Suomalaistapaaminen

Tulin juuri Chennain suomalaistapaamisesta. En ole varma paljonko täällä on suomalaisia, mutta jollain joukolla yleensä kokoonnutaan kerran kuussa. Meillä on Mikon kanssa ollut yleensä muuta tekemistä ja olemme olleet vain muutaman kerran näissä tilaisuuksissa joten tunnen hyvin vähän suomalaisia.

Vaikka nytkin paikalla olleet kymmenen suomalaista ja lisävärinä Abloyn australialainen toimitusjohtaja ja intialainen myyntijohtaja ovat ihan mukavia ja ilta oli aivan rattoisa, erillinen suomalaistapahtuma ei tällä hetkellä tunnu kovin tarpeelliselta. Niille jotka ovat kauan omasta maastaan pois eivätkä tapaa oman maan kansalaisia, mitkä hyvänsä yhteydet kotimaahan tai omiin juuriin ovat merkittäviä. Huomasin tämän Amerikassa.

FinnFestit ja Finnish-American Society of Delaware Valley olivat tavattoman tärkeitä etenkin Amerikassa syntyneille, jo eläkkeellä oleville ihmisille. Omia juuria ja maata ja kulttuuria kaivattiin. Ruettiin opettelemaan kieltä jota ei koskaan ollut oppinut mutta jota hämärästi muisti vanhempiensa tai isovanhempiensa puhuneen. Matkailtiin Suomessa oman suvun kotikonnuilla ja etsittiin kauan sitten kadonneita kaukaisia serkkuja ja sukulaisia. Kävin tällaisten suomensyntyisten amerikkalaisten kotona ja oli hirmuisen riipaisevaa nähdä kodin kunniapaikoille asetettuna hirveät rihkamat, pahimmanlaatuiset pahkakoristeet, tuohivirsut ja minun silmissäni halvimman näköiset Muurlan lasivaasit. Kunnes tajusin että se Suomi mitä he etsivät on Suomi jota ei ole koskaan ollut olemassa. Suomi eli vanhempien tarinoina jotka värittyivät yhä enemmän ja enemmän vuosien mittaan, sitä enemmän mitä iäkkäämmiksi vanhemmat tulivat ja alkoivat kaivata lapsuuden maisemia, ja usein köyhää kotia. Köyhyyden vuoksihan sitä sata vuotta sitten Ameriikkaan lähdettiin. Kultaa vuolemaan. Eihän se onnistunut, mutta sitkeydellä siellä pärjättiin. Nyt seuraavat, jo eläkkeellä olevat sukupolvet etsivät tätä Suomea. Modernia, uutta vaurasta Suomea ei yhdelläkään Suomen matkalla pystytty näkemään koska sitä ei haluttukaan nähdä. Täydellistä isovanhempien tarinoiden Suomeakaan ei löytynyt, eihän sitä ollut olemassa. Kai se oli joku kadotettu paratiisi, mutta kuitenkin siten että parempaan oltiin päästy. Sinne kultamaahan vaikka elämä siellä useimmille oli ja on edelleenkin niukkaa.

Lyhyellä parin vuoden komennuksella Suomi-kaipuuta ei tule. Suomessa tulee käytyä sen verran usein ja vahvat yhteydet ovat olemassa. Se, tapaanko ventovieraan suomalaisen on minulle ihan sama kuin jos tapaan ventovieraan englantilaisen tai uus-seelantilaisen. Jotkut ovat mukavia, jotkut yhdentekeviä. Pelkkä suomalaisuus ei erityisemmin yhdistä. Sen vuoksi suomalaistapaamiset tuntuvat jopa hieman keinotekoiselta. Nyt ruettiin jo suunnittelemaan aito-suomalaista pikkujoulua. En muutenkaan ole pikkujouluintoilija enkä usko sellaista täälläkään kaipaavani. Toki menen tilaisuuteen jos satun olemaan paikalla, ihmisten tapaaminen on yleensä mukavaa. Mutta pärjään varsin hyvin Intiassa ilman suomalaista Vappua, Juhannusta tai pikkujoulua. Ne kuuluvat Suomeen ja hyvä niin.

Bollywood tanssija

Uskomatonta mutta totta. Tytöt töissä halusivat heti tietää millaista Bollywood-tanssinopetus oli ja mitä olin tanssinut. Mitä olin tanssinut!! Ne toisaan kuvittelivat että pystyisin luettelemaan kymmenisen elokuvaa joiden tanssikuviot olisin tunnissa imaissut. Näin selvän pettymyksen tyttöparkojen kasvoilta kun kerroin että musiikki oli ollut nopeata enkä tiedä mistä elokuvasta se oli ja pystyin näyttämään vain sen tanssin alkuasennon. Selvästikään kohotettu vasen kyynärpääni ja oikea alaviistoon ojennettu käsivarteni ei vastannut odotuksia.

Doctor Kaarinasta ei ehkä olekaan tähdeksi joka imaisisi Mehtan sairaalan markkinointiassistentit mukanaan Bollywoodin glamuuriin.

Bollywood tanssija

Kannatti kehuskella töissä että osallistun Bollywood-tanssikurssille. Se kerrottiin heti jokaiselle joka tuli huoneeseen "Doctor Karina will be a heroine". Bollywood-elokuvissa on vain sankareita ja sankarittaria ja sen lisäksi on laaja taustatanssijalauma. Vaalean ihoni puolesta olen kuulema jo sankaritar-ainesta joten se tanssitaito vain on puuttunut. Oli helppo huomata kuinka elokuvat ovat ihan oikeasti kaikkien sydäntä lähellä.

Menin Global Adjustmentin järjestämälle tanssikurssille koska halusin tavata muita ulkomaalaisia. Kun olen sairaalassa kaiket päivät, kontaktit muihin ekspatteihin on jäänyt. Useimmat ulkomaalaistapahtumat on aamupäivisin koska ne on tarkoitettu kotiin jääneelle puolisolle jonka elämä on vääjämättä aika tyhjää. Tanssikurssiin on sekä aamu- että iltaryhmä, joten pääsin kerrankin osallistumaan.

Opettajana oli vetävän näköinen Sanjay, Bollywood-tanssiammattilainen. Rankka alkuverryttely veti tanssikoululaisista mehut ja siitä huolimatta jatkettiin samalla vauhdilla. Opeteltiin askeleita ja Bollywood-musiikki soi täysillä. Meitä oli yhdeksän naista. Muut olivat intialaisia paluumuuttajia, joten kaiketi ihonvärini puolesta minussa oli eniten sankaritar-ainesta,  mutta silti luulen että olen tähdeksi hieman ikääntynyt.

Bollywood-leffoissa on aina tanssia ja laulua. Valtava lauma tanssii jonkinlaista huippunopeata rivitanssia, kaikki samalla tavalla samaan aikaan täsmällisin askelin. Musiikki on nopeata ja rytmistä, ei mitään klassista karnaattista vingutusta. Tanssissa on täysi vauhti päällä. Meidän tunnilla oli useimmiten koko askelsarja jo tanssittu enkä ollut ehtinyt kuin nostaa käteni alkuasentoon. Ikäni lisäksi minulla on suuria ongelmia oppia tanssiaskelia ja hyppelen eri suuntaan kuin muut. Bollywood-tanssissa pitäisi myös olla tosi seksikkään näköinen, joka sekään ei ehkä ole vahvimpia puoliani.

