Ei enää euforiaa

Olin ihan autaallisessa tilassa tullessani Suomeen. Vastasatanut lumi entisen päällä teki puut huuruisiksi ja maan puhtaan valkeaksi. Kaikki oli niin kaunista, jopa ikuinen hämäryys.

Olin vielä sunnuntaina onnellinen kun Wiknerin tallin joulujuhlassa tätien yllätysesiintyminen saavutti suuren suosion ja raikuvat aploodit. Abban musiikin tahdittamana kuusi tätiratsastajaa selviytyi taitavasti sinänsä helposta katrilliesityksestä. Vaikeinta oli saada hevoset ruotuun. Kun maneesissa on yleisöä, areena on avoin ja musiikki alkaa soida, niin konit kuin kaakitkin innostuvat ryntäilemään, poukkoilemaan, hypähtelemään omituisia sivuaskeleita ja laukkaamaan silloin kun pitäisi kävellä. Siinä oli pitelemistä, mutta päättäväisesti me tädit katrillasimme hopeahileissämme Chiquititan, S.O.S:n ja Dancing Queenin. Oma hevoseni innostui loppuaplodeista niin ettei suostunut poistumaan maneesista. Yleisen turvallisuuden kannalta minun oli lopulta loikattava hevosen selästä ja vähän nolosti talutin toisen tädin avulla korskuvan hevosen talliin. Mutta oli se silti hienoa. Tähtiratsastajan ura olisi kenties pitänyt aloittaa aiemmin.

Kuten keikkalääkärin ura. Olen nyt toista päivää Porvoon terveyskeskuksessa joka on kansoitettu nuorilla töölöläisillä lääkäreillä ja tällä yhdellä vähän vanhemmalla. Kuka hullu haluaa terveyskeskusvirkaa jos voi tehdä keikkaa? Jos on virkalääkäri, sitähän joutuu olemaan kesällä töissä heinäkuussa kun keikkalääkärit ovat lomilla. Keikkalääkärin etuna nimittäin on kelvollinen palkkaus ja täysi vapaus valita työaikansa. Kyllä tiedän mistä puhun... minulla oli virka Helsingin kaupungilla aina vuoteen 1995 asti.

Täysin pöyristyttävät elektroniset potilasohjelmat eivät ole keikkalääkäreiden vika, eikä sekään että joka kunnassa on omat epäonnistuneet ohjelmat. Kuinka helppoa olikaan 80-luvulla kun terveyskeskuksessa oli potilasKANSIOT joiden välistä löytyi kaikki paperit, epikriisit, labra-arvot ja ekg:t. Sitä vain selaili papereita, katsoi potilasta silmiin ja jutteli. Nyt etsin kuumeisesti tietokoneelta potilaan tietoja aikaisemmista sairauksista, allergioista, leikkauksista, voimassa olevaa lääkelistaa, labra-arvoja ja kuuntelen samalla potilaan murheita jostain selkäni takaa. Ja kun olen saanut hienosti päivystyslähetteen kirjoitettua, en tiedä miten saan vastaanottavaksi sairaalaksi Porvoon sisätautipäivystyksen ja miten lähete sujahtaa elektronisesti suoraan sairaalaan. Ennen kirjoitin käsin lähetteitä, laitoin ne potilaan käsilaukkuun ettei vaan katoa matkalla ja siihen meni korkeintaan 2 minuuttia. Nyt tuhrasin yli puoli tuntia kiireisen päivystyslähetteen kanssa kunnes löysin toisen lääkärin avuksi.

Mutta muuten Porvoossa on mukavaa ja työ on kivaa. On upea tunne olla tarpeellinen ja hyödyllinen ja kaiken huipuksi tästä vielä maksetaan minulle!

Suomessa!

Helsinkiä lähestyttäessä British Airwaysin lentäjä kertoi lämpötilan olevan -1C ja uuden ohuen lumipeitteen sataneen. Taksimatkalla Töölöön näin vain valkoista lunta, valtavia kinoksia, puut valkoisella hyhmällä kuorrutettuina. Joulukorttimaisema tai se Narnian satumaa, jota olin katsonut Bangaloressa elokuvissa. Ja merkillinen pehmeä hiljaisuus. Lumisen tien vuoksi taksi oli hiljainen, radio soi hiljaisesti, renkaat eivät pitäneet ääntä, vaihteet vaihtuivat automaattisesti eikä moottori krahissut selkäpiitä karmivasti kuten Babun ja Prabhan ajaessa viitosvaihteella 40 km/h vauhtia.

Mannerheimintien ylityksen jälkeen Runeberginkadulla oli valtavia lumimöykkyjä joiden alla oli autoja. On tainnut tulla enemmänkin kuin hiukka lunta! Kotirapun edessä syöksyin taksista ulos kuljettajan jäädessä hämmentyneenä paikalleen. Niinpä... ei tässä olekaan Prabha tai Babu vaan Suomessa matkoista maksetaan.

Avasin kotioven ja Josie syöksyi vastaan, vinkui, hyppi, pyöri väkkäränä ja oli villi kuin pieni pentu. Lauma alkaa tulla kasaan! Voi Josie, Josie kuinka minulla on ollut ikävä. Antti tuli samaan aikaan töistä ja minä vain halasin Josieta. Oma poika unohtui kokonaan. Onpas tässäkin äiti.

Iltapäivän hämärä jatkuu ja jatkuu. Kello on jo yli yhdeksän aamulla ja sama pehmeä, lempeä hämäryys. Olenko vihannut tätä pimeyttä? Nyt se tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

Tutkimusmatkalla Manauksessa

Uudessa shopping mallissa on viihtyisää

Olen ensimmäistä kertaa Brasiliassa kahteen vuoteen. On kuin olisi tullut kotiin. Kuten kotiinpalaajille usein käy, koti on muuttunut poissalon aikana. Osa muutoksista on todellisia, kuten paljon parantuneet liikennejärjestelyt, uusi hieno shopping mall (enää ei manauslaisten tarvitse mennä São Pauloon päästäkseen kalliisiin merkkiputiikkeihin), monet uudet hotellit, Ponta Negrassa meneillään olevat massiiviset muutostyöt – kaikkialla näkee, että kaupunki tekee parhaansa ollakseen edukseen kun jalkapallon MM-kisat tulevat kaupunkiin parin vuoden päästä. Osa muutoksista johtuu vain siitä, että syystä tai toisesta löytää uusia uusia asioita. En esimerkiksi tiennyt, että Manauksessa elää vahva cowboy kulttuuri.

Kävin maanantaina Sociedade Hípica Nilton Linsissä iltaratsastuksella – pitihän nyt Dubai-viikonlopun jäljiltä mukana oleville ratsastushousuille olla käyttöä. Rento, mukava maastoratsastus Nilton Lins yliopiston alueella ja sen päälle vielä puolisien tuntia opetusta kentällä. Ihan toista kuin Chennain touhu. Eikä mangalargan voittanutta ole. Tai ehkä on vaan niin, että ensirakkautta ei voita mikään?

Saman tien sovittiin maastoratsastus keskiviikoksi, joka oli vapaapäivä. Ajoimme pikkutietä parinkymmenen minuutin matkan päähän, pienelle tallille, josta saimme “cowboy” hevoset, samoja cioulo-hevosia, johin tutustuimme Etelä-Brasiliassa. Ratsastimme muutaman tunnin pitkin hiekkateitä, viidakkopolkuja, joenpohjia, pellonpientareita. Kaikkialla näkyi hevostiloja ja ohitimme myös pienen rodeoareenan. Kohtasimme maastossa ja teillä useampia ratsastavia porukoita, paikallisen näköisiä miehiä ja poikia viettämässä vapaapäivää. Retken loppupuolella kävimme oluella pienessä tienvarsikuppilassa. Kun ajoimme siitä myöhemmin ohi, sen edessä seisoi taas pari hevosta kun ratsastajat olivat sammuttamassa janoaan terassilla. Hevonen kuuluu täällä jokapäiväiseen elämään.

Yksi retken kohokohdista oli todeta, että hyppääminen onnistuu vielä kahden vuoden tauon jälkeen. Polulla oli yhdessä kohdassa kaatunut puu, joka oli sen verran korkealla, ettei hevonen päässyt siitä yli astumalla eli varmaan jotain 60-70 cm. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypätä. Tilanne tuli niin äkkiä, etten ehtinyt onneksi miettiä ja hermostua, niinpä hyppy onnistui ilman ongelmia.

Talli oli aika alkeellinen, mutta hevoset hyviä.
Vasemmalla opettaja Miguel, keskellä tallin omistaja ja oikealla Jorge,
jonka tapasin maanantain ratsastuksella

Viidakon taikaa

Tauolla pikkupuron varressa. Korkean veden aikaan tämä taitaa olla osa Rio Negroa.

Taustalla yksi vastaantulleista ratsastavista porukoista

  
PS. Sociedade Hípica Nilton Linsin väki oli vaihtunut kokonaan, nyt sitä pyörittää oikein eläinlääkäri, joka osaa jopa auttavasti englantia, opettajana on Chileläinen (mutta São Paulosta tänne muuttanut) Miguel. Hollywoodista (“Oliuudjista”) kukaan ei tiennyt mitään, Atravida on vielä tallilla, mutta niin huonossa kunnossa, ettei sillä voi(nut) ratsastaa.

Bangalore viikonloppu

Tällainen on minun luksusta. Olla yksin jossain paikassa ja tehdä mitä vain. Nyt ei tosin tapahtunut mitään jännittävää enkä joutunut outoihin paikkoihin tai törmännyt kummallisiin ihmisiin joka on elämän suola ja parasta matkoissa, mutta sain leppoisan viikonlopun. Ei sekään ole hullumpaa.

Ajoimme lauantaina kaikessa rauhassa hyvää tietä Chennaista Bangaloreen. Hosurin kohdilla Babu muina miehinä kysäisi olisiko madamilla "ihan vain varmuuden vuoksi" kännykässä karttaa sinne majapaikkaan. Löytyihän se ja kuskini rentoutui hetkessä. Mikä tarkoittaa Babun tapauksessa sitä ettei vaihdetangon päällä lepäävä käsi ole puristunut vaihdenupin ympärille rystyset valkoisina vaan käsi ihan vain on. Näin yksinkertaisesti saatoin varmistaa itselleni normaalin Babun, ei hätäilevää ja syöksähtelevää Babua jollainen on hankala kuski Bangaloren liikenteessä.

Casa Piccola Cottage löytyi vaikka olinkin perillä vasta viiden jälkeen lähdettyäni kymmeneltä liikkeelle. Bangaloreen sisääntulot ovat totaalisen tukossa. Siellä sitä seisoo tunnin noin kahdensadan metrin pätkää edeten. Casa Piccola on intialais-ranskalaisen iäkkäämmän pariskunnan omistama kodikas bed-and-breakfast. Casa Piccola ei todellakaan ole hieno paikka, mutta se on ystävällinen ja erittäin siisti ja sijainti on sopiva. Kävellen pääsee M.G.Roadin ja Church Roadin kauppoihin ja ravintoloihin, myös Garuda Shopping Mall elokuvateattereineen on kävelymatkan päässä.

