Ihan hirveä päivystys!

Ensiksi, lääkäriajoistani on kulunut aivan liian monta vuotta. Toiseksi, en ole päivystänyt maaseudulla yksinäni sitten kandiaikojen. Kolmanneksi, olen liian vanha päivystämään 13 tuntia kerrallaan. Tiedän, tiedän, nuorena jaksettiin ja silloin kaikki päivysti sutjakkaasti normaalin työpäivän jälkeen 15.30 alkaen aamuun puoli kahdeksaan ja jatkoivat taas normaalityöpäivän. Tuleekohan siitä 32 tuntia putkeen kiirettä? Jotain sellaista kerran viikossa.

Mutta nyt tuon 13 tunnin jälkeen ja loputtoman potilasjonon jälkeen olen aivan naatti. Melkein jokaisen potilaan kohdalla tunsin suurta riittämättömyyttä. Polvi on leikattu ja silti kipeä ja kulunut. Millä saan sen uuden veroiseksi? En mitenkään.

Päivystys on auki klo 21 asti mutta eikös taas klo 20.58 joku ilmoittautunut. Niin ne tekee aina. Koira oli mökillä jalat ristissä kun oli viimeksi ollut ulkona aamulla puoli kahdeksalta. Nyt se joutui olemaan ilman pissataukoa 14,5 tuntia. Siinä on kai 1,5 tuntia liikaa vaikka kyllä Josie sen tuntui kestävän. Ehkä minun on vietävä se tosiaan sinne kenneliin niin voin rauhoittua ainakin koiran suhteen. Voiko koiralle kehittyä virtsaumpi tai rakkotulehdus siitä ettei se pääse pissalle?

Koiran ulkoilutuksen jälkeen jätin sen mökkiin ja juoksin kylpytakissa rantaan ja järveen. Se rauhoitti. Vesi oli vilvoittavaa ja rentouttavaa. Oli heti parempi olo. Nyt juon teetä ja yritän meditoida niin että unohdan kaikki virheet mitä tein päivän aikana, kaikki potilaat, kaikki hoidot. En halua heräillä yöllä havahtumaan mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä en tehnyt ja nyt se potilas kuolee. Tein sitä koko ensimmäisen terveyskeskuslääkärivuoden enkä enää jaksa samaa. Olen ihan liian vanha tällaiseen. Jään varhaiseläkkeelle ja teen vain väitöskirjan jostain turhanpäiväisestä aiheesta. Ehkä se on hyvä suunnitelma.

En ole empaattinen enkä sure sairaiden ihmisten kohtaloita. Kyse ei ole siitä. Ainahan on sairaita ihmisiä. Kun ryhtyy lääkäriksi, ei muuta voi odottaakaan ja sairauksiin tottuu. Mutta totisesti, suren ja heräilen omien mokieni vuoksi, miksi en osannut, miksi en tajunnut, miksi mähläsin.

Kyllä maalla on mukavaa

Aika menee kuin siivillä enkä saa mitään aikaiseksi. Mökkiläisen ikuinen todellisuus. Toisaalta olen täysipäiväisesti työssä jota en kovin hyvin hallitse. Ja huolimatta siitä että olen viettänyt noin 50 kesää Somerniemellä, tämän seudun ihmisten syvin olemus ja sielunmaisema on jäänyt minulle hämäräksi.

Isäni vahvisti että jo hän oppi lapsuudessaan että täällä pidetään maasta kiinni. Rajariidat ovat oikeita riitoja ja vihaa pidetään vuosikausia. Kun on maasta kyse, kukaan ei jousta vaikka vernpaine nousee niin että sitä pitää lääkitä ja yöunet menee vuosikausiksi. Periaatteessa somerolaiset ovat oikein mukavaa kansaa. Vahvat naiset on kunnan kantava voima. Oikeastaan somerolaisia miehiä kuvaa hyvin että Rauli Badding Somerjoki ja Unto Mononen kuolivat nuorina viinaan. Pohjimmiltaan miehet ovat herkkiä mutta toivottomia tolloja puhumaan sydämensa syviä tuntoja muuten kuin vankassa humalatilassa ja tämä alkaa rasittaa niin sydämen, verisuonten kuin maksan ja aivojenkin toimintaa vuosien kuluessa. Naiset uurastavat ja se näkyy runsaina kulumamuutoksina. 80-vuotiaat siloposkiset emännät joita erehdyn luulemaan 60-70-vuotiaiksi jaksavat taas hoivata syöpäsairaita ja verenpaineisia miehiään ja juosta marjametsissä ja naisvoimistelussa kunhan ovat saaneet uuden lonkka- tai polviproteesin.

Miehet eivät tule vastaanotolle kuin pää kainalossa. Sirkkelivammat ovat yleisiä. Onneksi ihan irti-poikki-raajoja ei tuoda terveyskeskukseen (ellei potilas itse lähde ajamaan autollaan) vaan ambulanssi vie joko Saloon tai Forssaan sairaalaan. Vaikeimmat tapaukset menee suoraan Turkuun. Somerolaiseen mentaliteettiin sopii että jos syöpä todetaan, se on ikävä juttu mutta onhan meidän kaikkien täältä joskus lähdettävä. Ei tässä jouda sairaalassa juoksemaan kun pitää kattoa laittaa ja metsätyötkin on tehtävä ennen kuin kuolo tulee.

Muistan lapsuudesta että mökki oli työleiri. Aurinko paistoi mutta meillä siivottiin. Joka aamu lakaistiin lattiat ja matot ravisteltiin. "Ensin työ, sitten leikki" sanoi äiti varmaan joka päivä. Aamupäivällä paistoi aurinko ja iltapäivällä leikkiaikaan oli pilvistä. Voi kyllä olla että muistan väärin. Lapsena kannoimme kiviä pengerryksiin, raahasimme kaadettujen puiden oksia metsään, haravoimme, pinosimme aivan uskomattomia halkopinoja joita täällä on vieläkin, hakkasimme halkoja, sahasimme puita, seikkailimme niemessä, matkasimme kumipatjalla niemen ympäri matalasta rannasta syvään rantaan - hei... mitäs tämä on, tässähän tuli ihan huvitustakin mukaan.

