Lomailua tai jotain sinne päin

Olen iloinen että menemme Malediiveille viikonloppuna. Oletan että siellä ei tarvitse tehdä mitään. Ehkä vain lukea, nukkua, syödä ja käydä välillä meressä pulikoimassa.

Sunnuntaina kävimme vain ratsastamassa, muuten olimme kotona. Ratsastus on kivaa ja on hauska että Mikko on sopeutunut tallimaailmaan niin että on hyvin sosiaalinen siellä. Ratsastuksen jälkeen jäädään aina istumaan, juomaan teetä ja jutellaan mukavia. Jonain päivänä Mikko vielä kilpailee Chennai Equitation Centren vihreä-keltaisissa väreissä. Sopii hyvin, aloittihan Mikko harrastuksen Brasiliassa jonka lipun värit ovat samat.

Maanantaina hoidin kauneuttani - manikyyri, pedikyyri, vahaukset, kulmakarvat. Tähän meni liki kolme tuntia mutta se on sellaista ylellisyyttä ja hyvää oloa tuottavaa iloa jonka opin vasta Brasiliassa jossa se ei vienyt puolta kuukauden palkasta kuten vastaavat palvelut Suomessa. Opin oikeastaan paljon itseni paapomisen tärkeydestä Brasiliassa. Olin sitä ennen ajatellut tyypilliseen suomalaiseen tapaan että "rumat ne vaatteilla koreilee" ja kauneudenhoito on rahanhaaskausta. Tosin olin joskus aika paljon nuorempi ja iän karttuessa huomaa että, ihan oikeasti, kauneus on katoavaista.

Olen ollut oikein ahkera. Olen kiertänyt kylpyhuonetarvikekauppoja joista minua on lähetetty aina uusiin paikkoihin koska mistään ei saa mitään. Yleensä kylpyhuonetarvikekauppoja näkee joka paikassa. Etsin Parryware-kalusteita joka on Intian yleisin kylpyhuonemerkki. Toiseksi viimeisessä paikassa olivat aivan järkyttyneitä kun kysyin Parrywarea. "Madam, se on intialainen merkki, meillä on kaikki ulkomaista!" No, jos meidän vessanpyttymme on Parryware, tarvitsen kyllä samanmerkkiset istuinrenkaat koska mitään universaaleja istuimia ei Intiassa ole. Meilläkin tässä uudessa asunnossa kotiapulaisen WC:ssä on reikä lattiassa. Ei siinä istuta. Jos olen rehellinen, ilman muuta valitsisin ulkomaiset kylpyhuonekalusteet jotka eivät ruostu ja rikkoudu parissa kuukaudessa mutta ei tässä olla kylppäriremonttia tekemässä.

Lopulta kyllästyin ja sanoin Venkateshille että menen lounaalle. Matkalla bongasin pienen kaupan jonka kyltissä oli sana Parryware. "Stop Venkatesh!!" ja ostoksille. Pikkukaupasta löytyi kaikki, kylpyhuoneen kaappia lukuunottamatta. Siihen olinkin joka kaupassa saanut neuvon "puuseppä tekee". Siksi kaappien ovet repsottavat vinossa, eivät mene kiinni, laudat lahoavat ja nupit irtoavat käsiin eikä kaapit ole esteettisestikään silmää miellyttäviä.

Venkatesh vei verhot pesulaan ja metsästimme ripustusrenkaita. Vanhassa talossa oli tietenkin eri ripustusmekanismi kuin uudessa. Sama ongelma on usein Suomessakin ja se on harmillista. Verhokaupat eivät täällä myy varaosia joten menin hardware-storeen joita on pilvin pimein. Ongelma niissä on sama kuin apteekeissakin. Varastot ovat pienet. Tarvitsen 150 rengasta ja yhdessä kaupassa on 20 rengasta. Jätän koko homman Venkateshille, saa kierrellä kaupat ja kerätä renkaat vaikka yksitellen. Yksi rengas maksaa yhden rupian. Alle kahdella eurolla saan kaikki renkaat, laadusta ei ole takeita. Verhot tulee viikonloppuna pesulasta joten ei ole hoppua. Makuuhuoneeseen kyllä ostin uudet valmisverhot koska vastapäinen talo on niin lähellä että sinne ja sieltä on aivan suora näköyhteys.