Minulla oli ratsastus varattu Embassy International Riding Schooliin sunnuntaiaamuksi kello 8. Casa Piccolan rouva sanoi että sinne ajaa tunnissa ja sovin Babun kanssa treffit kello 6.30 aamulla jotta ehdimme hyvin. Illalla Babu soitti minulle hätääntyneenä, sanoi ottaneensa selvää paikasta että sinne on lähdettävä jo kello 6. Sama se, sopii sekin. Olimme tallilla 50 minuuttia lähtömme jälkeen, vähän ennen seitsemää. Tunti kului rattoisasti keskustellessani pakistanilaisen äidin kanssa joka oli seuraamassa kolmen lapsensa ratsastustuntia. Vaikka äiti oli pakistanilainen, hänen tarinansa oli ihan tyypillinen intialaisillekin. Oli lähdetty 18 vuotta sitten Amerikkaan opiskelemaan ja jääty sille tielle töihin. Lapset syntyivät Chicagossa. Sitten miehen työ heitti Intiaan ja heillä oli varaa valita kaupunkiakin - ilmaston vuoksi päätyivät Bangaloreen. Ei liian kuumaa, yöt ovat viileitä ja talvella tarvitaan takkiakin. Vaimolle vaan ei täältä löytynyt töitä ja se tuntuu omituiselta kun oli Amerikassa tottunut työntekoon. Vähän ikävää ja tyhjänpäiväinen olo. Ymmärsimme hyvin toisiamme.

Oma ratsastustuntini oli mainio. Olin yksin ja opettaja keskittyi kaikkiin virheisiini joita olen kahden viimeisen vuoden aikana kerännyt kun olen ollut ilman mitään opetusta. Madras Riding Schoolin opettaja on ihan nolla ja ainoa mitä opetetaan on "close the gap!" eli pitää olla jatkuvasti edellä olevan hevosen hännässä kiinni. Joka on täsmälleen päinvastaista mitä kaikkialla muualla opetetaan. Siksi olemme Mikon kanssa tapelleet itsellemme oikeuden ratsastaa keskenämme, ilman opettajaa mikä ei tietenkään ole täydellinen ratkaisu.

Kuten teimme Pian kanssa kesäkuussa kun olimme Bangaloressa, menin nytkin elokuviin. Ei sattunut alkamaan yhtään mainiota hindi-elokuvaa joten katsoin viimeisen osan Narnia-sarjasta "The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader". Olen lapsesta asti pitänyt C.S.Lewisin Narnia-kirjoista eikä leffatkaan niin huonoja ole. En osaa pitää kumpiakaan pelkästään lapsille suunnattuina joten olin ihan tyytyväinen päivääni.

Illalla kävelin kilometritolkulla pitkin Bangaloren katuja. Kävely alkoi vähitellen näännyttää ja avulias autorikshan kuljettaja kävi houkuttelemassa kyytiinsä. Että jos käyn ensin government-kaupassa jonne hän vie minut, hän saa provision käynnistäni ja sen jälkeen vie minut ravintolaan. Näinhän se on, provikat ovat tärkeä lisä tienestiin. Kyydin hinnaksi sovittiin 20 rupiaa, 35 senttiä. Tällä hinnalla kyllä käyn kaupassakin kun joka tapauksessa pitää tappaa aikaa ennenkuin ravintolat avaavat ovensa. Olin todella huono asiakas. En ostanut huiveja enkä jumalkuvia enkä edes mattoa kotiintuomisiksi. Mutta pääsin samalla autorikshalla jatkamaan matkaa. Kuski oli kovasti onnellinen kuullessaan minun olevan lääkäri. "Katsotko tätä arpea otsassani - onko joku hyvä salva että se häviäisi?". Lisäksi kuulin elämäntarinan: elämä oli aiemmin ollut huonoa, kuskini oli ollut alkoholisti, kaikki rahat menivät viinaan, perhe oli kärsinyt ja lapset olivat huonossa koulussa. Sitten hän vain lopetti juomisen, ryhtyi autorikshan kuljettajaksi ja kunnon ihmiseksi ja perhe on nyt onnellinen. Pidin palopuheen lääkärille sopivaan tapaan alkoholin kiroista ja ylistin kuskiani parannuksestaan, maksoin kyytini ja toivotin hyvää jatkoa. Ja menin Hard Rock Cafe Bangaloreen syömään meksikolaista kana-fajitaa jonka jälkeen kävelin noin kilometrin matkan takaisin majapaikkaani.

Kiirettä on

Tulin juuri Madras Clubilta jossa Suomen kunniakonsuli Mr Chidambaram järjesti itsenäisyyspäiväkokkarit. Ne vietettiin näin etuajassa koska Suomen suurlähettiläs Terhi Hakala oli Chennaissa ja hänen on oltava Delhissä emännöimässä varsinaisia itsenäisyyspäiväkekkereitä maanantaina. Mutta hyvä näinkin. Tilaisuus oli ihan mukava. Paikalla oli noin sata ihmistä joista tunsin ehkä kymmenen. Silti mukavaa, tuli juteltua ihan runsaastikin. Intialaisia oli kaksi kolmasosaa, jollain lailla kaikki ovat jotenkin Suomen kanssa tekemisissä. Chennaissa on kolmekymmentä suomalaista joten onhan meitä aika porukka. Mikon kanssa taidamme olla vanhimmat sekä iältämme että chennailaisina. Tänne ei oikein jäädä pitkäksi aikaa - miltei kaikki suomalaiset ovat meidän aikanamme vaihtuneet. Ei tämä ihan ole paikka johon välittömästi ihastuu ikihyviksi vaikka kahden vuoden jälkeen alkaa jo sietää tätä.

Lähden huomenna Bangaloreen Babun kyyditsemänä, samaan bed&breakfastiin jossa olin Pian kanssa kesällä. Menen tietenkin Bangaloressa ratsastamaan, kuinkas muuten. Siellä on kuulema todella hieno talli jonka haluan nähdä ja kokeilla millaista siellä on ratsastaa. Kohta perustan oman tallin, alan olla aikamoinen asiantuntija tällä alalla. Saa nähdä löytääkö Babu tallin. Babu hermostuu uusissa paikoissa vaikka on kovasti aina innostunut lähtemään pidemmälle automatkalle. Tämä tuo pientä jännitystä matkaan. Muuta ohjelmaa en ole vielä suunnitellut mutta eiköhän jotain ilmaannu.

Maanantaina tulen takaisin Chennaihin ja tiistaina käyn Little Lamb's Schoolissa hoitamassa lapset joulukuntoon ja sen jälkeen pakkaan laukkuni. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä lähden nimittäin Suomeen ja tulen siis keskiviikkona 8.12 illansuussa Helsinkiin. Työt aloitan vasta maanantaina. Ja paikkakin on vaihtunut - Mäntsälän sijaan menenkin Porvooseen. No, ei se mitään. Porvoo on kiva kaupunki.

Tämä blogikirjoitus oli vain tiedoksi tulevasta ohjelmasta eikä mikään eloisa kuvaus mistään eksoottisesta tai jännästä. Joskus näinkin.

Autossa juteltua

Tänään satoi ja matka Little Lamb School'ista kesti kauan. Tuli juteltua Prabhan kanssa.

Toki tiesin että Prabha valmistautuu pyhiinvaellusta varten. Joku aika sitten Prabha leikkautti hiuksensa hyvin lyhyiksi, vaihtoi pitkät housut nilkkoihin asti ulottuvaan lannevaatteeseen ja jätti sandaalit pois. Niin, Prabha ajaa autoa ja moottoripyörää paljain jaloin. Suurin ongelma Prabhalle taitaa olla paasto. Tai siitä olen eniten kuullut. Prabha - jolle aterioiden ajankohdat ovat tärkeintä maailmassa ja joka yleensä on levittänyt eväänsä autoni keulalle tai terassimme lattialle aina silloin kun olen lähdössä matkaan - paastoaa yhteensä 41 päivää. Ei aamiasta, lounas ja päivällinen tiukasti kasvisruokia koostuen lähinnä riisistä. Prabha parka!

Kuten Babu viime vuonna, Prabha tekee pyhiinvaelluksen Keralan osavaltioon Sabarimalaan Ayyappan-jumalan temppeliin. Kaikki tietävät että jokaisen muslimin on kerran elämässä päästävä Mekkaan, mutta Sabarimalasta ei moni tiedä, vaikka se on Mekan jälkeen maailman suosituin pyhiinvaelluskohde. Joka joulu-tammikuun vaihteessa sinne vaeltaa 50 miljoonaa hindua ja jokaisen Ayyappanin palvojan pitäisi käydä siellä ainakin kerran eläissään. Ayyappanin palvojan on helpompi olla mies. Ayyappan on nimittäin niin pyhä etteivät hedelmällisessä iässä olevat naiset mahdollisen kuukautisvuotonsa kanssa saa vaeltaa Keralan kukkuloille temppeliä saastuttamaan. Vain alle 10-vuotiaat tytöt ja yli 50-vuotiaat naiset ovat tervetulleita.

Hindulaisuutta on tavallisen eriuskoisen aivan mahdoton käsittää enkä edes yritä sitä itselleni selittää. Tiedän että hindulaisuus ei perustu kirjoihin, sillä ei ole perustajaa eikä se ole yksi uskonto vaan eri uskontojen kooste, ja kaiken lisäksi vielä jonkinlainen näkymätön absoluuttinen totuus jota ihminen ei voi ikinä käsittää - asia jonka jokainen hindu käsittää. Siksi tarvitaan välittäjiä, niitä lukuisia jumalia joista kukin voi valita mieleisensä tai vaikka useamman, aina sopivimman kuhunkin tilanteeseen. Useimmat hindut valitsevat yhden kolmesta pääjumalasta: Brahma - luoja, Vishnu - ylläpitäjä, Shiva - tuhoaja. Tai jonkun näiden pääjumalan ilmentymismuodon, tai vaimon, tai pojan, tai pojan vaimon, tai pojan, poikapuolen tai vaimon ilmentymismuodon, tai rakastajattaren tai ... Siis on varaa valita.

Ayyappan on todella pyhä. Joskus reilut tuhat vuotta sitten oli kähinää Brahma-jumalan ja jonkun kuninkaan sisaren kanssa. Toiset kaksi pääjumalaa, Shiva ja Vishnu, sotkeutuivat mekkalaan juonella jossa Vishnu muuntautui kuvankauniiksi naiseksi. No, tästä seurasi tietenkin se että Shiva ei voinut hillitä itseään vaan Vishnu ja Shiva yhtyivät siten että Ayyappan syntyi. Ei siis neitseellinen syntymä vaan käsittääkseni täysin maskuliininen. Ayyappan-pojalla oli sen jälkeen vaikka mitä taisteluja eri demoneja vastaan, mutta lopputuloksena on kirjoitukseni alku - maailman toiseksi suosituin pyhiinvaelluspaikka Keralan Sabarimalassa jonne autonkuljettajani lähtee jo kolmantena vuotena peräjälkeen.

Miksi kaikki nämä valmistelut? Oikeastaan hyvin yksinkertaisesta syystä. Vaikka vaellus on syvästi uskonnollinen ja pyhä, se on myös aikamoista kärsimystä. Prabha puhui 67 kilometrin vaelluksesta (Wikipedia tiesi kertoa 45 kilometristä) yli usean kukkulan. Kuten Intiassa aina jos liikutaan vähääkään pyhissä paikoissa, ollaan paljain jaloin. Jos kukaan aikoo tarpoa kilometrinkään paljasjaloin Etelä-Intian vuoristossa, on parempi hieman harjoitella. 41 päivässä jalkapohjat ehtivät jo tottua niin teräviin kiviin kuin kuumaan hiekkaankin. Lannevaate on väriltään musta tai oranssi kertoen kaikille että kyseinen henkilö valmistautuu pyhiinvaellukseen eikä häntä saa töniä tai tuuppia eivätkä naiset saa tulla liian lähelle. Valmistautumiseen kuuluu paaston lisäksi myös selibaatti. Ja rukoilu. Ja puhtaus. Prabha käy kaksi kertaa päivässä pesulla ja menee sen jälkeen temppeliin rukoilemaan 20 minuutiksi. Tänään Prabha vei minut ratsastamaan puoli kuudeksi aamulla. Prabha asuu 50 minuutin mopomatkan päässä meiltä ja oli lähtenyt kotoa hyvissä ajoin ennen neljää ehtiäkseen rukoilla yhdessä monista Adyar-joen toisella puolella olevista temppeleistä ennen meille tuloa.