Meillä oli tosi kivaa mökillä. Sateella rakensimme kerrossänkyihin majat ja luimme taskulampun valossa Aku Ankkoja. Äiti teki Rex-kakkua ainakin kerran kesässä, joimme simaa ja saimme hyvää kaupan appelsiinimehutiivistettä kunnes loppukesästä äiti taas teki Mehu-Maijalla musta-punaviinimarjamehua jota sitten tuli korvista ulos kun sitä riitti koko talveksi. Kesällä saimme Siff-Colaa, Jaffaa ja Sitruunasoodaa. Mökkikesät oli kauheita kaiken uurastuksen vuoksi, mutta kun niitä nyt muistelee, ne oli todella ihania. Opimme uimaan varhain ja sukelsimme hyvin. Kasvimaissamme kasvoi kituliasta salaattia ja retiisiä. Äidin isä, ukkimme, teki isoveljelleni ja minulle omat sahat - katkaisi tavallisen käsisahan terän lyhyemmäksi ja siinä oli 3- ja 4-vuotialle lapsille sopivat pikkusahat klapien tekoon. Ne on vieläkin tallella. Tietenkin. Mitä meidän liiteristä ei löydy, sitä ei ole olemassakaan.

Mutta ei ne työt minnekään katoa. Tulen töistä, vaihdan vaatteet, kumisaappaat jalkaan ja otan oksasakset. Raivattavaa on loputtomasti enkä edes itse näe että olen katkonut satoja oksia ja puita. Kielot ovat vallanneet koko mäen, niitä on mielettömästi. Tutkin nettikeskusteluja jaopin ettei niistä pääse mitenkään eroon. Joku väitti että repimällä niitä käsin ne hiljalleen harvenee. Joku uskoi trimmeriin. Useimmat eivät uskoneet mihinkään. Olen siis nyhtänyt kieloja käsin ja käyttänyt trimmeriä. Mäki on edelleen täynnä kielonlehtiä vaikka minulla on kielon myrkystä ihottumaa ja ranteet ovat kipeänä sekä oksasaksista että kielotaistelusta. Illalla otan Buranaa että voin hoitaa seuraavana päivänä potilaat ja työpäivän jälkeen taas käydä mökkitöiden kimppuun.

Olen toki huvitellut. Olen käynyt ratsastamassa Härkätien Ratsastuskoulussa joka on ollut tosi kivaa. Tänään kävin Forssassa kaupassa ihan vain huvikseni. Töistä Somerolta sinne on vain 23 km. Uskalsin Forssassa mennä Alkoon ostamaan valkoviiniä, Somerolla en kehtaa. Sana alkaa kylillä kiertää ja kohta kaikki tietävät montako pulloa se tohtori osti vaikka puhuu vastaanotolla että alkoholi on pahasta. No, ostin viiniä. Sehän ei ole alkoholia. Oikeastaan harva potilas tunnustaa juovansa alkoholia. Kaljahan ei ole alkoholia. Forssassa oli Koskenkorva hyvin esillä ja kun olin kassalla valkoviinieni kanssa, tultiin huolestuneena kysymään onko Carillo loppunut. En tiennyt että Carilloa juo muut kuin alkoholistit.

Olen joka ilta ollut uimassa. Useimpina iltoina on ihana aurinkoinen tyyni ilta, aurinko laskee syvän rannan puolelle ja vaikka siellä ei vielä ole laituria, olen istunut kylpytakki päällä portailla ja nauttinut kesäillasta. Käsien kivistys on sittenkin pientä. Eikä ne hyttysetkään haittaa. On upeata viettää toisenlainen kesä. Maalaislääkärinä kesämökkikunnassa ja työleirillä mökillä samaan aikaan. Oppii tuntemaan kesämökkipaikkakuntaa ihan toisella tavalla.

Naapuri tuli muka katsomaan onko Turunen tuonut veneensä lahdelle. Minuahan he tulivat katsomaan. Tuijotti pitkään, suoraan ja tiukasti kuten somerniemeläinen vanhempi nainen tekee ja totesi " Olet Paakan talon sukua, sinussa on Paakan näköä, tuollainen pitkä ja nätti". Kysyin isältä - totta se on. Olen Paakan sukua. Taatusti somerniemeläinen. Ja koti on Intiassa.

Onko tämä sotaa?

Menee vaan pahemmaksi. Lukitsin siis viikonloppuna jääkaapin ja pari muuta kaappia. Eilen illalla totesin, että tavarat lukitussa jääkaapissa olivat uudessa järjestyksessä. Ajattelin, että olin ehkä kuitenkin jättänyt sen lukitsematta - ne lukot ovat aika vempuloita eikä niistä huomaa helposti ovatko auki vai kiinni (paitsi tietysti kokeilemalla).

Tänä aamuna järjestin sen kaikkein himotuimman pähkinäsekoituspurkin sisällön niin, että pystyin helposti näkemään oliko purkilla käyty. Sen jälkeen varmistin, että jääkaappi oli varmasti lukossa. Illalla pähkinät olivat epäjärjestyksessä ja niitten pinta oli taas laskenut (nyt on jo kulunut yli puoli purkkia eli joku kolme desiä ilman, että minä olisin syönyt enempää kuin kourallisen).