Verhoja kotona penkoessa löytyi nekin verhot jotka Mikko oli jättänyt Bishop Gardeniin. Verhoista oli käyty muuton yhteydessä käyty kiivasta keskustelua. Mikko sanoi ettei valoverhoja ja makuuhuoneen verhoja oteta mukaan, heittäkää pois! Mikolle oli sanottu "But, Madam screens". Mikko tuntee verhot sanalla "curtains" ja ihmetellyt mitä Madam huutaa (screams) joistain vanhoista verhoista. No, tivaamisen ja vänkäämisen jälkeen Mikko luuli asian olevan selvä, Madamin verhot annetaan tylysti pois. Ne annettiin meille. Täältä kaikki verhot löytyivät, suuresta laatikosta, odottamassa minun ratkaisua mitä niille tehdään. Ne annettiin Anithalle ja Babulle ja muille halukkaille. En tiedä mitä kaikkea laatikoista löytyy, taidan jättää Mikolle vaikka Madam päättää kotiasiat, ei Saar.

Kaseerasin kasapäin kamaa pois vietäväksi. Amerikassa meillä oli suuri talo ja koristelin sen tekokukilla joten erilaisia maljakoita, ruukkuja, pyttyjä ja etenkin niitä tekokukkia oli loputtomasti. Kaikki pois. Etenkin tekokukat olivat reissussa rähjääntyneet varsin surullisen näköisiksi. Astioita joita ei ole käytetty vuosiin - pois vain. Suomessa ne olisi varmaan kovaa sanaa nykyisillä kirppisten retromarkkinoilla, mutta saa olla.

Siirtelin huonekaluja, mattoja, asensin kylppäreihin hyllyt ja vessankannet, pesin ne vessat ja kolme kylpyhuonettamme jota Anitha ei tee. Ei ainakaan kuten suomalainen tai brasilialainen. Brasiliassa meillä oli samankokoinen asunto kuin tämä nykyinen. Maria kävi meillä kolme kertaa viikossa, joka kerran pesi pyykit, silitti, siivosi kodin ja meillä oli aina putipuhdasta ja pyyhkeet, lakanat ja vaatteet sileinä ojennuksessa. Marian työpäivä oli 8 tuntia, mutta kun kolmen tai neljän tunnin jälkeen kaikki oli kunnossa, mitä sitä meillä luuhaamaan. Kotiin vain. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta. Mutta alushousuni on Intiassa joka päivä rullattu laatikkoon säntillisiksi värisuoriksi - valkoiset, mustat ja beiget omissa jonoissaan. Ja valokuvat jotka asettelen hauskoihin ja kodikkaisiin asetelmiin, on joka päivä oikaistu karun näköiseen viivasuoraan riviin. Ja minä asettelen ja Anitha oikaisee jne jne ... joka päivä.

Kävin hammashoidossa joka jatkuu vielä. Kruunuja, paikkoja, oikaisua, valkaisua. Tai valkaisuun ehkä ei aika nyt riitä.

Sain vara-avaimet teetettyä eilen, ne ei toimineet, nyt Venkatesh lähti hakemaan avaintekijää meille tutkimaan tilannetta ja tätä kirjoittaessa avainmies renklasi puolessa tunnissa uudet avaimet toimiviksi. Ilmastointimies tulee tänään korjaamaan parvekkeelle vuotavan laitteen. Ei tämä ole toivotonta. Huomenna voimme rueta ripustamaan tauluja ja kun ensi viikolla verhot on laitettu, koti on Mikolle valmis koti.

Ensi viikolla voin käydä kashmirilaisen ystäväni kaupassa juomassa teetä ja meditoimassa ja tiedän että haksahdan ostamaan läjäpäin huiveja kuten aina. Olen heidän paras asiakkaansa ja silti nautin pikkuputiikissa vierailusta ja olemme "ystäviä". Istun siellä yleensä tunnin tai kaksi. Menen myös kellokorjaajaa tapaamaan, yhden monista lempikelloistani lasi on ikävästi rikkoutunut ja vain se vanha mies pienessä tupaten täydessä kellokorjaamossa osaa sen korjata. Sama mies joka korjasi Antille täysin toimivaksi sen Jarmo Kailan hopeisen taskukellon, sen joka putosi Helsingin edustalle mereen Suomen ilmailuhistorian ensimmäisessä siviililento-onnettomuudessa, siinä jossa Jarmo Kaila hukkui vuonna 1924. Kello alkoi käydä uudestaan vasta kun se vanha mies Intiassa sai kellon työpöydälleen.