Tukka leikataan ennen paastoa koska nyt valmistautumisaikana hiuksia sen enempää kuin partaa tai kynsiäkään ei saa leikata. Miksi kynsien pitää kasvaa, siihen Prabhalla ei ollut muuta selitystä kuin että se on osa kulttuuria. Hiukset ovat intialaisille todella arvokkaat ja tärkeä ulkonäöllinen juttu. Usein näkee kaljuja tai sänkitukkaisia miehiä, naisia ja lapsia joiden hiukset on ilmiselvästi uhrattu. Tämä on jumalalle aivan valtava lahja jolla toivotaan vastaavankokoista siunausta tulevaisuudelle. Alkuaikoina Intiassa ihmettelin kovasti klaneja naisia ja pikkutyttöjä ja mietin onko kyseessä rangaistus vai yritetäänkö naisista ja tytöistä tehdä vähemmän kauniita jotta saisivat olla rauhassa ahdistelijoilta.

Niin. Minulla on täpläotsainen, parrakas, paljasjalkainen, lannevaatteeseen kääriytynyt kuski joka lähtee veljensä ja 7-vuotiaan veljenpojan kanssa joulukuun lopussa junalla Keralaan ja sen jälkeen tarpoo 18 kukkulan yli temppeliin jonka 18 kultaista porrasta he kipuavat päästäkseen valelemaan Ayyappanin kuvaa ghee'llä, kirkastetulla voilla ja uhraamaan kuvalle kookospähkinöitä ja riisiä. 41 esivalmistelupäivän aikana kasvatetut hiukset, kynnet ja parrat leikataan ja uhrataan Ayyappanille. Kun tämä on tehty, on tehty kaikki minka voi jotta tuleva vuosi olisi hyvä, yhtä hyvä kuin oli tämäkin vuosi, viimevuotisen reissun ansiosta.

Satoi kun pääsimme meille. Ainakaan Prabhalla ei ole kenkiä jotka kastuisivat kun porhaltaa mopolla temppelin kautta kotiinsa.

Päivä Dubaissa

Joku voisi sanoa että haaskasin hyvän päivän. Minä väitän vastaan. Vietin hyvän päivän.

Dubaissa kaikki toimii ja kaikki on siistiä. Miksi ei olisi, kaikkihan on uutta. Koko Dubai on vasta rakennettu kalliilla rahalla. Mistään tai mitään ei ole säästelty. Hyvä ettei ole kadut kullalla päällystettyjä kuten muinoin huhu kertoi Ameriikan maassa olevan.

Sain siis sujuvasti tsekattua laukkuni aamulla Chennain iltalennolle ja erosimme Mikon kanssa. Mikko pääsi nauttimaan 15 tunnin lennosta São Pauloon ja sen jälkeen pariksi viikoksi Brasilian iloista ja minä jäin päiväksi Dubaihin. Aamupala lentokentän Costa Cafe'ssa oli riittävä ja löysin vaivatta metron eikä metrolipunkaan kanssa ollut ongelmia. Edestakainen lippu noin 15 minuutin päähän Dubai Mall'iin maksoi 7 dirhamia (1.5 euroa). Metro, samoin kuin asemat, ovat puhtauttaan kiiltäviä ja toimivia. Dubaissa on vain kaksi metrolinjaa joten suunnistus on helppoa. Dubai Mall oli oma asemansa eikä minun tarvinnut edes vaihtaa linjaa. Yllätyksenä tuli ettei asemalta voinutkaan kävellä ostariin vaan piti ottaa liittymäbussi johon piti ostaa oma 1.5 euron lippunsa edestakaista matkaa varten. Mutta koska Dubaissa tunnutaan olevan auttavaisia, sain selkeät neuvot ja lipun saman tien. Vaihtorahaakin oli lipunmyyjän kassassa maksaessani 7 dirhamin maksun 100 dirhamin setelillä. Ei, Dubai ei ole Intia!

Dubai Mall on suurin ja kaunein ja uusin. Se on suurempi kuin ihminen tarvitsee, sinne eksyy. Siellä on luistinrata, valtava akvaario keskellä ostaria, elokuvateatterit ja kauppojen lisäksi paljon ravintoloita ja kahviloita. Kun menee ulos, sieltä avautuu pieni järvi jossa on suihkulähteet. Puolen tunnen välein soi musiikki ja suihkulähteet tanssivat musiikin tahdissa. Kuuden jälkeen tämä spektaakkeli on valaistu. Kaikki on tip top, puts plank, siistiä ja laitettua. En tiedä minkälaisen sakon roskaamisesta voi saada, roskia ei näkynyt.

Dubaissa on laumoittain ulkomaalaisia tekemässä työtä, paikalliset eivät tee minkäänlaista ruumiillista tai keskiluokkaista työtä. Intialaisia on massoittain, srilankalaisia, indonesialaisia, filippiinoja, thaimaalaisia. Venäläisiä on laumoittain, etenkin kauneusbusiness tuntuu olevan heidän hallussaan. Niin hotellin kauneushoitolan managerit kuin kosmetiikkakaupoissa henkilökunta ovat venäläisnimisiä. Ostarissa vaelsi niin turisteja kuin paikallisia, jotenkin se erottaa. Turisteilla on hassuja hattuja päässä, löysiä t-paitoja, reput selässä ja jonkinlaisia mukavia seikkailukenkiä kun taas paikalliset voivat käyttää tavallisia kaupunkivaatteita. Ihan kuten mekin Chennaissa ja aiemmin Manauksessa. Emme koskaan kulje shortseissa kaupungilla vaikka olisi +40C lämmintä. En kulje edes selän paljastava toppi päällä Chennaissa, se vaan ei ole soveliasta tämän ikäiselle.

Mitä tein? Vaelsin. Istuin eri kahviloissa ja join monta lattea ja cappucchinoa. Luin kirjaa joka minulla oli mukana. Söin ulkona sushilounaan ja ihailin suihkulähteitä. Katsoin ihmisiä. Kiersin kauppoja ja katsoin mitä ihmiset ostavat ja mitä kaupoissa oli. Ostin sandaalit ja ballerina-kengät - Intiasta en löydä tarpeeksi isoja kokoja. Elämä oli mukavaa.

Lähdin kuuden maissa etsimään metroa. En enää muistanut mistä olin tullut ja mitä bussia olin käyttänyt mutta ystävälliset ihmiset neuvoivat minua aina eteenpäin. Olin hieman epävarma olenko todella oikeassa bussissa, pimeässä kaikki näytti toiselta ja bussimatkakin oli pidempi. Mutta bussi vei metrolle ja metro suoraan lentokentälle omalle terminaalille. Hyvin ylellistä ja hyvin kätevää. Tallustelin suoraan turvatarkastuksen läpi, ostin tax-freestä Beefeaters-ginin ja lopun aikaa tuoksuttelin hajuvesiä ostamatta yhtään tuoksua. Tämäkin yksi omista nautinnoistani.

Ginin nauttiminen on uusi juttu meillä. Mikon kanssa molemmat olimme juoneet maksimiannokset giniä jo alle kaksikymppisinä eikä se sen jälkeen ole maistunut. Mutta jotenkin tässä alkaa tuntea olevansa jonkinlaista koloniaaliherrasväkeä ja etenkin Somerset Maughamin novellien innoittamana gin-tonic maistuu ajoittain. Kulutus ei ole järin huikeata ollut - olemme miltei saaneet Arton jättämän pullonpohjan loppuun kahdessa vuodessa ja nyt ostin ihan oman gini-pullon. En usko että meistä alkoholisteja täällä kehittyy. Ostamme viinit ja oluet Madras Clubilta ja maksamme silmää räpäyttämättä 30 euroa Mouton Cadet-punaviinistä joka on Suomessa kympin luokkaa. Kolmenkympin viiniä jo säästelee eikä kittaa minä tahansa tavallisena tiistaina.

Dubai-Chennai-kone oli suuri ja aivan täynnä intialaisia. Luultavasti perheet käyvät visiteeraamassa siellä töissä olevaa sukulaistaan ja ostavat samalla televisiot, tuulettimet, sängynpäälliset ja jopa jalalla avattavat teräksiset roskikset - joitain näkemiäni matkatavaroita luetellakseni. Olin kello 3.30 aamulla kotona ja nukuin yhdeksään.

Vielä hetki Dubaissa

Istun Dubain lentokentalla juomassa aamukahvia. Kello on hieman vaille yhdeksan. Hotellimme oli 40 minuutin ajomatkan paassa kentalta joten lahdimme samalla taksilla ja saimme tsekattua molemmille lennoille tavaramme. Mikon kone Sao Pauloon lahtee kymmenelta, minun Chennaihin vasta iltayhdeksalta. Nyt on vapaus viettaa koko paiva Dubai Mallin atmosfaarista nauttimassa ilman Mikon piinaavaa lasnaoloa. Mikosta on Mall'eissa vain riesaa ja Mikon mukanaolo ostarissa tuo vain ahdistusta ja estaa shoppailun rentouttavan vaikutuksen

Toinen seikka joka voi estaa shoppailun riemut on se etta unohdin Nordean luottokortin Intiaan. Intialaisen pankkikortin kelpoisuudesta Dubaissa en ole varma mutta onnistuin ostamaan Costa Cafe'sta aamiaisen silla. Lisaksi minulla on 200 euron verran dinaareja kateisena ja amerikkalainen luottokortti, jota voi kayttaa saasteliaasti. No, en oikeastaan shoppaile vaan vaellan. Nailla varusteilla pitaisi parjata. Nyt aion tutustua Dubain maan paalla kulkevaan metroon, loytaa Dubai Mall'in ja viettaa mukava paiva Dubain ostosparatiisissa.

Lomahotelli oli ok, taynna venalaisia, saksalaisia ja britteja,ei luksusta mutta ihan kelvollinen. Ja kylla... Ukki on oikeassa. Ratsastuksesta on tullut meille tarkea osa elamaa. Parasta Jebel Ali Resortissa oli aavikkolaukka ja hevosten uittaminen hotellin hiekkarannalla. Kuvia tulee myohemmin koska minullla ei ole niita kannykassani jolla kirjoitan tata juttua. Ja sitapaitsi, minulla alkaa olla jo kiire siirtya toisiin maisemiin lentokentalta!!

Monsuuni

Edellisessä blogissa kerrottiin, että tänä vuonna on ollut kohtuullisen vähäsateinen monsuuni. Se on totta: loka-marraskuussa on satanut tähän mennessä 390 millimetriä kun normaali on 633 millimetriä. Mutta on meillä sateitakin riittänyt kuten tässä linkissä olevista kuvista ja tässä linkissä olevasta videonpätkästä näkyy.

Suomalaisten firmojen hallitukset ajoittavat jostain syystä vierailut lämpimiin maihin loka-marraskuuhun, niin tekee myös Salcompin hallitus. Tänä vuonna hallitus vieraili Chennaissa marraskuussa, urheasti välittämättä siitä, että monsuuni on silloin pahimmillaan. Vierailimme Hand in Handin kylissä sunnuntaina 7.11, jolloin Chennaissa satoi 70 millimetriä.