Alan olla aivan ihmeissäni. Ei Anithakaan voi olla niin tyhmä, ettei ymmärtäisi että kaapit ovat lukossa hänen takiaan. Etenkin kun olen siirtänyt jääkaappiin juuri pähkinät, joita hän varastaa. Tietysti voi olla, että hän varastaa kaikkea muutakin, eikä osaa nähdä pähkinöitä sen takia mitenkään erityisinä. Itse asiassa minä aloin tänään epäillä, että meiltä katoaa spagettiakin. Tähän asti olen kuvitellut, että länsiruoka tai korealainen riisi eivät kelpaisi intialaiselle ja saisivat olla rauhassa.

Kuten sanoin, olen nyt aivan ihmeissäni. Onko tämä Anithan puolelta avoin sodanjulistus? Haluaako hän viestittää, että "yritä mitä yrität, minä varastan mitä haluan etkä voi sille mitään; anna vaan potkut niin minun ei tarvitse maksaa velkojani"? Vai katsooko hän, että hänellä on oikeus syödä ruokiamme (ehkä Pirkko on antanut luvan?) ja hänellä on oikeus osoittaa loukkaantuneensa? Jatkaa oikeutettua varastamistaan oikein näytösluontoisesti - eihän hänen olisi tarvinnut jääkaappia järjestellä, muuta kuin osoittaakseen minulle, että häntä eivät lukot pidättele?

Täytyy sanoa, että minulle tuli tänään vahva fiilis, että avaimet pois saman tien. Mutta en minä jaksa alkaa uuden apulaisen metsästämistäkään. Ehkä tähän pitää suhtautua hauskana pikku sotana, eräänlaisena harrastuksena? Ehkä minä rupean mittaamaan tarkasti hävikin (valitettavasti Iso-Papan kirjevaaka yltää vain 250 grammaan, joten sillä on vähän hankala punnita näitä, mutta onnistuuhan se pienemmissä erissä). Vähennän sitten tylysti varastetun arvon palkasta? No joo, en minä oieasti uskaltaisi tehdä sellaista. Anithahan voisi vaikka kostaa ja olla pesemättä käsiään ennenkuin leikkaa minun eväshedelmäni...

En tiedä uskallanko edes kertoa näitä Victorille. Olen varma, että hän suosittelisi Anithan välitöntä iritisanomista. Ja jos (kun) en tee niin, niin pehmo-nössön maineeni senkun kasvaa.

Väliaikatietoa välineurheilusta

Babu kävi eilen ostamassa pumpun pyörääni varten. Komea pumppu, sillä tullaan kuulemma jatkossa pumppaamaan kaikkien pyörien ja moottoripyörien ja auton renkaat.

Puutarhan kastelijatätikin tuli ihmettelemään kun Babu esitteli uuden pumpun toimintaa

Tarkkasilmäinen voi havaita pumpussa olevan painemittarin (joka on luonnollisesti edelleen hyvässä turvassa suojamuovin sisällä)

Yhteenveto hankinnoista tähän mennessä:

 Pyörä         3,337 rupiaa   (52 euroa)

Lisävarusteet:
   Valot                          650
   Kypärä                    1,500
   Pumppu                     500
   Lisävarusteet, yht.   2,650   (41 euroa)

Lisävarusteet 79% pyörän hinnasta .

Palveluskunta, kirjoitussarjan osa 101

En pysty sittenkään lykkäämään kaikkia palveluskuntaan liittyviä huolia Pirkon paluuseen saakka.

Meiltä on kadonnut Intian-aikana kaikenlaista. Yleensä on vaan kovin vaikea tietää milloin ja missä mikin on kadonnut. Suuri osa pöytähopeista on teillä tietämättömillä, mutta emme ole varmoja siitä oliko ne edes mukana Brasiliassa, puhumattakaan siitä että tietäisimme varmuudella niitten tulleen Intiaan, ja jos, niin onko katoaminen tapahtunut nykyisen vai edellisen kotiapulaisen aikana. Pirkolta on kadonnut aika monta korua, mutta kun P ei koskaan tiedä mihin on pannut ne (tai siis arvokkaammat ovat kyllä kassakaapissa siitä lähtien kun vakuutus korvasi edelliset Brasiliassa asuessamme). Oikein kunnolla etsiessään kotiapulainen onnistuikin kerran löytämään - tai ehkä vain "löytämään", sillä löytö tapahtui vasta etsintöjen toisena päivänä? - pari korua jostain ihan oudosta paikasta.

Olen aina ihmetellyt miten nopeasti kaapissa olevat mantelit ja cashew-pähkinät kuluvat. Ehkä minä todellakin syön niitä enemmän kuin kuvittelisisin tai ehkä minä jaan ne Anithan kanssa. Joskus tuntuu, että se jakokaan ei mene oikein tasan kun purkin pinta alenee niin kovaa vaikka en ole edes iltaisin kotona. Mutta niin kauan kun en tiedä varmuudella, ei siihen ole myöskään pakko reagoida.

Viime viikonloppuna kävi niin, että viikko aikaisemmin ostamaani perunalastupussia ei löytynyt mistään. Siihen oli jo pakko reagoida edes jotenkin. Jätin lapun, jossa kysyin mitä sille oli tapahtunut. Olisin ollut paljon tyytyväisempi vastaukseen "Sir, minulle tuli kova nälkä ja teki hirveästi mieli niitä perunalaastuja enkä voinut vastustaa kiusausta" kuin Anithan selitykseen että hän "luuli, että olin tarkoittanut ne heitettäväksi pois kun ne olivat pöydällä useita päiviä ja kun niitten pakkauspäiväkin oli 15.5.2011". Jotenkin jäi halju maku kun en osaa uskoa Anithaa sentään niin tyhmäksi. Tunsin tulleeni petetyksi.