Ensimmäisen tunnin jälkeen olin aivan kuitti enkä muista ensimmäistäkään askelta. Miksihän menin kerskumaan sairaalan tytöille että esitän heille huomenna kaiken mitä olen oppinut? Seistään haara-asennossa, vasen käsi kyynärpää ylhäällä kasvojen edessä, oikea suorana alaviistoon, sormet harallaan ja siitä se alkaa. Sanjay oli alkuasennossakin ihan sankarin näköinen.

Tsunami sittenkin?

Anita ilmeisesti huomasi skeptisen suhtautumiseni auringonpimennyksen aiheuttamaan tsunamiin Chennaissa. Aamulla hän toi paikallisen Metro-lehden tyyppisen ilmaispainoksen joka käsitteli sensaatiouutisia. Ensimmäinen uutinen oli aaltojen murjoma ja luhistama kirkko tässä ihan meidän lähellä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut Anitan oma katolinen kirkko vaan joku evankelinen. Kuvatekstissä mainittiin että suuret aallot mursivat kirkon, tsunamista siinä ei puhuttu mitään.

The Hindu on enemmän kuivahko sanomalehti. Katastrofit olivat aika vähäisiä. Antibioottien liikakäytöstä oltiin huolissaan, mies pidätetty lapsen pahoinpitelystä, vaimo hakattu kuoliaaksi, toinen onneton vaimo polttanut itsensä kotitapaturmassa (joita tapahtuu hämmästyttävän usein) mutta ei sanaakaan aaltojen viemästä kirkosta.

Ymmärrän silti hyvin Anitaa. Anita asuu rannalla ja eli keskellä tsunamin jälkiä jouluna 2004. Rannalta katosivat tutut kalastajat ja heidän perheensä.

Kesäsarja "Öko" / Intia: säästäväisyys

Tämä ei kai kuulu ekologiseen sarjaan, ehkä ennemmin ekonomiseen. Joskus vertailemme Mikon kanssa kumman töissä säästetään kekseliäämmin, nyt kun eletään tiukkoja aikoja.

Mikon tehtaalla liuosmaista saippuaa laimennetaan sitä laimeammaksi mitä pidempään lama kestää. Annostelijasta lorahtaa käsille nyt jo pelkkää vettä. Se on hyvin säästäväistä. On ollut myös puhetta että siirrytään käsipapereista kangaspyyhkeisiin mutta ajat eivät vielä ole niin huonot.

Meillä sairaalassa ei ole liuosmaista saippuaa laimennettavaksi. Meillä on kuivettuneita likajuovaisia saippuanpaloja. Kun saippuanpala alkaa olla kovin pieni, sen saa vielä liimattua toisiin pieniin saippuanjämiin ja näin saadaan melkein kuin uusi saippua. Ja on kangaspyyhkeet. Lääkärinhuoneissa ne vaihdetaan päivittäin, meillä hallinnossa, jossa suunnilleen kolmekymmentä ihmistä käyttää kahta WC:tä, pyyhkeet vaihdetaan kerran viikossa.

Ihan vain sivuhuomautuksena, minulla on oma käsien desinfiontiaine aina mukana.

Kesäsarja "Öko" / Intia: Kierrätys 2

Viittaan Mikon aiempaan Öko-blogiin http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2009/07/kesasarja-oko-intia2-kierratys.html

"Madam, voinhan antaa nämä puutarhaa kastelevalle naiselle?" Olin hajamielisyyksissäni laittanut roskikseen vuosi sitten talostamme muuttaneen Arton perheen Suomesta tuodut minuuttimakaronit. Parasta ennen-päiväys oli viime vuoden elokuu.

On kiusallista eikä suorastaan ruokahalua nostattavaa kun aamiaista nauttiessani kuulen kuinka keittiössä roskikseni pengotaan ja sinne heittämäni tavarat nostetaan esiin. Anita noukki makaroonit banaaninkuorien ja kahvinporojen seasta, pesi ja laittoi kuivumaan. Anita aina pyytää etten turhaan heitä tyhjentyneitä shampoopulloja roskiin kun hän myy ne muovinkerääjälle. Laitan ne silti roskiin koska tiedän että roskis seulotaan joka tapauksessa ja olen nyt vaan oppinut tämän älyttömän tavan että roskien paikka on roskakorissa.

Kuluneet alushousuni nostetaan roskiksesta esiin, pestään ja viikataan kaappiini kerta toisensa jälkeen. Joskus olen saksilla silpunnut niin että vihdoin pääsisin kalsareista eroon. Vaikka olen vieressä, Anita kaivaa kylpyhuoneen roskiksestani likaiset ja rikkinäiset sukkani ja sanoo että hän pesee ne. Minulla on myös likavaatekori. Minusta on hyvin loogista laittaa likaiset vaatteet likavaatekoriin ja käyttökelvottomat vaatteet roskakoriin, mutta Anitalle näillä ei tunnu olevan eroa.

Yksi yöpöydän lamppu putosi ja posliininen lampunjalka meni sirpaleiksi. Amerikan Ikeasta hankittu paperinen varjostin repeytyi. Anita vei sen vartijoille jotka väsäsivät siitä jonkinlaisen yölampun itselleen. Sen lisäksi että sitä ei taatusti ole tarkoitettu ulkokäyttöön, se on ihan hirveän näköinen. Ei tällaisia juttuja enää jaksa yrittää muuttaa, täällä ei arjen estetiikkaa ymmärretä ollenkaan.

Olen sairaalassa töissä. Sairaalathan ovat huippusiistejä ja hygieenisiä. Jokaisen työpöydän alla on roskis jossa on ihan normaalisti muovinen roskapussi. Mutta Intiassa säästetään aina pienissä asioissa. Muovista roskapussia ei vaihdeta ennenkuin se on kertakaikkiaan risainen. Joka päivä roskien kerääjä, sellainen mykkä mies, tönäisee minut syrjään ja tyhjentää paljain käsin roskakorini suureen jätesäkkiin. On hirveän kuvottavaa nähdä käytettyjen nenäliinojeni, eilisten banaaninkuorien ja mangon siementen siirtyvän tuolla tavalla paikasta toiseen. Jos olen laittanut roskikseen vesipullon tai sanomalehden, kaveri nostaa sen nenäni eteen ja ilmehtien kysyy voiko hän ottaa sen. Jos taas jätän vesipullon ja sanomalehden pöydälle houkuttimeksi, ne pysyvät siinä ikuisesti niin tiiviisti että pölyjä pyyhkivä kaverikaan ei niitä siivotessaan siirrä.

Vaan ei siitä ole montaakaan vuotta kun Suomeen tuli kierrätysroskikset. Täällä kun niitä ei ole, joskus tuntuu että olisi miellyttävämpää heittää kaikki suoraan ikkunasta ulos ja kadunvarteen.