Dubaihin

Ilmoitusluonteinen blogikirjoitus

Lähdemme viikonlopuksi Dubaihin. Mikko jatkaa maanantaiaamuna Brasiliaan Manaukseen kahdeksi viikoksi, minä palaan Chennaihin. Dubai on kärsinyt taloudellisesta vaikeuksista ja elää aika kriisissä. Vielä kolme vuotta sitten se oli kukoistava miljonäärien huvittelupaikka, mutta nyt älyttömien investointien ja tolkuttoman rakennusbuumin seuraukset näkyvät. Tai mennään tutkimaan kuinka ne näkyvät.

Olimme 1.5 vuotta sitten edellisen kerran Dubaissa. Silloin vielä viimeisteltiin ostoskeskuksia ja hotelleja vaikka lama jo kuristi maata. Nyt menemme viiden tähden aavikko / rantalomakeskukseen kahdeksi päiväksi viettämään lökölomaa. Olen varannut meille ratsastustunnin yhdeksi päiväksi ja toiseksi päiväksi autiomaaratsastuksen joka päättyy Arabian meren ranta-aaltoihin ja uintireissuun, joko hevosten kanssa tai ilman. Näkee sitten. Muuta ohjelmaa ei ole varattu, sen kun ollaan vain.

Maanantaiaamuna, kun Mikko jatkaa Lontoon kautta Sao Pauloon ja sieltä Manaukseen, minä jään päiväksi shoppailemaan Dubai Mall'iin, jättimäiseen ostoskeskukseen, varmaan maailman suurin. Dubai on kallis paikka, joten en usko että hairahdun niinkään ostoksiin. etenkin kun tarjolla on eniten älyttömän hintaisia Fendi tai Prada-laukkuja tai Manolo Blahnik-kenkiä tai muuta sellaista jotka ei minulle avaudu muuten kuin käsittämättömänä hintalappuna. Mutta kuten olen aiemminkin kertonut, ostoskeskukset ovat minulle kiehtovia paikkoja joissa voin kulkea tuntikausia, hypistellä vaatteita, istua kahvilla ja katsoa ihmisiä.

Ilmeisesti kaikki ulkomaanlennot Chennaista on epäinhimilliseen aikaan - tämänkin olen todennut jo monta kertaa. Lähdemme kotoa joskus yhden maissa yöllä ehtiäksemme kello 3.30 aamuyöstä lähtevälle lennolle. Perilla olemme kolmen tunnin kuluttua joten yöunet jäävät niukoiksi. Voimme varmaan torkkua Jebel Ali-hotellin uima-altaalla.

On ihan hyvä lähteä Chennaista muutamaksi päiväksi. Täällä on monsuuniaika. Vaikka sateet eivät ole tänä vuonna kovin pahoja olleetkaan, ei koskaan tiedä tuleeko vettä vai ei. On toki jatkuvasti lämmintä mutta jos esimerkiksi lähtisi tunnin matkan päähän Ideal Beachille lekottelemaan, rankkasade haittaa. Kai sitä on niin tottunut siihen että sade on paha ja pouta on hyvä. Chennaissa paikalliset ovat haltioissaan monsuuniajasta. Se on kuin ensilumi suomalaisille, sitä odotetaan ja siitä nautitaan. Singing in the rain!

Vähäinen kulttuurinnälkä

Olemme tutustuneet niukanlaisesti Chennain kulttuuritarjontaan. Erilaista ohjelmaa on tarjolla paljon, mutta kuten olen aiemminkin todennut, The Hindu julkaisee ylistävät arvostelut kaksi päivää sen jälkeen kun tapahtuma on ollut. Sellainen harmittaa. Luen aktiivisesti lehteä ja yritän löytää sopivia tilaisuuksia, mutta jos löydän esityksen, se on vain yhden tai kahden päivän aikana, joka sekin asettaa rajoituksensa. Usein olemme juuri noina päivinä muualla tai muuten vain emme ehdi näytöksiin. Jos siis satun näkemään sen pienen ilmoituksen jonain tiettynä päivänä juuri ennen esitystä.

Pari viikkoa sitten ostin liput Cavern Beatles-esitykseen. Liverpoolilainen ryhmä joka pukeutuu ja esiintyy hyvin autenttisesti esikuviensa mukaan, vaikka ulkonäkö ja laulutaito ei tietenkään vedä vertoja aitoon poppooseen. Olimme häkeltyneitä saapuessamme konserttipaikalle joka oli aivan Mehtan sairaalan kupeessa ja jonka ohi olin monta kertaa sitä noteeraamatta kävellyt - Sir Mutha Venkatasubba Rao Concert Hall. Että jotain niin hienoa voi olla Chennaissa!! Oikeasti hienoa. Ja viimeisteltyä valoja, seinien maaleja ja akustiikkaa myöten. Pihalla oli jopa valaistu suihkulähde josta pulppusi vettä. Cavern Beatles lauleskeli Beatlesin alkuvuosien iloiset renkutukset ja melodiset laulelmat, mutta jätti ne myöhemmät psykedeelisemmät ja merkittävimmät kappaleet sikseen. Yleisöä oli koululaisista isovanhempiin ja kaikki lauloivat mukana, parven halpapaikoilla nuoriso jopa tanssi! Ihan kiva juttu, ei mieleenpainuva tapaus, mutta piristävä tapaus.

Lauantaina huomasin ilmoituksen Chennain November Festin viimeisestä esityksestä samassa hienossa salissa. Yritin sunnuntaiaamuna saada sinne lippuja, mutta puhelin tuuttasi tyhjää. Ei hätää – eihän Chennaissa mikään ole loppuunmyyty, ovelta voi ostaa liput.

Vai vielä!! Olimme paikalla 15 minuuttia etuajassa vain kuullaksemme että suuri sali on täysin loppuunmyyty! Uskomatonta. Miten “Kunnianosoitus R.D.Burmanille” jonka esittävät Karthik, Mohammed Aslam, Gopal Rao, Shweta Mohan ja Kalyani Nair yhdessä Bennetin bändin ja Chennain jousiorkesterin kanssa voi olla niin suosittu. En ole kuullut yhdestäkään näistä taiteilijoista! Mutta meitä onnisti. Törmäsimme poikaan jonka kolme kaveria ei ollut päässyt näytäntöön ja ostimme häneltä kaksi 8 euron lippua. Tähän konserttiin liput ovat tosi kalliita – tällä hinnalla pääsi permannon takariville. Seuraavaksi halvin lippu olisi jo vienyt parvelle nuorison sekaan!

On jännää olla esityksissä joista ei tiedä mitään. Burman eli RDB, kuten hänet tunnetaan, eli 1939-94 ja oli ilmeisesti valtavan tunnettu Bollywood-säveltäjä. Häneltä jäi lukuisia ikivihreitä sävelmiä ja lauluja jotka elävät edelleen vahvasti. Ei ihme että saliin talutetut harmaahapsiset isovanhemmat lauloivat mukana ulkomuistista ja löivät tahtia silmät loistaen. Tunnelma oli kuten Beatles-konsertissa, ihmisethän ovat ihan villejä täällä! Ihan kuten Manauksessa jossa koko yleisö aina lauloi ääneen tuttuja lauluja sing-a-long-tyyliin. Kyllä suomalaiset taitavat olla jopa intialaisia jäyhempiä mitä musiikkiin tulee!

Vaikkemme tunteneet yhtäkään kappaletta ja naisten esittämät, korkealla pienellä vikisevällä äänellä laulamat laulut eivät meihin uponneet, 2,5 tuntinen esitys (ilman väliaikaa!!) oli tosi hieno. Mikko nukkui vain hetken “miksi niiden pit rueta yhtäkkiä esittämään niitä tuutulauluja” – osuus, josta The Hindu kommentoi eilen: “And then, it was time for the surprise “Unplugged” section. The singers came up with a lovely medley of some of RDB’s most melodious compositions, banking on just the stregth of their voices. it was music, pure and simple, and audience (ei Mikko) kept asking for more”. Pääesiintyjällä Karthikilla oli loistava ääni niin pehmeisiin romanttisiin balladeihin kuin vetäviin rokahtaviin vauhtikappaleisiin. Karthik oli muutenkin tosi valovoimainen esiintyjä. Konsertti oli ehdottomasti 1000 rupian arvoinen!

Viimeinen kappale oli Zindagi Ke Safar Se Guzar Jaate Hain, jonka sanat kuuluivat … Phir Nahi Aate… Mutta kuten The Hindu raportoi, haltioitunut yleiso oli valmis sanomaan yksin tuumin “Phir Aate Hain”. Viimeistään tällaisissa tilanteissa sitä tuntee olevansa hieman ulkopuolinen.

Jätesota 3 / lisäkommentti

Edellisen blogin loppu voi antaa hieman väärän kuvan Intiasta. Kyllä kaikki tietävät että Intia on saastainen maa, että roskat heitetään kadulle eikä yleisiä roskiksia oikeastaan ole olemassakaan. Että joka ainoa ulkomaalainen ihmettelee tätä asiaa, että miksei roskien eteen tehdä mitään. Tämä pätee Chennaihin ja oikeastaan joka paikkaan missä olen ollut Intiassa. Kyllä täällä oikeasti on saastaista.

Tarkoitan sitä kun mainitsin edellisessä blogissa häpeästä jota tunnen kun naapurimme pitävät meitä sottaisina. Meidän lyhyt kadunpätkämme on nimittäin hyvin siisti. Vain meidän talomme ja vastapäisen talon edustat ovat paikkoja joihin kerääntyy jätevuoret. Vastapäätä asuu meitä hieman iäkkäämpi pariskunta - rouva on 86-vuotias, herra 96. Heillä on enemmänkin palveluskuntaa koska pariskunnan liikuntakyky on heikentynyt sen verran etteivät he liiku ulkona. Tapasin rouvan kerran kun hän räpläsi porttinsa kanssa, menin auttamaan ja samalla taloon sisään tapaamaan herraa. Rouva kulki sellaisen nosteltavan nelijalkaisen rollaattorin kanssa ja tuhahti kun kerroin pyörillä varustetun rollaattorin eduista. Sellainen kuulema liukuu alta pois ja sitten on rähmällään avuttomana maassa. No niin, tiedän siis missä kunnossa siinä talossa ollaan enkä usko heidän piittaavan tuon taivaallista missä kunnossa heidän talonsa edessä oleva katu on.

Jos asuisimme ihan tavallisella alueella, ei sottaisuus hävettäisi, mutta kun asumme harvinaisella alueella jossa on 100 metrin pätkä suhteellisen roskatonta maata, harmittaahan se kun ne roskat ovat juuri meidän kohdallamme.

Jätesota 3

Päivänä muutamana tilanne puutarhamme nurkalla oli jälleen sama. Puutarhajätettä, katkottuja oksia, joista osa oli meidän ja tietenkin mustia plastiikkipusseja täynnä kotitalousjätettä. Olin ottamassa jätevalokuvia kun Mikko tuli kotiin. Mikko käveli kadun reunaan katsomaan näkyä ja säntäsi suoraa tietä kohti poliisimestarin taloa. Mikolla on sellainen harvoin ilmentyvä tapa kehittää äkillinen vimma täräyttää suorat sanat ja opettaa miten hommat on hoidettava. Se ei aina ole kovin rakentavaa. Juoksin perään ja ehdin paikalle kun Mikko oli jo rynkyttänyt erityisen provosoivasti kännykällään naapurin etuoven lasista osaa. Ovikellotkin on olemassa. Shortsiasuinen, arviolta hieman alle nelikymppinen mies avasi oven. Esittäydyimme mutten muista kaverin nimeä. Liian nuori poliisipääliköksi, olisikohan poika tai vävy? Täällähän suvut asuvat yhdessä.

