Hieman tässä tulee vainoharhaiseksi. Tämä puutarhaletkuasia josta olen nyt itse sanoutunut kokonaan irti ja sen käsittely on siirretty Salcompin kiinteistöstä vastaavalle kaverille.
Tamilin kieleen ympätään aika paljon englanninkielisiä sanoja joita tarkkaavainen kuuntelija voi napata ja niistä muodostaa omat johtopäätöksensä jotka osuvat oikeaan kenties noin 50%:sti. Mutta olen päätynyt siihen että toinen meidän vartijoistamme pelaa yhteen puutarhaletkuun paneutuneen putkimies-sähkömiehen kanssa. Tämä vartijamme on täysin kelvoton, joka vaihdetaan toiseen niin pian kuin vartiointiliikkeestä saadaan toinen tilalle. Sen lisäksi että vartija nukkuu niin sikeästi ettei herää ennenkuin häntä potkaisee - puhuttelut, ravistelut tai huutamiset eivät auta - käsittääkseni hän juo. Näillä voi tietenkin olla yhteyttä toisiinsä. Joka tapauksessa, juoppo vartija jonka saa vain potkimalla hereille kello yhdeksän aikaan illalla, ei ole valinnut oikeata ammattia itselleen. Vartijan kun olisi tarkoitus olla jotensakin valppaana koko yö.
Mutta vartijalla on lahjoja puutarha-asioihin. Hän osaa puhdistaa puutarhaletkun, toinen vartijoistamme ei osaa. Kuitenkin kerran kuukaudessa letku on tukossa. Puhdistusta vai tukkimista? Putkimies-sähkömies on kuulema jo ennen meitä kerran kuussa käynyt talossamme ja koko päivän puhdistanut letkun tukoksia, josta laskuttaa joka kerran. Ei hirveitä summia koskaan. Ja on hyvää pataa tämän nukkuvan vartijan kanssa.
Ehkä tosiaan olen vainoharhainen. Mutta en ole aivan tyhmä.
lauantai 31. tammikuuta 2009
perjantai 30. tammikuuta 2009
Vähän niinkuin Beatlesit...
... hurahtivat intialaiseen mietiskelyyn, kai minäkin olen sekoamassa. Kävin toissapäivänä Teosofisen yhdistyksen kansainvälisessä päämajassa, ja eilen aloitin joogan oman guruni kanssa.
Tosin menin Teosofisen yhdistykseen vain kävelemään ja ihailemaan heidän valtavaa ja kaunista puistoa.
Opaskirjoissa mainittu, kuvan kuuluisa Banyan-puu on Intian toiseksi suurin ja sen varjossa on tuhansia ihmisiä kokoontunut keskustelemaan teosofian teemoista.
Tiivistelmän teosofiasta luin ylioppilaskirjoituksiin yhtenä kirkkohistorian tärppinä. Enempää en ole siihen perehtynyt. Joogan kuvittelin olevan hyvää jumppaa joka pitää notkeana.
Intiassa kaikki on toisin. Pahaa aavistamattomana kuljin teosofien puistossa nauttien puhtaasta ilmasta, rauhasta ja roskattomasta ympäristöstä. Hiekoitettuja polkuja risteili idyllisesti sinne tänne. Jotain olisi pitänyt aavistaa kun jokainen vastaantuleva ihminen pysähtyi juttelemaan, kysymään mistä tulen ja tiesivät että Suomen Teosofinen Seura on perustettu 1900-luvun alussa ja kysyivät tunnettuja suomalaisia teosofeja. Enhän minä tiennyt mitään. Kohteliaasti sanoin etten ole asiaan perehtynyt ja siksi tulinkin nyt käymään.
Tämä vei minut entistä syvemmälle. Minut ohjattiin hiljentymään vitriinissä olevien alkuperäisten sanskriitiksi kirjoitettujen opusten eteen. Minua vartioiva nuori teosofinainen vaikutti alkuun kylmäkiskoiselta, mutta yhtäkkiä suli "Voi kuinka kauniin väristä kynsilakkaa sinulla on!". Kannattaa käydä manikyyrissä.
Sen jälkeen menin päämajan toimistoon, jossa uus-seelantilainen vanha, puoliksi kuuro nainen jonka olin jo tavannut puiston poluilla, esitteli tiloja minulle ja toiselle paikalle sattuneelle turistille. Tämä oli saksalainen lentoemäntä joka oli vakaumuksellinen teosofi, käynyt liikkeen perustajan Madame H.P. Blavatskyn haudallakin. Minulla on paha tapa yrittää osoittaa olevani perillä asioista joista en tiedä mitään ja kerroin että suomalainen Jukka Kuoppamäki on kuuluisa teosofipappi. En voinut olla tästä ihan varma, mutta molemmat naiset vaikuttivat tyytyväisiltä kun ilmeisen asiantuntevana osallistuin keskusteluun.
No, banyan-puu oli myrskyssä kärsinyt eikä ollut enää yhtenäinen, mutta kiva se oli nähdä. Puisto oli tosiaan hieno ja menen sinne mielelläni uudestaan kävelemään. En ole varma onko minusta teosofiksi.
Sitten joogaan. En ole vieläkään ilmoittautunut kuntosaliin koska odotamme jäsenyyttä Madras Klubiin. Jotain kuntoilua pitäisi tehdä. Kaikki täällä joogaavat. Ja jos asun Intiassa, onhan aika noloa jollen ole saanut edes alkeisopetusta joogasta. Etsin netistä joogakeskuksia, mutta lopulta löysin Global Adjustment-toimiston opaskirjasta muutamia joogakeskuksia joista valitsin lähimmän. "Yoga / Meditation / Chanting"
Paikka löytyi helposti. Kauas kadulle kaikui yksitoikkoinen puheen ja laulunsekotteinen joikuminen. Sisällä minut otettiin ystävällisesti kuiskaten vastaan ja kehoitettiin tulemaan opetushuoneeseen siksi aikaa kun tuo "chanting"-tunti loppuu. Kuuntelin joikaamista ja mietin joudunko samaan ja millä kielellä ja millä nuotilla vetäisen värssyt!
Tosin menin Teosofisen yhdistykseen vain kävelemään ja ihailemaan heidän valtavaa ja kaunista puistoa.
Opaskirjoissa mainittu, kuvan kuuluisa Banyan-puu on Intian toiseksi suurin ja sen varjossa on tuhansia ihmisiä kokoontunut keskustelemaan teosofian teemoista.Tiivistelmän teosofiasta luin ylioppilaskirjoituksiin yhtenä kirkkohistorian tärppinä. Enempää en ole siihen perehtynyt. Joogan kuvittelin olevan hyvää jumppaa joka pitää notkeana.
Intiassa kaikki on toisin. Pahaa aavistamattomana kuljin teosofien puistossa nauttien puhtaasta ilmasta, rauhasta ja roskattomasta ympäristöstä. Hiekoitettuja polkuja risteili idyllisesti sinne tänne. Jotain olisi pitänyt aavistaa kun jokainen vastaantuleva ihminen pysähtyi juttelemaan, kysymään mistä tulen ja tiesivät että Suomen Teosofinen Seura on perustettu 1900-luvun alussa ja kysyivät tunnettuja suomalaisia teosofeja. Enhän minä tiennyt mitään. Kohteliaasti sanoin etten ole asiaan perehtynyt ja siksi tulinkin nyt käymään.
Tämä vei minut entistä syvemmälle. Minut ohjattiin hiljentymään vitriinissä olevien alkuperäisten sanskriitiksi kirjoitettujen opusten eteen. Minua vartioiva nuori teosofinainen vaikutti alkuun kylmäkiskoiselta, mutta yhtäkkiä suli "Voi kuinka kauniin väristä kynsilakkaa sinulla on!". Kannattaa käydä manikyyrissä.
Sen jälkeen menin päämajan toimistoon, jossa uus-seelantilainen vanha, puoliksi kuuro nainen jonka olin jo tavannut puiston poluilla, esitteli tiloja minulle ja toiselle paikalle sattuneelle turistille. Tämä oli saksalainen lentoemäntä joka oli vakaumuksellinen teosofi, käynyt liikkeen perustajan Madame H.P. Blavatskyn haudallakin. Minulla on paha tapa yrittää osoittaa olevani perillä asioista joista en tiedä mitään ja kerroin että suomalainen Jukka Kuoppamäki on kuuluisa teosofipappi. En voinut olla tästä ihan varma, mutta molemmat naiset vaikuttivat tyytyväisiltä kun ilmeisen asiantuntevana osallistuin keskusteluun.
No, banyan-puu oli myrskyssä kärsinyt eikä ollut enää yhtenäinen, mutta kiva se oli nähdä. Puisto oli tosiaan hieno ja menen sinne mielelläni uudestaan kävelemään. En ole varma onko minusta teosofiksi.
Sitten joogaan. En ole vieläkään ilmoittautunut kuntosaliin koska odotamme jäsenyyttä Madras Klubiin. Jotain kuntoilua pitäisi tehdä. Kaikki täällä joogaavat. Ja jos asun Intiassa, onhan aika noloa jollen ole saanut edes alkeisopetusta joogasta. Etsin netistä joogakeskuksia, mutta lopulta löysin Global Adjustment-toimiston opaskirjasta muutamia joogakeskuksia joista valitsin lähimmän. "Yoga / Meditation / Chanting"
Paikka löytyi helposti. Kauas kadulle kaikui yksitoikkoinen puheen ja laulunsekotteinen joikuminen. Sisällä minut otettiin ystävällisesti kuiskaten vastaan ja kehoitettiin tulemaan opetushuoneeseen siksi aikaa kun tuo "chanting"-tunti loppuu. Kuuntelin joikaamista ja mietin joudunko samaan ja millä kielellä ja millä nuotilla vetäisen värssyt!
Tunti loppui eikä enää tarvinnut kuiskata. "Kuka on suosittelijasi tänne?" Joka paikkaan täällä yleensä tarvitaan suosittelijaa, sanoin avuttomasti että löysin osoitteen Global Adjustmentin kirjasta. Minut pyydettiin seuraavana päivänä tulemaan aamulla luennolle jonka jälkeen johtaja arvioi onko minusta joogaajaksi heille. Jotenkin sain ujutetuksi maagisen tiedon että olen lääkäri, jolla oli välitön positiivinen vaikutus. "Pidämme joogaopettajien kursseja täällä ja tarvitsisimme lääkärin puhumaan ihmisen fysiologiasta joogan kannalta, voisit sopia siihen?"
Seuraavana päivänä laitoin kirjavan kurta-tunikan ylleni ja menin joogaluennolle. Alussa oli samaa joikaamista. Onneksi kaikki eivät osanneet ulkoa pitkää laulua vaan lukivat kirjasta tekstin joka oli sanskriitin lisäksi myös länsiaakkosin. Luennon aihe oli nukkuminen. Täytyy myöntää että minua alkoikin nukuttaa. Luennon lopuksi oli hengitysharjoituksia joita eivät muutkaan oppilaat osanneet, joten ehkä paikka ei ole aivan hullu.
Puhuin johtajan kanssa joka hyväksyi minut, etenkin kun olen lääkäri, ja toi oman opettajani, Vijin paikalle. Käyn kerran viikossa tunnilla ja kotona teen harjoituksia joka päivä. Ihan hyvä näin.
Siis jooga ei tosiaankaan ole jumppaa. "Yoga" on sanskriittia ja tarkoittaa yhteyttä, laajemmin ihmisen mielen yhteyttä universumiin. En ole varma onko minusta tähän, mutta on mielenkiintoista katsoa mitä tässä on aloittanut. Joka tapauksessa miltei kaikki paikalliset - ainakin naapurimme - joogavat talojensa katolla aamulla auringonnousun aikaan. Ei mitään jumppaa vaan ilmeisesti enemmän mietiskelyä ja hengitysharjoituksia. Vaikuttaa hyvin rentouttavalta.
Seuraavana päivänä laitoin kirjavan kurta-tunikan ylleni ja menin joogaluennolle. Alussa oli samaa joikaamista. Onneksi kaikki eivät osanneet ulkoa pitkää laulua vaan lukivat kirjasta tekstin joka oli sanskriitin lisäksi myös länsiaakkosin. Luennon aihe oli nukkuminen. Täytyy myöntää että minua alkoikin nukuttaa. Luennon lopuksi oli hengitysharjoituksia joita eivät muutkaan oppilaat osanneet, joten ehkä paikka ei ole aivan hullu.
Puhuin johtajan kanssa joka hyväksyi minut, etenkin kun olen lääkäri, ja toi oman opettajani, Vijin paikalle. Käyn kerran viikossa tunnilla ja kotona teen harjoituksia joka päivä. Ihan hyvä näin.
Siis jooga ei tosiaankaan ole jumppaa. "Yoga" on sanskriittia ja tarkoittaa yhteyttä, laajemmin ihmisen mielen yhteyttä universumiin. En ole varma onko minusta tähän, mutta on mielenkiintoista katsoa mitä tässä on aloittanut. Joka tapauksessa miltei kaikki paikalliset - ainakin naapurimme - joogavat talojensa katolla aamulla auringonnousun aikaan. Ei mitään jumppaa vaan ilmeisesti enemmän mietiskelyä ja hengitysharjoituksia. Vaikuttaa hyvin rentouttavalta.
Kävin koulussa
Naapurini, ruotsalainen Lena on yleislääkäri kuten minäkin. Hän on ollut ilokseen koululääkärinä Little Lamb Schoolissa. Tämän koulun on perustanut ruotsalainen pariskunta - viisihenkinen perhe asuu koulurakennuksessa ja pellavapäiset ruotsalaislapset käyvät tietenkin perheen omaa koulua yhdessä 80 muun lapsen kanssa.
Koulun lapset tulevat varattomista kodeista joissa on puute ruoasta. Se mitä teimme Lenan kanssa oli enemmän kouluterveydenhoitajan kuin lääkärin työtä - pituus ja paino kasvukäyrille ja alipainoisille määrätään lisälounas, hampaat, sydän, silmät tarkistettiin. Kaikkien lapsien syntymäajoista ei ole tietoa joten hyvin pieni kymmenvuotias voikin oikeasti olla normaalikokoinen seitsenvuotias. Kaikki lapset eivät asu vanhempiensa luona eikä kaikkien vanhemmista ole ihan tietoakaan. Yleensä ovat kuitenkin jonkun sukulaisen hoivissa.