Ei ole tylsää

Elämä ei ole tylsää kun asuu Intiassa. Jo pelkästään se että ihan kaikki on täysin omituista ja tyystin toisenlaista kuin missään muualla tekee päivät jännittäviksi, mutta sitten on vielä tämä kodinhoito. Kodinhoito kieltämättä kuulostaa maailman tylsimmältä jutulta, mutta Intiassa... kaikki vaan on toisin.

Olen nyt yömyöhään katsonut Juurakon Huldaa, Eteenpäin elämä ja muita Tauno Palo-leffoja joissa käsitellään palveluskunnan kohtelua ja yhteiskunnallista asemaa. On kurjaa että Suomessa oltiin jo sota-aikaan niin edistyksellisiä ettei elokuvista ole minulle kuin viihteeksi. Ei niitä tänne voi soveltaa. Regina Linnanheimon ylväs itsenäisyys, Irma Seikkulan sosiaalinen nousu eduskuntaan tai edes kotityranni Siiri Angerkoski kädet puuskassa ei nyt vaan istu tänne. Regina Linnanheimo ja Irma Seikkula saavat kaiken lisäksi Tauno Palon ja Siiri Angerkoskikin Aku Korhosen. Tietysti voisi olla mahdollista että Mikon lempi meidän Anitaa kohtaan roihahtaisi yhtä villisti kuin suomalaisissa elokuvissa mutta kyllä se epätodennäköiseltä tuntuu. Meidän elämän ohjaaja ei ole Toivo Särkkä.

Kun joku vakituinen työntekijämme lähtee pyhiinvaellusmatkalle tai kaukaisen sukulaisen hautajaisiin - joita on usein ja niihin annetaan automaattisesti lupa - tulee joku sijainen. Vartijat ilmoittavat hautajaismatkoistaan vartiointitoimistolleen josta hoidetaan sijainen ja puutarha-asiat hoitaa Moorthy. Meille on useimmiten täysin epäselvää keitä nämä taloamme hoitavat tyypit ovat. Populaa on talossamme liikaa emmekä pysy kärryillä kuka on kuka.

Suurin pulma on saada työväkemme sietämään toisiaan. Alkuperäinen kodinhoitajamme Vijaya pomotti mielellään muita, mutta teki hommansa ihan tyydyttävästi. Vähitellen muu porukka alkoi hiostaa Vijayaa pois. Sekä molemmat vartijat että sijaisvartijat että lopulta Babukin puhuivat yhtenevästi kuinka Vijaya ruokkii meidän kotonamme miestään aina kun emme ole paikalla. Närkästyin vartijoille että mitä ihmeen vartijoita he ovat jos päästävät vieraita meille sisään. Kohta minulle kuvailtiin kuinka Vijaya antaa tyypille ruoan aidan raosta ja että se ruoka on varmasti meidän. Mietimme Mikon kanssa pitkään tätä hämmästyttävää väitettä. Norkoileeko mies talomme edustalla ja odottaa kuin koira että Vijaya hiipii puutarhaan, raivaa muuriköynnökset ja työntää riisit ja dalit ja chapatit nälkiintyneelle miehelle. Lopulta paljastettiin mikä oli pahinta kaikesta. Vijaya ei ollut miehen kanssa naimisissa! Tämä pöyristytti etenkin askeettista brahmiinihinduvartijaamme Rangaskaria. Oli hyvin vaikea kuvitella pulskan keski-ikäisen Vijayan viettävän päivät rietastelemalla kotonamme. Meillä ei ollut mitään Vijayaa vastaan, mutta emme halunneet naapuriemme luulevan kotiamme ilotaloksi. Täällähän kaikki tietävät kaikkien asiat. Erotin Vijayan.

Vijayan kuuluisa rakastaja alkoi soitella minulle. Tunnistin äänen. Se oli se lipevä puuseppä-manageri joka ei itse tehnyt mitään mutta katsoi päältä. Se joka hankki parin viikon ajan kaapin nuppeja ja etsi täsmälleen samanlaista vessanpytyn rengasta kuin meillä oli ennenkin. Ja luultavasti asensi sen entisen vessanrenkaan paikalleen ja me kiltisti maksoimme. En enää kantanut huonoa omaatuntoa Vijayan erottamisen vuoksi. Vaikka tiedän että sukulaisia suositaan, olisi Vijayan pitänyt kertoa minulle että se liero oli hänen miehensä.

Anita tuli taloon ja rauha laskeutui. Nuori iloinen vartijamme Sanjay palasi toukokuun alussa kahdeksi kuukaudeksi venähtäneeltä matkaltaan Orissan osavaltiosta sisarensa häistä ja alkoi lyhentää velkaansa. Vaikka olimme sopineet lainan hienotunteisesti vain Sanjayn kanssa, kaikkihan sen tiesivät. 5500 rupiaa Sanjaylle! Moorthyn palkkalistoilla oleva tuikea puutarhan kastelijaeukko soitti soittamistaan ovikelloa eräänä aamuna heti seitsemän jälkeen kunnes kesken aamutoimien menin lopulta avaamaan oven. Muori työnsi tylysti englanninkielisen lapun minulle jossa pyysi 6000 rupiaa tyttären häitä varten. Annoin satasen, mutta se ei kelvannut. Hyvä ettei maahan heittänyt! No, enhän minä tässä pankkia ole pitämässä, kotia vain.

Eräänä aamuna Anita tuli luokseni, itkeskeli ja vannotti etten kerro kenellekään, hänen on kerrottava jotain luottamuksellista minkä oli juuri kuullut. No, oli käynyt niin että tämä pyhä askeetti, vanhempi vartijamme Rangaskar oli koputtanut puutarhan nurkassa olevan palveluskunnan peseytymishuoneen ovelle kun puutarha-apulainen oli ollut suihkussa. Tuo tuikea eukko tuli heti mieleeni, mutta muistinkin että hänen tyttärensä, Vanilla, oli juuri ottanut kasteluhommat haltuunsa. En oikein nähnyt asiassa tragediaa.
- "Rangaskar oli kai menossa vessaan?"
- "Ei, ei, Rangaskar koputti tarkoituksella",
- "Millä tarkoituksella? Kyllä Vanilla saa suihkun ottaa, ja Rangaskar voi odottaa että Vanilla on valmis?". Olin hyvin rationaalinen mielestäni.
- "Mutta eihän mies voi mennä koputtamaan ovelle kun sisällä nainen on suihkussa!!! Vanilla itki ja kertoi minulle tämän kuin sisarelle ja sanoi ettei saa kertoa kenellekään ettei hänen maineensa mene. Tänään Vanilla ei uskaltanut tulla kastelemaan puutarhaa. Minäkään en uskalla mennä puutarhaan kun Rangaskar on paikalla ja pidän ovea lukossa koko ajan!"