Tämän jälkeen olisin kuvitellut, että ruokatavaramme olisivat saaneet olla rauhassa edes muutaman päivän. Mutta ei. Minulla oli koko viikon vieraita enkä ollut yhtään iltaa kotona. Niinpä en myöskään koskenut viikonloppuna piripintaan täyttämääni pähkinäsekoituspurkkiin. Viikon aikana pähkinöiden pinta aleni kuitenkin muutaman sentin. Toinen kerta, jossa ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta. Mitä ilemisimmin Anithalla on (oikea) käsitys, että minua on helppo käyttää hyväksi, olen hyväuskoinen, uskon aina ihmisistä hyvää, enkä laiskuuttani viitsi juuri seurata esimerkiksi talousrahojen käyttöä.

Nyt piti jo konsultoida Victoria. Voinko vaan unohtaa koko jutun ja olla kuin en olisi huomannutkaan vai onko tällaiseen reagoitava jollain lailla? Pakko tehdä jotain, muuten homma voi ryöstäytyä käsistä. Victor ehdotti, että rupeaisin pitämään joitain huoneita lukossa ja säilyttämään niissä kaiken arvokkaan - se olisi selvä signaali. Tämä ei kelvannut minulle. Vaikka Anithan siivoaminen on aika kelvotonta, se on sentään parempaa kuin ei mikään. Ratkaisuksi päädyttiin joittenkin kaappien ja toisen jääkaapin lukitsemiseen.

Tämä aamupäivä kului rattoisasti. Siirsin kaikki intialaisille kelpaavat ruokatavarat toiseen jääkaappiin ja yhteen keittiönkaappiin, joihin löysin avaimet. Lukitsin komeron, jossa pidämme kameroita ja ylimääräisiä kännyköitä ja tietokoneita. Kävin läpi "talouskirjanpidon", tein sinne paljon merkintöjä ja laskin kuinka usein sokeria, teetä ja kahvia on ostettu (sokeria menee näköjään paketti 2-3 viikossa, aika paljon ottaen huomioon, että me emme käytä itse sitä oikeastaan ollenkaan).

Nyt minulla on huono omatunto kun tuntuu, että on loukkaavaa osoittaa tällä tavoin, että en luota Anithaan.

Väsyttää

Ensimmäinen kunnanlääkäriviikko takana, huomenna uusi viikko. Luulin olevani pirteä ja reipas ja jaksavani vaikka mitä. Lauantaina ajoin laulellen Helsinkiin, olin kotona iltakuudelta, heitin lakanat pesukoneeseen, istahdin soffalle lukemaan ja heräsin kahden tunnin kuluttua. En ollut tajunnut kuinka väsynyt olen.

Puolen vuoden aikana olen ollut Porvoon terveyskeskuksessa kahdella terveysasemalla, neljällä osastolla ja kotisairaanhoidossa. Olen ollut Mäntsälän ja Pornaisten terveysasemilla ja nyt Someron terveyskeskuksessa. Olen opetellut kolme erilaista sähköistä potilastietojärjestelmää. Puolen vuoden aikana olen asunut Helsingissä, Intiassa ja Somerniemellä.

Luovuin terveyskeskuslääkärin virastani vuonna 1995 ja siirryin lääketeollisuuteen. Muistan että nuorena terveyskeskuslääkärinä tottuminen jatkuvaan stressiin ja epävarmuuden sietoon vei vuoden. Senkin jälkeen jännitin jokaista päivystystä. Melkein joka päivä vastaanotolla tuli tilanteita joihin tietoni eivät riittäneet. Kollegoilta konsultoiminen ja sairaalan poliklinikoille soittaminen oli jatkuvaa arkipäivää. Kukaan ei voi hallita kaikkea ja sen vuoksi on kysyttävä neuvoa. Ei ole mitään järkeä lähettää potilaita sairaalan poliklinikoille etenkään jos kukaan ei keksi minkä erikoisalan piiriin potilas kuuluisi. Yleislääkärin tehtävänä on tehdä pohjatyö, poissulkeminen, seulonta ja kestää potilaiden marinat ettei nämä arvauskeskusten lääkärit mitään tiedä. Tosin arvauskeskuksista puhuminen on minusta viime vuosina vähentynyt.

Ei osaamiseni tässä 16 vuoden aikana ole lisääntynyt. Päinvastoin, moni asia on muuttunut ja minun on kirittävä tosi rankasti saadakseni tietoni päivitettyä. Ei niinkään taudit ja hoidot, vaan erilaiset etuisuudet, todistukset ja mikä kuuluu kenenkin vastuualueeseen. Kaikki nämä vaihtelevat eri kuntien sisällä. Ja lääkärin on annettava vastaus jokaiselle potilaalle, tehtävä ratkaisuja hoitolinjasta ja jatkosuunnitelma. Monta nopeata ratkaisua yhden päivän aikana.

Ja uudet ihmiset. Lukemattomia uusia nimiä ja kasvoja, työtovereita, potilaita, omaisia.

Ja kesämökki. Mökit ovat työleirejä, loputtomasti tekemätöntä työtä. Etenkin mökillä jossa on enimmäkseen vain käyty, ei vietetty kesiä liki kymmeneen vuoteen. Polut ovat kasvaneet umpeen, puut peittävät järvinäkymän, matalaan lahteen on kertynyt lehtiä madaltaen sitä entisestään, syvään rantaan vievät portaat ovat romahtaneet. Luonto valtaa nopeasti itselleen takaisin kaiken. Mökkeily on jatkuvaa taistelua luontoa vastaan.

Älkää käsittäkö väärin. Nautin olostani. Nautin mökkeilystä. Nautin terveyskeskustyöstä. Mutta olen 54-vuotias ja väsyn helpommin kuin ennen. Väsyn myös ihmisiin ja väsyn sairauksiin. En jaksa hoivata työn ulkopuolella. Lapsenikin olen kasvattanut, en hoivannut, enkä jaksa hoivata vanhempianikaan. En ole erityisen empaattinen. Olen innovatiivinen ja innostuva mutta olen realisti ja tiedän millainen olen.