Koulu tarjoaa aamupalaksi banaanin ja maitoa, lisäksi on normaali riisivoittoinen intialainen lounas leipineen. Opetus on englanniksi ja tamiliksi. Koulussa on aina vapaaehtoistyöntekijöitä jonkun järjestön ja suorien kontaktien kautta. Ruotsalaisia opiskelijoita on tietenkin ollut eniten. Mutta opetus on vakituisten opettajien harteilla, ei vapaaehtoisten opiskelijoiden.
Lapset ovat innokkaita tulemaan lääkärin vastaanotolle. Lapsista on hauskaa ja hienoa kun heihin kiinnitetään huomiota ja lääkäri tutkii. Vaikka monelle aikaisemmat lääkärissäkäynnit ovat saattaneet olla kammottavia kokemuksia, varattomien lääkäreistä ei aina tiedä ovatko todella lääkäreitä. Joku lapsi valitti päänssärkyä ja pelkäsi hetkeä jolloin aivot eivät enää toimi. Tällaisen ennusteen hän oli joskus saanut. Toisella oli pieni syylä varpaassa ja lääkäri oli sanonut että se leviää vähitellen koko jalkaan eikä hän voi enää kävellä. On hyvä että pienille kerrotaan hurjia tarinoita satuina, mutta ei silti satuja heidän terveydestään. Se on liian pelottavaa.
Koulun lapset tulevat varattomista kodeista joissa on puute ruoasta. Se mitä teimme Lenan kanssa oli enemmän kouluterveydenhoitajan kuin lääkärin työtä - pituus ja paino kasvukäyrille ja alipainoisille määrätään lisälounas, hampaat, sydän, silmät tarkistettiin. Kaikkien lapsien syntymäajoista ei ole tietoa joten hyvin pieni kymmenvuotias voikin oikeasti olla normaalikokoinen seitsenvuotias. Kaikki lapset eivät asu vanhempiensa luona eikä kaikkien vanhemmista ole ihan tietoakaan. Yleensä ovat kuitenkin jonkun sukulaisen hoivissa.
Koulu tarjoaa aamupalaksi banaanin ja maitoa, lisäksi on normaali riisivoittoinen intialainen lounas leipineen. Opetus on englanniksi ja tamiliksi. Koulussa on aina vapaaehtoistyöntekijöitä jonkun järjestön ja suorien kontaktien kautta. Ruotsalaisia opiskelijoita on tietenkin ollut eniten. Mutta opetus on vakituisten opettajien harteilla, ei vapaaehtoisten opiskelijoiden.
Lapset ovat innokkaita tulemaan lääkärin vastaanotolle. Lapsista on hauskaa ja hienoa kun heihin kiinnitetään huomiota ja lääkäri tutkii. Vaikka monelle aikaisemmat lääkärissäkäynnit ovat saattaneet olla kammottavia kokemuksia, varattomien lääkäreistä ei aina tiedä ovatko todella lääkäreitä. Joku lapsi valitti päänssärkyä ja pelkäsi hetkeä jolloin aivot eivät enää toimi. Tällaisen ennusteen hän oli joskus saanut. Toisella oli pieni syylä varpaassa ja lääkäri oli sanonut että se leviää vähitellen koko jalkaan eikä hän voi enää kävellä. On hyvä että pienille kerrotaan hurjia tarinoita satuina, mutta ei silti satuja heidän terveydestään. Se on liian pelottavaa.
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Uusi näpsytin
Ostimme lauantaina universaalin kaukosäätimen - yksi ja sama näpsytin telkkarille, dvd-laitteelle ja kaikelle muulle. Jopa ilmastointilaitteelle. Chennaissa elektroniikka ja sähkölaitteet ostetaan Viveksiltä. Olen sieltä ostanut jo pölynimurin ja vesiboilerin. Kummallakin kerralla tuntui että myyjä oli etukäteen päättänyt minkä mallin aikoo minulle myydä ja siihen minä sitten päädyinkin.
Oikeastaan ostimme dvd-laitteen - sen jonka myyjä oli etukäteen meille päättänyt myydä - ja mukana tuli kaukosäädin. Näpsyttimien määrä alkoi harmittaa. Ihan kuten kännykän latureita työnnetään jokaisen ostetun kännykän mukaan... kodit pursuavat näpsyttimiä kuten latureita, niin että kun lähdetään matkalle, aina unohtaa ottaa laturin mukaan...
Niinpä päädyimme universaaliin kaukosäätimeen. Viveksillä on Logitechin kanssa sovittu että kotiin tulee mies asentamaan näpsyttimen. Palvelu luvattiin lauantaiksi. Emme uskoneet että joku todella tulisi lauantai-iltana eikä tullutkaan. Tuli soitto ja luvattiin tulla sunnuntaiaamuna. Sunnuntaina soitettiin että maanantaiaamuna kello 10 asennetaan näpsytin. Maanantaina ehdotettiin tiistaiaamua ja tiistaina keskiviikkoa. Joten tänä aamuna kun manageri salkkunsa kanssa todella saapui, olin hyvin häkeltynyt.
Nyt sattui niin että insinöörismies oli kielloistani huolimatta laittanut näpsyttimen toimivaksi jo maanantai-iltana. Minusta meidän piti odottaa asentajaa koska olemme varmasti maksaneet palvelusta. Mikon mielestä niin yksinkertaiseen juttuun ei tarvita asentajaa. Huomaa kyllä kumpi meistä on se toimeton kotonaolija jonka luona ramppaa kaikenkarvaista väkeä laittamassa paikkoja kuntoon.
Manager Mr. Kumar ei hätkähtänyt vaikka näpsytin toimi. Mr. Kumarin käynnin aikana kaapelikanavat olivat nurin eikä telkkarista näkynyt mitään. Kaikki säilyttivät kasvonsa. Nyt kanavat taas toimivat ja universaali näpsytin toimii mainiosti. On hienoa kun pöydällä on vain yksi näpsytin!
Oikeastaan ostimme dvd-laitteen - sen jonka myyjä oli etukäteen meille päättänyt myydä - ja mukana tuli kaukosäädin. Näpsyttimien määrä alkoi harmittaa. Ihan kuten kännykän latureita työnnetään jokaisen ostetun kännykän mukaan... kodit pursuavat näpsyttimiä kuten latureita, niin että kun lähdetään matkalle, aina unohtaa ottaa laturin mukaan...
Niinpä päädyimme universaaliin kaukosäätimeen. Viveksillä on Logitechin kanssa sovittu että kotiin tulee mies asentamaan näpsyttimen. Palvelu luvattiin lauantaiksi. Emme uskoneet että joku todella tulisi lauantai-iltana eikä tullutkaan. Tuli soitto ja luvattiin tulla sunnuntaiaamuna. Sunnuntaina soitettiin että maanantaiaamuna kello 10 asennetaan näpsytin. Maanantaina ehdotettiin tiistaiaamua ja tiistaina keskiviikkoa. Joten tänä aamuna kun manageri salkkunsa kanssa todella saapui, olin hyvin häkeltynyt.
Nyt sattui niin että insinöörismies oli kielloistani huolimatta laittanut näpsyttimen toimivaksi jo maanantai-iltana. Minusta meidän piti odottaa asentajaa koska olemme varmasti maksaneet palvelusta. Mikon mielestä niin yksinkertaiseen juttuun ei tarvita asentajaa. Huomaa kyllä kumpi meistä on se toimeton kotonaolija jonka luona ramppaa kaikenkarvaista väkeä laittamassa paikkoja kuntoon.
Manager Mr. Kumar ei hätkähtänyt vaikka näpsytin toimi. Mr. Kumarin käynnin aikana kaapelikanavat olivat nurin eikä telkkarista näkynyt mitään. Kaikki säilyttivät kasvonsa. Nyt kanavat taas toimivat ja universaali näpsytin toimii mainiosti. On hienoa kun pöydällä on vain yksi näpsytin!
tiistai 27. tammikuuta 2009
Välillä ottaa pannuun
Kaikki ottaa päähän, ihan pienetkin jutut. Sellaista se toimettoman elämä vieraassa maassa on. Eilen elämä hymyili ja oli hienoa käydä katsomassa tuhatvuotisia temppeleitä, tänään taas ei.
Aamulla olisin halunnut vain olla tietsikan ääressä ja tuijottaa netistä mitä hyvänsä. Mutta Vijaya tuli jo yhdeksältä eikä puoli kymmeneltä niinkuin yleensä ja alkoi heti motkottaa puutarhaletkusta. En ymmärtänyt yhtään mitään. Viikonloppuna vartija näytti ettei puutarhaletkusta tule vettä vaikka pumppu toimii. Tarkistinkin sen silloin. Minusta pumpun moottori pihisi pienellä äänellä ja vika oli ennemmin pumpussa kuin letkussa. Sain jonkun Jayan käyntikortin käteeni, jolle kuulema pitää soittaa aina kun vesiletku ei toimi eikä puutarhan kastelija voi kastella kukkasia.
Soitin Jayalle mutta en uskonut että minua ymmärrettiin. Minä en ainakaan ymmärtänyt. Vaan eilen tämä putkimies-sähkömies Jaya oli käynyt ja ilmeisesti on tulossa uudestaan huomenna. Edelleenkään en tiedä mistä on kyse. Laskua ei työnnetty maksettavaksi, joten sanoin että antaa olla. Jos vettä tulee, niin hieno juttu. Eikä minua kiinnosta jos Jaya tulee huomenna.
Sitten meille hyökkäsi puuseppä sen lipevästi hymyilevän managerinsa kanssa. He olivat olleet eilen poraamassa seiniin reikiä, ripustamassa tauluja. Osa tauluista on mielenkiintoisissa asetelmissa vaikka näytimme tarkkaan miten taulut laitetaan. Ja taas piti tarkistaa kaikki poranreiät. Olin totaalisesti tauluihin kyllästynyt, mitä niitä enää katsomaan.
Kylppäriin piti laittaa uusi peili. Sitä on puuhattu tässä viikko. Voiko entisen kaakelitasoon upotetun peilin poistaa ja laittaa samanlaisen tilalle? Sanoin jo alkuun että tehdään entistä peiliä hieman suurempi peili ja ripustetaan vanhan päälle ja sillä selvä. Nyt kuulin pitkän selityksen kuinka vanhaa peiliä ei voi ottaa pois ja kannattaa ripustaa uusi! Enkö minä sen jo sanonut? Sitten pohditaan peilin kehyksen väriä, jaaritusta, jaaritusta.
Kylppärin laatikoista lähti viikolla kaksi nuppia irti, rikki mitä rikki. Pyysin vaihtamaan kaikki kahdeksan nuppia uusiksi. Managerin ystävällä on nuppikauppa. Sieltä oli etsitty kahta samanlaista nuppia. Melkein samanlaiset löytyi. Sanoin etten halua melkein samanlaisia, kaikki uusiksi.
- "Lasiset pyöreät nupit?" Ei, ei, inhoan niitä lasisia,
- "Tuo kahdeksan valkoista nuppia."
- "Jos kuitenkin tuon ne kaksi lasista kun ne ovat melkein samanlaiset"
Luulen että puusepän managerin ystävällä ei vain ole kahdeksaa samanlaista laatikonnuppia. Täällä käy usein niin. Ei voi valita. Haluisin siniset matot keittiöön tiskialtaan alle, mutta tulin vauhdikkaiden pinkki-kelta-vinoraitaisten mattojen kanssa kotiin. Ne sattui olemaan ainoat kaksi samanlaista. Ja kaupassa ihmetellään kun pyydän yksivärisiä. Miten joku voi haluta yksiväristä?
- "Madam... jos on aikaa, ... tämä taulu..." "Kehykset voisi korjata ja maalata". "Madam, nuo portaat...". En aavistanutkaan kuinka rempallaan meillä on kaikki. "Nyt riittää. Portaat ovat hyvät eikä seiniä maalata!" Kotona joutilaana olo onkin työlästä! "Madam, vartijat tarvitsevat uuden vihkon johon kirjaavat vieraat", "Madam, puutarhuri tuli vasta kello 10 eikä yhdeksältä", "Madam, matto ei tullut pesulassa puhtaaksi", "Madam, puutarhuri tarvitsee tikkaat, voiko antaa nämä", "Madam, paitoja ei voi viedä silitettäväksi tänään, poika on vasta huomenna paikalla", "Madam, voinko ostaa munia, niitä ei ole yhtään".
Ai niin. Kävi ilmi ettei tauluja ripustanut iskuporakoneen käyttäjä ollutkaan puuseppä vaan putkimies. Puuseppä ei osaa käyttää iskuporakonetta. Maksoin taulujen ripustamisesta 15 euroa josta puolet oli iskuporakoneen vuokra. En jaksanut tinkiä hinnasta vaikka tiesin että ainakin sen puolikkaan verran oli liikaa.
Aamulla olisin halunnut vain olla tietsikan ääressä ja tuijottaa netistä mitä hyvänsä. Mutta Vijaya tuli jo yhdeksältä eikä puoli kymmeneltä niinkuin yleensä ja alkoi heti motkottaa puutarhaletkusta. En ymmärtänyt yhtään mitään. Viikonloppuna vartija näytti ettei puutarhaletkusta tule vettä vaikka pumppu toimii. Tarkistinkin sen silloin. Minusta pumpun moottori pihisi pienellä äänellä ja vika oli ennemmin pumpussa kuin letkussa. Sain jonkun Jayan käyntikortin käteeni, jolle kuulema pitää soittaa aina kun vesiletku ei toimi eikä puutarhan kastelija voi kastella kukkasia.
Soitin Jayalle mutta en uskonut että minua ymmärrettiin. Minä en ainakaan ymmärtänyt. Vaan eilen tämä putkimies-sähkömies Jaya oli käynyt ja ilmeisesti on tulossa uudestaan huomenna. Edelleenkään en tiedä mistä on kyse. Laskua ei työnnetty maksettavaksi, joten sanoin että antaa olla. Jos vettä tulee, niin hieno juttu. Eikä minua kiinnosta jos Jaya tulee huomenna.
Sitten meille hyökkäsi puuseppä sen lipevästi hymyilevän managerinsa kanssa. He olivat olleet eilen poraamassa seiniin reikiä, ripustamassa tauluja. Osa tauluista on mielenkiintoisissa asetelmissa vaikka näytimme tarkkaan miten taulut laitetaan. Ja taas piti tarkistaa kaikki poranreiät. Olin totaalisesti tauluihin kyllästynyt, mitä niitä enää katsomaan.