Yritin näyttää pöyristyneeltä ja lupasin selvitellä asiaa. On vaikea selvitellä asiaa josta ei saa puhua. Itse en ole tajunnut pelätä siveyteni puolesta ja lukitsen oven vasta yöksi. Mutta pyhä Rangaskar oli ärsyttänyt minua pitkään eikä hän tullut kenenkään kanssa toimeen. Taas työntekijämme olivat lyöttäytyneet hiostamaan vuorostaan Rangaskarin pois. Anita puhui suunsa puhtaaksi - meidän poisheitetty rikkinäinen tuuletin oli kadonnut ja kaikkia työntekijöitä oli epäilty sen varastamisesta. Yhteisesti oli määritelty syntipukiksi Rangaskar. (Meillehän asiasta ei ollut kerrottu koska olimme heittäneet tuulettimen roskiin. En kyllä mitenkään pysty luokittelemaan tapausta varkaudeksi mutta mikä tuomari minä olen) Olin Anitan puhetulvasta käsittävinäni että Rangaskarin vaimo on paennut Rangaskarin väkivaltaisuuden vuoksi ja lisäksi Rangaskar puhuu joka päivä puhelimessa entisen kodinhoitajamme Vijayan kanssa. Että Vijayakin alkoi taas kummitella! Rangaskarhan oli ollut erityisen kauhuissaan Vijayan ilmeisestä huorinteosta! Mietin onko Anita oikeasti vainoharhainen. Nämä jutut ovat ihan uskomattomia. Toisaalta sitten koko jengi on seonnut, niin yhtenäistä juorua tässä oli kuultu. Ei näistä ota selvää.

Rangaskar on ihan hyvä vartija vaikken hänestä pidäkään. Rangaskar on askeettisen laiha ja heiveröinen ja hänellä on hätääntyneen lehmän katse. Kehitin tarinan jonka Mikon tehtaan henkilöstöjohtaja voisi syöttää vartiointiliikkeelle niin ettei Rangaskar joutuisi vaikeuksiin. Ei tarvitse kertoa että meidän taloudenhoitaja ja puutarha-apulaisemme pelkäävät siveytensä puolesta. Voisi sanoa että talon lääkärisrouva epäilee Rangaskarilla olevan hetkellisiä kotihuolia jotka tuntuvat häntä vaivaavan. Että rouvaa huolettaa hänen pitkä työmatkansa ja rouva lääkärinä toivoisi että Rangaskarille järjestyisi työpaikka hieman lähempää. Ja lisäksi rouva on näitä omituisia ulkomaalaisia eikä ymmärrä hindu-uskontoa ja siksi pelkää pyhän brahmiinin tapoja. Rangaskar kun oikeasti rukoilee ääneen pari kertaa päivässä sanskriitinkielisiä loitsujaan ja on silloin vaipunut jonkinlaiseen transsiin eikä huomaa avata porttiakaan autollemme vaikka siinä kuinka tööttäilisi.

Vartijavaihto pantiin vireille kesäkuun alussa ja eilen Rangaskar sitten siirtyi muualle. Kun tulin kotiin illalla, hän oli heti rämpyttämässä ovikelloa ja tivaamassa syytä muutokseen. Rangaskarin kanssa jutteleminen on ihan toivotonta ja toivottoman loputonta. Kylmetin itseni ja hymyilin "olen ollut tavattoman tyytyväinen, olet hyvä vartija, mutta toivoin ettei työmatkasi olisi niin pitkä ja raskas" ja suljin oven.

Jännittäväksi kodinhoidon tekee myös se että Mikolle näistä ei puhu kukaan. Ei edes Babu, Mikon oma autonkuljettaja. Babu odottaa että kuljettaa pelkästään minua ja ryöpsäyttää kaiken kerralla päälleni ratkaistavaksi. Mikosta kaikki tämä kotikuohunta on hyvin hupaisaa.

Tamilinimiä kaupan

Tai jotain sinne päin. Mutta se Mikon illallisystävä, Tamil Nadun osavaltion varapääministeri tohtori Stalin kehoitti eilen kaikkia tuoreita ja tulevia tamilivanhempia, joiden lapsi sattui syntymään kesäkuun 3 – heinäkuun 18 välillä, antamaan lapsilleen rehellisen tamilinimen. Osavaltiossa on lanseerattu rahallisesti vaatimaton mutta korskeasti julkisoitu kampanja tamilin kielen säilyttämisen puolesta.

Vähän päälle 5000 eurolla osavaltio on hankkinut 250 kultasormusta jotka annetaan tamilinimisille vauvoille. Sen, onko nimi tarpeeksi tamili ja kultasormuksen arvoinen, päättää tamilinkielen opettajista varta vasten koottu nimikomitea joka tarkoin pohtii kunkin ehdotetun nimen.

The Hindun mukaan ensimmäiset vauvat saivat noin kahdenkymmenen euron arvoiset sormuksensa tänään. Suosittuja tamilinimiä olivat muun muassa Thamizharasi, Thamizharasu, Thamizhchelvan, Ilakiya, Thenmozhi, Aravindan ja Manimekalai. Näistä nimistä nyt ei ota tolkkua mitenkään. Ei ne ainakaan tavallisemmasta päästä ole. Epäilen että suurin osa on suunnattoman suosittuihin tamilielokuviin liittyviä, luultavasti filmisankareiden ja -sankarittarien nimiä. Ja kuten aina, ulkomaalaisen on mahdoton arvata onko kyseessä tyttö vaiko poika.

On tietenkin erikoista että näin kansallisromanttisen kampanjan lanseeraa herra nimeltä Stalin. Stalin itse kiirehti selittämään “vanhempani olivat jo valinneet minulle tamilinimen Ayyadurai, mutta samanaikainen Josif Stalinin kuolema muutti tilanteen”. Jälleensyntymä vai kunnianosoitus, vaikea sanoa, The Hindu ei selittänyt tarkemmin. Diktaattori Stalin kuitenkin kuoli maaliskuun 5.päivä 1953, varapääministerimme syntyi neljä päivää aikaisemmin. Stalininin kolmella veljellä ja kahdella sisarella on erittäin kunnialliset tamilinimet.

http://tapahtuutamilnadussa.blogspot.com/2009/07/stalin-vierailulla.html

Selvisin auringonpimennyksestä

KUTEN TIMANTTI TAIVAALLA: Timanttisormus muodostui kuun peittäessä auringon harvinaisen täydellisen auringonpimennyksen vuoksi. Kuva on Uttar Pradeshin osavaltion pyhästä kaupungista Varanasista.

Eilen miljoonat ihmiset Intiassa ja muualla Aasiassa olivat kerääntyneet todistamaan kuinka kuun musta varjo peitti juuri nousseen auringon ja muutti aamun kirkkauden hetkeksi taas yöksi. Vain yksi asia on yksinkertaista Intiassa ja se on aika. Niin matemaattisia ja tähtitieteellisiä kuin täällä ollaankin, koko Intiassa on vain yksi aikavyöhyke. 6 minuuttia 39 sekuntia kestänyt auringonpimennys alkoi Intiassa kello 6.30 aamulla.

