Veljeni on monena jouluna antanut minulle kirjoja kuten "Oopperaa aloittelijoille", "Tärkeimmät elokuvaklassikot" yksinkertaisena kuvakirjana, "Theatre for Dummies". Veljeni käsitys minusta on tietenkin virheellinen. Olen kulttuurin suurkuluttaja.
Minulla on kaikki Agatha Christien dekkarit, paitsi ei niitä typeriä Tommy ja Tuppence-kirjoja. Kerään Maria Langin dekkareita. SaPo-sarja on yleensä mainio ja luotettava. Se kirjallisuudesta.
Mutta minulla, kuten meillä kaikilla, on omituisuutemme. Olen suppean tyypin modernien kulttielokuvien pauloissa: olen nähnyt kaikki Steven Segalin leffat vaikken pidä niistä lainkaan ja lukemattomia kevyehköjä amerikkalaisia nuorisoelokuvia. Nykyelokuvien suosikkini onkin "Not Another Teen Movie" jonka syvällisyyden ymmärtää vasta kun on nähnyt kaikki mahdolliset High School- ja College-elokuvat. Se nykytaiteesta.
Mutta ei veljeni, vaan lapseni antoivat minulle joululahjan jota rakastan. Tapio Rautavaaran "Kulkurin taival", levytykset vuosilta 1946-1979. Ja 256-sivuinen kirja jossa on kaikki Tapsasta. Reissumies, laulaja, olympiavoittaja, elokuvatähti. Mutta etenkin laulaja. Siihen nähden etten osaa laulaa, osaan ulkoa uskomattoman repertuaarin Tapsa Rautavaaran lauluja. Meillä lapset nukahtivat onnellisiin uniin kuunnellen vanhempiensa karheita tulkintoja "Päivänsäde ja menninkäinen" tai "Rosvo-Roope".
Ja nyt päästään Tauno Paloon. "Kaikki rakastavat" vuodelta 1935 on elokuva joka saa minut aina yksinkertaisesti iloiseksi. "SF-Paraati" vuodelta 1940 ja "Potkut sain"-laulu muistuttaa että kaikki aina järjestyy. Ja niinhän se järjestyykin. Kulkurin valssi sen todistaa. Kukaan ei koskaan ole nakellut niskojaan niin koppavasti kuin Ansa Ikonen rikkaan kartanon tyttärenä. Siihen se kulkurikin varmaan rakastui, vaikka lopulta paljastui paroniksi.
Olin tänään Kansallisteatterissa nauttimassa "Kulkurin laulut - Tauno Palo 100 vuotta". Voi olla että synnyin 30 vuotta liian myöhään. "Minnehän se keppi jäi?", "Jaksatko varmasti seistä?", "Anteeksi että rollaattori on näin tilaa vievä?" kuului lähtiessä takkeja jonottaessa. Tunsin itseni nuoreksi, menin takaisin katsomoon ja hain viimeisenä takkini.
Esitys alkoi Kulkurin valssilla. Ja päättyi Kulkurin valssiin. Koko katsomo yhtyi lauluun. Tietenkin itkin. Mutta en ollut ainoa.
2 kommenttia:
Hienoa, että pääsit kuin pääsitkin sinne. Luulin, että se oli joku Lääkäripäivien esitys, käydäänkö Lääkäripäivillä nykyään rollaattoreilla?
No ei ehkä ihan ... vaan on ne enempi Helsingin Lääkäripäivät ja helsinkiläiset pääsee teatteriin muulloinkin. Ja nyt taitaa olla talvitauko teattereissa.
Lähetä kommentti