Kylppäriin piti laittaa uusi peili. Sitä on puuhattu tässä viikko. Voiko entisen kaakelitasoon upotetun peilin poistaa ja laittaa samanlaisen tilalle? Sanoin jo alkuun että tehdään entistä peiliä hieman suurempi peili ja ripustetaan vanhan päälle ja sillä selvä. Nyt kuulin pitkän selityksen kuinka vanhaa peiliä ei voi ottaa pois ja kannattaa ripustaa uusi! Enkö minä sen jo sanonut? Sitten pohditaan peilin kehyksen väriä, jaaritusta, jaaritusta.
Kylppärin laatikoista lähti viikolla kaksi nuppia irti, rikki mitä rikki. Pyysin vaihtamaan kaikki kahdeksan nuppia uusiksi. Managerin ystävällä on nuppikauppa. Sieltä oli etsitty kahta samanlaista nuppia. Melkein samanlaiset löytyi. Sanoin etten halua melkein samanlaisia, kaikki uusiksi.
- "Lasiset pyöreät nupit?" Ei, ei, inhoan niitä lasisia,
- "Tuo kahdeksan valkoista nuppia."
- "Jos kuitenkin tuon ne kaksi lasista kun ne ovat melkein samanlaiset"
Luulen että puusepän managerin ystävällä ei vain ole kahdeksaa samanlaista laatikonnuppia. Täällä käy usein niin. Ei voi valita. Haluisin siniset matot keittiöön tiskialtaan alle, mutta tulin vauhdikkaiden pinkki-kelta-vinoraitaisten mattojen kanssa kotiin. Ne sattui olemaan ainoat kaksi samanlaista. Ja kaupassa ihmetellään kun pyydän yksivärisiä. Miten joku voi haluta yksiväristä?
- "Madam... jos on aikaa, ... tämä taulu..." "Kehykset voisi korjata ja maalata". "Madam, nuo portaat...". En aavistanutkaan kuinka rempallaan meillä on kaikki. "Nyt riittää. Portaat ovat hyvät eikä seiniä maalata!" Kotona joutilaana olo onkin työlästä! "Madam, vartijat tarvitsevat uuden vihkon johon kirjaavat vieraat", "Madam, puutarhuri tuli vasta kello 10 eikä yhdeksältä", "Madam, matto ei tullut pesulassa puhtaaksi", "Madam, puutarhuri tarvitsee tikkaat, voiko antaa nämä", "Madam, paitoja ei voi viedä silitettäväksi tänään, poika on vasta huomenna paikalla", "Madam, voinko ostaa munia, niitä ei ole yhtään".
Ai niin. Kävi ilmi ettei tauluja ripustanut iskuporakoneen käyttäjä ollutkaan puuseppä vaan putkimies. Puuseppä ei osaa käyttää iskuporakonetta. Maksoin taulujen ripustamisesta 15 euroa josta puolet oli iskuporakoneen vuokra. En jaksanut tinkiä hinnasta vaikka tiesin että ainakin sen puolikkaan verran oli liikaa.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Kierrätyksestä vielä
Meillä on talon takanurkalla oveton varasto jossa me emme säilytä mitään. Muuttaessamme luulin että sinne viedään roskat, mutta vietyäni sinne ensimmäisinä päivinä täyden roskapussin, huomasin että vartija oli kiikuttanut roskat pois. Meidän roskis on talon toisella takanurkalla. Vartijat istuvat siellä roskiksen puolella mutta talon etunurkalla. Kun vien roskat ulos avaan etuoven, vartija ei näe minua mutta kuulee että ovi avautui ja pomppaa nurkan takaa esille virkalakkiaan asetellen. Jos minulla on roskapussi kädessä, vartija kävelee luokseni hakemaan roskat ja vie ne sinne takanurkan roskapönttöihin. Roskäkeräys on kahdesti päivässä mikä onkin hyvä jatkuvan lämmön kaupungissa.
Varastoon viedään pahvilaatikot, kartongit ja vanhat sanomalehdet. Ihmettelin mihin niitä oikein säästetään kunnes joku päivä Vijaya tuli kertomaan että varasto on aivan täynnä, voiko hän tilata miehen hakemaan laatikot. Mielestäni se oli loistava idea, vaikka sinänsä jätepaperi ei varastossa haittaa minua, enhän koskaan käy siellä.
Kauppaan lähtiessäni näin portillamme jätepaperimiehen taittelemassa laatikoita ja käärepahveja siisteihin nippuihin, työnnettävät kärryt oli kadulla. Huolellista työtä.
Tulin takaisin ja Vijaya toi minulle voitonriemuisena 80 rupiaa, 1.25 euroa.
- "Mistä tämä raha on?"
- "Laatikot ja sanomalehdet, näin paljon!"
Kuten muinoin Suomessakin, jätepaperista maksetaan. Mutta sitä ei tarvitse itse kärrätä hylätyissä lastenvaunuissa kuten minä tein lapsena. Täällä jätepaperinkeräys ja -myynti on ammattimiehen työtä.
Mietin hetken annanko Vijayan pitää rahat, hänhän ne oli ansainnutkin. Mutta samantien oivalsin jotain tärkeää. Pahvit olivat minun omaisuuttani ja ne myytiin minun luvallani, joten rahatkin ovat minun. En voi suhtautua huolettomasti omaisuuteeni tai etenkään rahaan vain sen vuoksi että yksi euro suomalaisittain ei ole suuri summa.
Varastoon viedään pahvilaatikot, kartongit ja vanhat sanomalehdet. Ihmettelin mihin niitä oikein säästetään kunnes joku päivä Vijaya tuli kertomaan että varasto on aivan täynnä, voiko hän tilata miehen hakemaan laatikot. Mielestäni se oli loistava idea, vaikka sinänsä jätepaperi ei varastossa haittaa minua, enhän koskaan käy siellä.
Kauppaan lähtiessäni näin portillamme jätepaperimiehen taittelemassa laatikoita ja käärepahveja siisteihin nippuihin, työnnettävät kärryt oli kadulla. Huolellista työtä.
Tulin takaisin ja Vijaya toi minulle voitonriemuisena 80 rupiaa, 1.25 euroa.
- "Mistä tämä raha on?"
- "Laatikot ja sanomalehdet, näin paljon!"
Kuten muinoin Suomessakin, jätepaperista maksetaan. Mutta sitä ei tarvitse itse kärrätä hylätyissä lastenvaunuissa kuten minä tein lapsena. Täällä jätepaperinkeräys ja -myynti on ammattimiehen työtä.
Mietin hetken annanko Vijayan pitää rahat, hänhän ne oli ansainnutkin. Mutta samantien oivalsin jotain tärkeää. Pahvit olivat minun omaisuuttani ja ne myytiin minun luvallani, joten rahatkin ovat minun. En voi suhtautua huolettomasti omaisuuteeni tai etenkään rahaan vain sen vuoksi että yksi euro suomalaisittain ei ole suuri summa.
lauantai 24. tammikuuta 2009
Yritteliäisyys kunniaan
Kerroin aiemmin paikallisesta silitysbisneksestä. Luulen että sellaista bisnestä mitä ei ole Intiassa, ei ole keksitty.
Antti oli koululaisena Amerikassa vaatekaupan myyjänä. Amerikassahan saa palauttaa kaiken ostamansa. Selitykseksi riittää vaikka "en tarvitse tätä enää". Antin mukaan kauppaan kertyi valtavat määrät käytettyä tavaraa. Säästäväiset äidit palauttivat lapsille pieneksi jääneet vaatteet ja vaihtoivat ne uusiin sopivan kokoisiin, palauttaakseen ne taas vuoden kuluttua kun lapset olivat taas kasvaneet. Jos käytetyt vaatteet olivat hyväkuntoisia, ne laitettiin tankoon josta ne myytiin vaikka dollarilla. Kaikkea ei saatu myytyä. Mitä myymättömille roippeille tapahtui?
Fast Fashions-hovihankkijamme on toisessa kerroksessa FASHIONS-teksin kohdalla. Kiivetään ahtaat epäilyttävän näköiset portaat ylös ja kauppa löytyy. Ensi käynnillä tämä rakennuskin kieltämättä vaikutti hieman epäilyttävältä.
Olen varma että monet Philadelphiassakin kauppaan palautetut vaatteet päätyvät Intiaan ja lopulta Mikolle ja minulle. Chennain länsimaalaiset tuntevat Fast Fashions-kaupan josta saa halpoja länsivaatteita. Kauppaan ei ihan äkkiseltään eksyisi, se näyttää lähinnä rääsyvarastolta, mutta kun siellä on muutaman kerran asioinut, toteaa että myyjät ovat tehokkaita ja asiantunteviä vaatteita pursuavassa noin kymmenen neliömetrin kokoisessa kaupassa ja kaupan valikoima loistava.
Minä Fast Fashions-paidassa, Amerikasta ostetuissa capreissa ja Suomesta ostetuissa sandaaleissa. Paita on kieltämättä tässä tyylikkäin vaatteeni.
Mikko on ostanut yli kymmenet housut Fast Fashionista. Kaikki tunnettuja amerikkalaisia merkkejä - Timberland, Calvin Klein, Banana Republic. Housuostoksiin on upotettu rahaa yhteensä noin 20 euron verran. Kannattaa ostaakerralla enemmän sillä koskaan ei voi olla ihan varma kuinka pitkään ne ovat kelvolliset. Jotkut housut voivat olla aivan uudet, jotkut aivan uuden näköiset. Kuten käytettyjä autoja tuunataan, ikääntyviä näyttelijöitä ehostetaan, Intiassa vaatteet voivat ikäänkuin syntyä uudelleen. Ostaessa sitä ei voi tietää. Intialaiset ovat mestareita korjaamaan mitä vain. Ja me olemme tyylikkäitä, tyytyväisia Fast Fashion-asiakkaita.
Antti oli koululaisena Amerikassa vaatekaupan myyjänä. Amerikassahan saa palauttaa kaiken ostamansa. Selitykseksi riittää vaikka "en tarvitse tätä enää". Antin mukaan kauppaan kertyi valtavat määrät käytettyä tavaraa. Säästäväiset äidit palauttivat lapsille pieneksi jääneet vaatteet ja vaihtoivat ne uusiin sopivan kokoisiin, palauttaakseen ne taas vuoden kuluttua kun lapset olivat taas kasvaneet. Jos käytetyt vaatteet olivat hyväkuntoisia, ne laitettiin tankoon josta ne myytiin vaikka dollarilla. Kaikkea ei saatu myytyä. Mitä myymättömille roippeille tapahtui?
Fast Fashions-hovihankkijamme on toisessa kerroksessa FASHIONS-teksin kohdalla. Kiivetään ahtaat epäilyttävän näköiset portaat ylös ja kauppa löytyy. Ensi käynnillä tämä rakennuskin kieltämättä vaikutti hieman epäilyttävältä.Olen varma että monet Philadelphiassakin kauppaan palautetut vaatteet päätyvät Intiaan ja lopulta Mikolle ja minulle. Chennain länsimaalaiset tuntevat Fast Fashions-kaupan josta saa halpoja länsivaatteita. Kauppaan ei ihan äkkiseltään eksyisi, se näyttää lähinnä rääsyvarastolta, mutta kun siellä on muutaman kerran asioinut, toteaa että myyjät ovat tehokkaita ja asiantunteviä vaatteita pursuavassa noin kymmenen neliömetrin kokoisessa kaupassa ja kaupan valikoima loistava.
Minä Fast Fashions-paidassa, Amerikasta ostetuissa capreissa ja Suomesta ostetuissa sandaaleissa. Paita on kieltämättä tässä tyylikkäin vaatteeni.Mikko on ostanut yli kymmenet housut Fast Fashionista. Kaikki tunnettuja amerikkalaisia merkkejä - Timberland, Calvin Klein, Banana Republic. Housuostoksiin on upotettu rahaa yhteensä noin 20 euron verran. Kannattaa ostaakerralla enemmän sillä koskaan ei voi olla ihan varma kuinka pitkään ne ovat kelvolliset. Jotkut housut voivat olla aivan uudet, jotkut aivan uuden näköiset. Kuten käytettyjä autoja tuunataan, ikääntyviä näyttelijöitä ehostetaan, Intiassa vaatteet voivat ikäänkuin syntyä uudelleen. Ostaessa sitä ei voi tietää. Intialaiset ovat mestareita korjaamaan mitä vain. Ja me olemme tyylikkäitä, tyytyväisia Fast Fashion-asiakkaita.
Vaatimattomuus ei kaunista
Suomalainen on tottunut olemaan vaatimaton koska vaatimattomuus kaunistaa. Värejä pursuavassa Chennaissa ei tule lainkaan mieleen että harmaavarpunen olisi linnuista kaunein. Intian kansallislintu on riikinkukko. Kaikki mitä riikinkukosta tulee mieleen, sopii varmasti Intiaan.
Mikon töissä ei tule koskaan ongelmaa löytää vapaaehtoista esittämään jotain. Kukaan ei kursaile "enhän minä". Kaikki haluavat esiintyä ja loistaa. Jopa jaaritella niin että suomalainen pitkästyy. Siis asiaan jo:
Kävimme katsomassa ratsastustallia jossa kenties voisimme jatkaa Brasiliassa aloitettua harrastustamme. Vaikka Chennain ilma ainakin tällä hetkellä on paljon Manauksen ilmaa kylmempi, täällä ratsastetaan aamun viileydessä kello kuudesta alkaen. Aamuseitsemältä lauantaina oli yksi ratsastaja kentällä. Mies tervehti meitä tamiliksi ja vastasimme englanniksi. Kyselimme niitä näitä tallista ja muutaman minuutin kuluttua mies esitteli itsensä, Diwakar, näyttelijä. "Olen kuuluisa näyttelijä, esiinnyn elokuvissa ja televisiossa paljon. Nimeni on Diwakar, se tarkoittaa aurinkoa."
Minulle ei tullut mieleenikään esitellä itseäni "Karina, Suomen paras lääkäri" tai edes "Karina, lääkäri", vaikka ammattina lääkäri on Intiassa erittäin arvostettu. Eikä Mikkokaan kerskunut olevansa diplomi-insinööri. Harmaana suomalaisena sitä kai hieman lyyhistyy täysin tuntemattomankin kuuluisuuden edessä.
Olimme ilmeisesti oikealla tavalla vaikuttuneita ja saimme näyttelijältä paljon hyvää tietoa tallista ja juttelimme pitkään. Autossa kysyimme Babulta oliko mies todella näyttelijä. "Kyllä, Sir, kuuluisa komedianäyttelijä, hyvin kuuluisa, Sir."