Aasiassa ja etenkin Intiassa auringonpimennykseen liittyy hurjasti taikauskoa. Hindumytologian mukaan kuu syö auringon josta ei voi seurata muuta kuin katastrofeja ja paljon pahaa, sotia, tulvia ja maanjäristyksiä. Vauvan ei ole syytä syntyä niin huonona päivänä koska syntyisi vajavaisena (jollei näkyvää vikaa syntyessä olisikaan, henkinen vamma kehittyy takuuvarmasti kun lapsiparka saa koko ikänsä kuulla syntyneensä kirottuna päivänä). Auringonpimennyspäivänä ei mennä naimisiin, saati että auringonpimennyksen aikaan syntynyttä kukaan huolisi aviopuolisoksi. Monet ovat koko päivän syömättä koska auringon pimetessä ruoka tulee epäpuhtaaksi (tämä on yllättävä ajatus länsimaalaiselle joka kuvittelee että Intiassa sairastutaan automaattisesti vatsatautiin kun polttavan kuuma aurinko pilaannuttaa ruoan). Tuhannet tungeksivat Intian väkirikkaimman osavaltion, Uttar Pradeshin pyhässä Varanasin kaupungissa ja jonottivat kapeilla kujilla päästäkseen kastautumaan Gangesissa sekä ennen että jälkeen auringonpimennyksen. Tällä konstilla vapautuu ikuisen sielunvaelluksen taakasta ja voi elää helpottuneena sen viimeisen elämänsä. Jälleensyntyminen on tavattoman raskasta. Hyvät teot elämässä tuottavat hyvää karmaa, pahat teot pahaa karmaa ja syyn ja seuraksen lain mukaan kaikki hyvät ja pahat teot lasketaan yhteen ja näistä määräytyy seuraava elämä.

On noloa tunnustaa että historiallisen totaaliauringonpimennyksen aikaan olin suihkussa enkä katsellut taivaalle.

Vasta kun Anita tuli kahdeksalta, sain kuulla että auringonpimennyksen synnyttämä tsunami iskee Chennaihin. Lehdissä ja televisiossa on varoitettu olemasta rannalla eikä Anitan 16-vuotias tytär siksi mennyt kouluun joka on lähellä rantaa. Katsoin avuttomasti kädessäni olevaa The Hindua ja silmäilin televisiosta BBC:n uutisia. Ei ne tienneet tsunamista mitään. Ei minun vakuutteluistani mitään hyötyä ollut. Anita on katolinen ja oli ollut kirkossa edellisenä iltana. Sieltä oli saanut jotain uskoa tulevaan. Että kello 15 jälkeen ei enää ole mitään vaaraa. Ei sitten tullut tsunamia.

Vuorokauden loma Somerniemellä

Jollain tavalla se oli mahdollista. Olimme Pian kanssa vuorokauden Somerniemellä ja se oli oikea loma. Satu Somerniemellä. Satumaa. Paratiisi.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa missä onnen kaukorantaan laine liplattaa…
… missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan (sanat ja sävellys Unto Mononen, Somero)

Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin
Linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu.
Sinä sanoit menkäämme maalle meidän landelle

(sanat, sävellys ja laulu Rauli Somerjoki, Somero)

Mökillä paistoi aurinko ja kai se taivaan kuukin kimmelsi kun ainakaan ei satanut. Usein Somerniemellä kyllä sataa. Järven vesi oli hyvin uintikelpoista. Oinasjärvihän on kuuluisampi kylmistä lähteistään kuin lämpöisestä vedestä.

Lekottelimme ja luimme ja vain olimme. Emme viitsineet mennä kauppaan vaan grillasimme jääkaappiin jääneet Tapolan grillimakkarat. Emme tehneet mitään. Paitsi ovathan mökit vaarallisia keski-ikäisille. En minä voinut olla ohimennen nyhtämättä rikkaruohoja, raivaamatta pihapiirin vallanneita kieloja ja kaatamatta muutamaa puuta. Teinit säästyvät sataprosenttisesti tältä tartunnalta.

Kotiseutukierros alkoi Oinasjärven toiselta puolelta kun ajoimme Tasasen mökkiä katsomaan. Ei tuo Tasasen laakea kallio mihinkään katoa, se jolla astuin 50 vuotta sitten ensimmäiset askeleeni. Muuten maisemat kyllä muuttuvat. Voi olla että minäkin olen hieman muuttunut.

Somerniemen kirkkoa restauroitiin ja hautuumaa oli kaunis. Someron kirkko oli vaikeampi löytää, ovat siellä selkeän jumalattomia. Mitään viitoituksia ei ollut eikä kirkko ole keskellä kirkonkylää. Tai ehkä kaikki johtuu vain siitä että Somero on kaupunki.

Somerjoen perheen vuonna 1962 perustettu kioski on nykyään kunnostettu ja saanut nimen Baddingin PARATIISI Kioski. Lapsuudesta muistan sen kummallisena röttelönä tosi kummallisessa paikassa, keskellä synkkää metsäistä tienpätkää, kaukana asutuksesta. Olisiko sieltä kerran joku jäätelöpuikko ostettu? Voi olla että muistan väärin koska Someron Matkailu mainostaa “Aholan tienhaaraan perustetusta kioskista tuli heti ensimmäisenä kesänä suosittu lähiseudun nuorten kokoontumispaikka, jossa pidettiin hauskaa. Tiskin takana olivat aluksi Somerjoen vanhemmat, myöhemmin lapset kukin vuorollaan, Raulikin melko usein.” Voi olla myös että somerolaiset ovat melkoisia tarinankertojia.

Paratiisi-kioski on kesäkioski. Nythän oli heinäkuu puolivälissä. Somerolaisten on siis aika lähteä lomille ja jättää kioskinpidon kaltaiset turhat vouhotukset sikseen. Turisteja nyt piisaa muutenkin ja jos ei piisaa, niin ensi vuonna sitten. Tyhjästä ei mitään nyhjästä. Kesäkuussa 2010 on taas myytävää.

Koska kioski oli tyhjennetty ja sisälle murtautuminenkin oveen niitatun lapun mukaan turhaa, menimme jokivarren ravintolaan kahville ja pullalle. Aurinko paistoi ja oli kesä. Somero soikoon! http://hallinto.somero.fi/savellyskilpailu/ Kesä on yksinkertaisesti upeaa aikaa. Ja pullatauon jälkeen ratsastamaan! Järkälemäiset jättihevoset Ronita ja Bristo tajusivat hetken herkkyyden ja tottelivat kauniisti. Täydellistä.

Ehkä tämä juttu meni jotenkin turhan herkäksi tai korostetun “Somerniemi über alles” tai ainakin vähän överiksi. Unto Mononen kuoli 1968 alkoholisoituneena 37-vuotiaana, Badding 1982 alkoholisoituneena 39-vuotiaana.

Meillä oli Pian kanssa kyllä tosi hauskaa.

Loma loppuu

… ja kiirettä pitää. Pitää ehtiä vielä Somerniemelle, kampaajalle ja Äitiä katsomaan. Ja nauttia kesäisestä Helsingistä.

Tänään vein koiran kahden korttelin päähän HauMau-eläinlääkäriasemalle hammaskiven poistoon. En tiennyt että koirillekin tulee sellaista vaivaa. Kuten aina, Josie piti kantaa eläinlääkäriaseman ovesta sisään ja kuten aina, Josie sai itsensä niin litteäksi että melkein ryömi oven ali ulos ja karkuun. Siihen hätään ehti eläinlääkäri antamaan nukutuspiikin. Vielä koira yritti raapia ovea auki mutta nukahti kesken kaiken.