Puuskahdin puhumaan ennenkuin Mikko sai sylkäistyä kaiken vihansa valloilleen. Kerroin että olemme ulkomaalaisia emmekä tiedä kaikkia tapoja ja nyt meitä kauhistuttaa tämä roska-asia talomme kulmilla. Että olen aivan huolissani kun en halua naapureiden ajattelevan että minä roskaan katua! Ja nyt olen kuullut että naapurit nimenomaan ovat tätä mieltä!! Että olen lääkäri ja hyvin tarkka hygieniasta ja vihaan rottia. Ja että ymmärrän että tämä on meidän kaikkien kadunpätkällä asuvien ongelma. Pitäisikö tehdä valitus jonnekin?? Korporaatioon ehkä?

Tämä oli kieltämättä hyvä taktiikka, mutta ei täällä. Naapurimme oli aivan yhtä varmasti sitä mieltä että meidän vartijamme kantavat meidän roskat talomme kulmalle kuin me tiedämme aivan varmasti että jätteet ovat hänen talostaan. Naapurimme kertoi tehneensä valituksen korporaatiolle. Naapurimme käsityksen mukaan meidän vartijoihin ei ole luottamista, aivan kuten mekään emme luota hänen henkilökuntaansa. Mitään tällaista ei sanottu suoraan mutta silti selvästi. Mikko oli rauhoittunut ja keskusteli jo luontevasti vihjaillen. Olimme kaikki ylen kohteliaita, keskustelu oli ystävällistä mutta täysin hedelmätöntä.

Naapurimme totesi että tilanne nyt vaan on sellainen että jos jossain on mitä vaan roskaa, sinne on taipumus kerääntyä lisää roskaa. Ihmiset vaan ovat sellaisia. Silloin tein pahan virheen. Huokasin spontaanisti “Yes, this is India”. Tätä ei ulkomaalainen koskaan saa tehdä, arvostella toisen maata edes tällä tavalla. – “Ei, ei tämä ole Intian ongelma. Kyse on ihmisistä. Ihmiset käyttäytyvät tällä tavalla joka paikassa. Ei, kyse ei todellakaan ole Intiasta tai intialaisista"!” puuskahti naapurimme kireän oloisena.

Lopputulos oli plus miinus nolla. Olemme nyt näyttäytyneet, esittäytyneet ja esittäneet oman kantamme ja tiedämme ettemme saa konsensusta aikaiseksi. Asetimme vartijoillemme ja Moorthylle tiukan käskyn ettei yhtä ainotta katkottua oksaa tai puutarhasta kaavittua lehteä enää jätetä kadun puolelle odottamaan roskien keräystä ja innostamaan naapureita kartuttamaan roskakasaa omilla roskillaan. Kaikki meidän risut varastoidaan tästedes muurin sisäpuolelle ja kotitalousjätteet menevät edelleen vartijoiden nurkalla olevaan muoviseen roskatynnyriin.

Samat roskakasat meillä on edelleen, tulevat naapurista kuten aiemminkin, ja korporaation miehet käyvät ne keräämässä päivittäin. Maksamme 100-200 rupiaa pölymiehille viikottain kadunkulmamme tarkemmasta siivoamisesta. Roskat eivät ole meidän, maksut ja häpeä ovat.

Kun en sano tätä paikallisille, voin nyt rauhassa huokaista “This is India!”.

Jollei ole kuolemaksi, se karaisee

Lapsena rakastin Tarzania. Koska olen aina elänyt hieman ajastani jäljessä, rakastin Johnny Weissmulleria, jonka mustavalkoelokuvia katsoin mustavalkotelkkarista aikana jolloin sankari oli jo tainnut kuolla vanhuuteen. Opettelin isojen apinoiden kielenkin koska koskaan ei voi tietää minne joutuu.

45 vuotta myöhemmin jouduin viidakkoon. Apinoiden kielta en tarvinnut, mutta nyt tiedän kuinka Tarzan asui. Sanoisin etta 45 vuotta sitten olisin ollut valmiimpi elämään kuten Tarzan. Puussa.

45 vuotta sitten en tiennyt mitään malariasta, denguesta tai muista hyttystaudeista. Nyt tiedän. Enkä voi muuta kuin odottaa...

Tuli mieleen runo "Harakanpesä"

Rouva Weissmuller laskeutuu puusta

Sri Lankaan viikonlopuksi

Lento on Colomboon ja ajamme 4 tuntia keskelle saarta kohtaan jossa lukee "SRI LANKA". Siellä on vuoristot ja Ceylonin kuuluisat teeviljelmät.


Hesari otsikoi että "Kaatosade hukutti Sri Lankan parlamentin". Eilen siellä satoi liki puoli metriä ja parlamenttitalossa on metrin verran vettä. Ministerit liikkuvat veneillä.

On siis mitä otollisin hetki lähteä viikonlopuksi ratsastussafarille Sri Lankan maaseudulle. Voimme toimia kuten Nooak - työntää uljaat ratsumme veneeseen ja seilata kunnes kolahdamme kuivaan maahan. Keskellä Sri Lankaa on kukkuloita joilla viljellään teetä. Siellä asetumme taloksi, laitamme takan päälle ja juomme teetä hevosten hirnuessa vieressä. Olemme muutenkin varanneet majapaikkamme kukkuloille, joten suunta on selvä. Ratsastuskoulun johtaja tulee mukaamme eikä navigoinnissa siten pitäisi olla ongelmia.

Majoitus on economy-tasoa. Kun olemme ratsain liikkeellä, emme kaipaa luksusta vaan haemme jotain kivaa ja jännittävää. Viimeksi kaikki oli vaatimatonta mutta vaatimattomuudessaankin luksusta - erilaista luksusta! - joten kaikki oli täydellistä. Se oli sellaista mihin ei satunnainen turisti osaa edes eksyä. Saa nähdä miten nyt!

Soitin Suranjithille, matkamme järjestäjälle ja Premadasa Riding Schoolin omistajalle, joka takasi että kaikki on kunnossa, ettei Kandalaman seudulla sada - ainakaan kaatamalla - ja matkasta tulee oikein hyvä ja eco-lodge on mukava. Eli matkaan vain. Kone lähtee 18.30, joten taidanpa pakata. Onkohan ratsastushousut jo kuivat aamuratsastuksen jäljiltä...

Rottasota

Kun asuu maassa jossa ei ole ihan viimeisen päälle puhdasta ja hygieenistä, joutuu sietämään sellaista mitä ei omassa maassaan sietäisi. Kuten niitä kissan kokoisia rottia. Tai että lavuaareissa ja muiden viemäriritilöiden päällä on muutama koipallo estämässä torakoiden invaasiota. Tai kotona vaeltavat muurahaiset joille ei vaan voi mitään. Tai olmimaiset värittömät gekot jotka kiipeleivät seinillä ja syövät hyttysiä. Tai hyttyset joita alkaa taas kohta tulla eikä niiden sisäänpääsyä voi mitenkään estää. Tai käärmeet pihalla tai kulkukoirat kotikadulla tai klenkat ja laihat lehmät jotka tulevat hakemaan varjoa kuumimmalta paahteelta kadulle kurkottavien puiden alle ja jättävät muistoksi haisevat läjänsä.

Niistä rotista ei vain ole päästy eroon. Rotilla on mukava kotikolo puutarhamme nurkassa. Jantu on täyttänyt kolon pariin otteeseen vedellä ja kolmihenkinen rottaperhe on syöksynyt viivana kadun yli naapurin puolelle palatakseen kahden päivän kuluttua takaisin samoihin, mutta vesisuihkun jälkeen kuiviin puhtaisiin oloihin. Myrkyt eivät ole tehonneet vaikka ne on todistettavasti syöty. Ehdotin että rotat poltetaan koloonsa, tuikataan tuli, työnnetään soihtu sisään ja rotat kärventyvät hengiltä. Jantu ei ollut varma asiasta, neuvottelee Moorthyn kanssa.

Moorthyn myrkyt eivät ole rotille maistuneet. Tämä hirvittävän tappava sekoitus on sekoitettu riisiin ja asetettu ikään kuin lautaselle pienen lehden päälle. Se näyttää oikeastaan houkuttelevalta annokselta, mutta rotille se ei kelpaa. Rotat kyllä möyrivät myrkkyaterian vieressä joka yö eikä kukat edelleenkään kasva. Kukaan ei tiedä miksi rotat haluavat nimenomaan tuossa paikassa kuopia. Siellä on oltava jotain aivan kamalaa, ehkä jonkun raato tai jotain muuta kammottavaa.

Keltainen kissa on edelleen hengissä ja mungo näyttäytyy pihallamme. Kuten rotatkin.

Hyvin herkullisen näköinen riisi-rotanmyrkkyannos ei maistu rotalle vaan kukkakumpumme on edelleen joka aamu oikeanpuoleisen kuvan näköinen. Kolme metriä kotiovellemme päin on toinen kukkakumpu joka rehottaa aamuisin kirkkain värein. Allaolevan kuvan otin vasta aamukymmenen maissa jolloin kirjavin kukinta oli jo päättynyt. Nämä pikkukukat ovat sieviä mutta kukkivat valtoimenaan vain tunnin päivässä.

Pooja video

Pari viikkoa sitten kerroimme tehtaan poojasta. Tästä linkistä löytyy muutaman minuutin video tilaisuudesta.

Diwalin paukkeessa kirjoitettua

Päätin turruttaa itseni enkä kiinnitä mitään huomiota paukkeeseen. On viisipäiväinen Diwali, hinduvuoden suurin juhla. Diwali-legendoja on varmasti satoja, mutta yksinkertaistaen se on valon juhla. Juhlitaan sitä että valo voitti pimeyden, tieto tietämättömyyden, hyvä pahan.

Chennai on suunnilleen päiväntasaajalla joten valoa on aina yhtä paljon. Vaan eipä se valon merkitys niin kirjaimellinen ole, valohan symbolisoi Intiassa tietoa. Kaupoissa on myyty pieniä savisia kuppeja viikkotolkulla - niihin laitetaan öljyä ja lampun sydän ja laitetaan liekki palamaan. Sähköiset jouluvalo-tyyppiset ulkovalot ovat myös suosittuja, mutta ei missään nimessä samassa määrin kuin Suomessa, Brasiliasta tai Amerikasta puhumattakaan. Uutuudet vaeltavat verkkaisesti Chennaihin.

Mutta se pauke. Pauke ilman ilotulitusta tai valoa, pelkkiä loputtomia jättimäisiä papatteja koko päivän. Ja illan ja yön. Aamuyöllä on parin tunnin tauko ja viideltä se alkaa taas. Ei riemunkiljahduksia, ei ihmisten mölinää, ei naurua, ei remua, ei laulua, ei musiikkia. Pelkkää pauketta. Kuin ukkonen olisi asettunut jyrisemään suoraan kohdallemme, kuin takapihalle olisi leiriytynyt armeija ampumaan väijytyksestä sarjatulella.

Menimme ratsastamaan joten herätys oli viideltä. Olimme keittiössä kun naapurin, sen poliisimestarin, vartijat asettivat papatit aitamme taakse. Huusin Mikolle että "tähän olisi voinut ehkä herätä ilman herätyskelloakin". Mikko ei kuullut minua enkä minä Mikkoa. Poliisimestari on ilmeisesti pannut kaikki roskienkeruusta säästyneet rahansa papatteihin. Katsoimme ulos, vain vartijat paikalla. Kenen iloksi näitä laitetaan? Kuvittelisi olevan hauska kerääntyä perhekunnittain paukuttelemaan, mutta perhekunnat ovat kätkeytyneet koteihinsa. Tallille ajaessa oli autiompaa kuin koskaan. Jotkut kadulla asuvat polttivat nuotiota ja paukuttivat papatteja hampaita harjatessaan, ei kovin riemuisaa sekään. Onko oikeastaan mikään uskonnollinen juhla riemukas? "Enkeli taivaan lausui näin, miksi hämmästyitte säikähtäin, mä suuren ilon ilmoitan,...". Ei se virsikään niin hilpeä ole.