Voi olla että palattuani Intiasta Suomeen pukeudun riikinkukon väreihin, loistan ja kannan kultakoruni uljaasti enkä nöyristele ketään. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia.
Mikon töissä ei tule koskaan ongelmaa löytää vapaaehtoista esittämään jotain. Kukaan ei kursaile "enhän minä". Kaikki haluavat esiintyä ja loistaa. Jopa jaaritella niin että suomalainen pitkästyy. Siis asiaan jo:
Kävimme katsomassa ratsastustallia jossa kenties voisimme jatkaa Brasiliassa aloitettua harrastustamme. Vaikka Chennain ilma ainakin tällä hetkellä on paljon Manauksen ilmaa kylmempi, täällä ratsastetaan aamun viileydessä kello kuudesta alkaen. Aamuseitsemältä lauantaina oli yksi ratsastaja kentällä. Mies tervehti meitä tamiliksi ja vastasimme englanniksi. Kyselimme niitä näitä tallista ja muutaman minuutin kuluttua mies esitteli itsensä, Diwakar, näyttelijä. "Olen kuuluisa näyttelijä, esiinnyn elokuvissa ja televisiossa paljon. Nimeni on Diwakar, se tarkoittaa aurinkoa."
Minulle ei tullut mieleenikään esitellä itseäni "Karina, Suomen paras lääkäri" tai edes "Karina, lääkäri", vaikka ammattina lääkäri on Intiassa erittäin arvostettu. Eikä Mikkokaan kerskunut olevansa diplomi-insinööri. Harmaana suomalaisena sitä kai hieman lyyhistyy täysin tuntemattomankin kuuluisuuden edessä.
Olimme ilmeisesti oikealla tavalla vaikuttuneita ja saimme näyttelijältä paljon hyvää tietoa tallista ja juttelimme pitkään. Autossa kysyimme Babulta oliko mies todella näyttelijä. "Kyllä, Sir, kuuluisa komedianäyttelijä, hyvin kuuluisa, Sir."
Voi olla että palattuani Intiasta Suomeen pukeudun riikinkukon väreihin, loistan ja kannan kultakoruni uljaasti enkä nöyristele ketään. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Paidan silitys
Mikko on silittänyt lukemattomia miesten paitoja eikä tiedä tylsempää hommaa. Nyt olemme siten etuoikeutettuja asuessamme halvan työvoiman maassa, että meillä on kotiapulainen joka on silittänyt vaatteemme. Mutta Vijaya tekee paljon muutakin. Ja vaikka Vijaya on koko ajan hyvin touhukas, välillä ihmettelen ettei talo kiiltele puhtautta ja kaapit pullistele silitettyjä puhtaita vaatteita. Meidän kaikkien ajalla on tapana kulua sellaiseen mitä on vaikea määritellä. Esimerkiksi vartijoiden ja taloon piipahtavien erilaisten korjausmiesten teenkeittoon kuluu aikaa.
Teestä nousi taannoin pientä kuohuntaa. Vartijamme kävivät läheisessä teehuoneessa juomassa teensä. Siellä alettiin ihmetellä mikä on sellainen talo jossa ei teetä tarjota, kuten kaikissa naapuritaloissa tehdään. Vartijat puhuivat Vijayalle, Vijaya minulle ja minä oitis myönsin teetarjoilun luontaisetuna palkan päälle. Teenkeitto on taidetta. Ensin keitetään kattilassa maito jossa on kademumman siemeniä mausteena. Sitten lisätään teelehdistä haudutettu tee ja sokeri. Hyvin makea juoma kaadetaan siivilän läpi mukeihin (mieluummin alumiinikippoihin, mutta meillä on vain laseja) ja tarjoillaan. Teetä juodaan useampi kuppi päivässä. Tällainen tee on muuten herkullista. En osaa sitä tehdä, mutta kun sitä kotonani jatkuvasti keitellään, saan minäkin osuuteni. Vaikka siinä käytetäänkin "vartijoiden maitoa" eikä "saar'in maitoa". Vartijoiden maito on halvempaa tuoremaitoa, "saar" on Mikko, ja jostain syystä iskukuumennettu maito - jota myös minä laitan kahviini - on "saar milk". Nämä ovat tarkkoja juttuja.
Mutta silitykseen. Eräs Kanadan-intialainen kertoi että heillä käytetään miesten paitojen silityspalvelua, joka maksaa 2.5 rupiaa per paita. Vijaya ei ole kovin ehtiväinen Mikon paitojen silityksessä joten pyysin Vijayaa tutkimaan millaista silitysjälkeä meidän läheltä saisi. No, Vijaya meni murheelliseksi "Tiedän että silitän huonosti". Voi, eihän tässä moitteesta ole kyse, silitys on hyvää, mutta talo on iso ja on paljon työtä. Silittäminen vie aikaa, voisi ainakin kokeilla.
Kadunkulmissa on miehiä joilla on silityslauta ja -rauta. He hakevat silitettävät vaatteet kotoa ja tuovat sileinä takaisin. Yksinkertainen palvelu joka sopii lämpimään ilmastoon aikana jolloin ei sada. Busineksen voi pystyttää mihin vaan missä on tilaa ja potentiaalisia asiakkaita.
Kokeilimme eilen varovasti neljän paidan kanssa. Nuori mies on toimessa iltapäivisin, haki meiltä henkareihin ripustetut paidat ja toi ne samoissa henkareissa, ilman turhia pesuloiden suosimia muovisuojuksia. Matkahan on vain 50 metriä. Maksoin 12 rupiaa. Siis koska asumme kalliimmalla alueella, maksamme 3 rupiaa per paita. Silitysjälki oli erinomaista, vaikka tärkkiä ei ollutkaan käytetty.
Vijaya hallitsee kodinhoidon ja silityksenkin, mutta ulkoistettu miesten paitojen silityspalvelu ei liene huono juttu. Suosimme paikallista yksityisyritteliäisyyttä ja nuoren miehen businestä. Molemmat voitamme. Jos Mikko käyttää joka arkipäivä yhden paidan, se on 20 paitaa kuukaudessa. Jos laskemme paitakuukausia olevan vaikka kymmenen vuodessa, puhtaiden silitettyjen paitapäivien määrä on 200. Ja kun yhden paidan silitys maksaa 3 rupiaa, 200 paidan silitys maksaa 600 rupiaa. Se on nykyisellä kurssilla 9.4 euroa.
Alle kymmenellä eurolla vuodessa tuemme nuoren miehen businestä. Se ei ole riistoa. Se on hyvää, motivoivaa kehitysapua ja yksitysyritteliäisyyden tukemista. Voisimme maksaa enemmän, mutta pitäydymme paikalliseen taksaan. Jos maksan enemmän, muut silittäjät nostavat hintoja ja lopulta voi olla että menettävät asiakkaansa ja työnsä.
Teestä nousi taannoin pientä kuohuntaa. Vartijamme kävivät läheisessä teehuoneessa juomassa teensä. Siellä alettiin ihmetellä mikä on sellainen talo jossa ei teetä tarjota, kuten kaikissa naapuritaloissa tehdään. Vartijat puhuivat Vijayalle, Vijaya minulle ja minä oitis myönsin teetarjoilun luontaisetuna palkan päälle. Teenkeitto on taidetta. Ensin keitetään kattilassa maito jossa on kademumman siemeniä mausteena. Sitten lisätään teelehdistä haudutettu tee ja sokeri. Hyvin makea juoma kaadetaan siivilän läpi mukeihin (mieluummin alumiinikippoihin, mutta meillä on vain laseja) ja tarjoillaan. Teetä juodaan useampi kuppi päivässä. Tällainen tee on muuten herkullista. En osaa sitä tehdä, mutta kun sitä kotonani jatkuvasti keitellään, saan minäkin osuuteni. Vaikka siinä käytetäänkin "vartijoiden maitoa" eikä "saar'in maitoa". Vartijoiden maito on halvempaa tuoremaitoa, "saar" on Mikko, ja jostain syystä iskukuumennettu maito - jota myös minä laitan kahviini - on "saar milk". Nämä ovat tarkkoja juttuja.
Mutta silitykseen. Eräs Kanadan-intialainen kertoi että heillä käytetään miesten paitojen silityspalvelua, joka maksaa 2.5 rupiaa per paita. Vijaya ei ole kovin ehtiväinen Mikon paitojen silityksessä joten pyysin Vijayaa tutkimaan millaista silitysjälkeä meidän läheltä saisi. No, Vijaya meni murheelliseksi "Tiedän että silitän huonosti". Voi, eihän tässä moitteesta ole kyse, silitys on hyvää, mutta talo on iso ja on paljon työtä. Silittäminen vie aikaa, voisi ainakin kokeilla.
Kadunkulmissa on miehiä joilla on silityslauta ja -rauta. He hakevat silitettävät vaatteet kotoa ja tuovat sileinä takaisin. Yksinkertainen palvelu joka sopii lämpimään ilmastoon aikana jolloin ei sada. Busineksen voi pystyttää mihin vaan missä on tilaa ja potentiaalisia asiakkaita.
Kokeilimme eilen varovasti neljän paidan kanssa. Nuori mies on toimessa iltapäivisin, haki meiltä henkareihin ripustetut paidat ja toi ne samoissa henkareissa, ilman turhia pesuloiden suosimia muovisuojuksia. Matkahan on vain 50 metriä. Maksoin 12 rupiaa. Siis koska asumme kalliimmalla alueella, maksamme 3 rupiaa per paita. Silitysjälki oli erinomaista, vaikka tärkkiä ei ollutkaan käytetty.
Vijaya hallitsee kodinhoidon ja silityksenkin, mutta ulkoistettu miesten paitojen silityspalvelu ei liene huono juttu. Suosimme paikallista yksityisyritteliäisyyttä ja nuoren miehen businestä. Molemmat voitamme. Jos Mikko käyttää joka arkipäivä yhden paidan, se on 20 paitaa kuukaudessa. Jos laskemme paitakuukausia olevan vaikka kymmenen vuodessa, puhtaiden silitettyjen paitapäivien määrä on 200. Ja kun yhden paidan silitys maksaa 3 rupiaa, 200 paidan silitys maksaa 600 rupiaa. Se on nykyisellä kurssilla 9.4 euroa.
Alle kymmenellä eurolla vuodessa tuemme nuoren miehen businestä. Se ei ole riistoa. Se on hyvää, motivoivaa kehitysapua ja yksitysyritteliäisyyden tukemista. Voisimme maksaa enemmän, mutta pitäydymme paikalliseen taksaan. Jos maksan enemmän, muut silittäjät nostavat hintoja ja lopulta voi olla että menettävät asiakkaansa ja työnsä.
torstai 22. tammikuuta 2009
Intialaisia Suomeen
Minulla oli eilen mielenkiintoinen ja hauska tilaisuus päästä kertomaan Suomeen matkaaville IT-ammattilaisille Suomesta. Heitä lähtee parikymmentä miestä ja naista firmansa lähettäminä pariksi kuukaudeksi Helsinkiin ja Ouluun jo ensi viikolla. Firma järjesti heille samantyyppisen kulttuuriintutustumispäivän kuin mihin me osallistuimme täällä. Erona tietysti että heille luennoi intialainen joka ei ole koskaan ollut Suomessa. Tietoa toki löytyy valtavasti, se ei ole ongelma. Mutta luennoitsija oli ilahtunut kun löytyi oikea suomalainen joka on asunut eri maissa, myös Intiassa ja voi vastata kysymyksiin ja ehkä ymmärtää mitkä asiat intialaista voi etukäteen askarruttaa.
Minä tietenkin kerron mielelläni Suomesta. Sain pyynnön osallistua vain päivää ennen joten ei ollut tarkoitus että valmistan tappavan PowerPoint-esityksen Suomesta ja suomalaisista. Joten selasin netistä erilaisia matkailusivuja, luin Suomessa asuvien tai käyneiden ulkomaalaisten blogeja, joita niitäkin löytyi, Ulkoministeriön sivut ja sitä kautta löytyi erilaisia Suomesta kertovia videoita ja myös ihan ulkomaalaisille tarkoitettuja vinkkejä "doing Business in Finland" ja vastaavaa. Mutta päätin että teen vain sen mitä pyydettiin, vastaan kysymyksiin.
Luennoitsija oli etsinyt erilaisia niin arkielämän kuin työssäkäynnin kannalta kiinnostavia tapoja ja suosituksia joita sitten kommentoin. Esimerkiksi vaatetus - netistä oli löytynyt ohje että Suomessa pukeudutaan töissä hyvin muodollisesti. Pankeissa ja lääketeollisuudessa kyllä, mutta en osaa kuvitella IT-porukkaa puvuissa ja kravateissa. Jännittävä tieto heille oli että työpaikoilla vallitsee sen verran vapaa ilmapiiri että kysyminen ja mielipiteen esittäminen on sallittua, sitä odotetaan. Saa olla eri mieltä jopa esimiehen kanssa ja voi kohteliaasti argumentoida. Näin ainakin itse olen kokenut.
Koska Intiassa melkein kaikkeen kuuluu joku rituaali, väreillä on symbolinsa, tähdet kertovat koska kannattaa mennä naimisiin, suomalainen rentous on intialaiselle hämmästyttävää. Ainoaksi rituaaliksi oli löytynyt sauna, josta minulta pyydettiin yksityiskohtainen selostus miten toimitaan. Saunomisen selostaminen oli yllättävän vaikeata enkä ole varma miten selvisin siitä. Kaikkia kehoitin kokeilemaan saunaa ja jolleivat pidä siitä, ei tarvitse mennä toista kertaa. Ei ole epäkohteliasta kieltäytyä saunasta, kuten nettitieto oli kertonut. Ouluun menijöitä kehoitin kaiken uhallakin uskaltautumaan avantoon jos vain tilaisuus tarjoutuu, vaikka myönsinkin että luultavasti suurin osa suomalaisista ei ole koskaan sitä tehnyt.
Minulle oli sanottu ettei kysymyksiä tule, intialaiset mieluummin kuuntelevat kuin kysyvät. Olin ilmeisesti niin vaaraton että tämä porukka kyseli. Pukeutumisesta, mitä pitää viedä tuliaiseksi jos menee kylään, suomalaisten suhtautumisesta ulkomaalaisiin, voiko valmistaa intialaista ruokaa kerrostalossa kun voimakkaiden mausteiden tuoksu leviää, millaista on suomalainen ruoka, mitä kaupoista saa, mitä kannattaa ostaa Intiaan tuliaiseksi, mitä jos sairastuu. Terveyskeskuslääkärinä työskentelystä on paljon iloa tällaisessa - sitä on tottunut ettei koskaan tiedä mikä on seuraavan potilaan ongelma ja minkä asian suhteen joutuu olemaan asiantuntija. Eli yleislääkäri on saanut hyvän koulutuksen vastaamaan mitä erilaisimpiin kysymyksiin.