Olen monella tapaa kuten äitini. Ei äitinikään ollut lempeä hoivaaja niin terveydenhoitaja kuin onkin. Muistan kun olimme Iittalassa tapaamassa dementoitunutta äidinäitiä. Äitini tutki sairaskertomuksia ja keskusteli lääkityksistä hoitajien kanssa. Olen itse ihan samanlainen. Kärsimätön, tekijä. Sairaudet ja potilaat ovat ajanvarauksella toimivaa arkipäivää, suunnitelman ja ratkaisun tekeminen on selkäytimessä.

Lauantai

Ratsastin Somerolla klo 11-12 ja tulin suoraan takaisin kotiin. Mennen tullen Somerniemen tori pursusi väkeä ja autoja oli parkkeerattu kolmen kilometrin pituudella tien poskeen kun parkkipaikka ei riitä. Kesäkausi on alkanut ja mökkiläiset ovat tulleet. On niin upea tunne kun en ole mökkiläinen - en ainakaan miellä itseäni sellaiseksi. Eilen puutarhassa ostaessani pihakukkia oli mökkiläisiä tulossa viikonlopunviettoon enkä kuulunut samaan kastiin. Tohkeissaan ja kiireissään, tyypillisiä kaupunkilaisia. Tunnistan Somerolla jo potilaitani ja näen heidän ilmeestään että he tunnistavat minut. S-Marketin kassa, Agrimarketin myyjä, Shellin edustalla kaljaa nappaava joutomies.

Hikisen ratsastuksen jälkeen menin heti järveen, ihanan raikas vesi! Tosin jalkani osui ilmeisesti syvällä olevaan oksantapaiseen, joten toivon mukaan saan jonkun sukulaisen kiskomaan veteen kaatuneen puun rantaan. En mitään niin inhoa kuin veden alla olevia röpöjä, olkoon isoja tai pieniä.

Jeeppi on talvehtinut kuusen alla pressulla suojattuna ja tutkin missä kunnossa auto on. Sain akkukaapelit kiristettyä, starttasin ja Jeeppi lähti kauniisti liikkeelle! Jätän sen takapihalle odottamaan että Ilkka hakee sen itselleen kesäautoksi huomenna.

Kaikessa touhuilussa tuli taas hirmuinen hiki ja on lähdettävä takaisin järveen. Sitten vähän ripsiväriä silmiin ja Helsinkiin!

Koeajelulla

Pyöräily on mahtavaa! Pyörällä pääsee joka paikkaan! Pyörällä kaupunkin näyttää, tuntuu (ja haisee) aivan erilaiselta kuin ilman pyörää; reviiri laajenee moninkertaiseksi.

En tiedä miksi olen aina kuvitellut, että Chennai olisi huono paikka asua pyöräilyharrastuksen kannalta. No, en nyt väitä tämänpäiväisen kokemukseni perusteella, että Chennain pyöräilymaastot olisivat ihan samaa luokkaa kuin Pennsylvanian kumpuilevat maalaismaisemat. Ei pyörily täällä ole samalaista sielun ja ruumiin hoitamista kuin siellä, mutta pyöräily on tämä(kin) kaupunki sopii pyöräilyyn yllättävän hyvin. Jälkeenpäin ajatellen se on ihan selvääkin. Useimmilla kaduilla liikennenopeudet ovat sellaisia, että 55-vuotias, vaihteettomalla pyörällä ajava mies, joka ei ole koskenut polkupyörään yli viiteen vuoteen, on usein se kaikkein nopein.

Pyöräillen reviiri tosiaan laajenee kummasti. Sillä pääsee moniin sellaisiin paikkoihin, joihin ei mahdu tai uskalla autolla. Toisaalta ehtii pidemmälle kuin kävellen ja mikä parasta lemuavista paikoista pääsee paljon nopeammin pois. Pyörällä tuntuu myös helpommalta liikkua rannan pikkukujilla, joilla ei aina tunne oikein olevansa kotonaan - minähän ajan samanlaisella kulkuneuvolla kuin paikallisetkin, joten varmaan sopeudun hyvin joukkoon. Tai ehkä en kuitenkaan aivan täysin, kellään muulla ei ole kypärää eikä shortseja eikä paitanikaan ole aivan oikeanlainen, vaikka onkin sentään kauluspaita.

Tein siis tänään ensimmäisen koeajelun Hero-pyörälläni. Matkaa kertyi yhteensä 31.4 km, keskinopeus herrasmiesmäinen 10.5 km/h. Reitti näkyy SportsTrackerissa: http://www.sports-tracker.com/#/workout/kaukomi/2p3csadn0pdjg41f. Ostin matkalla tyylikkään harmaan kypärän, joka maksoi 23 euroa. Olen siis ostanut 33 eurolla lisävarusteita 51 euron pyörääni varten - tyypillinen välineurheilulaji!

Täytyy tunnustaa, että Pirkko on osittain oikeassa pyöräni ajo-ominaisuuksian suhteen. Jotenkin pyörä on pienikokoinen, vaikka ei näytä siltä (ja vaikka vannotin kauppaa, että tarvitsen kahdesta runkokoosta isomman, varmaan myös sain sellaisen). Tai sitten tuntuu vaan niin oudolta, että ohjaustanko kaareutuu taaksepäin niin, että kädet ovat melkein polvien välissä. Kun satula oli aluksi kovin alhaalla, ajo oli aikamoisen huteraa. Pienen harjoittelun jälkeen - ja erityisesti kun satulaa nostettiin kypäräkaupassa - homma alkoi luonnistua. Tämä ainoa vaihde sopii hyvin Chennain tasaiseen maastoon. Sillä jaksaa lähteä liikennevaloista riittävän ripeästi ja huippuvauhti on ihan hyvä. Pienetkin mäet kyllä tuottavat tuskaa kokemattomalle.