Kahden tunnin kuluttua hain hammashoidetun koirani. Sanoivat kyllä että on se vielä aika humalassa ja kävelykin horjahtelevaa. Eihän se pysynyt pystyssä ollenkaan. Täysin tokkuraisena se silti yritti ryömiä sen saman ulko-oven ali karkuun. Kannoin koiran kotiin. Yritin hymyillä iloisesti koko matkan ajan koska Josie näytti aivan kuolleelta. Pää retkotti hervottomana, silmät oli kiinni ja koivet sojotti suorana. Ihmiset katsoivat minua jotenkin myötätuntoisesti.

Jätin toipuvan koiran kotiin, riensin Postitalon kirjastoon ja Kamppiin ja takaisin kotiin. Antti oli juuri herännyt kello 14.30. Koira samoin. Pia tuli töistä kotiin ja lähdimme lounaalle Tin Tin Tangoon, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Kiva aamiais- ja lounas- ja kahvipaikka Töölöntorilla.

Nyt laitan tietokoneen kiinni ja hurautamme Pian ja koiran kanssa mökille. Huomenna menemme ratsastustunnille ja sen jälkeen voi vielä nauttia vuorokauden verran Helsingin humusta ennekuin Suomi-loma loppuu.

Aina ei voi onnistua

Kaksi suurta valkokankaiden tähteä ja laulajarakkauttani ovat Tapio Rautavaara ja Tauno Palo. Tapsa kuoli 1970, Tauno Palo 1982. Elokuvat on tallennettu ja niitä löytyy meiltä kotoa. Laulut elävät levyillä ja soivat autossani kun ajan yksin. Muu perhe ei oikein jaksa samoja biisejä kuunnella peräjälkeen koko ajomatkan ajan.

Tapani Kansa on vielä voimissaan. Minun ensimmäinen Tapani Kansan live-esiintyminen oli päättyä avioeroon. Vietimme leppoisaa kesäviikonloppua pienten poikiemme kanssa mökillä joskus 80-luvulla. Sitä aikaa kun Prinsessastamme ei vielä osattu edes unelmoida. Somero-lehti esitti somerniemeläisellä vaatimattomuudellaan pientä mustavalkoista mainosta Tapani Kansan esiintymisestä lauantain lavatansseissa Ämyrillä. Ken ei Ämyriä tunne, ei hänen tätä tarinaakaan tarvitse lukea. Blogini kohdeyleisö on laajan yleissivistyksen omaavat henkilöt, ei kuka tahansa moukka.

Lainaan Ämyrin omaa mainoslausetta: “Tunnelmallinen Ämyrin lava Somerniemellä on viihdyttänyt tanssin ja tanssimusiikin ystäviä läheltä ja kaukaa jo yli viiden vuosikymmenen ajan. Tule sinäkin kokemaan paikan ainutlaatuinen tunnelma.”

Mikko ei ollut yleissivistynyt 80-luvulla. Lavatanssit kammottivat miestä. Mutta Tapani Kansa Ämyrillä!! Mykkäkoulun, riitelyn, tiuskimisen, ilkeyksien, pisteliäiden huomautusten, uhkausten ja kiristyksen jälkeen Mikko lähti pitkin hampain, vihaisena ja ärtyneenä Ämyrille. Riitelyn päätteeksi oli sovittu ettei tarvitse tanssia. Vaan kuinkas sitten kävikään! “Luonnonkauniilla paikalla Painiojärven ja Jyrkkälammen välisellä mäntymetsäisellä harjulla sijaitseva Ämyri on jo vuodesta 1952 ollut alueensa suosituin tanssipaikka. Edullinen sijainti ja hyvä maine houkutteli edellisellä tanssikaudellakin keskimäärin 900 kävijää / ilta. Talkoovoimin ylläpidetty Ämyri on perinteisesti ollut paikka, jonne tullaan nimenomaan tanssimaan ja sen ohella nauttimaan kiireettömästä tunnelmasta ja kauniista maisemasta.” Tämä kaikki yhdistettynä Tapani Kansaan!

Elämänsä ensimmäisissä lavatansseissaan Mikko tanssi jalkansa kipeiksi, paitansa märäksi ja keuhkonsa pihalle. Humppaa, jenkkaa, valssia ja totesi Tapani Kansan sanoin “…heitin kaiken vuoksi naisen, tiedän kyllä minkälaisen… kulta kultasein… en mene enää kaupunkiin, sä olet kaunistunut niin, en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin…”

Eilen Ämyrillä lauloi Tapani Kansa. Olin mökillä, Mikko on Intiassa. Ämyrillä ei tanssittajista ole pulaa, se ei ole ongelma. Mutta voi… oikea jalkani on kremppa. Onnun. Ostin perjantaina Tukijalkine-kaupasta uudet kengät ja tukipohjalliset. Onnun silti. Ei tällä nilkalla tanssita R-A-K-A-S:ta Ämyrin lavalla. Minulla oli Lavatanssihepenetkin mukana. Vaikea ratkaisu. Ajoin raskain mielin illalla koiran kanssa kotiin Töölöön. Tapani Kansa jäi.

“…päättyneet on päivät jolloin tein mä mitä vain…”

Kesäsarja “Öko” Intia/2: Kierrätys

Saksassa on varmaan maailman tehokkain ja paras keskitetty jätteiden kierrätysjärjestelmä. Myös Intiassa kierrätys on tehokasta, vaikkakin hyvin erilaista. Kun vertaa Saksaa ja Intiaa tässä suhteessa tulee mieleen erään (intialaisen) ystäväni vertaus Kiinan ja Intian välillä: Kiinassa korruptio on organisoitu keskitetysti, Intiassa se on hajautettu.

Olen kuullut huhuja, että Intiassa olisi kaatopaikkoja. Luulen, että se on vain urbaani legenda. Käytännön jätehuolto ja siihen liittyvä kierrätys toimii seuraavasti.

Kotiapulaisemme erottelee jätteistä arvotavaran: paperin, pahvin, pullonkorkit ja metallit, jotka hän myy kiertäville kierrätysyrittäjille ja tilittää saadut rahat meille. Samalla hän tarkistaa olemmeko heittäneet pois jotain, mille hänellä olisi itsellä käyttöä. Seuraavaksi roskispussi viedään pihalle ja vartijat tarkistavat puolestaan josko pussissa olisi jotain käyttökelpoista. Jätteidenkerääjä käy päivittäin hakemassa roskat – en tiedä maksaako hän niistä vartijoille, mutta ainakaan me emme maksa mitään jätteiden hakemisesta. Seuraavassa vaiheessa jätteet lajitellaan pienissä “lajittelukeskuksissa”. Katujen varret ovat täynnä pikkuyrityksiä, vajoja ja kojuja, joissa myydään, valmistetaan ja korjataan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Siellä nämä lajittelukeskuksetkin ovat. Tässä vaiheessa erotellaan ainakin vähempiarvoiset muovit kuten muovipullot (niitten korkithan otettiin talteen jo aikaisemmassa vaiheessa) ja muovipussit. Seuraavaksi jätteet kipataan teiden ja katujen reunoille, puistoihin ja tyhjille tonteille. Nyt on vuorossa viimeinen ihmisvoimin tapahtuva jätteiden hienolajittelu, lähinnä vanhusten ja pienten lasten toimesta. Tämän jälkeen jätteiden hyödyntämisestä kilpailevat lehmät, vuohet, kanat, joskus myös siat. Viimeisenä vaiheena loppu jäte hävitetään jätteenpolttolaitoksissa, joissa hyödynnetään yksinkertaista Intialaista polttolaitosteknologiaa. Eli yksinkertaisti tuikataan tuleen.