Kerroin että voi joutua tanssimaan ja silloin on kosketettava vastakkaista sukupuolta ihan julkisesti, mutta tanssi on hauskaa ja naisetkin voivat pyytää miestä tanssimaan. Ja kun nainen pyytää tanssiin, on miehen aika epäkohteliasta kieltäytyä. Ja että miehet eivät yleensä kulje käsi kädessä kuten Intiassa, se tulkitaan Suomessa toisin.
Voi, moneen kysymykseen keksin vasta lähdettyäni paremman vastauksen, mutta uskon että annoin rehellisen ja avoimen kuvan Suomesta jonne he lähtevät innostuneena ja paljon jännittävää odottaen. Että Suomessa voi kokea paljon ihmeellistä mihin ei Intiassa ikinä ole mahdollisuutta. Etenkin talviaika pohjoisessa on hieno ja täytyy toivoa että Helsinkiin menijätkin pääsevät kokeilemaan jäällä kävelemistä tai näkevät lumen.
Minä tietenkin kerron mielelläni Suomesta. Sain pyynnön osallistua vain päivää ennen joten ei ollut tarkoitus että valmistan tappavan PowerPoint-esityksen Suomesta ja suomalaisista. Joten selasin netistä erilaisia matkailusivuja, luin Suomessa asuvien tai käyneiden ulkomaalaisten blogeja, joita niitäkin löytyi, Ulkoministeriön sivut ja sitä kautta löytyi erilaisia Suomesta kertovia videoita ja myös ihan ulkomaalaisille tarkoitettuja vinkkejä "doing Business in Finland" ja vastaavaa. Mutta päätin että teen vain sen mitä pyydettiin, vastaan kysymyksiin.
Luennoitsija oli etsinyt erilaisia niin arkielämän kuin työssäkäynnin kannalta kiinnostavia tapoja ja suosituksia joita sitten kommentoin. Esimerkiksi vaatetus - netistä oli löytynyt ohje että Suomessa pukeudutaan töissä hyvin muodollisesti. Pankeissa ja lääketeollisuudessa kyllä, mutta en osaa kuvitella IT-porukkaa puvuissa ja kravateissa. Jännittävä tieto heille oli että työpaikoilla vallitsee sen verran vapaa ilmapiiri että kysyminen ja mielipiteen esittäminen on sallittua, sitä odotetaan. Saa olla eri mieltä jopa esimiehen kanssa ja voi kohteliaasti argumentoida. Näin ainakin itse olen kokenut.
Koska Intiassa melkein kaikkeen kuuluu joku rituaali, väreillä on symbolinsa, tähdet kertovat koska kannattaa mennä naimisiin, suomalainen rentous on intialaiselle hämmästyttävää. Ainoaksi rituaaliksi oli löytynyt sauna, josta minulta pyydettiin yksityiskohtainen selostus miten toimitaan. Saunomisen selostaminen oli yllättävän vaikeata enkä ole varma miten selvisin siitä. Kaikkia kehoitin kokeilemaan saunaa ja jolleivat pidä siitä, ei tarvitse mennä toista kertaa. Ei ole epäkohteliasta kieltäytyä saunasta, kuten nettitieto oli kertonut. Ouluun menijöitä kehoitin kaiken uhallakin uskaltautumaan avantoon jos vain tilaisuus tarjoutuu, vaikka myönsinkin että luultavasti suurin osa suomalaisista ei ole koskaan sitä tehnyt.
Minulle oli sanottu ettei kysymyksiä tule, intialaiset mieluummin kuuntelevat kuin kysyvät. Olin ilmeisesti niin vaaraton että tämä porukka kyseli. Pukeutumisesta, mitä pitää viedä tuliaiseksi jos menee kylään, suomalaisten suhtautumisesta ulkomaalaisiin, voiko valmistaa intialaista ruokaa kerrostalossa kun voimakkaiden mausteiden tuoksu leviää, millaista on suomalainen ruoka, mitä kaupoista saa, mitä kannattaa ostaa Intiaan tuliaiseksi, mitä jos sairastuu. Terveyskeskuslääkärinä työskentelystä on paljon iloa tällaisessa - sitä on tottunut ettei koskaan tiedä mikä on seuraavan potilaan ongelma ja minkä asian suhteen joutuu olemaan asiantuntija. Eli yleislääkäri on saanut hyvän koulutuksen vastaamaan mitä erilaisimpiin kysymyksiin.
Kerroin että voi joutua tanssimaan ja silloin on kosketettava vastakkaista sukupuolta ihan julkisesti, mutta tanssi on hauskaa ja naisetkin voivat pyytää miestä tanssimaan. Ja kun nainen pyytää tanssiin, on miehen aika epäkohteliasta kieltäytyä. Ja että miehet eivät yleensä kulje käsi kädessä kuten Intiassa, se tulkitaan Suomessa toisin.
Voi, moneen kysymykseen keksin vasta lähdettyäni paremman vastauksen, mutta uskon että annoin rehellisen ja avoimen kuvan Suomesta jonne he lähtevät innostuneena ja paljon jännittävää odottaen. Että Suomessa voi kokea paljon ihmeellistä mihin ei Intiassa ikinä ole mahdollisuutta. Etenkin talviaika pohjoisessa on hieno ja täytyy toivoa että Helsinkiin menijätkin pääsevät kokeilemaan jäällä kävelemistä tai näkevät lumen.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Enkelten kaupunki...
... on amerikkalainen elokuva jolla ei ole mitään tekemistä Chennain kanssa.
Elokuvassa Nicholas Cage on enkeli joka rakastuu Meg Ryanin esittämään lääkäriin. En muista miten Meg Ryan pystyi näkemään Nicholas Cagen esittämää enkeliä niin paljon että he rakastuivatkin toisiinsa. Mutta se on nyt sivuseikka. Elokuvassa sadat enkelit kokoontuivat iltaisin hiekkarannalle seisomaan. Vaatteet päällä, pitkä poplari liehuen vain seisoivat ja katsoivat merelle eivätkä tehneet muuta.
Chennaissa on tämä upea kaupungin keskustassa oleva ranta, Marina Beach. Siellä ei uida. Vaikka siellä taidetaan enimmäkseen kävellä tai istua, siellä myös seistään ja katsotaan merelle, kaikki vaatteet päällä. Sen vuoksi se elokuva tulee mieleen.
Elokuvassa Nicholas Cage on enkeli joka rakastuu Meg Ryanin esittämään lääkäriin. En muista miten Meg Ryan pystyi näkemään Nicholas Cagen esittämää enkeliä niin paljon että he rakastuivatkin toisiinsa. Mutta se on nyt sivuseikka. Elokuvassa sadat enkelit kokoontuivat iltaisin hiekkarannalle seisomaan. Vaatteet päällä, pitkä poplari liehuen vain seisoivat ja katsoivat merelle eivätkä tehneet muuta.
Chennaissa on tämä upea kaupungin keskustassa oleva ranta, Marina Beach. Siellä ei uida. Vaikka siellä taidetaan enimmäkseen kävellä tai istua, siellä myös seistään ja katsotaan merelle, kaikki vaatteet päällä. Sen vuoksi se elokuva tulee mieleen.Eläintarhassa
Chennaissa on Guindy Park, metsä keskellä kaupunkia. Ei mikään Central Park vaan oikea metsä. Ainakin luulen niin, en ole koskaan käynyt siellä. Kerran yritin, mutta kaikki portit olivat kiinni. Se oli sitä aikaa kun Babu oli tosi lyhytsanainen eikä spontaanin auttavainen ja sanoi minulle että puistoon ei pääse.
Tänään yritimme puistoon Mikon kanssa kaksistaan. Ajoimme puiston ympäri ja tosiaan, portit olivat kiinni. Kartan mukaan yhdessä nurkkauksessa on lasten eläintarha. Löysimmekin sen helposti koska portista velloi ihmisiä sisään niin paljon että oli väisteltävä niitä jo ajotiellä. Karttaa katsoen näytti että lasten eläintarhasta olisi kävely-yhteys varsinaiseen puistoon. Siis lasten eläintarhaan.
Auton pysäköinti pelotti Mikkoa, mutta kuten Manauksessakin, myös täältä löytyi auttajia ja opastajia. Auto asettui tyylikkäästi ahtaalle parkkipaikalle ja poistuminen tukittiin heti pysäköimällä toinen auto heti nokan eteen. Mutta kai joku meidät auttaa pois jos auttoi sisäänkin?
Meidän auto on tuo täydellisesti jumitettu viininpunainen kärry.
"Kerrankin ollaan edullisessa paikassa" huomautti Mikko kun olimme maksaneet 15 senttiä autopaikasta, toiset 15 senttiä sisäänpääsystä ja vielä kolmannen 15 senttiä kamerankäyttömaksuna. Ei ainoastaan edullinen paikka vaan myös täysi. Perheet tulivat koko päiväksi eväiden kanssa puistoon. Perheitä ja sukuja, lapsia aivan tavattomasti! Kaikki parhaimmissaan.
Koska tämä nelipäiväinen Pongal on myös uuden vuoden alku, ensimmäisenä juhlapäivänä tehdään nuotio ja symbolisesti poltetaan vanha pois - poltetaan vanhoja vaatteita. Ja uuden alun symbolina kaikilla on uudet vaatteet. Siksi siis vaatekaupoissa oli ollut tungosta.
Jotenkin tuo keskellä kuvaa selin seisova tyyppi kapri-shortseissaan ei ole kovin tyylikäs.
Eläintarhaan oli eksynyt vain kaksi kalpeanaamaa älyttömissä shortseissaan. Pienillä pojillakin oli tuliterät kultakirjaillut traditionaaliset juhla-asut. Yleensä lapsilla täälläkin on aivan tavallisia länsivaatteita, etenkin pojilla. Vaatteista huolimatta lasten riemu liukumäessä ja leikkikentällä oli ihan kuin missä maassa hyvänsä.
Ainoa poikkeus oli lasten avoimuus. Kättelimme lukemattomia pikkulapsia ja heidän vanhempiaan jotka halusivat tervehtiä ulkomaalaisia. Intiassa naiset eivät siis kättele... näin ainakin opaskirjat sanovat. Ehkä sitten Pongalin jälkimaininki kirvoitti äiditkin kättelemään. Hymyilemme monen perheen valokuvissa hienoissa asetelmissa. Eli kaikki seisovat tönkkönä ja luultavasti vain Mikko ja minä hymyilemme. Valokuviin tamilit tuntuvat suhtautuvan vakavasti ja hymyt irtoavat heti kuvan oton jälkeen. Eikä myöskään kosketeta toisia, suukottelu ja halaaminen on vierasta.
Kulttuurishokki toisensa jälkeen. Ensi Pongalina pukeudun toisin. Ostan jotain hienoa ja intialaista.
Tänään yritimme puistoon Mikon kanssa kaksistaan. Ajoimme puiston ympäri ja tosiaan, portit olivat kiinni. Kartan mukaan yhdessä nurkkauksessa on lasten eläintarha. Löysimmekin sen helposti koska portista velloi ihmisiä sisään niin paljon että oli väisteltävä niitä jo ajotiellä. Karttaa katsoen näytti että lasten eläintarhasta olisi kävely-yhteys varsinaiseen puistoon. Siis lasten eläintarhaan.
Auton pysäköinti pelotti Mikkoa, mutta kuten Manauksessakin, myös täältä löytyi auttajia ja opastajia. Auto asettui tyylikkäästi ahtaalle parkkipaikalle ja poistuminen tukittiin heti pysäköimällä toinen auto heti nokan eteen. Mutta kai joku meidät auttaa pois jos auttoi sisäänkin?
Meidän auto on tuo täydellisesti jumitettu viininpunainen kärry."Kerrankin ollaan edullisessa paikassa" huomautti Mikko kun olimme maksaneet 15 senttiä autopaikasta, toiset 15 senttiä sisäänpääsystä ja vielä kolmannen 15 senttiä kamerankäyttömaksuna. Ei ainoastaan edullinen paikka vaan myös täysi. Perheet tulivat koko päiväksi eväiden kanssa puistoon. Perheitä ja sukuja, lapsia aivan tavattomasti! Kaikki parhaimmissaan.
Koska tämä nelipäiväinen Pongal on myös uuden vuoden alku, ensimmäisenä juhlapäivänä tehdään nuotio ja symbolisesti poltetaan vanha pois - poltetaan vanhoja vaatteita. Ja uuden alun symbolina kaikilla on uudet vaatteet. Siksi siis vaatekaupoissa oli ollut tungosta.
Jotenkin tuo keskellä kuvaa selin seisova tyyppi kapri-shortseissaan ei ole kovin tyylikäs.Eläintarhaan oli eksynyt vain kaksi kalpeanaamaa älyttömissä shortseissaan. Pienillä pojillakin oli tuliterät kultakirjaillut traditionaaliset juhla-asut. Yleensä lapsilla täälläkin on aivan tavallisia länsivaatteita, etenkin pojilla. Vaatteista huolimatta lasten riemu liukumäessä ja leikkikentällä oli ihan kuin missä maassa hyvänsä.
Ainoa poikkeus oli lasten avoimuus. Kättelimme lukemattomia pikkulapsia ja heidän vanhempiaan jotka halusivat tervehtiä ulkomaalaisia. Intiassa naiset eivät siis kättele... näin ainakin opaskirjat sanovat. Ehkä sitten Pongalin jälkimaininki kirvoitti äiditkin kättelemään. Hymyilemme monen perheen valokuvissa hienoissa asetelmissa. Eli kaikki seisovat tönkkönä ja luultavasti vain Mikko ja minä hymyilemme. Valokuviin tamilit tuntuvat suhtautuvan vakavasti ja hymyt irtoavat heti kuvan oton jälkeen. Eikä myöskään kosketeta toisia, suukottelu ja halaaminen on vierasta.
