivan pimeaa, kukaan viidestä miehesta ei puhunut englantia. Yksi miehistä halusi jutella ulkomaalaisten kanssa ja käsitimme että hän kertoi alueen olevan vaarallista, roistoja ja pahoja miehia liikkeellä, vievät rahat ja kännykat. Ilmeisesti kuitenkin säästävät hengen.

Renkaanvaihtoa Rajasthanin yössä

Rengas vaihtui, kännykät ja rahat olivat tallessa, iloisesti vilkutettiin kiitokset ja jatkettiin pimeää taivalta. Tuli kylä, pienempi kylä, asfalttitie vaihtui kapeaksi hiekkatieksi. Ei vaikuta lupaavalta. Pilkkopimeää ja missä oikein olemme!!??

Saavuimme Kortaan, maataloon. Nirbhay, isäntämme oli vastassa. Hevoset hirnahtelivat ja lauma palvelijamiehiä kiirehti kantamaan tavaramme vierastaloihin joihin asetuimme. Tämä oli "Out of Africa" eikä paimentolaiskylä! Pia sai oman talonsa, ilmastoinnit, täydelliset kylpyhuoneet, kodikkaat tilavat huoneet! Täydellinen illallinen oli katettu pihan katoksen alle, söimme herkullisen rajasthanilaisen aterian jota kokki itse tarjoili. Kokki, Dilip, työskentelee paikallisessa Taj-hotellissa mutta tulee Nirbhayn vieraita ruokkimaan aina kun vieraita on. Seuraavat vieraat ovat tulossa syyskuun puolivälissä, nyt ei ole sesonki. On vielä liian kuuma.

Alkuvaikutelma oli hyvä. Nukahdimme tyytyväisinä pitkän matkapäivän jälkeen.

Rajasthaniin ratsastamaan

Kuten aina, karttaa klikkaamalla saa paremman käsityksen mistä lähdemme ja minne menemme.

Taas matkaan! Nyt menemme Tharin autiomaahan kolmen päivän ratsastusmatkalle. Lennämme Udaipuriin Rajasthanin osavaltioon josta menemme autolla parin tunnin matkan ratsastustilalle. Tai saa taas nähdä mikä se on. Netissä väittivät että sen olevan paikallisen ylhäisöperheen asuinpaikkoja. Voi olla tai voi olla että ei ole. Rajasthan on aluetta joka eniten vastaa yleistä kuvitelmaa sadunhohteisesta idänmystisestä Intiasta. Siellä on mahtavimmat maharajat ja hienoimmat palatsit. Siellä on Jodhpur jonka tuntee ainakin nimestä ja Jaipur joka on ehkä tuntemattomampi kaupunki. Udaipuria tuskin laajemmin tunnetaan vaikka se on hyvin merkittävä kaupunki.

Voi hyvinkin olla että paikalliset ylhäiset henkilöt ovat jotain aivan muuta kuin sanalla "noble" usein tarkoitetaan. Ja että teltta jossa asumme keskellä autiomaata ei olekaan kuten elokuvassa "Out of Africa / Minun Afrikkani" jossa istuisimme lepotuoleissa ja siemailisimme sherryä kristallilaseista. Ehkä se teltta on autenttinen paimentolaisteltta jonne suojaudumme autiomaan hiekkamyrskyiltä. Tai jotain siitä välistä. Täällä ei koskaan tiedä minne joutuu.

Olemme olleet aiemminkin Rajasthanissa ja pidimme matkasta kovasti. Saa nähdä miltä paikat näyttävät marwari-hevosen selästä katsottuna. Nämä hevoset ovat nimenomaan Rajasthanin osavaltion oma rotu, toivon mukaan ovat kunnon ratsuja ja ennenkaikkea toivon että satula jossa istun seuraavat kolme päivää on mukava.

Blogi edellisestä matkastamme löytyy täältä http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2009/04/jaipurista-jodhpuriin-ja-tharin.html

Viikonloppua

Tämä oli Pian toinen ja samalla viimeinen Chennai-viikonloppu. Viikonloppuja on vähän ja kaksi kuukauttakin on tosi lyhyt vierailu jos on viikot töissä ja viikonloput matkoilla kuten Pia on ollut. Ensimmäinen viikonloppu Chennaissa meni vatsatautia potiessa eikä tämä toinenkaan railakas ollut. Chennai ei ole menomesta.

Lauantaiaamuna olimme klubilla uimassa. Muita ei siellä ollutkaan. On hyvin ylellistä pitää täysikokoinen uima-allas oman perheen käytössä. Kun puhun uimisesta, tarkoitan kuntouimista. Emme todellakaan loju altaan reunalla aurinkoa ottamassa. Ensinnäkin meistä kolmesta kaksi ei rusketu lainkaan ja toiseksi, lojuminen on tylsää ja siinä tulee hiki.

Kuntoilun jälkeen menimme Sony-myymälään ja ostimme Aadi-kuukauden alennuksella television. Vanha oli aika vanha - peritty Mikon edeltäjältä Artolta - ja etenkin äänen kanssa oli usein ongelmia. Hirmuisen harmillista että telkkarit Intiassa ovat Aadi-alennuksenkin kanssa kalliita. Miten Mikko niitä vertailikaan ... tämä yksilö oli 42% kalliimpi Intiassa kuin Suomessa. Melkein kaikki on Intiassa halpaa tai tosi halpaa, mutta telkkarit ei ole.