Kaikkiaan olen edelleen tyytyväinen hankintaani. Mutta jos pyöräily olisi pääharrastukseni täällä, olisi joku maastopyörä kyllä vielä tätäkin soveliaampi.

Pyörä ja meri

Kävin lounaalla ravintola Bella Ciaossa, jonka portinvartija käski minun parkkeerata pyörän asiakkaitten parkkipaikalle

Tässä Babun uusi hieno pyörä

Hölmö eurooppalainen kummallisessa kypärässään

Kesätöissä

On tämä kyllä aika jännää olla maalla töissä. Olen aina tiennyt että Somero on Junttila ja tottahan se on. Kiva Junttila kuitenkin. Outo ja eristynyt paikkakunta, asukkaat ovat juurtuneet ja jumittuneet tänne kuin metsän menninkäiset ja ovat vähän sen näköisiäkin. Sitten on niitä joita Lapissa sanotaan junantuomiksi. En tiedä miten uudisasukkaita Somerolla kutsutaan. Yksi potilas totesi haikeana että hän on 20v asunut Somerolla mutta on niin vaikea päästä sisään näihin Someron piireihin... Ehkä ne junantuomatkin on vähän erakoita.

Somerolla on 9400 asukasta ja se on kaupunki. Kyläpahanen minun mielestäni, mutta en sano sitä ääneen. Terveyskeskuksen kuusi lääkäriä pystyy hyvin hoitelemaan potilaat etenkin kun hoitajat ovat konkareita ja tuntevat kaikki potilaat. Etukäteen tai jälkikäteen kun kyselee, saa kuulla potilaan koko sukuhistorian. Kaikki somerolaiset (ja somerniemeläiset) ovat omalla tavallaan aika erikoisia. Nytkin oli ikävä varastorakennuksen tuhopoltto jossa meni monen maatalouskoneet. Pyromaani saatiin kiinni tällä kertaa. Pienempiä tuhopolttoja oli ollut jo pidempään ja kyllähän syyllinen tiedettiin, mutta kun ei vaan oltu verekseltään saatu kiinni. Ja nyt oli surku monella kun syyllinen oli sellainen josta tiedettiin ihan hyvin kuinka vaikea hänen elämänsä vähin hengenlahjoin on ollut eikä se oikeasti ole paha ihminen. Että ei Somerolla ihmisiä mistään niin tuomita. Erikoisuudet siedetään ja ihmisen annetaan olla rauhassa.

Mökkimme on pysynyt yli 50 vuotta salassa. Kukaan ei ilmeisesti tiedä missä se on enkä minäkään sen paikkaa niin mainosta. Emme ole pitäneet elämää itsestämme ja toisaalta, mökki on - kuten olen tässä valitellut - tyystin metsän siimeksessä. Nytkin on ollut näitä mukavia 30C lämpötiloja ja onhan Somerniemelläkin lämmintä, mutta kun ei meidän mökille se aurinko siivilöidy edes puiden lomasta, pärjään hyvin farkuissa ja pitkähihaisessa kun teen pihatöitä. Kalpeaksihan täällä kelmenee. Kerroin kahvilla kuinka mainion varjoisaa meidän tiluksilla on mutta ihmiset olivat yksinkertaisesti vilpittömän järkyttyneitä. "Puitahan pitää kaataa koko ajan! Ettekö tee vesakollekaan mitään!? Niistähän tulee hetkessä puita!"

Työkavereista on hauskaa että olen osin somerolainen. Kaikki pitävät meidän järveä alueen yhtenä hienoimmista ja tavoitelluimmista järvistä. Surku vaan että asuinkäyttöön kaavoitetut rantatontit on myyty, muuten olisin jo ostanut oman tontin täältä! Järven rantoja ei haluta täyttää sen enempää vakituisilla kuin loma-asukkaillakaan.

Töissä on leppoisampaa kuin Helsingissä tai Porvoossa. Mäntsäläkin on kiireisempi paikka. Näillä ihmisillä on aikaa odotella, mutta toisaalta sitten tehdäänkin kaikki samaan syssyyn eikä juoksuteta potilaita monena päivänä paikalle. Jos joku tulee näyttämään luomea, se poistetaan saman tien. Röntgeniin ja labraan pääsee heti vastaanoton jälkeen ja röntgenkuvatkin katsotaan odottaessa. Päivystin tänään klo 8 - 21 eikä se ollut lainkaan kamalaa. Hirmuisesti potilaita mutta kukaan ei murissut että joutuu odottamaan. Ihmisille annettiin sellaisia "suunnilleen"-aikoja jotta voivat mennä vaikka kotiin tai kaljalle välillä. Erilaista käsityötä minulla siinä oli, kortisonia, pistoksia, tikkuja sormissa, rakkuloita, palovammoja, haavoja, patteja, joku juoppo, jollain verenpaineet romahtaneet, toisella pukkasi veritulppaa jalkaan. Ja ainahan on flunssaa ja keuhkoputkentulehduksia.

Lapsia on hätkähdyttävän vähän. Kyllä lapsiperheen kannattaisi Somerolle muuttaa! Somerolla on kaikkea kivaa. Minäkin kävin eilen ratsastamassa Härkätien Ratsastuskeskuksessa ja menen lauantaina uudestaan. Suuri ulkokenttä on mainio paikka ratsastaa ja sateen sattuessa on upea maneesi. Hevosetkin on kelvollisia puoliverisiä eikä mitään raskassoutuisia Suomen polleja.

