Eläintarhassa

Chennaissa on Guindy Park, metsä keskellä kaupunkia. Ei mikään Central Park vaan oikea metsä. Ainakin luulen niin, en ole koskaan käynyt siellä. Kerran yritin, mutta kaikki portit olivat kiinni. Se oli sitä aikaa kun Babu oli tosi lyhytsanainen eikä spontaanin auttavainen ja sanoi minulle että puistoon ei pääse.

Tänään yritimme puistoon Mikon kanssa kaksistaan. Ajoimme puiston ympäri ja tosiaan, portit olivat kiinni. Kartan mukaan yhdessä nurkkauksessa on lasten eläintarha. Löysimmekin sen helposti koska portista velloi ihmisiä sisään niin paljon että oli väisteltävä niitä jo ajotiellä. Karttaa katsoen näytti että lasten eläintarhasta olisi kävely-yhteys varsinaiseen puistoon. Siis lasten eläintarhaan.

Auton pysäköinti pelotti Mikkoa, mutta kuten Manauksessakin, myös täältä löytyi auttajia ja opastajia. Auto asettui tyylikkäästi ahtaalle parkkipaikalle ja poistuminen tukittiin heti pysäköimällä toinen auto heti nokan eteen. Mutta kai joku meidät auttaa pois jos auttoi sisäänkin? Meidän auto on tuo täydellisesti jumitettu viininpunainen kärry.

"Kerrankin ollaan edullisessa paikassa" huomautti Mikko kun olimme maksaneet 15 senttiä autopaikasta, toiset 15 senttiä sisäänpääsystä ja vielä kolmannen 15 senttiä kamerankäyttömaksuna. Ei ainoastaan edullinen paikka vaan myös täysi. Perheet tulivat koko päiväksi eväiden kanssa puistoon. Perheitä ja sukuja, lapsia aivan tavattomasti! Kaikki parhaimmissaan.

Koska tämä nelipäiväinen Pongal on myös uuden vuoden alku, ensimmäisenä juhlapäivänä tehdään nuotio ja symbolisesti poltetaan vanha pois - poltetaan vanhoja vaatteita. Ja uuden alun symbolina kaikilla on uudet vaatteet. Siksi siis vaatekaupoissa oli ollut tungosta. Jotenkin tuo keskellä kuvaa selin seisova tyyppi kapri-shortseissaan ei ole kovin tyylikäs.

Eläintarhaan oli eksynyt vain kaksi kalpeanaamaa älyttömissä shortseissaan. Pienillä pojillakin oli tuliterät kultakirjaillut traditionaaliset juhla-asut. Yleensä lapsilla täälläkin on aivan tavallisia länsivaatteita, etenkin pojilla. Vaatteista huolimatta lasten riemu liukumäessä ja leikkikentällä oli ihan kuin missä maassa hyvänsä.

Ainoa poikkeus oli lasten avoimuus. Kättelimme lukemattomia pikkulapsia ja heidän vanhempiaan jotka halusivat tervehtiä ulkomaalaisia. Intiassa naiset eivät siis kättele... näin ainakin opaskirjat sanovat. Ehkä sitten Pongalin jälkimaininki kirvoitti äiditkin kättelemään. Hymyilemme monen perheen valokuvissa hienoissa asetelmissa. Eli kaikki seisovat tönkkönä ja luultavasti vain Mikko ja minä hymyilemme. Valokuviin tamilit tuntuvat suhtautuvan vakavasti ja hymyt irtoavat heti kuvan oton jälkeen. Eikä myöskään kosketeta toisia, suukottelu ja halaaminen on vierasta.

Kulttuurishokki toisensa jälkeen. Ensi Pongalina pukeudun toisin. Ostan jotain hienoa ja intialaista.