Diwalina annetaan lahjoja. Anita sai kuukausipalkan verran bonusta, Prabha aloitti vasta puoli vuotta sitten ja sai siksi vain puolen kuun bonuksen. Vartijat saivat tonnin kumpikin, loput tulee vartijointiliikkeestä. Postimiehet kävivät kinuamassa tonnin kymmenen hengen kesken jaettavaksi. Kaksi sataa olisi riittänyt, taas menin halpaan. Roskamiehet saivat satasen kukin - en tiedä mitä poliisipäällikkö naapurista antoi. Prabha valitti bonuksen pienuudesta. Anitha marisi kuinka korealaisten palveluksessa sai bonuksen lisäksi lahjan ja karamellia, meiltä tulee vain makeiset. Kaikki tallipojat menivät lakkoon heti Diwali-lahjojen jaon jälkeisenä päivänä, vaativat lisää liksaa ja kolmea lukuunottamatta saivatkin sitten lähteä saman tien. Kohta on hyvä aika hakea työntekijöitä koska bonus lämmittää kummasti köyhän kuvetta - hämmästyttävän moni ajattelee elämäänsä hyvin lyhytnäköisesti ja lopettaa työt äkillisessä mutta lyhyessä vauraudessaan.

Tai bonus menee hautajaisiin. Tämä uskonto vie köyhän ajan ja rahat. Prabha joka itki puolen kuun bonustaan, lähti eilen serkkunsa enon isoisotädin hautajaisiin ja maksaa kolminkertaisen hinnan neljän tunnin bussimatkan seisomapaikasta. Kuten joulupyhien aikaan, myös Diwalina matkustetaan kotiseuduille, bussit ja junat ovat täynnä ja hinnoittelu on huikea. Hautajaisista ei olla pois. Eikä pelkkä hautajaisiin osallistuminen riitä, vaan Prabhan perheen on jonkun vanhan sopimuksen vuoksi hankittava kasoittain kukkia, paukkeita, uhrihedelmiä ja ruokaa hautajaiskansaa varten. Sinne meni Diwali-bonus jolla piti ostaa vaimolle ja lapsille uudet vaatteet.

Diwali on hinduille kuin yhdistetty joulu, pääsiäinen ja juhannus suomalaiselle ja kyseessä on pitkä viikonloppu. Sattuikin että Salcompin hallitus päätti tulla tänne juuri nyt riemastuttamaan ihmisiä ihan kuten kuka hyvänsä intialainen työtuttu toivotettaisiin avosylin tervetulleeksi kokouksiin ja tehdastapaamisiin jouluaaton ja Tapaninpäivän välisenä aikana.

Pihan kukkakummut

Jätesodan yhteydessä on tullut puheeksi pihamme eläinkannan lisääntyminen. Eläinkanta vaikuttaa myös puutarhamme kukoistukseen negatiivisella tavalla.

Kaunosieluisen Moorthyn huolekkaista yrityksistä huolimatta pihamme ei loista kirjavana kukkamerenä. Ruusut nuupahtivat kasvatettuaan metrin vartta ja kolme pientä kukkaa. Moorthy totesi surullisena Chennain ilmaston olevan sittenkin liian kuuma Bangaloren ruusulle. Ilmeisesti pihamme toimii Moorthylle jonkinlaisena kokeilupuutarhana jossa voi toteuttaa itseään vapaasti. Olen ehkä ollut liian luottavainen Moorthyn puutarhurin kykyihin, mutta kuten aiemminkin olen todennut, sydämeni on kovin heikko Moorthya kohtaan.

No, pihalle laitettiin puolitoista vuotta sitten kaksi muurahaiskeon näköistä kumpua joihin istutettiin kukkia. Ensimmäiset kukat poistettiin kasvukauden jälkeen ja sen jälkeen oli se ruusukokeilu. Muistan kuinka haltioituneena Moorthy kuvaili silloin minulle tulevaa ruusujen tuoksua ja kuinka ruusut kasvavat kukkivina kumpuina keskellä pihaamme. Eihän sellaiseen raaski sanoa että ei siitä mitään tule, keksi jotain järkevämpää. Nyt on palattu takaisin alkuperäisiin leviäviin kukkasiin joiden ainoa vika on että ne ovat hyvin kauniita kello 8 aamulla. Loppuvuorokauden ne ovat lepotilassa, kukat nuppuina.

Pahin ongelma on kyllä rotta. Minulle on puhuttu vain yhdestä rotasta, mutta kuka sen tietää varmasti montako niitä on. Rotat mylläävät toisen kukkakummun aina kun kasvit alkavat hieman kasvaa. Kyseessä on kissankokoiset hybridirotat joihin ei mikään myrkky tehoa. Ihan totta, en liioittele. Kaikki sanovat että nämä ovat kissankokoisia rottia, eikä kyseessä tosiaan ole mungot. Mungoista pidetään eikä kukaan halua päästä niistä eroon.

Moorthy pomonsa kanssa on kokeillut pihallamme jo kolmea rotanmyrkkyä mutta rotat sen kuin penkovat kukkakekomme. Tänään pomo näytti minulle kalsean näköistä pussia jossa oli pääkallon kuvia ja varoituksia ja huutomerkkejä. Että se on heidän viimeinen aseensa hybridirottaa vastaan. Nyt kekoon on upotettu runsain määrin tappavaa myrkkyä toivoen että huomenna aamulla puutarha-apulainen noukkii rotanraadot pihaltamme. Yäk. Soman Vanillan sairastuttua meillä käy vanhempi paljasjalkainen nainen jonka nimeä en tiedä. Hän hymyili ja nyökytteli toiveikkaasti, suorastaan verenhimoisesti kysyessäni tätä. En mitään niin kammoa kuin eläinten raatoja.

Vartijoille annettiin kehoitus pitää pihallamme liikkuva kissa kiinni koko tämän yön. Jos kissa laittaa suuhunsa myrkystä kärvistelevän rotan, se on kissan menoa. Rotta voi säilyä hengissä, mutta kissa ei. Se on sellaista myrkkyä. Supervor oli hirmuisen huolissaan miten kissan voi pitää kiinni kun se on niin arka ja vielä enemmän huolissaan siitä että kissalle voisi tapahtua jotain. Oli kamalan liikuttavaa katsoa ja kuunnella Supervorin pohdintoja miten säilyttää ujon kissaparan henki. Yöt talomme kulmalla ovat pitkiä, vartiovuorot yksinäisiä ja kissasta on paljon iloa. Ainakin enemmän kuin kissankokoisista rotista.

Etualalla hybridirottien penkoma kukkakeko, takana keko sellaisena kuin sen pitäisi olla kaikkina muina vuorokauden aikoina paitsi kello 8 aamulla. Kello 8 se on kirkkaan pinkkien ja keltaisten kukkien peittämänä oikein kaunis.

Jätesota 2

Viittaan aiempaan kirjoitukseeni jäteongelmastamme. Tässä lyhyt tilannetiedotus.

Naapurimme, Chennain johtava poliisimestari, on tietoinen roskatilanteesta ja tehnyt virallisen valituksen korporaatiolle siitä että kadullamme on nykyään kotitalousjätekasoja.

Roskapusseja ja puutarhajätettä ilmestyy talomme nurkalle edelleen joka päivä. Korporaation ylläpitämä puhtaanapito kerää jätteet joka päivä. Me maksamme edelleen 100 - 200 rupiaa alueen loppusiivoamisesta jota ei tehdä joka päivä. Siis näille "dustmen" jotka ovat niin nopeita etten ole ehtinyt heitä näkemään. Totean vain ettei puhdistustyön jälki ole skandinaavista tasoa.

Meidän käsityksemme mukaan jätteet tulevat suoraan poliisimestarin keittiöstä poliisimestarin palveluskunnan kantamina. En tiedä mikä on poliisimestarin mielipide asiasta. Pidämme matalaa profiilia ja seuraamme tilannetta. Emme ole valittaneet vielä asiasta korporaatiolle. Meidän kotitalousjätteet menevät todistetusti pihallamme vartijoiden vieressä olevaan kannelliseen roskasäiliöön joka käydään tyhjentämässä päivittäin.

Jantu, vartija, vahvisti että pihallamme liikkuu mungo ("big rat, eat snakes, very good rat") ja naapurin kissa viihtyy puutarhassamme nykyään entistä paremmin. Mungot syövät hyönteisten ja käärmeiden lisäksi myös haaskalintuja ja kissat tappavat rottia, joten elämme ilmeisesti ekologisessa tasapainossa päivittäisistä jätevuorista huolimatta.

Hyttysmyrkky

Moorthy, puutarhuri, joutui luopumaan pihamme hyttysmyrkytyksestä kun vartijat ottivat suihkutuksen huolehtiakseen. Se oli Jantun idea. Jantu sanoi että on tylsää istua talon nurkalla eikä tehdä mitään, hän spreijaa vaikka ilmaiseksi pihamme saadakseen tehdä jotain. Spreijaus hoituu puolessatoista tunnissa ja se tehdään kaksi kertaa viikossa. En ole tutkinut kuinka vaarallista hermomyrkkyä levitämme ympärillemme, mutta muutakaan ei täällä ole tarjolla. Babu ne ruiskut ja litkut ja myrkyt osti ja sanoi kuten täällä aina sanotaan “madam, this best. Best medicine”

En ole oppinut luontevasti käyttämään hyttysmyrkystä sanaa “medicine”. Mutta “poison” ei mene läpi ainakaan meidän palveluskuntamme keskuudessa. Alkukuukausina Intiassa tämä aiheutti minulle paljon hämmennystä. Hyttysiä hoidetaan? Hyttysten puremiin tarvitaan lääkitystä? Kunnes tajusin että erilaiset myrkyt ovat kansankielellä “medicine”. Rat medicine, mouse medicine, ant medicine, mosquito medicine. Tämän vuoksi voin olla helpottunut että lääkärit Chennaissa hoitavat useimmat potilaat erilaisin injektioin eivätkä hevillä suosittele pillereitä joita kutsutaan myös sanalla “medicine”.

Kun Moorthy hyttysmyrkytti pihamme, maksoimme 700 rupiaa per kerta (10 euroa). Hinnan nosti korkeaksi se että kyseessä oli Moorthyn hankkimat myrkyt ja Moorthy sipsutteli paikalle hoitamaan hommat. Moorthyn ekologisen käsityksen mukaan suihkutus kerran viikossa riitti, joten maksoimme hänelle 2800 rupiaa kuussa. Kun hankimme omat vehkeet, kuulin Anithan laskeskelevan rupian kiilto silmissään kuinka paljon vartijat tienaavat ekstraa – 700 rupiaa per kerta. Anithalla on ymmärrettävää lojaalisuutta vartijoita kohtaan koska juoksuttaa heitä maidon ostoon, vesipönttöjen kantoon, ylähyllyjen puhdistukseen ja vähän mihin vain. Varmistimme Victorilta – meidän ostamat litkut ja myrkyt ja vartijat tekevät homman aikana jolloin heille maksetaan vartijan kuukausipalkkaa; sopiva palkkio olisi parisataa rupiaa kuukaudessa molemmille. Ei siis tuhansia. Silti, kun vartijan palkka on alle 6000 rupiaa, minun maksama 500 rupiaa (8 euroa)/kk on valtava palkanlisä. Maksan yläkanttiin koska olen tällainen länsimaalainen hölmö.