Aadista olen kirjoittanut vuosi sitten mutta muistutuksena: perinteisesti Aadi on epäsuotuisaa aikaa jolloin ei voi aloittaa mitään uutta. Vain ylin kasti, brahmiinit, voivat mennä naimisiin tähän aikaan, uusia bisneksiä ei aloiteta eikä aiemmin myöskään kauppa käynyt. Kunnes kauppiaat aloittivat alennusmyynnit. 40-50% alennukset tuntuvat painavan enemmän kuin historiallinen epäsuotuisuus. Kaupat pursuavat väkeä ja ostoskassit ovat täysiä.


Telkkarikaupan jälkeen oli lounasaika ja menimme hotelli GRT Grandiin T.Nagariin. T. Nagar on kaupunginosa enkä tiedä mistä T. on lyhennys. Ei sillä ole kauheasti väliä koska alueen nimi on kaikkien suussa vain T.Nagar. Intiassa suositaan erilaisia lyhennyksiä. Hotellin nimessä oleva GRT tulee jalokivikaupasta G R Thanga Maligai (jota kutsutaan tietenkin nimellä GRT Jewellery). Paikallisilla varakkailla on yleensä varaa useamman laatuiseen liiketoimintaan jotta jokaiselle sukulaiselle riittäisi jotain johdettavaa - jalokivet ja hotellit sopivatkin oikein hyvin yhteen. GRT Grandissa on libanonilaisuuteen kallistuva välimerellinen ravintola Azulia joka on luultavasti Chennain paras ravintola. Käymme siellä aika usein ja Mikko raahaa myös tehtaan johtoryhmää sinne jotta nämä eivät pääse aina syömään intialaisia ruokia. Ruoan suhteen on kyllä epätoivoista yrittää kansainvälistää etelä-intialaisia, joille ei yksinkertaisesti vain kelpaa muu kuin etelä-intialainen ruoka. Muun harmin lisäksi on eriasteisia kasvissyöjiä - joku ei voi uskonnollisista syistä syödä mitään mikä haisee (sipuli tai valkosipuli), joku ei voi syödä mitään mikä on kasvanut maan alla (kuten peruna tai sipuli), useimmille intialaisille sipuli on ruoan perusvihannes ja sitten on tietysti erilaisia väli- ja sekamuotoja. Joku voi syödä lihaakin, kunhan se ei ole nautaa, jota on todella vähän muutenkaan tarjolla.

Hyvän ja riittoisan lounaan jälkeen lepäilimme hetken kotona ja lähdimme Pian kanssa Spencer's Plazaan huiviostoksille kashmirilaisten veljesten kauppaan. Vaikka suosikkimyyjäni olikin nyt jumissa Kashmirissa joka tällä hetkellä on väkivaltaisuuksien ja mielenosoitusten vuoksi täysin suljettu, istuimme kaksi tuntia pienessä kaupassa valitsemassa huiveja ja korvakoruja, juomassa teetä ja keskustelemassa Kashmirin tilanteesta. Maksoimme sopivasti ylihintaa huiveista ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mikko jäi kotiin odottamaan television tuojaa ja asentajaa joka tulikin aivan ajallaan ja nyt meillä on uusi hyvä telkkari.

Tänään sunnuntaina heräsimme viideltä. Kuskeja ei hälyytetä aamutuimaan kuljettamaan meitä ratsastukseen, aamuinen Chennai on rauhallinen ja Mikko pärjää liikenteessä hyvin 15 minuutin matkan tallille. Yllättäen meillä oli oikein hauska ratsastustunti ja olimme hyvin tyytyväisiä.

Chennaissa harrastetaan sunnuntaisin brunsseja. Kaikki suuret hotellit tarjoavat brunssia jota itse kutsuisin buffet-lounaaksi. Mutta koska tähän lounaaseen kuuluu kuohuviini, sitä sanotaan brunssiksi. Taj Coromandel on kaiketi Chennain paras hotelli, ainakin se on se mihin presidentit ja silmäätekevät ja julkkikset majoittuvat. Taj-ketju on Intian hienoin ja ketjun lippulaiva on tietenkin Mumbain Taj Mahal Palace & Towers, se mikä oli vuosi sitten terroristi-iskun kohteena. Brunssit ovat laadultaan vaihtelevia, nyt se oli oikein hyvä.

Aamun varhainen nousu ja hikinen urheilusuoritus veltostutti ennemmin kuin reipasti. Oli hyvä että varasimme Pian kanssa iltapäiväksi manikyyrin ja pedikyyrin niin tuli lähdettyä kotoa torkkumasta. Ja tulipa kädet ja jalat oikein kauniiksi ja huolitellun näköisiksi. Kelpasi mennä kotiin uuden telkkarin eteen olohuoneen soffalle istumaan ja surffaamaan internetissä ja kirjoittelemaan blogeja.