Kulttuurishokki toisensa jälkeen. Ensi Pongalina pukeudun toisin. Ostan jotain hienoa ja intialaista.
lauantai 17. tammikuuta 2009
Welcome to WILDErness
Teatteri sellaisena kuin suomalainen sen ymmärtää, ei ole Etelä-Intiassa merkittävä. Traditionaalinen tanssi ja laulu ja laululliset, perinteiset näytelmät jumalineen, hurjine maskeerauksineen ja naamioineen ovat suositumpia.
The Hindu kertoi niin innostavasti suosikkinäytelmästäni, Oscar Wilden "The Importance of Being Earnest" että olimme eilen teatterissa. Ostimme liput ostoskeskuksen Landmark-kaupasta - kirjoja, astioita, paperitavaraa, leluja, koruja. Hyvä kauppa, varsin länsimainen. Kalleimman lipun hinta oli 8 euroa, joihin tietenkin haksahdimme. Halvimmat liput olivat euron luokkaa ja takaakin olisi nähnyt ihan hyvin. Mutta eturivissä oli kiva istua.
Teatterisali oli uusi, 2001 rakennettu, ja itse rakennus oli ainakin osittain pyhä paikka. Pääovesta ei saanut mennä vaikka ovi oli auki, käynti estetty köydellä ja useammalla kyltillä "This is a holy place". Kurkimme kaunista pyhää salia, kolmannen kerroksen teatterisalimme olikin karumpi. Sellaista meidän lasten amerikkalaiskoulujen juhlasalien luokkaa.
Teatterin, EVAM, perustivat kaksi Ahmedabadissa opiskelevaa nuorta elvyttäen yliopistonsa nuupahtaneen teatterin vuonna 1999. Valmistumisensa jälkeen kaverukset tekivät pari vuotta "oikeita töitä" firmoissa luoden hyviä kontakteja mutta tähtäsivät koko ajan teatterin perustamiseen, joka toteutui Chennaissa 2003. Teatterin ainoa tarkoitus on tuottaa ihmiselle onnellisuutta, jolla on tarkoitus. Ei siis tusinahömppää, "masalaa", vaan hyvää, hauskaa teatteria. Että ihmiset voivat tulla näytökseen synkkinä, laman painamina ja poistua onnellisina ja iloisina.
Siksi näytelmäksi oli valittu "Importance of Being Earnest. Yksinkertainen komedia vakaville ihmisille". Oscar Wilden kielenkäyttö on uskomattoman nokkelaa, virkistävää, hauskaa. Saa olla tarkkana koko ajan ettei nyanssit mene ohi. Aika ei ole ajanut hänen teoksiensa ohi. Ohjaaja oli 22-vuotias kirjallisuudenopiskelijatyttö, jonka asiantuntemus Wilden tekstiin näkyi näytelmässä. Näyttelijät olivat samaa ikäluokkaa, osa hieman vanhempia. Kyseessä oli Chennain ensi-ilta. Näytelmä oli esitetty joulukuussa Bangaloressa ja Chennain jälkeen jatkaa Hyderabadiin palaten vielä takaisin Bangaloreen.
Lavastus oli alkeellinen, sali karu, mutta tunnelma katossa. Yleisö nauroi ääneen ja eläytyi kuten Manauksessa. Missä ne hillityt intialaiset oikein piileskelevät? Väliajalla lisäjännitystä toi alas juuttunut esirippu, joka ponnistelujen jälkeen nousi hivuttaen ylös saavuttaen valtaisat aplodit. Esityksen jälkeen teatterin johtaja, se toinen niistä opiskelijanplantuista, kertoi teatterista ja näytelmästä ja tulevaisuuden suunnitelmista. "Jos piditte näytelmästämme, kertokaa ystävillenne niin tulevat huomenna katsomaan sitä. Jos ette pitäneet, soittakaa minulle numeroon xxx-xxx-xxxxx ja voimme keskustella kahden kesken minkä takia ette siitä pitäneet."
Kaikki poistuivat hymyillen tai nauraen. Eikä se ollut pelkästää Oscar Wilden ansiota. Näyttelijät olivat hyviä, esitys niin hyväntuulinen ja mutkaton, ettei siitä voinut olla nauttimatta.
The Hindu kertoi niin innostavasti suosikkinäytelmästäni, Oscar Wilden "The Importance of Being Earnest" että olimme eilen teatterissa. Ostimme liput ostoskeskuksen Landmark-kaupasta - kirjoja, astioita, paperitavaraa, leluja, koruja. Hyvä kauppa, varsin länsimainen. Kalleimman lipun hinta oli 8 euroa, joihin tietenkin haksahdimme. Halvimmat liput olivat euron luokkaa ja takaakin olisi nähnyt ihan hyvin. Mutta eturivissä oli kiva istua.
Teatterisali oli uusi, 2001 rakennettu, ja itse rakennus oli ainakin osittain pyhä paikka. Pääovesta ei saanut mennä vaikka ovi oli auki, käynti estetty köydellä ja useammalla kyltillä "This is a holy place". Kurkimme kaunista pyhää salia, kolmannen kerroksen teatterisalimme olikin karumpi. Sellaista meidän lasten amerikkalaiskoulujen juhlasalien luokkaa.
Teatterin, EVAM, perustivat kaksi Ahmedabadissa opiskelevaa nuorta elvyttäen yliopistonsa nuupahtaneen teatterin vuonna 1999. Valmistumisensa jälkeen kaverukset tekivät pari vuotta "oikeita töitä" firmoissa luoden hyviä kontakteja mutta tähtäsivät koko ajan teatterin perustamiseen, joka toteutui Chennaissa 2003. Teatterin ainoa tarkoitus on tuottaa ihmiselle onnellisuutta, jolla on tarkoitus. Ei siis tusinahömppää, "masalaa", vaan hyvää, hauskaa teatteria. Että ihmiset voivat tulla näytökseen synkkinä, laman painamina ja poistua onnellisina ja iloisina.
Siksi näytelmäksi oli valittu "Importance of Being Earnest. Yksinkertainen komedia vakaville ihmisille". Oscar Wilden kielenkäyttö on uskomattoman nokkelaa, virkistävää, hauskaa. Saa olla tarkkana koko ajan ettei nyanssit mene ohi. Aika ei ole ajanut hänen teoksiensa ohi. Ohjaaja oli 22-vuotias kirjallisuudenopiskelijatyttö, jonka asiantuntemus Wilden tekstiin näkyi näytelmässä. Näyttelijät olivat samaa ikäluokkaa, osa hieman vanhempia. Kyseessä oli Chennain ensi-ilta. Näytelmä oli esitetty joulukuussa Bangaloressa ja Chennain jälkeen jatkaa Hyderabadiin palaten vielä takaisin Bangaloreen.
Lavastus oli alkeellinen, sali karu, mutta tunnelma katossa. Yleisö nauroi ääneen ja eläytyi kuten Manauksessa. Missä ne hillityt intialaiset oikein piileskelevät? Väliajalla lisäjännitystä toi alas juuttunut esirippu, joka ponnistelujen jälkeen nousi hivuttaen ylös saavuttaen valtaisat aplodit. Esityksen jälkeen teatterin johtaja, se toinen niistä opiskelijanplantuista, kertoi teatterista ja näytelmästä ja tulevaisuuden suunnitelmista. "Jos piditte näytelmästämme, kertokaa ystävillenne niin tulevat huomenna katsomaan sitä. Jos ette pitäneet, soittakaa minulle numeroon xxx-xxx-xxxxx ja voimme keskustella kahden kesken minkä takia ette siitä pitäneet."
Kaikki poistuivat hymyillen tai nauraen. Eikä se ollut pelkästää Oscar Wilden ansiota. Näyttelijät olivat hyviä, esitys niin hyväntuulinen ja mutkaton, ettei siitä voinut olla nauttimatta.
"Täytyy myöntää että kaikki nää tapahtumat mihin sä mua raahaat, on kivoja. Todella hauska juttu" sanoi Mikko. En halunnut väittää vastaan. Uskon Oscar Wildeen: "Arguments are to be avoided; they are always vulgar and often convincing."
tiistai 13. tammikuuta 2009
Pongal
Intiassa on tosi paljon juhlia. "Festivals" ja "holidays". En tiedä mikä se ero on. Joka osavaltiossa tietysti omansa ja onhan niitä maanlaajuisiakin juhlia.
Pongal on Tamil Nadun osavaltion Kiitospäivä. Sama juhla on eri nimisenä ja eri tavoin vietettynä muuallakin Intiassa. Meillä alkoi nyt nelipäiväinen Pongal.
Olen kyllä ihan noviisi Intiassa. Olisi tämäkin pitänyt tietää. Mutta oman joulun jälkeen, kolme päivää sitten Suomesta tultuani ja vain kuukauden maassa asuneena, ei kauheasti voi minulta odottaa. Olin kyllä kuullut Pongalista ja tiesin että taas joku festivaali on tulossa.
Tänä aamuna mietin voisiko muutossa rikkoutuneista kirjahyllyistä korjata kenkähyllyt Mikon pukeutumishuoneseen, siihen joka toimii samalla vierashuoneena, silityshuoneena, pyykkien kuivatushuoneena ja yleisenä varastona. Vijaya on tällaisessa hyvin tehokas. Siinä ääneen tuumiessani Vijaya kipitti jo puhelimeen ja varmisti minulta voiko soittaa puusepälle. Mikäs siinä. Onkohan puuseppä joku sukulainen? Kymmenen minuutin kuluttua tuli puuseppä ja, kuten ilmeisesti paikallinen tapa on, puusepän päällikkö. Päälliköt ovat aina miehiä joilla on suorat housut ja kauluspaita eivätkä he koske mihinkään. He katsovat päältä ja komentavat niitä joiden päälliköitä ovat.
Puuseppä katsoi murheellisena viilutettua lastulevyä todeten ettei samanlaista löydy, pitää laittaa täysipuinen. Hinta-arvio meni 45 euroon joka sai Vijayan puhisemaan ja minäkin olen oppinut sen verran että arvelin järkevämmäksi tehdä kokonaan uusi hylly. Pyysin hinta-arvioita sekä korjauksista että uudesta hyllystä. "Saanko huomiseksi?" Yleensä nämä luvataan heti vaikkei mitään sen jälkeen tapahtuisikaan, mutta nyt manageri pahoitteli että kun on Pongal, hän tuo arvion lauantaina, neljän päivän kuluttua. Eikä työtäkään voisi aloittaa ennenkuin Pongalin jälkeen.
Siten tiesin että Pongal on iso juttu. Lähdin Babun kyydissä hammaslääkärille. Babu kysyi voisiko hän lähteä kuuden junalla kotikyläänsä. "Pongalia juhlimaan vai, kyllä se sopii".
Hammaslääkärissä ollessani aloin miettiä. Jos Babu lähtee illalla kotikylään, ei sieltä seuraavaksi aamuksi tulla takaisin. Miten minä liikun huomenna? Yksinkö ajelen? "Babu, koska tulet takaisin?" "Heti Pongalin jälkeen perjantaina." Perjantaina? Tänäänhän on tiistai! Nyt Babukin alkaa huijata ja ottaa vapauksia!
"Babu, kuka kuljettaa minua huomenna?" "Ei ole yhtään kuljettajia, kaikki viettävät Pongalia. Kadut on tyhjiä." Joo, varmasti. Miten määritellään "tyhjä katu"?
Soitin tuohtuneena Mikolle joka sanoi tehtaankin olevan kiinni, todella Pongal tyhjentää kaiken. Ei Babu huijaa. Kotiin tullessa kysyin Vijayalta miten voin viettää Pongalia. Vijaya sanoi että se on hindujen juhla. Hän viettää sen kaikkien sukulaisten kanssa. Keittävät riisiä vedessä jossa on hiukkasen maitoa, antavat sen kuohua yli, polttavat kamferia joka tuo tuoksua, käyvät temppelissä ja syövät herkkuja. "Voisitko tehdä minulle jonkun Pongal-herkun?" Vijaya teki makeata maitoon keitettyä riisiä, jossa on paljon sokeria, kardemummaa, rusinoita ja cashew-pähkinöitä. En raaskinut sanoa että ne rusinat voisi jättää pois. Hyvää se oli, söin sitä vain liikaa. Olen aika noviisi.
Vijayakin lähti Pongalin viettoon ja tulee vasta perjantaina. Mikko menee tekemään budjetteja tai jotain huomenna töihin. Minä olen yksin. Menin ruokakauppaan ja pyysin jotain mikä mielestäni kuulosti Vijayan traditionaaliselta Pongal-ruoalta. Se oli tamilia eikä se kyllä mennyt läpi. Tai meni siten että kassa tuijotti minua ällistyneenä ja sanoi "ei ole". Kysyin Babulta saanko leipomosta sitä Pongal-herkkua jota ei ruokakaupasta löytynyt. Babu on aina korrekti "Madam, se on riisiä. Tai vettä jossa on vähän maitoa ja jossa riisi keitetään. Ei sitä voi ostaa."
Pongal on Tamil Nadun osavaltion Kiitospäivä. Sama juhla on eri nimisenä ja eri tavoin vietettynä muuallakin Intiassa. Meillä alkoi nyt nelipäiväinen Pongal.
Olen kyllä ihan noviisi Intiassa. Olisi tämäkin pitänyt tietää. Mutta oman joulun jälkeen, kolme päivää sitten Suomesta tultuani ja vain kuukauden maassa asuneena, ei kauheasti voi minulta odottaa. Olin kyllä kuullut Pongalista ja tiesin että taas joku festivaali on tulossa.
Tänä aamuna mietin voisiko muutossa rikkoutuneista kirjahyllyistä korjata kenkähyllyt Mikon pukeutumishuoneseen, siihen joka toimii samalla vierashuoneena, silityshuoneena, pyykkien kuivatushuoneena ja yleisenä varastona. Vijaya on tällaisessa hyvin tehokas. Siinä ääneen tuumiessani Vijaya kipitti jo puhelimeen ja varmisti minulta voiko soittaa puusepälle. Mikäs siinä. Onkohan puuseppä joku sukulainen? Kymmenen minuutin kuluttua tuli puuseppä ja, kuten ilmeisesti paikallinen tapa on, puusepän päällikkö. Päälliköt ovat aina miehiä joilla on suorat housut ja kauluspaita eivätkä he koske mihinkään. He katsovat päältä ja komentavat niitä joiden päälliköitä ovat.