Lukuunottamatta sitä, että järjestelmä on maisemallisesti kamala ja, että tuo viimeinen vaihe eli lähinnä kierrätykseen kelpaamattomien muovien polttaminen avotulella muodostaa epäilemättä myrkyllisiä savukaasuja, järjestelmä on hyvin tehokas. En voi väittää, että Intia olisi aivan hajuton ja tuoksuton maa, mutta on hyvin harvinaista, että missään haisisi kaatopaikalle. Tämä osoittaa, että jätehuoltojärjestelmä on niin tehokas ja nopea, että eloperäinen jäte tulee hyödynnetyksi ennen mätänemistä.

Ratsastamassa

Suomen kesä on upea ja Somerniemeltä löytyy paratiisi. Kaikki tietävät Baddingin perheen Paratiisi-kioskin joka yksinäänkin riittää Somerniemellä käymiseen, mutta ei täytä paratiisin määritelmää. Täydellinen paratiisi Somerniemestä tulee Baddingin kioskin, ratsuhevosten, Oinasjärven ja kesämökin vuoksi.

 

 

 

Olemme löytäneet Someron Ratsastajien tallin jossa voi käydä kesälläkin ratsastustunneilla. Ja  jos ei mahdu tai ehdi normaalitunnille, meille on järjestetty yksityistunti – parhaimmillaan yksityistunnillamme on ollut kolme ratsastajaa.

Tänäaamuna ratsastin lomallani jo viidennen kerran. Eilen uuvutin itseni Saijan kanssa iltatunnilla joten 15 minuutin ajomatkan päähän kesämökille oli mukava mennä iltauinnille ja yöunille. Someron tallilla on tuntihevosia seitsemän joista osa on pieniä poneja. Tämä asettaa joitain rajoituksia minun kokoiselle ratsastajalle vaikken ole lainkaan kranttu hevosten suhteen. En ole hevosten kanssa lepertelijä. Tallin hevoset ovat riittävän hyvin koulutettuja, opetus on kelvollista ja siellä on hauska käydä. Tunnelma on leppeä, maneesi on suuri ja hevosten vähyydestä johtuen ryhmät pysyvät pieninä. Eikä 23 euron maksu tunnista pääkaupunkilaisittain ole paljon. Moni viikonloppuratsastaja onkin pääkaupunkiseudun mökkiläinen – äitejä tyttärineen.

Parasta ratsastuksessa tietenkin on että Somerniemen mökki tulee mainiosti hyödynnettyä. Hikisen harrastuksen jälkeen Oinasjärven vilpoisa vesi on nautittavaa ja mökillä on mukava levähtää. Hyttysiäkin on tänä kesänä ollut toistaiseksi hyvin vähän.

Somerolla ovat käyneet kanssani Pia, Laura ja Saija. Minä olen se vakiotäti, tädithän ovat tykkänään kaapanneet ratsastustallit pikkutytöiltä. Pikkutyttöjä on silti vielä talleilla ilmaisena aputyövoimana, mikä ainakin Intiassa vakituisesti asuvalle on aivan luonnollista ja erittäin toivottavaa. Kaikenlaisten martingaalien ja pintelien kanssa pelaaminen on brasilialaiseen täyden palvelun talliin tottuneelle aivan mahdoton suoritus.

Ainoa harmittava asia on että lähden Suomesta jo perjantaina. Enää yksi ratsastuskerta tänä kesänä Someron tallilla jättiläistamma Ronitalla!

Kesäsarja “Öko” Intia/1: Vesi

Tämä juttu sopii samaan sarjaan Ilkan blogin “Öko”-sarjan kanssa – siitä nimi.

Kuten suurimmassa osassa maailmaa, myös Intiassa veden puute on iso ongelma. Se koskee sekä puhdasta juomavettä, että kasteluvettä. Suurimmassa osassa Intiassa sataa vain monsuuniaikaan, jolloin vettä on liikaa. Monsuunien välillä taas vesivarat ehtyvät. Veden säästämiseksi tehdäänkin paljon. Chennaissa kaikkiin uusiin taloihin on tehtävä sadeveden keräysjärjestelmä. Vaikka meidän talomme on vanha, myös meillä on sellainen. Katolle satava vesi johdetaan maanalaiseen säiliöön ja sinne kertynyttä vettä käytetään kasteluvetenä.

Vedenkulutuksen minimointi on tärkeä osa yritysten ympäristöohjelmia. Meillä Nokian teollisuuspuistossa on kolme erillistä vesijohtoverkostoa. Käyttövesi puhdistetaan yleisetä vesijohtoverkosta saadusta vedestä sekä sadevesialtaisiin kerätystä vedestä. Toinen verkosto on juomavedelle, joka tehdään samoista “raaka-aineista” kuin käyttövesi. mutta puhdistuslaitos on tehokkaampi. Kolmas putkisto on huuhteluvedelle. Tämä vesi on puhdistettua jätevettä, ja sitä käytetään vessojen huuhteluun ja kasteluun.

Juomateollisuudelle vedenkulutus on jopa kilpailukeino, kuten oheisen kuvan vesipullon etiketistä näkyy. Pepsi mainostaa pääsevänsä tänä vuonna veden nollakulutukseen.

Yleisen vesijohtoverkoston vesi ei ole hyvälaatuista, sitä ei suositella käytettäväksi keittämättä edes vihanneste pesuun tai vastaavaan. Niinpä pullotetttua vettä käytetään varsin yleisesti. sekä niitä 25 litran vesiautomaattein pulloja, joita jokaisella on keittiössä, että puolen litran ja litran pulloja. 25 litran pulloilla on tavallinen kierrätysjärjetelmä; täysien pullojen tilalle annetaan vastaava määrä tyhjiä, jotka kulkeutuvat pullottamoon (toivottavasti) pesua (toivottavasti) ja täyttöä varten. Pienemmissä pulloissa on ensilukemalta erikoiselta vaikuttava teksti: “rutista pullo käytön jälkeen”. Tämä on sitä varten, etteivät “liikemiehet” voisi käyttää pulloja omassa kierrätysbisneksessä.

Suomen loma

 

On kyllä tavattoman kiva olla Suomessa lomalla omassa kodissa. Vaikka kodin on valloittanut poikamme jonka uskomattomat mediaviritykset ja niihin tarvittavat käärmeinä kiemurtelevat johdot täyttävät olohuoneen, oma koti on ihana.

Olen ihan täysin töölöläistynyt. Olen töölöläisten pikkuliikkeiden vakioasiakas ja suuremmat ostokset kannan Kampin ostoskeskuksesta tai Stockalta. Ratikkaa tulee käytettyä jos sataa ja silloinkin vain jos ratikka sattuu kohdalle. Kaikki on niin lähellä ettei sadekaan haittaa.

