Mökillä

Huomenna alkaa uusi työ. Jännittää ihan hirveästi. Tässä iässä ihmiset vakiintuvat ja pysyvät samassa työpaikassa kunnes jäävät eläkkeelle. Mikä minussa on vikana kun poukkoan paikasta toiseen? Uuden työn aloitushan on stressaavaa. Uudet ihmiset, uudet tavat, uudet tietokone-ohjelmat, uudet paikat, uudet työt. En tiedä mikä on pahinta. En koskaan muista ihmisten kasvoja. En yhdessäkään työpaikassani ole oppinut työtovereideni nimiä. On tosi kurjaa kun sanotaan vaikka että mene kysymään Jenniltä eikä mitenkään kehtaa kysyä kuka se Jenni oikein on kun tiedän itsekin että olen viikottain sen Jennin kanssa tekemisissä.

Lisäksi jännittää miten pärjään, miten osaan, mitä jos tulee joku paha onnettomuuspotilas tai hätätilanne ja olen yksin. Mitä teen? Tiedän että kaikki lääkärit jännittävät päivystyksiä ja tiedän että kaikki selviävät niistä. Minäkin olen selvinnyt. Viimeksi selvisin Mäntsälässä maaliskuussa. Silti jännittää.

Mökillä on ihanaa. Harmittaa kyllä ettei puita saatu kaadettua ja tämä ikuinen hämärä ympäröi mökkiä. Mutta syvässä rannassa ilta-aurinko paistaa kunnes laskee vastarannan metsän taakse. Uin tyynessä aurinkoisessa illassa. "Kuinka kaunis on illan hetki tää, rusko päivän kun haipuu pois". Koira on tyytyväinen mökkeilyyn ja on kaivanut jo monta kuoppaa pihalle. Ei se tiedä mitä se etsii, eikä se koskaan mitään löydä, kunhan kaivaa.

Huomenna sitten töihin. Ja täytyy sopia Härkätien Ratsastuskoulun kanssa ratsastustunnit. Ja pitää etsiä se ihminen joka osaa kertoa lahden mutaisen pohjan ruoppausmahdollisuudesta. Ja joku päivä on sovittava puiden kaato niin että ensi kesänä meillä on aurinkoa ja koko mäki on täynnä ahomansikoita, päivänkakkaroita ja kissankelloja kuten oli silloin kun olin lapsi.

On tosi jännä tunne istua täällä mökissä ja katsoa syvään rantaan maisemaa joka on minulle tuttu koko elämäni ajalta. Että joku paikka voikin säilyä näin omana koko elämän ajan!