Puuseppä katsoi murheellisena viilutettua lastulevyä todeten ettei samanlaista löydy, pitää laittaa täysipuinen. Hinta-arvio meni 45 euroon joka sai Vijayan puhisemaan ja minäkin olen oppinut sen verran että arvelin järkevämmäksi tehdä kokonaan uusi hylly. Pyysin hinta-arvioita sekä korjauksista että uudesta hyllystä. "Saanko huomiseksi?" Yleensä nämä luvataan heti vaikkei mitään sen jälkeen tapahtuisikaan, mutta nyt manageri pahoitteli että kun on Pongal, hän tuo arvion lauantaina, neljän päivän kuluttua. Eikä työtäkään voisi aloittaa ennenkuin Pongalin jälkeen.
Siten tiesin että Pongal on iso juttu. Lähdin Babun kyydissä hammaslääkärille. Babu kysyi voisiko hän lähteä kuuden junalla kotikyläänsä. "Pongalia juhlimaan vai, kyllä se sopii".
Hammaslääkärissä ollessani aloin miettiä. Jos Babu lähtee illalla kotikylään, ei sieltä seuraavaksi aamuksi tulla takaisin. Miten minä liikun huomenna? Yksinkö ajelen? "Babu, koska tulet takaisin?" "Heti Pongalin jälkeen perjantaina." Perjantaina? Tänäänhän on tiistai! Nyt Babukin alkaa huijata ja ottaa vapauksia!
"Babu, kuka kuljettaa minua huomenna?" "Ei ole yhtään kuljettajia, kaikki viettävät Pongalia. Kadut on tyhjiä." Joo, varmasti. Miten määritellään "tyhjä katu"?
Soitin tuohtuneena Mikolle joka sanoi tehtaankin olevan kiinni, todella Pongal tyhjentää kaiken. Ei Babu huijaa. Kotiin tullessa kysyin Vijayalta miten voin viettää Pongalia. Vijaya sanoi että se on hindujen juhla. Hän viettää sen kaikkien sukulaisten kanssa. Keittävät riisiä vedessä jossa on hiukkasen maitoa, antavat sen kuohua yli, polttavat kamferia joka tuo tuoksua, käyvät temppelissä ja syövät herkkuja. "Voisitko tehdä minulle jonkun Pongal-herkun?" Vijaya teki makeata maitoon keitettyä riisiä, jossa on paljon sokeria, kardemummaa, rusinoita ja cashew-pähkinöitä. En raaskinut sanoa että ne rusinat voisi jättää pois. Hyvää se oli, söin sitä vain liikaa. Olen aika noviisi.
Vijayakin lähti Pongalin viettoon ja tulee vasta perjantaina. Mikko menee tekemään budjetteja tai jotain huomenna töihin. Minä olen yksin. Menin ruokakauppaan ja pyysin jotain mikä mielestäni kuulosti Vijayan traditionaaliselta Pongal-ruoalta. Se oli tamilia eikä se kyllä mennyt läpi. Tai meni siten että kassa tuijotti minua ällistyneenä ja sanoi "ei ole". Kysyin Babulta saanko leipomosta sitä Pongal-herkkua jota ei ruokakaupasta löytynyt. Babu on aina korrekti "Madam, se on riisiä. Tai vettä jossa on vähän maitoa ja jossa riisi keitetään. Ei sitä voi ostaa."
Maalaiskylissä
Kancheepuramista ostetaan maailman hienoimmat silkkisarit. Viimeiset 400 vuotta kaupunki on erikoistunut silkkikudontaan ja kankaat ovat todella ovat kauniita.
Intiassa varmaan kaikella on kääntöpuolensa. Kauniit Kancheepuramin silkit ovat myös edullisia. Silkkikudonnassa on mukana koko perhe. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän työntekijöitä, sitä enemmän silkkiä myytäväksi. Mitä enemmän silkkiä, sitä enemmän kilpailua, sitä edullisempia hintoja, sitä parempi mitä enemmän lapsia työnteossa. Kancheepuram on silkinostajan paratiisi. Mutta lapsityövoimaa on enää tuskin lainkaan.
Taas ne ruotsalaiset ehtivät! ABB:n hallituksen puheenjohtajuudesta luovuttuaan Percy Barnevik ryhtyi filantroopiksi, keskittyen Intian Tamil Nadu-osavaltion Kancheepuramin kaupungin lapsityövoiman poistoon. Tältä pohjalta syntyi 2003 Hand in Hand-järjestö, joka alkuun perusti silkkityöläisten lapsille iltakouluja. Intiassa koulutukseen suhtaudutaan myönteisesti, lapset lähtivät kouluun mielellään, vanhempiensa kannustamina. Mutta, mutta... Kaksitoista tuntia työtä silkkikutomossa ja sen jälkeen tunti koulua. Köyhät, aliravitut ja silkkipölyä yskivät lapset. Yhtälö piti muuttaa.
Iltakoulut lopetettiin ja sovittiin lapsityövoiman kieltävistä alueista. Otettiin aikuiset oppiin: vanhemmat saatiin vakuuttumaan että terve ja peruskoulutuksen saanut lapsi on tuottavampi aikuisena.
Nyt aiotaan poistaa Intian köyhyys luomalla työpaikkoja. Järjestö itse sanoo "emme anna ihmisille kalaa vaan opetamme heidät kalastamaan ja lainaamme rahaa jotta he ostavat vavan. Autamme ihmisiä auttamaan itseään." Annettu raha katoaa, ansaittu raha raha on arvokasta. Laina on maksettava takaisin. Mikrolainasysteemi motivoi ja toimii. Kahden vuoden aikana 350,000 naista on perustanut omia pienyrityksiä. Järjestö keskittyy koulutukseen, terveyteen, ympäristöön ja IT-taitoihin.
Intiassa varmaan kaikella on kääntöpuolensa. Kauniit Kancheepuramin silkit ovat myös edullisia. Silkkikudonnassa on mukana koko perhe. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän työntekijöitä, sitä enemmän silkkiä myytäväksi. Mitä enemmän silkkiä, sitä enemmän kilpailua, sitä edullisempia hintoja, sitä parempi mitä enemmän lapsia työnteossa. Kancheepuram on silkinostajan paratiisi. Mutta lapsityövoimaa on enää tuskin lainkaan.
Taas ne ruotsalaiset ehtivät! ABB:n hallituksen puheenjohtajuudesta luovuttuaan Percy Barnevik ryhtyi filantroopiksi, keskittyen Intian Tamil Nadu-osavaltion Kancheepuramin kaupungin lapsityövoiman poistoon. Tältä pohjalta syntyi 2003 Hand in Hand-järjestö, joka alkuun perusti silkkityöläisten lapsille iltakouluja. Intiassa koulutukseen suhtaudutaan myönteisesti, lapset lähtivät kouluun mielellään, vanhempiensa kannustamina. Mutta, mutta... Kaksitoista tuntia työtä silkkikutomossa ja sen jälkeen tunti koulua. Köyhät, aliravitut ja silkkipölyä yskivät lapset. Yhtälö piti muuttaa.
Iltakoulut lopetettiin ja sovittiin lapsityövoiman kieltävistä alueista. Otettiin aikuiset oppiin: vanhemmat saatiin vakuuttumaan että terve ja peruskoulutuksen saanut lapsi on tuottavampi aikuisena.
Nyt aiotaan poistaa Intian köyhyys luomalla työpaikkoja. Järjestö itse sanoo "emme anna ihmisille kalaa vaan opetamme heidät kalastamaan ja lainaamme rahaa jotta he ostavat vavan. Autamme ihmisiä auttamaan itseään." Annettu raha katoaa, ansaittu raha raha on arvokasta. Laina on maksettava takaisin. Mikrolainasysteemi motivoi ja toimii. Kahden vuoden aikana 350,000 naista on perustanut omia pienyrityksiä. Järjestö keskittyy koulutukseen, terveyteen, ympäristöön ja IT-taitoihin.
Kyläklinikka ja kärsivällinen potilasjono lääkärin vastaanotolle. 
Lääkäri stetoskoopin kanssa, potilas ja sairaanhoitaja. Vähälläkin pärjää. Vaan pärjäisinkö minä tuossa hommassa? Hmm... Salcomp on yksi monista Hand in Hand-partnereista Nokian, Volvon, Pfizerin ja Hennes & Mauritzin lisäksi. Ruotsalaisvoittoista? Salcompin pääomistaja, ruotsalainen Nordstjernan, on paneutunut vahvasti hyväntekeväisyyteen - tai olisiko 'ihmisten yleiseen hyvinvointiin' parempi termi? Ja kyllä, Percy Barnevik on edelleen ylin neuvonantaja.
Pääsin Nordstjernan delegaation kanssa tutustumaan kyliin. Ei ne kylät suomalaislähiöitä olleet. Yhdessäkin oli projektina saada joka taloon vessa. Mutta ei vessan rakentaminen mitään auta jollei kerrota miksi se pitää olla. Kuukausia on kyläläisiä käännytetty ja kerrottu vessan hyödyistä. Jos yli kaksi tuhatta vuotta ollaan menty pellolle vesikipon kanssa, miksi nyt pitäisi sulkeutua inhottavaan koppiin?
Astuin sandaaleissani tuoreeseen lehmänläjään. Tämä pelastava enkeli pesi kengän ja jalkani. Takana olevia naisia tilanne naurattaa. Ymmärsin hyvin elekielestä että kylänraittia kulkiessa kannattaa katsoa mihin astuu.Kylissä oli hauska vierailla. Kurjakaan ei ole niin kurjaa kun on lämmintä ja aurinkoista. Voi olla että monsuuniaikaan ei olisi samaa idylliä. Ystävälliseen tamilitapaan joka kylässä oltiin valmistauduttu vierailuun, oli lampun sytyttämistä intialaiseen tapaan, nauhojen katkaisua länsimaiseen tapaan, kukkaseppeleitä, otsaan maalattuja täpliä. Naiset ja lapset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, miehet siellä sivussa. Hand in Hand ei ole kiinnostunut miehistä. Jos käyvät töissä, juovat rahansa ja menevät vieraisiin naisiin. Vain naisiin voi luottaa. Lahjoitettiin ruoanvalmistusvälineitä koulun tarpeisiin ja puiden taimia varjostamaan kylänraittia.
Vähällä saa joskus paljon.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Takaisin Tamil Naduun
Monen vuoden ajan olen tottunut lentämään länteen. Itään on outo mennä. Intiaan lähdin kotoa kello 5 aamulla ja perille tulin puolen yön aikaan. Koko päivä matkalla.
Matka menee hyvin kun ei nuku edellisenä yönä. Ei olisi ollut aikaakaan. Pia tuli Sveitsistä ystävänsä sukulaisten luota koneella joka oli 1:25 kentällä. Kotona puoli kolmen maissa. Siinä kun juttelee kuulumiset, vie koiran ulos, käy suihkussa, Anttikin tulee aamuyöstä kotiin ja taas jutellaan niin jo huomaa että taksi odottaa.
Kaksi tuntia makeata unta Frankfurtiin ja täysin tokkurainen matkustaja joutuu ulos koneesta. Franfurtin lentokenttä on onneksi niin valtava että käytäväkilometrejä kävellessä tokenin zombista pirteäksi matkaajaksi.
Päivälennosta huolimatta taisin nukkua aika tavalla. Tiedän katsoneeni kaksi elokuvaa ja useampia televisio-sarjoja, mutta älkää pyytäkö leffa-arvosteluja. Toisessa Richard Gere kuoli lopussa, toisessa Greg Kinnear oli ilmeisesti koko ajan kuollut. Tarjolla olleet TV-sarjojen jaksot olin nähnyt aiemmin, enkä menettänyt mitään vaikka saatoinkin torkahtaa hetkeksi.
Olinkin hyvin pirteä saapuessani Chennaihin. Immigraatiolapussa olin jättänyt avoimeksi viisumikohdan kun en keksinyt viisumini nimitystä. Ei se immigraatiovirkailijaakaan kiinnostanut. Leima lappuun ja seuraava asiakas.
Ensikertalaista tulo Chennaihin voi hämmentää. Vastaanottajia on varmaan tuhansia. Ja sen lisäksi kaikki lentokentällä asuvat. Ei kai voi sanoa kodittomiksi sellaisia joiden koti sattuu olemaan pysäköintiruutuja erottavalla nurmikaistaleella. Erotin massasta Babun ja pääsin stressittä kotiin. Kamalaa jos Mikko olisi yrittänyt kentälle autolla kuten oli ensin suunnitellut!
Kuten Mikko kirjoitti, kaunis kotimme on taas täynnä pahvilaatikoita. En ymmärrä miten Brasiliasta tulikin niin paljon kamaa. Tai voi olla että yksinkertaisesti vähemmälläkin tulee toimeen. Tarvitsemmeko kaikkia koriste-esineitä ja yhdeksääkymmentä tauluntapaista? Talomme seinät ovat vielä sellaista laatua että pitää porata reikä, laittaa reikään joku tulppa ja sitten ruuvi jos haluaa ripustaa jotain.
Silti tuntui että tulin kotiin. Ulkona on lämmintä, monsuunikauden jälkeen on hyttysiä, puutarhan puissa on paljon kuivia lehtiä ja kukatkin pitää laskea ettei niitä ole varastettu. Ensi töikseni pitää palkata kuivien lehtien poistaja ja taulunripustaja. Ja etsiä Antille periytyneelle taskukellolle korjaaja ja hankkia hopeavitjat jotta hopeanauriista tulisi kuin silloin ennen.
Matka menee hyvin kun ei nuku edellisenä yönä. Ei olisi ollut aikaakaan. Pia tuli Sveitsistä ystävänsä sukulaisten luota koneella joka oli 1:25 kentällä. Kotona puoli kolmen maissa. Siinä kun juttelee kuulumiset, vie koiran ulos, käy suihkussa, Anttikin tulee aamuyöstä kotiin ja taas jutellaan niin jo huomaa että taksi odottaa.
Kaksi tuntia makeata unta Frankfurtiin ja täysin tokkurainen matkustaja joutuu ulos koneesta. Franfurtin lentokenttä on onneksi niin valtava että käytäväkilometrejä kävellessä tokenin zombista pirteäksi matkaajaksi.
Päivälennosta huolimatta taisin nukkua aika tavalla. Tiedän katsoneeni kaksi elokuvaa ja useampia televisio-sarjoja, mutta älkää pyytäkö leffa-arvosteluja. Toisessa Richard Gere kuoli lopussa, toisessa Greg Kinnear oli ilmeisesti koko ajan kuollut. Tarjolla olleet TV-sarjojen jaksot olin nähnyt aiemmin, enkä menettänyt mitään vaikka saatoinkin torkahtaa hetkeksi.