Toistaiseksi en ole hetkeäkään katunut Somerolle tuloa. Mitä nyt palkkatyö harmittavasti häiritsee mökkitöiden tekoa.

Pyöräilyharrastus laajenee

Kun olin lauantaina tekemässä kauppoja pyöräkaupassa Babu tuli poikkeuksellisesti sisään kauppaan. Pörräsi siinä vähän aikaa ympäriinsä ja sanoi sitten yhtä maastopyörää osoittaen: "Sir, next week buying this cycle. Best to ride cycle and not bike, Sir" ja osoitti kasvamassa olevaa mahaansa. Olin kovasti samaa mieltä ja kehuin, että on varmasti todella terveellstä ajaa fillarillä töihin. Kysyin Babulta käyttäisikö hän fillaroidessa kypärää jos ostaisin hänelle sellaisen. "No Sir. Indians not wearing helmets, Sir. Only Europeans wearing helmets, Sir".

Tänään en ehtinyt jäädä ratsastuksen jälkeen teelle koska meillä oli kiire kotiin, jotta Babu ehti pyöräkauppaan ennen sen sulkeutumista (mukanaan lainaamani 5000 rupiaa - huolestuttavasti en millään muista paljonko hän on ennestään velkaa). Puoli yhdeksän aikaan ovikello soi ja siellä olivat Babu, Supervor ja toinen vartija, kaikki yhdessä esittelemässä Babun uutta pyörää. Täytyy myöntää, että se onkin - normaaleilla kriteereillä - hienompi kuin minun. Se näyttää aivan oikealta maastopyörältä, siinä on jopa jousitettu etuhaarukka ja runko. Mutta ei vaihteita; "No gears best, Sir. Gears always problems, Sir. No gears best for..." ja osoitti mahaansa.

Pyörien hankinta oli ilmeisen merkittävä tapaus. Vartijoitten vuoro vaihtuu seitsemältä, mutta toinen vartija oli jäänyt puoleksitoista tunniksi odottamaan, jotta näkisi Babun pyörän heti tuoreeltaan.

Omistavaan luokkaan

Minulla ei ole ollut Intiassa juuri muuta omaisuutta kuin päälläni olevat vaatteet. Nyt siihen on tullut muutos. Olen ostanut itselleni kulkuneuvon. Mieli olisi tehnyt Ambassadoria, autoa jota on valmistettu yhtäjaksoisesti ilman suurempia mallimuutoksia vuodesta 1946. Sellaisen tuominen Suomeen olisi saattanut osoittautua vaikeaksi. Sitäpaitsi meillä on ennestäänkin enemmän autoja kuin tarvitsemme. Vielä Ambassadoriakin houkuttelevampi olisi ollut “kolmepyöräinen” eli “auto” (tunnetaan muualla maailmassa nimellä tuk-tuk). Erityisesti avolavaversio olisi todella makea, vaikka Kauppatorilla käymiseen. Tämäkin haave jäi haaveeksi, tuskin tuollaista savuntupruttajaa olisi saanut rekisteröityä edes mopoautoksi.

Niinpä päädyin fillarin hankkimiseen. Kysyin lauantaina Babulta tietääkö hän paikkaa, josta voisin ostaa pyörän. Kun oltiin ensin saatu selviteyksi mitä halusin – bike tarkoittaa moottoripyörää, polkupyörä onkin cyckle – Babulla oli varma vastaus “Yes Sir. Best place for cyckes in Adyar, Sir”. Eli siis sinne. Osoittautui, että Babu osaa arvioida ekspatin tarpeita paremmin kuin kuin ekspatti itse. Kauppa oli varmasti Chenniain paras fillarikauppa – erinomainen valikoima amerikkalaisia, eurooppalaisia ja japanilaisia fillareita. Mutta ei perinteisä intialaisia fillareita, jollaista minä olin hakemassa.

Toisella yrittämällä löytyi sopiva kauppa. Sielläkään ei ollut näytillä yhtään perinteistä fillaria (ilmeisesti ne myydään sellaisissa paikoissa, joihin Babu ei suostu viemään minua), mutta kauppa lupasi tilata sellaisen seuraavaksi aamuksi. Kun minulla ei ole sunnuntaisin kuljettajaa, päädyin ostamaan fillarin pelkän kuvan perusteella, toimitus luvattiin kotiin sunnuntai-illaksi.

Valintani päätyi suosikkimalliin Hero 28” Jet Standard. Muut vaihtoehdot olisvat olleet Jet Master tai Jet Plus, mutta minusta näytti, että niissä olisi muoviset lokasuojat, mikä olisi minusta paha tyylirikko ja vielä Royal, mikä taas tuntui liian pröysteältä. Värin valinta oli yhtä helppoa kuin aikanaan Fordin asiakkailla, tätä pyörää on saatavana ainoastaan tummanvihreänä. Värillä ei sinänsä ole kauheasti merkitystä, jollei se tunnu hyvältä niin kaupasta saa maalia ja pensseleitä.
Pyöräni maksoi 51 euroa ja sain puhuttua siihen kaupanpäällisiksi soittokellon, lukon, tukijalan, ketjujen kokosuojuksen ja tavaratelineen. Ostin lisäksi (tyyliin sopimattomat, tai ehkä se onkin trendikästä eri tyylien sekoittamista?) led-valot eteen ja taakse. Olisi ehkä kannattanut ostaa valot joskus toiste, niin niiden 10 euron hinta ei olisi tuntunut niin kohtuuttomalta.

Toistaiseksi tämä kaikki on vain teoreettista, lukuunottamatta maksua. Pyörää ei näkynyt eilen. Babu lupasi käydä liikkeessä tänään kyselemässä sen perään.