Väiskin puistossa ja kallioilla rupattelen muiden koiranulkoiluttajien kanssa ja nautin kävelylenkeistä hautausmaan ympäri, rantaa pitkin Rajasaaren koirapuistoon tai Seurasaareen. Kun oli hellettä, huomasin intialaistuneeni niin etten ihan tiennyt minne katsoisi kun Väiskin kalliot ja nurmikentät oli täynnä uima-asuisia nuoria aurinkoa ottamassa tai vaan piknikillä. Eihän Chennaissa edes myydä bikineitä. Urheilukaupasta voi sentään ostaa sellaiset lahkeelliset Speedo-kokouikkarit Madras-klubin kuntouintia varten. Vaan oli se Väiskin puisto vinkeä näky. Onnellisia nuoria nauttimassa auringosta.

Rupattelen jatkuvasti talon asukkaiden kanssa vaikkei kaikki ilmeisesti haluaisi rupatella. Ei se minua haittaa. Minusta on vaikea päästä eroon. Tänään tutustuin talon 81-vuotiaaseen isännöitsijään joka oli käynyt Ratakadun Norssia samaan aikaan isäni kanssa. Kaikkea kivaa tuli siinä kivitalomme sisäpihalla juteltua. Ja kuulin talomme juoruja. Rakastan juoruja. Erotessamme herrasmies kiitteli kuinka on mukavaa tavata monipuolisesti asioihin perehtynyt fiksu ihminen joka osaa oikeasti keskustella. Jollain tavalla saan vieraat ihmiset puhumaan ja heille jää tunne että olemme keskustelleet henkevästi vaikka saattaa olla etten ole sanonut sanaakaan. Tällaisia me Tölikan kävyt olemme. Stadilaisia. Se vaan on kliffaa tsittaa Väiskin galtsil kun gimisti suulis lyysaa. Ei espoolaiset sitä tee. Istuvat kai siellä Ruduksenmäen, sen jätemäen, päällä ja ovat kovasti olevinaan helsinkiläisiä hienompia.

Rasisimia

Australiassa on ollut viime viikkoina useita intialaisiin opiskelijoihin kohdistuneita väkivaltatapauksia. Ensireaktiot olivat, että australialaiset ovat rasisteja ja tiedotusvälineet olivat tulvillaan syytöksiä siitä, että Australian viranomaiset eivät tee mitään intialaisten suojelemiseksi. Opiskelijajärjestöt uhkasivat opiskelijoiden joukkopaolla maasta ja Bollywoodin suurin ammattijärjestö julisti Australian boikottiin. Bollywoodin boikotilla ei varmaan olisi kummoistakaan vaikutusta Australian talouteen, mutta Australiassa on 100,000 intialaista opiskelijaa, joiden maksamilla lukukausimaksuilla on suuri merkitys Australian yliopistojen taloudelle.

Sittemmin on löydetty muitakin syitä näille väkivaltaisuuksille. The Hindussa oli laaja reportaasi, jossa haastateltiin eri alojen asiantuntijoita ja Australiassa opiskelevia nuoria. Johtopäätöksenä oli, että taustalla ei yleensä vaikuta olevan varsinainen rasismi. Pikemminkin se, että humalassa väkivaltaisuuteen taipuvaiset ongelmanuoret kohdistavat yleismaaimalliseen tapaan väkivaltansa poikkeaviin kohteisiin. Ja intialaiset opiskelijat, etenkin pojat, ovat hyvin erilaisia. He eristäytyvät muista opiskelijoista, kulkevat isoissa laumoissa (ehkä käsikädessä tai kaulakkain kuten täällä?), juttelevat kovaäänisesti omalla kielellään, pukeutuvat omituisesti. Jotkut haastatellut tytöt huomauttivatkin, että he eivät ole kuulleet yhdestäkään intialaista tyttöä kohdanneesta väkivaltaisuudesta. He arvelivat, että monessa tapauksessa intialaispojat ovat aiheuttaneet tilanteen itse käyttäytymällä epäasiallisesti paikallisia tyttöjä kohtaan.

Samassa yhteydessä on virinnyt keskustelu initalaisten omasta rasismista. On jotenkin hyvin “intialaista”, että monet ovat kyseenalaistaneet intialaisten oikeuden syyttää muita rasisimista kun Intiakin on rasistinen maa. Lehdissä on haastateltu Intiassa asuvia mustia, jotka ovat kertoneet heihin kohdistuvasta avoimesta rasismista. Samoin on tuotu esiin Intian joka paikassa näkyvä vaaleuden ihannointi. Televisio on täynnä mainoksia ihmeitätekevistä voiteista, joilla ihon värisävy saadaan jopa kolme värisävyä vaaleammaksi. Mainoksissa ei esiinny koskaan yhtään tummaa intialaista, avioliittomoituksissa haetaan ainoastaan vaaleita tai hyvin vaaleita kumppaneita. Kaikessa mediassa ylläpidetään käsitystä, että vaaleaihoisuus ja menestyus kulkevat käsikädessä. Tämä rajoittuu kuitenkin vain vaaleaihoisiin intialaisiin – eurooppalaiset ovt ihan suositeltavia ystäviä, joilla voi jopa kehuskella, mutta kukaan ei huolisi länsimaalaista puolisoa sukuunsa. Tummat intialaiset menestyvät vaaleita huonommin työelämässä ja avioliittomarkkinoilla, eikä heidän kannata haaveilla valokuvamallin tai filmitähden urasta. Kun valtaosa intialaisista on kuitenkin tummia, he eivät joudu kuitenkaan avoimen rasisimin kohteeksi. Toisin on koillisintialaisten laita. Näitä “aasialaisen” näköisiä nimitellään aivan yleisesti vinosilmiksi.

 

Ja onhan meidän tuijjottelummekin jonkulaista rasismia. En ole (vielä) kokenut sitä kovin häiritseväksi, mutta onhan se pohjimmiltaan sama kuin se, että suomalaisperhe pyytäisi tirskuen saada ottaa valokuva kotiseudulleen eksyneestä mustasta tai aasialaisesta.

 

View Full Album

 

 

 

Valkonaamat intialaisten albumeissa

Stalin vierailulla

Intialaiset nimet ovat usein vaikeita muistaa. Eilinen vieraamme Nokian teollisuuspuistossa oli poikkeus. Tamil Nadun Deputy Chief Minister eli varapääministeri – joka on sattumalta Chief Ministerin poika – on nimeltään Stalin. Kerrankin muistin vieraan nimen ilman mitään muistilappuja. Kuinka moni blogin lukijoista on ollut illallisella Stalinin kanssa? Edes unissaan.

MV Stalin syntyi kaimansa syntymävuonna, 1953. Ilmeisesti Stalin oli vielä silloin kunniassa, ainakin Intian vasemmiston keskuudessa. Eikä nimestä tunnu olevan edelleenkään haittaa intialaisessa politiikassa.

M. K. Stalin, newly-elected DMK deputy general secretary, seeking the blessings of the party president, M. Karunanidhi, at a general council meeting in Chennai on Monday. — Photo: K. Gajendran --- Mitäpä sitä turhaan mainitsemaan, että Stalin on Karunanindhin poika.

Isä Aurinkoinen, Mr Stalinin isä tyypillisimmillään.