Olinkin hyvin pirteä saapuessani Chennaihin. Immigraatiolapussa olin jättänyt avoimeksi viisumikohdan kun en keksinyt viisumini nimitystä. Ei se immigraatiovirkailijaakaan kiinnostanut. Leima lappuun ja seuraava asiakas.
Ensikertalaista tulo Chennaihin voi hämmentää. Vastaanottajia on varmaan tuhansia. Ja sen lisäksi kaikki lentokentällä asuvat. Ei kai voi sanoa kodittomiksi sellaisia joiden koti sattuu olemaan pysäköintiruutuja erottavalla nurmikaistaleella. Erotin massasta Babun ja pääsin stressittä kotiin. Kamalaa jos Mikko olisi yrittänyt kentälle autolla kuten oli ensin suunnitellut!
Kuten Mikko kirjoitti, kaunis kotimme on taas täynnä pahvilaatikoita. En ymmärrä miten Brasiliasta tulikin niin paljon kamaa. Tai voi olla että yksinkertaisesti vähemmälläkin tulee toimeen. Tarvitsemmeko kaikkia koriste-esineitä ja yhdeksääkymmentä tauluntapaista? Talomme seinät ovat vielä sellaista laatua että pitää porata reikä, laittaa reikään joku tulppa ja sitten ruuvi jos haluaa ripustaa jotain.
Silti tuntui että tulin kotiin. Ulkona on lämmintä, monsuunikauden jälkeen on hyttysiä, puutarhan puissa on paljon kuivia lehtiä ja kukatkin pitää laskea ettei niitä ole varastettu. Ensi töikseni pitää palkata kuivien lehtien poistaja ja taulunripustaja. Ja etsiä Antille periytyneelle taskukellolle korjaaja ja hankkia hopeavitjat jotta hopeanauriista tulisi kuin silloin ennen.
torstai 8. tammikuuta 2009
Kulttuurinystävä
Veljeni on monena jouluna antanut minulle kirjoja kuten "Oopperaa aloittelijoille", "Tärkeimmät elokuvaklassikot" yksinkertaisena kuvakirjana, "Theatre for Dummies". Veljeni käsitys minusta on tietenkin virheellinen. Olen kulttuurin suurkuluttaja.
Minulla on kaikki Agatha Christien dekkarit, paitsi ei niitä typeriä Tommy ja Tuppence-kirjoja. Kerään Maria Langin dekkareita. SaPo-sarja on yleensä mainio ja luotettava. Se kirjallisuudesta.
Mutta minulla, kuten meillä kaikilla, on omituisuutemme. Olen suppean tyypin modernien kulttielokuvien pauloissa: olen nähnyt kaikki Steven Segalin leffat vaikken pidä niistä lainkaan ja lukemattomia kevyehköjä amerikkalaisia nuorisoelokuvia. Nykyelokuvien suosikkini onkin "Not Another Teen Movie" jonka syvällisyyden ymmärtää vasta kun on nähnyt kaikki mahdolliset High School- ja College-elokuvat. Se nykytaiteesta.
Mutta ei veljeni, vaan lapseni antoivat minulle joululahjan jota rakastan. Tapio Rautavaaran "Kulkurin taival", levytykset vuosilta 1946-1979. Ja 256-sivuinen kirja jossa on kaikki Tapsasta. Reissumies, laulaja, olympiavoittaja, elokuvatähti. Mutta etenkin laulaja. Siihen nähden etten osaa laulaa, osaan ulkoa uskomattoman repertuaarin Tapsa Rautavaaran lauluja. Meillä lapset nukahtivat onnellisiin uniin kuunnellen vanhempiensa karheita tulkintoja "Päivänsäde ja menninkäinen" tai "Rosvo-Roope".
Ja nyt päästään Tauno Paloon. "Kaikki rakastavat" vuodelta 1935 on elokuva joka saa minut aina yksinkertaisesti iloiseksi. "SF-Paraati" vuodelta 1940 ja "Potkut sain"-laulu muistuttaa että kaikki aina järjestyy. Ja niinhän se järjestyykin. Kulkurin valssi sen todistaa. Kukaan ei koskaan ole nakellut niskojaan niin koppavasti kuin Ansa Ikonen rikkaan kartanon tyttärenä. Siihen se kulkurikin varmaan rakastui, vaikka lopulta paljastui paroniksi.
Olin tänään Kansallisteatterissa nauttimassa "Kulkurin laulut - Tauno Palo 100 vuotta". Voi olla että synnyin 30 vuotta liian myöhään. "Minnehän se keppi jäi?", "Jaksatko varmasti seistä?", "Anteeksi että rollaattori on näin tilaa vievä?" kuului lähtiessä takkeja jonottaessa. Tunsin itseni nuoreksi, menin takaisin katsomoon ja hain viimeisenä takkini.
Esitys alkoi Kulkurin valssilla. Ja päättyi Kulkurin valssiin. Koko katsomo yhtyi lauluun. Tietenkin itkin. Mutta en ollut ainoa.
Minulla on kaikki Agatha Christien dekkarit, paitsi ei niitä typeriä Tommy ja Tuppence-kirjoja. Kerään Maria Langin dekkareita. SaPo-sarja on yleensä mainio ja luotettava. Se kirjallisuudesta.
Mutta minulla, kuten meillä kaikilla, on omituisuutemme. Olen suppean tyypin modernien kulttielokuvien pauloissa: olen nähnyt kaikki Steven Segalin leffat vaikken pidä niistä lainkaan ja lukemattomia kevyehköjä amerikkalaisia nuorisoelokuvia. Nykyelokuvien suosikkini onkin "Not Another Teen Movie" jonka syvällisyyden ymmärtää vasta kun on nähnyt kaikki mahdolliset High School- ja College-elokuvat. Se nykytaiteesta.
Mutta ei veljeni, vaan lapseni antoivat minulle joululahjan jota rakastan. Tapio Rautavaaran "Kulkurin taival", levytykset vuosilta 1946-1979. Ja 256-sivuinen kirja jossa on kaikki Tapsasta. Reissumies, laulaja, olympiavoittaja, elokuvatähti. Mutta etenkin laulaja. Siihen nähden etten osaa laulaa, osaan ulkoa uskomattoman repertuaarin Tapsa Rautavaaran lauluja. Meillä lapset nukahtivat onnellisiin uniin kuunnellen vanhempiensa karheita tulkintoja "Päivänsäde ja menninkäinen" tai "Rosvo-Roope".
Ja nyt päästään Tauno Paloon. "Kaikki rakastavat" vuodelta 1935 on elokuva joka saa minut aina yksinkertaisesti iloiseksi. "SF-Paraati" vuodelta 1940 ja "Potkut sain"-laulu muistuttaa että kaikki aina järjestyy. Ja niinhän se järjestyykin. Kulkurin valssi sen todistaa. Kukaan ei koskaan ole nakellut niskojaan niin koppavasti kuin Ansa Ikonen rikkaan kartanon tyttärenä. Siihen se kulkurikin varmaan rakastui, vaikka lopulta paljastui paroniksi.
Olin tänään Kansallisteatterissa nauttimassa "Kulkurin laulut - Tauno Palo 100 vuotta". Voi olla että synnyin 30 vuotta liian myöhään. "Minnehän se keppi jäi?", "Jaksatko varmasti seistä?", "Anteeksi että rollaattori on näin tilaa vievä?" kuului lähtiessä takkeja jonottaessa. Tunsin itseni nuoreksi, menin takaisin katsomoon ja hain viimeisenä takkini.
Esitys alkoi Kulkurin valssilla. Ja päättyi Kulkurin valssiin. Koko katsomo yhtyi lauluun. Tietenkin itkin. Mutta en ollut ainoa.
tiistai 6. tammikuuta 2009
Messuhalli takaisin!
Vaikka vietin iloisen nuoruuteni seitsemänkymmentäluvulla ja olin vakaasti pyrkimässä arkkitehdiksi, myönnän että silloin tehtiin joitain epäonnistuneita arkkitehtoonisia ratkaisuja. En yhdy yleisiin mielipiteisiin Enson sokeripalan tai Makkaratalon moukaroimiseksi maan tasalle maisemaa pilaamasta. Ei, nuo rakennukset ovat kauniita 60-luvun arkkitehtuurin ilmentymiä jotka suojeltakoon ja säilytettäköön. Mitä sitä kaikkea tuhoamaan? Mutta että Messuhallista pitää puhua "Vanhana Messuhallina" tai peräti "Kisahallina", on kyllä paksua. Tennispalatsikin sai pitää nimensä vaikkei siellä urheilla enää kuin maratonmittaisia nykyelokuvia katsoen. No, ei nimi mitään tai ketään oikeastaan pahenna. Messuhallia ei yksinkertaisesti ole. Messukeskus on, Itä-Pasilassa. Iloisen 70-luvun hirvittävässä harmaassa virastoviidakossa.
Mannerheimintien Messuhalliin meni miten vain, muitta mutkitta, hetkessä perillä. Mutta Itä-Pasila! Niin niin... sinne pääsee näppärästi junalla. Todellako? Lähdin tänä aamuna Töölöstä Pasilaan. Kävelin kahdeksassa minuutissa Rautatieasemalle, jossa odotin 40 minuuttia lähiliikennejunaa Pasilaan. Loppiainen taitaa olla Jouluakin pyhempi pyhä. Pasilan asemalta laahustin sitten Messukeskukseen Lääkäripäiville, reippaasti myöhässä.
Töölöstä Itä-Pasilaan julkisia kulkuneuvoja käyttäen sain tuhrattua liki tunnin. Matkaa on vaivaiset neljä kilometriä! Asun keskustassa jotta voin kävellä paikasta toiseen. Huomenna sitten kävelen. Jollen saa Messuhallia takaisin Mannerheimintielle.
Mannerheimintien Messuhalliin meni miten vain, muitta mutkitta, hetkessä perillä. Mutta Itä-Pasila! Niin niin... sinne pääsee näppärästi junalla. Todellako? Lähdin tänä aamuna Töölöstä Pasilaan. Kävelin kahdeksassa minuutissa Rautatieasemalle, jossa odotin 40 minuuttia lähiliikennejunaa Pasilaan. Loppiainen taitaa olla Jouluakin pyhempi pyhä. Pasilan asemalta laahustin sitten Messukeskukseen Lääkäripäiville, reippaasti myöhässä.
Töölöstä Itä-Pasilaan julkisia kulkuneuvoja käyttäen sain tuhrattua liki tunnin. Matkaa on vaivaiset neljä kilometriä! Asun keskustassa jotta voin kävellä paikasta toiseen. Huomenna sitten kävelen. Jollen saa Messuhallia takaisin Mannerheimintielle.
Tavarat perillä
Vietin tänään aamupäivän lentokentän tulliterminaalissa. Agentti kuljetti minua luukulta luukulle ja antoi välillä nivaskan papereita allekirjoitettavaksi. Pääosan parin tunnin operaatiosta istuin kuitenkin vain odottamassa (mitä ihmiset tekivät ennenkuin oli kännyköitä, joissa on pasianssi?). Lopulta päästiin itse asiaan: tullivirkailija avautti muutaman laatikon ja uskoi, ettei vanhoilla kengänrämillä (sattui siis avauttamaan minun laatikoitani, ei Pirkon) ole todellakaan mitään tullausarvoa. Tulli koko kuormasta oli lopulta 449 rupiaa eli € 6.70. Unohdin pyytää kuitin, en taida karhuta firmalta.
Tavarat tulivat jo puoli kahden aikaan iltapäivällä kotiin. Nyt joka paikka on täynnä puoliksi tyhjennettyjä laatikoita. Varmaan pysyykin, sillä en ymmärrä mihin nämä kaikki mahtuisivat.
Koko operaatio kesti tasan 8 siikkoa siitä kun tavarat pakattiin Manauksessa siihen, että saimme ne tänne. Merirahti Suomesta oli huomattavasti nopeampi kuin lentorahti Brasiliasta.
Tavarat tulivat jo puoli kahden aikaan iltapäivällä kotiin. Nyt joka paikka on täynnä puoliksi tyhjennettyjä laatikoita. Varmaan pysyykin, sillä en ymmärrä mihin nämä kaikki mahtuisivat.
Koko operaatio kesti tasan 8 siikkoa siitä kun tavarat pakattiin Manauksessa siihen, että saimme ne tänne. Merirahti Suomesta oli huomattavasti nopeampi kuin lentorahti Brasiliasta.
torstai 1. tammikuuta 2009
Silmälasit mukaan
Sitä on vähän koppava tunne kun tässä joulunaikoina joka päivä koiraa kävelyttäessä joutuu avustamaan turisteja oikeille reiteille. Sitä kun asutaan niin kultturelleilla seuduilla. "There should be that church here?" kysyttiin Mechelininkadun kulmassa. Toinen ulkomaalainen kipusi Väiskin kallioille ja pettyi kun ei Sibelius-monumentti paljastunutkaan. Myös hautuumaa tuntuu vetävän kartan kanssa kulkevia. On se niin jännää asua keskustassa. Englantia joutuu puhumaan niin että suomen kieli alkaa unohtua.
Tänään otin silmälasit mukaan ihan vaan turisteja varten. On ollut kurja näyttää kartalta nähtävyyksiä, kun ilman laseja näen vain kaupungin ääriviivat. Sitä on tullut vetäistyä turisteille aika suurpiirteiset reitit. Mutta keskustassa kaikki on lähellä ja nähtävyyksiä on paljon.
Meidänkin talo sai seinäänsä viikko sitten plakaatin 80-vuotispäivänsä kunniaksi. Jännittävämpi olisi kyllä kyltti jossa olisi kerrottu Minna Craucherin värikkäästä elämästä, Tulenkantajien suosimasta salongista ja Madamen murhasta vuonna 1932 - meidän talossamme.
Tänään otin silmälasit mukaan ihan vaan turisteja varten. On ollut kurja näyttää kartalta nähtävyyksiä, kun ilman laseja näen vain kaupungin ääriviivat. Sitä on tullut vetäistyä turisteille aika suurpiirteiset reitit. Mutta keskustassa kaikki on lähellä ja nähtävyyksiä on paljon.
Meidänkin talo sai seinäänsä viikko sitten plakaatin 80-vuotispäivänsä kunniaksi. Jännittävämpi olisi kyllä kyltti jossa olisi kerrottu Minna Craucherin värikkäästä elämästä, Tulenkantajien suosimasta salongista ja Madamen murhasta vuonna 1932 - meidän talossamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)