PS. Jollei joku satu tietämään, Hero on maailman suurin polkupyörien valmistaja. Heron kotisivuja lainatakseni “With the 48% share of the Indian market, this volume has catapulted Hero in the ‘Guinness Books of World Records’ in 1986 and edge over global players is being maintained since then” eli suomeksi (?) “Kun 48%: n osuus Intian markkinoille, tätä määrää on nostanut Hero "Guinnessin Books of World Records 1986 ja reunan yli globaalien toimijoiden on ylläpidetty jälkeen”. Goolge-kääntäjällä tuntuu olevan yhtä suuria vaikeuksia Intian englannin vivahteitten kääntämisessä kuin minulla.

Palveluskunta; kirjoitussarjan osa 100 (ainakin suunnilleen)

Luettuaan Pirkon  blogeja kaikki aina ihmettelevät miten minä voin pärjätä yksin. Ihan hyvin. En yksinkertaisesti puutu talon tai talonväen asioihin. Jätän manageeraamisenkin vähiin, kunhan kirjoitan kaikkein oleellisimmat asiat lapulle. Enhän minä kuitenkaan tietäisi mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Kuten viimeisimmänkin tapauksen kanssa.

Minulla on partahöylä, jota käytän hyvin harvoin. Viikonloppuna satuin huomaamaan, että siihen oli tarttunut mustia sentin-parin mittaisia karvoja. Miten siihen pitäisi reagoida? Pitäisikö minun ottaa Anitha puhutteluun, kysyä onko hän käyttänyt partahöylääni säärikarvojen poistamiseen tai ehkä bikinirajauksen tekemiseen? Tuskin.

Päädyin tyypilliseen tapaani limbo-ratkaisuun eli heitin partahöylän roskikseen. Ehkä Anitha arvaa siitä, että olin huomannut hänen käyttäneen sitä. Tai ainakin hän voi korjata höylän roskiksesta parempaan talteen eikä hänen tarvitse jatkossa lainata minulta.

Kurinpalautusta

Pöyristyttävää millaisia moukkia klubiimme on päässyt pesiytymään. Tuoda nyt vieraaksi henkilöitä, joiden pelkkä olemuskin loukkaa kunnon klubilaisten mielenrauhaa. Jopa sellaisia, jotka käyttäytyvät kuin turistit (onkohan joku ottanut valokuvia??).

Olenpa iloinen, että minulla ei ole ollut pitkään aikaan vieraita klubilla. Muuten olisin varma, että tässä tarkoitetaan juuri minua ja minun vieraitani.

Mökillä

Huomenna alkaa uusi työ. Jännittää ihan hirveästi. Tässä iässä ihmiset vakiintuvat ja pysyvät samassa työpaikassa kunnes jäävät eläkkeelle. Mikä minussa on vikana kun poukkoan paikasta toiseen? Uuden työn aloitushan on stressaavaa. Uudet ihmiset, uudet tavat, uudet tietokone-ohjelmat, uudet paikat, uudet työt. En tiedä mikä on pahinta. En koskaan muista ihmisten kasvoja. En yhdessäkään työpaikassani ole oppinut työtovereideni nimiä. On tosi kurjaa kun sanotaan vaikka että mene kysymään Jenniltä eikä mitenkään kehtaa kysyä kuka se Jenni oikein on kun tiedän itsekin että olen viikottain sen Jennin kanssa tekemisissä.

Lisäksi jännittää miten pärjään, miten osaan, mitä jos tulee joku paha onnettomuuspotilas tai hätätilanne ja olen yksin. Mitä teen? Tiedän että kaikki lääkärit jännittävät päivystyksiä ja tiedän että kaikki selviävät niistä. Minäkin olen selvinnyt. Viimeksi selvisin Mäntsälässä maaliskuussa. Silti jännittää.

Mökillä on ihanaa. Harmittaa kyllä ettei puita saatu kaadettua ja tämä ikuinen hämärä ympäröi mökkiä. Mutta syvässä rannassa ilta-aurinko paistaa kunnes laskee vastarannan metsän taakse. Uin tyynessä aurinkoisessa illassa. "Kuinka kaunis on illan hetki tää, rusko päivän kun haipuu pois". Koira on tyytyväinen mökkeilyyn ja on kaivanut jo monta kuoppaa pihalle. Ei se tiedä mitä se etsii, eikä se koskaan mitään löydä, kunhan kaivaa.

Huomenna sitten töihin. Ja täytyy sopia Härkätien Ratsastuskoulun kanssa ratsastustunnit. Ja pitää etsiä se ihminen joka osaa kertoa lahden mutaisen pohjan ruoppausmahdollisuudesta. Ja joku päivä on sovittava puiden kaato niin että ensi kesänä meillä on aurinkoa ja koko mäki on täynnä ahomansikoita, päivänkakkaroita ja kissankelloja kuten oli silloin kun olin lapsi.

On tosi jännä tunne istua täällä mökissä ja katsoa syvään rantaan maisemaa joka on minulle tuttu koko elämäni ajalta. Että joku paikka voikin säilyä näin omana koko elämän ajan!

Kävelyä

Ihan lisäys edelliseen blogiini, siihen kävelytapaani. Vein veneen vaahtosammuttimet Haukilahden rannassa tarkistettavaksi ja samalla menin Matinkylään Ison Omenan viereen autopesulaan ja Ompun Prismaan. Kävelin Ompun ostarin käytävää kun joku huusi takaani "Pirkko!!". Se oli Olarin aikojen naapuri, Raili.

"Hei, olithan se sinä, en ollut ihan varma. Näin sinut vain takaapäin mutta tunnistin sinut kävelytyylistä"

Joku päivä toivon että joku videoi kävelyäni. Voi olla että minulla on joku ortopedinen ongelma jonka vuoksi kävelytapani on niin tunnistettava. Ainakin kengänkannat kuluu takaulkosyrjästä nopeasti. Miten muiden kengät kuluvat?