Väsyttää

Ensimmäinen kunnanlääkäriviikko takana, huomenna uusi viikko. Luulin olevani pirteä ja reipas ja jaksavani vaikka mitä. Lauantaina ajoin laulellen Helsinkiin, olin kotona iltakuudelta, heitin lakanat pesukoneeseen, istahdin soffalle lukemaan ja heräsin kahden tunnin kuluttua. En ollut tajunnut kuinka väsynyt olen.

Puolen vuoden aikana olen ollut Porvoon terveyskeskuksessa kahdella terveysasemalla, neljällä osastolla ja kotisairaanhoidossa. Olen ollut Mäntsälän ja Pornaisten terveysasemilla ja nyt Someron terveyskeskuksessa. Olen opetellut kolme erilaista sähköistä potilastietojärjestelmää. Puolen vuoden aikana olen asunut Helsingissä, Intiassa ja Somerniemellä.

Luovuin terveyskeskuslääkärin virastani vuonna 1995 ja siirryin lääketeollisuuteen. Muistan että nuorena terveyskeskuslääkärinä tottuminen jatkuvaan stressiin ja epävarmuuden sietoon vei vuoden. Senkin jälkeen jännitin jokaista päivystystä. Melkein joka päivä vastaanotolla tuli tilanteita joihin tietoni eivät riittäneet. Kollegoilta konsultoiminen ja sairaalan poliklinikoille soittaminen oli jatkuvaa arkipäivää. Kukaan ei voi hallita kaikkea ja sen vuoksi on kysyttävä neuvoa. Ei ole mitään järkeä lähettää potilaita sairaalan poliklinikoille etenkään jos kukaan ei keksi minkä erikoisalan piiriin potilas kuuluisi. Yleislääkärin tehtävänä on tehdä pohjatyö, poissulkeminen, seulonta ja kestää potilaiden marinat ettei nämä arvauskeskusten lääkärit mitään tiedä. Tosin arvauskeskuksista puhuminen on minusta viime vuosina vähentynyt.

Ei osaamiseni tässä 16 vuoden aikana ole lisääntynyt. Päinvastoin, moni asia on muuttunut ja minun on kirittävä tosi rankasti saadakseni tietoni päivitettyä. Ei niinkään taudit ja hoidot, vaan erilaiset etuisuudet, todistukset ja mikä kuuluu kenenkin vastuualueeseen. Kaikki nämä vaihtelevat eri kuntien sisällä. Ja lääkärin on annettava vastaus jokaiselle potilaalle, tehtävä ratkaisuja hoitolinjasta ja jatkosuunnitelma. Monta nopeata ratkaisua yhden päivän aikana.

Ja uudet ihmiset. Lukemattomia uusia nimiä ja kasvoja, työtovereita, potilaita, omaisia.

Ja kesämökki. Mökit ovat työleirejä, loputtomasti tekemätöntä työtä. Etenkin mökillä jossa on enimmäkseen vain käyty, ei vietetty kesiä liki kymmeneen vuoteen. Polut ovat kasvaneet umpeen, puut peittävät järvinäkymän, matalaan lahteen on kertynyt lehtiä madaltaen sitä entisestään, syvään rantaan vievät portaat ovat romahtaneet. Luonto valtaa nopeasti itselleen takaisin kaiken. Mökkeily on jatkuvaa taistelua luontoa vastaan.

Älkää käsittäkö väärin. Nautin olostani. Nautin mökkeilystä. Nautin terveyskeskustyöstä. Mutta olen 54-vuotias ja väsyn helpommin kuin ennen. Väsyn myös ihmisiin ja väsyn sairauksiin. En jaksa hoivata työn ulkopuolella. Lapsenikin olen kasvattanut, en hoivannut, enkä jaksa hoivata vanhempianikaan. En ole erityisen empaattinen. Olen innovatiivinen ja innostuva mutta olen realisti ja tiedän millainen olen.

Olen monella tapaa kuten äitini. Ei äitinikään ollut lempeä hoivaaja niin terveydenhoitaja kuin onkin. Muistan kun olimme Iittalassa tapaamassa dementoitunutta äidinäitiä. Äitini tutki sairaskertomuksia ja keskusteli lääkityksistä hoitajien kanssa. Olen itse ihan samanlainen. Kärsimätön, tekijä. Sairaudet ja potilaat ovat ajanvarauksella toimivaa arkipäivää, suunnitelman ja ratkaisun tekeminen on selkäytimessä.