Toissailtana vartijoiden vuoron vaihdon aikaan ovikello soi. Ovella oli Jantu ja Supervor, vartijat. Minun luokse tullaan aina delegaationa. Jantu, joka on oppinut puhumaan varsin hyvää englantia puhui ja Supervor, joka ei käsittääkseni puhu muuta kuin orissaa jota kukaan muu täällä ei osaa, ynähteli vieressä. Intialaisten kunniaksi on sanottava että he ovat perinpohjaisia eivätkä häpeä huonoa kielitaitoa. Täällä annettaan aina pitkä selostus yksinkertaisistakin asioista. Tai olisiko niin että yksinkertaisistakin asioista tehdään monimutkaisia? Illan kuuma puheenaihe oli että moskiittolääkettä riittää vain yhteen hoitokertaan ja Babu ostaisi lisää jos saa rahaa. “Madam, Babu buy tomorrow medicine?”. Ehdotin Jantulle että jospa hän kipaisee lähikauppaan ostamaan rohdot, mutta ei, se on Babu. Babulla on tehtaan lähellä paikka josta saa parhaat lääkkeet. Ihan kuten Anithallakin on kirkkonsa vieressä hedelmäkoju josta saa parhaat hedelmät. Sieltä meillekin raahataan mauttomat papayat ja vihreät appelsiinit koska sen lisäksi että ne ovat Anithan mukaan parhaita, ne ovat myös “less costly”. Minusta halvalla ei saa hyvää ja sen todistaa jo nuo kirkon kelvottomat hedelmät.

Laitoin 1000 rupiaa esille eteiseen ja siihen Mikolle ison lapun jossa luki “BABU / MOSQUITO MEDICINE”. Kun Mikko aamulla lähti Babun kyytiin töihin ja avasi oven, hyökkäsi Supervor viivana kysymään “mosquito medicine?”. Mikolla oli rahat ja lappu jo valmiina kädessään. Hoidimme homman sulavasti, Babu osti myrkyt, vartijat varmistivat 500 rupian kuukausittaisen lisäansionsa ja meillä on toivon mukaan vähemmän hyttysiä kotona ja pihalla kuin olisi ilman myrkytystä. Ja toivon mukaan myrkky on enemmän lääkettä kuin myrkkyä ettemme jatkuvasti elä tavattoman tappavan kemikaalipilven sisällä.

Jätesota

“Madam, naapurissa asuva poliisipäällikkö sanoi laittavansa Jantun vankilaan!”

Joka päivä kiitän menneisyyttäni terveyskeskuslääkärinä. Kuten Intiassa kotona, töissä terveyskeskuksessakaan ei yksikään päivä ole samanlainen eikä ikinä voinut tietää minkä ongelman kanssa potilas poukahtaa sisään ja vaatii ratkaisua. Kun joku palvelijoistamme poukahtaa eteeni, kyseessä on aina ongelma.

Asumme omakotitalossa jonka tonttia ympäröi muurattu aita. Aita on korkeampi kuin minä eikä sen yli näe kukaan. Aidan ja kotikatumme välissä on puolen metrin kaistale jossa kasvaa rykelmä bambuja ja Moorthyn istuttamia helppohoitoisia kasveja. Olen ollut tosi tiukka siitä että katu on talomme kohdalta siisti. Roskia ei heitetä. Jos muovipulloja on lojunut kadulla, olen komentanut vartijat keräämään ne pois. Puutarhastamme siivotut oksat ja lehdet pitää toimittaa pikaisesti pois. Mitään ei saa mädäntyä talomme edessä.

Joten olin tuohtunut kuultuani Anithan pitkän selostuksen talomme nurkalta kerätystä roskakasasta. Anitha – siis minä - oli joutunut maksamaan siivouksesta. “200 rupees for dustmen!”. Jätteet eivät olleet meidän vaan ne oli kuulema kärrätty poliisipäällikön talosta joka on meidän takana, kirvesvarsitontilla. Jantu oli ilmeisesti käynyt sanasotaa roskien kantajan kanssa, vaikka en ole varma että itse poliisipäällikkö olisi tullut vartijamme kanssa riitelemään. Mutta koska kyseessä on Chennain ylin poliisiviranomainen, varmasti joku hänen kotiapulaisistakin voi katsoa olevansa oikeutettu uhkailemaan Jantua vankilalla.

Sillä hetkellä poliisin taloon vievän kujan pää tonttimme nurkalla oli siis siistitty. Mutta viikonloppuna kulmilla oli taas läjä roskia, roskapusseja ja puutarharoskaa. Hain kameran ja pyysin Mikon katsomaan millaisia naapureita meillä on. Vinosti vastapäätä olevan supersiistin talon vanhahko pariskunta oli lähdössä ulos. Mikko vilkaisi roskakasaa ja kääntyi päättäväisesti marssimaan kohti haurasta vanhempaa herrasmiestä. Huusin Mikolle “nuo on viattomia!!!”. Mikko on yleensä rauhallinen mutta polttaa joskus yllättäen pahasti päreensä jolloin saattaa haukkua väärää puuta tai viatonta herrasmiestä.

Joten Mikko päätyi vain keskustelemaan roskakasastamme ja siitä miten se saattaa siinä olla. Minä vielä lirkutin varmistaakseni ettemme ole heitä syyttämässä mistään että “olen aina ihaillut kuinka kaunis teidän talonne on ja edustakin niin puhdas”. Jälkeenpäin ajatellen valitsin sanani täsmälleen väärin, mutta naapurimme olivat sivistyneitä ja ystävällisiä ihmisiä ja halusivat auttaa. Että pitäisi soittaa korporaatiolle ja jättää valitus että roskien keruu ontuu.

Olimme kuitenkin niin täynnä pyhää vihaa että kuvasimme roskaläjää eri kulmista kahdella kameralla ja pohdimme mitä tehdä. Syöksyäkö suoraan poliisin pakeille vai kirjoittaa ilkeä kirje.

Emme ole koskaan tavanneet takapihanaapuriamme, ja se että kaksi vuotta tässä asuttuamme tunkeudumme poliisipäällikön pihaan ja kerromme ettemme pidä siitä että he roskaavat meidän talonkulmamme niin että rotat juoksevat villinä, ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Etenkin kun palveluskuntamme selityksistä ei oikein saanut tolkkua emmekä loppujen lopuksi tienneet mistä on kyse, muuta kuin että talomme edessä kadulla on kotitalousroskia. Joten Mikko otti asian puheeksi töissä johtoryhmänsä kanssa. Mikä on intialainen tapa hoitaa tällainen ongelma?

Jätesodan strategia:

1.Tilannetta seurataan. Jos tulee uusia roskakasoja, ne dokumentoidaan valokuvin.

2. Tämän jälkeen aitaamme laitetaan kyltti “Do not litter” tai “litter-free zone”. Tällaisia näkee aika usein ja niiden edessä on aina hirveä roskakasa. Se ei vaikuta tehokkaalta konstilta, mutta etenemme intialaiseen tapaan.

3. Aina uusien roskien kasauduttua nurkillemme otamme valokuvan todistusaineistoksi.

4. Roskaamisesta tehdään kirjallinen ilmoitus korporaatiolle, jonka velvollisuus on pitää katu siistinä.

5. Korporaatio selvittää roskien alkuperän ja ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin.

Olemme vielä ykkösvaiheessa eli dokumentoimme valokuvin kertyviä jätteitä. Ongelmaksi voi myöhemmin muodostua se että epäilyksenalainen naapurimme on Chennain ylin poliisiviranomainen, itsekin siis korporaation palveluksessa. Chennai Corporation kun on jotakuinkin sama kuin Chennain kaupunki.

Massat mukaan

Chennaista katsoen koti-Suomessa tuntuu olevan asiat hyvin. Mutta sitten facebook ja muut sähköiset mediat ovat liian tehokkaita levittämään sanaa ja saavat ihmiset tekemään mitä vain koska muutkin niin tekevät. Ilman että pysähtyvät ajattelemaan.

Yhtäkkiä kaikki Suomessa tuntuvat olevan kiihkeästi homojen kirkollisen vihkimisen puolesta. Niin kiihkeästi että kirkosta erotaan kun samaa sukupuolta oleva pariskunta ei saa kirkollista vihkimistä. En tiedä kuinka monelle homopariskunnalle tämä on oikea ongelma koska rekisteröity parisuhde on käsittääkseni juridisesti sama kuin avioliitto, ainoastaan lapsen adoptointi ei onnistu. On kaunista että niin lämpimästi toivotaan samaa sukupuolta oleville kirkollista vihkimistä kirkossa jota kaiken järjen mukaan pidetään niin turhana että kymmenet tuhannet eroavat siitä varmistaen etteivät itsekään tule saamaan samaa toimitusta kun menevät naimisiin.

Tänään oli Hesarissa juttua kuinka SETA:aan on liittynyt satoja uusia jäseniä, ilmeisesti tukeakseen homoja. En aavistanut kuinka huonosti heillä menee Suomessa. Ainakin paremmin kuin Intiassa jossa homous vielä kaksi vuotta sitten oli rikos.

Yhteen aikaan facebookissa oli rintasyöpä pinnalla. Jonain päivänä kaikkien piti pukeutua pinkkiin ja koko lokakuun ajan pidettään vaaleanpunaista nauhaa rinnassa jolla tuetaan rintasyöpätutkimusta. Naiset laittoivat kilvan päivityksiä facebookin missä pitävät käsilaukkuaan ja sitten miehet - ja minä - ihmettelivät kovasti mitä tarkoittaa päivitykset kuten "eteisen lattialla" tai "makuuhuoneessa sängyn vieressä". Kampanja ei tuonut rahaa tutkimukseen mutta se toi julkisuutta. Hölmöllä tavalla, jos minulta kysytään, mutta nykyään ihmiset ovat kivasti kamalan avoimia.

Seuraavaksi facebookissa ihan täysjärkisinä pitämäni naiset ja miehet julistivat osallistuvansa "Tissienpuristelutalkoisiin". En koskaan käynyt lukemassa syvemmin tästä koska jo sanana tuo kuulosti minusta hirvittävän rivolta enkä tosiaan halunnut löytää vielä ronskimpaa juttua linkin takaa. Tarkoitus kai on että seuraavaksi kaikki laittavat facebookin tiedon kaikille ystävilleen että hei, nyt minä sitten tutkin rintani ja oli tosi kiva juttu ja mieskin tykkäsi.

Tunnustan että olen valtavan ahdasmielinen. En ole koskaan tuntenut pakottavaa halua kertoa intiimejä asioitani kenellekään. Ajatus että kertoisin internetissä lähellekään tuollaista saa minut paniikkiin. Vaikka olen lääkäri, kuuntelen ja keskustelen rintoihin liittyvät asiat mieluummin vastaanottohuoneessa kuin luen ystävieni ja heidän miestensä puristelutalkoista internetistä, joka on minusta tavattoman kiusallista.

Lopputuloksena Rintasyöpäkampanja on jo nyt kerännyt niin paljon rahaa ettei Suomesta löydy tarpeeksi tutkijoita ja tutkittavaa asian tiimoilta tai sitten syydetään hätäpäissään lahjoitusvaroja toisarvoisiin tutkimuksiin. Hyvin markkinoitu globaali kampanja!

Älkää käsittäkö minua väärin. Rintasyöpä on naisten yleisin syöpä ja sen varhainen tunnistaminen on äärimmäisen tärkeätä ennusteen kannalta. Haluan estää sairastumiset - olenhan yleislääkäri jonka yksi tärkeimmistä tehtävistä on ennaltaehkäisy. Mitä aiemmin syöpä löydetään, sitä suuremmat mahdollisuudet on parantua taudista kokonaan. Sama koskee kaikkia syöpiä. Juuri sen vuoksi minun on vaikea ymmärtää miksi koko maailman on oltava lokakuun ajan täysin rinnoin rintasyövän torjunnassa. Vaikka joka kuukausi valistettaisiin yhtä tehokkaasti jotain syöpää, unohtamatta muita vakavia sairauksia, ei kuukaudet riittäisi. Eikä ehkä riittäisi hyvää tarkoittavien ihmisten intokaan.

