Tulin juuri Chennain suomalaistapaamisesta. En ole varma paljonko täällä on suomalaisia, mutta jollain joukolla yleensä kokoonnutaan kerran kuussa. Meillä on Mikon kanssa ollut yleensä muuta tekemistä ja olemme olleet vain muutaman kerran näissä tilaisuuksissa joten tunnen hyvin vähän suomalaisia.
Vaikka nytkin paikalla olleet kymmenen suomalaista ja lisävärinä Abloyn australialainen toimitusjohtaja ja intialainen myyntijohtaja ovat ihan mukavia ja ilta oli aivan rattoisa, erillinen suomalaistapahtuma ei tällä hetkellä tunnu kovin tarpeelliselta. Niille jotka ovat kauan omasta maastaan pois eivätkä tapaa oman maan kansalaisia, mitkä hyvänsä yhteydet kotimaahan tai omiin juuriin ovat merkittäviä. Huomasin tämän Amerikassa.
FinnFestit ja Finnish-American Society of Delaware Valley olivat tavattoman tärkeitä etenkin Amerikassa syntyneille, jo eläkkeellä oleville ihmisille. Omia juuria ja maata ja kulttuuria kaivattiin. Ruettiin opettelemaan kieltä jota ei koskaan ollut oppinut mutta jota hämärästi muisti vanhempiensa tai isovanhempiensa puhuneen. Matkailtiin Suomessa oman suvun kotikonnuilla ja etsittiin kauan sitten kadonneita kaukaisia serkkuja ja sukulaisia. Kävin tällaisten suomensyntyisten amerikkalaisten kotona ja oli hirmuisen riipaisevaa nähdä kodin kunniapaikoille asetettuna hirveät rihkamat, pahimmanlaatuiset pahkakoristeet, tuohivirsut ja minun silmissäni halvimman näköiset Muurlan lasivaasit. Kunnes tajusin että se Suomi mitä he etsivät on Suomi jota ei ole koskaan ollut olemassa. Suomi eli vanhempien tarinoina jotka värittyivät yhä enemmän ja enemmän vuosien mittaan, sitä enemmän mitä iäkkäämmiksi vanhemmat tulivat ja alkoivat kaivata lapsuuden maisemia, ja usein köyhää kotia. Köyhyyden vuoksihan sitä sata vuotta sitten Ameriikkaan lähdettiin. Kultaa vuolemaan. Eihän se onnistunut, mutta sitkeydellä siellä pärjättiin. Nyt seuraavat, jo eläkkeellä olevat sukupolvet etsivät tätä Suomea. Modernia, uutta vaurasta Suomea ei yhdelläkään Suomen matkalla pystytty näkemään koska sitä ei haluttukaan nähdä. Täydellistä isovanhempien tarinoiden Suomeakaan ei löytynyt, eihän sitä ollut olemassa. Kai se oli joku kadotettu paratiisi, mutta kuitenkin siten että parempaan oltiin päästy. Sinne kultamaahan vaikka elämä siellä useimmille oli ja on edelleenkin niukkaa.
Lyhyellä parin vuoden komennuksella Suomi-kaipuuta ei tule. Suomessa tulee käytyä sen verran usein ja vahvat yhteydet ovat olemassa. Se, tapaanko ventovieraan suomalaisen on minulle ihan sama kuin jos tapaan ventovieraan englantilaisen tai uus-seelantilaisen. Jotkut ovat mukavia, jotkut yhdentekeviä. Pelkkä suomalaisuus ei erityisemmin yhdistä. Sen vuoksi suomalaistapaamiset tuntuvat jopa hieman keinotekoiselta. Nyt ruettiin jo suunnittelemaan aito-suomalaista pikkujoulua. En muutenkaan ole pikkujouluintoilija enkä usko sellaista täälläkään kaipaavani. Toki menen tilaisuuteen jos satun olemaan paikalla, ihmisten tapaaminen on yleensä mukavaa. Mutta pärjään varsin hyvin Intiassa ilman suomalaista Vappua, Juhannusta tai pikkujoulua. Ne kuuluvat Suomeen ja hyvä niin.
2 kommenttia:
Luulen että sinua ei erityisemmin kiinnosta nuo tapahtumat koska olet tottunut elämään ulkomailla ulkomaalaisten kanssa. Vaikka Intia-keikka on lyhyt, niin Amerikka ja Brasilia vuodet mukaan luettuna, olet viettänyt kai jo kymmenen vuotta ulkomailla. Olet ehtinyt tottua puhumaan englantia ja olemaan ulkomaalaisten kanssa. Suomalaisuus ei yhdistä, vaan pikemminkin expattius. Tuoreiden tai lyhytaikaisten expattien kohdalla tilanne on toinen: englanti tuntuu hankalalta ja ulkomaalaiset vierailta. Silloin Suomi-tapaamiset ovat tärkeitä.
Tuo on kyllä totta. Expatit, jotenkin irralliset ulkomaankomennuksella olevat ihmiset kansalaisuudesta riippumatta ovat tärkeimpiä kontakteja. Intialaiset ovat mukavia, mutta muiden expattien kanssa on "omassa joukossa".
Lähetä kommentti