Täältä päin katsoen massahysteria tuollaisista sinänsä tärkeistä mutta kuitenkin jo hoidossa olevista asioista kuvaa kuinka valtavan hyvin asiat ovat jossain päin maailmaa.

Aikaiset aamuheräämiset

Ahkera blogin lukija Ukki taannoin kunnioitti reippauttamme kun raahaudumme ennen viittä aamulla ratsastamaan. Jotenkin se sopii meneeseen maailmaan ja agraariyhteiskunnan vaatimuksiin lypsää lehmät ennen maitoauton tuloa tai kirnuta voi aamupäivän puuroaterialle.

- Kuten huomasitte, en tiedä agraarielämästä yhtään mitään. Paitsi olettamukseni että maaseudulla on tapana herätä varhain. Ja myönnän ettemme rakasta aamuheräämisiä.

Voi olla että agraariyhteiskunnan velvoitteet rasittavat intialaistakin yhteiskuntaa. Täällä on tapana herätä varhain. Kysytään usein "oletteko tottuneet intialaisiin aamuherätyksiin?" hieman kuten suomalaiset kysyvät ulkomaalaisilta että nautittehan sata-asteisesta saunasta. Aamulla viiden ja kuuden välillä ennen töihinmenoa täällä ollaan kuntosalilla, kävellään aamulenkkejä, joogataan katolla tai pihalla, meditoidaan, tai ollaan naurukerhossa merenrannalla. Me ratsastamme.

Minusta kyse on joko saituudesta tai intialaisten arvostamasta kärsimyksen harjoittamisesta tai molemmista. Meille kerrotaan usein että aamuvarhaisella on viileyden vuoksi paras harrastaa liikuntaa tai muita elämän iloja (siis meditoimista ja joogaa). Chennai on vain hieman pohjoisempana kuin päiväntasaajalla sijaitseva Manaus, joten viiden jälkeen alkaa päivä kajastaa ja kuudelta on valoisaa. Yön pimeys tulee iltakuuden jälkeen. Manauksessa aurinko nousi ja laski kuudelta. Manauksessa oli ainakin yhtä kuuma ja kostea ilmasto kuin Chennaissa, oltiinhan keskellä sademetsää. Mutta Manauksessa asui elämästä nauttivia brasilialaisia jotka kaikki ovat yökukkujia. Jos läpi yön on syönyt, juonut, tanssinut forroa ja iloitellut motellissa, varhaisaamu ei ole otollisin aika urheiluharrastuksille eikä kenenkään mieleen tule istua hiljaa paikallaan ja meditoida. En tunne yhtäkään vaiteliasta brasilialaista ja paikallaan pysymisenkin laita on vähän niin ja näin.

Chennaissa iltakymmenen jälkeen kukaan ei rieku kaduilla, paitsi jos on joku uskonnollisen juhlan ja tähtien määräämä otollinen hetki vaeltaa temppeliin.

Ellei olisi niin lattea vertaus, sanoisin että Chennai ja Manaus ovat kuin yö ja päivä. Manaus yön riemuissaan häikäisee kuin päivän kirkkaus, kun taas Chennain mustat yöt ovat vain loputtoman synkeitä öitä joita ei saituuden nimissä valaista.

Manauksessa ratsastimme iltaisin valaistulla kentällä kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Hevosten liikkumisintoa sai pidätellä kaikin voimin ja ratsastuksen jälkeen jäätiin nauttimaan virvokkeita ja valot paloivat silloinkin. Kun on elämä hauskaa, mitä sitä pihtaamaan! Chennaissa ratsastuskoulun kentälle ei ole asennettu minkäänlaista valaistusta, joten koemme joka kerran kolmenkymmenen asteen lämmössä aamuhämärän ja auringonnousun ihmeen joka ei ankealla kentällä vilkasliikenteisen kadun vieressä hetkauta suuntaan tai toiseen. Täysveriset englantilaiset laukkahevosetkin ovat alakuloisia. Ratsastuksen jälkeen kiirehditään suihkuun ja töihin. Harrastus vaikuttaa, ... sanoisinko... ilottomalta suorittamiselta, kuten moni asia Intiassa.

Kärsimys jalostaa ja säästäväisyys on hyve. Hämmentävää ajatella kuinka hyvinä ihmisinä palaamme jossain vaiheessa Suomeen.

Jälleen Ayudha Pooja

Tehtaan operaattoritytöt tehdassalin poojaa seuraamassa. Lattialla on tyypillinen juhlakoolam; upea, tähän tilaisuuteen kukista ja värijauhosta tehty koriste öljylamppuineen.

Kun Mikko tuli ensimmäistä kertaa Intiaan tutustumaan tehtaaseen, oli Ayudha Poojan aika. Hindujen tärkeä vuosittainen päivä jolloin kunnioitetaan kaikkia työkaluja - mitä hyvänsä, kenen hyvänsä - on erikoinen ja minulle täysin käsittämätön.

Mikon tehtaalla kierrettiin eilen kunnioittamassa työkaluja parin tunnin aikana ... tehdassali, raaka-ainevarasto, valmistuotevarasto, tehdashuolto, volume production quality control-laboratorio, kaapelituotanto,...

Pooja tehdassalissa. Alttarille ja sen viereen on tuotu kaikenlaista laturivalmistukseen liittyvää työkalua, tarviketta, lomaketta ja tietysti valmiita latureita.

Alttarilla on kolmen jumalan kuvat ja jumalille uhrattavia hedelmiä, riisiä ja kukkia. Joka paikka tehtaalla on hienosti koristeltu.

Laturivalmistukseen kuuluu kaikenlaista sälää - johtoja, tietokoneita, muuntajia, lakikirja, kassalipas, kaapeleita

Otetaan nyt esimerkiksi tuo kaapelituotanto. Jokainen työpiste oli koristeltu kukin ja jumalkuvin, kuten kaapelinkatkaisuasema, kaapelinkuorinta-asema, ruiskupuristuskoneet, kaapelinjuotosasemat, kaapelintarkastusasema, ja kaikki muut kaapelituotantoon liittyvät osa-alueet.

Kaapelilinjan tyttöjen tekemä norsupäinen Ganesha-jumala. Vasemmalla on söpösti keltaisten kukkasten ympäröimiä kaapeleita.

Kuten papit yleensäkin, hindupappikin on vain vektori, välittäjä, jonka kautta jumaluus kulkeutuu maallikoille. Pooja - palvonta, pyhä toimitus - tehtiin vain pääasemilla, mutta pappi kiersi kaikki työpisteet välittäen jumaluuden siten jokaiseen työkaluun.

Valkoisen tarjottimen päällä on valmiita latureita ja kolmiomaisesti asetetetuissa muoviputkissa on muuntajia ja niiden keskellä on laturin kaapeleita.

Banaanipuun lehdillä, kukkakranssein ja kiiltopaperein koristeltu ovi vie tehdashuoltoon...

... jossa on huoltomiesten tekemä pooja-alttari ja lattian koolam-koriste...

... sekä aivan uusi, kukkaköynnöksin ja rusetein koristeltu sorvi

Varaston pooja-alttari on hieman kuin jouluvaloin valaistu

Papeilla on oikeastaan aika tavalla työtä. Poojaaminen näyttää helpommalta kuin se on. Pooja ei rajoitu pelkästään tähän yhteen päivään vaan kaikki uusi yleensä poojataan ja lisäksi tietenkin poojataan kun on muuten vain tarvetta ylimääräiseen turvaan tai toivotaan jotain parempaa

Koristeltu varastotrukki ja varastomiehiä

Miksi kaikki tämä omituinen vaiva? Hinduismin mukaan jokaisen työn, ammatin ja työkalun takana on jumalainen voima joka saa tuloksen paremmaksi unohtamatta taloudellista hyötyäkään. Siis niin muuntajassa, laturin kaapelissa kuin lakikirjassakin on sisällä jumala. Siksi rakennetaan alttarit joissa on jumalan inkarnaatio, hahmo jossa jumala esiintyy, joka hinduajattelun mukaan voi olla mikä vain, vaikka se laturin kaapeli. Ei se oikeastaan ole kummoisempaa kuin luterilaisen kirkon alttarilla oleva ristiinnaulittu Jeesus. Erona vain että täällä alttarit eivät aina pysy temppeleissä vaan tuodaan työpaikoille ja kaduille ja kauppoihin.

Muuntaja on kukkasten keskellä omalla alttarillaan

Ayudha Poojan jälkeen Salcompinkin tehdas on siis tuottavampi, kuten kaikki Intiassa. Tai jos vuotuista poojaa ei tehtäisi, maa olisi entistä toivottomampi kehitysmaa. Kuka uskaltaa ottaa riskin olla tekemättä poojaa!

Poojan alkuhässäkkää kotipihalla - minun kanssani ruskeapaitainen Prabha, keskellä Babu, univormuasuinen Jantu ja yövartiovuoroon tullut, vielä siviileissä oleva punapaitainen Supervor

Autot ovat autonkuljettajan työkaluja. Babu on hyvin uskonnollinen joten hänelle oli tärkeä tehdä pooja molemmille autoillemme. Eilen illalla autot pestiin sisältä ja ulkoa. Renkaat, rekisterikilvet ja lamput sotkettiin täplikkäiksi keltaisella kurkuma- ja santelipuujauheella. Kukkaseppeleet ripustettiin auton keulaan. Jokaisen renkaan eteen laitettiin pieni lime-hedelmä jonka kuljettaja poojan lopuksi ajoi littanaksi. Autojen eteen Babu ja Prabha oli rakentanut pienen alttarin riisistä, kukista, hedelmistä, kookospähkinöistä ja karamelleista.

Autojen edessä oleva alttari ja autonkuljettajat Prabha ja Babu sytyttämässä valoja poojan alkuvaiheissa

Babu ja palava melooni

Babu pyörittää liekehtivää meloonia autossa olevan jumalan kunniaksi. Jantu on kumartunut parantamaan maassa huonosti palavaa öljymöykkyä

Autojen sisävalot sytytettiin ja autojen eteen laitettiin palamaan pienet tulet. Meloniin iskettiin öljyinen sokeripalan kokoinen kuutio joka sytytettiin palamaan ja Babu pyöritti pienellä liekillä palavaa melonia neljä kertaa (tai viisi tai kolme, menin sekaisin laskuissa) auton keulan, perän ja jokaisen renkaan edessä. Molemmille autoille tehtiin sama toimitus kolmen eri hedelmän kanssa. Sen jälkeen hedelmät paiskattiin porttimme eteen kadulle ja katu oli siivottoman näköinen. Mutta ilmeisen pyhää siivottomuutta.

Sitten otimme jokainen karamellin ja söimme sen ja pooja oli ohi. Autojen pooja kesti ehkä 1o minuuttia. Meitä oli kaksi kristittyä - Mikko ja minä, yksi buddhalainen - Jantu ja kolme hindua - vartija Supervor ja kuljettajat Prabha ja Babu.

Lime-hedelmä odottaa murskautumista ja pyhällä tahnalla pyhitetty rengas

Tänä aamuna autot ovat edelleen keltaisen tahnan töhrimiä, mutta kun tietää että se on autossa olevan jumaluuden kunniaksi ja siksi että auto toimisi paremmin, se ei tunnu pelkältä lialta. Tai voin melkein uskotella itselleni näin. Koska oikeasti, en usko että minua saisi helpolla hinduksi käännytetyksi.