Tällainen on minun luksusta. Olla yksin jossain paikassa ja tehdä mitä vain. Nyt ei tosin tapahtunut mitään jännittävää enkä joutunut outoihin paikkoihin tai törmännyt kummallisiin ihmisiin joka on elämän suola ja parasta matkoissa, mutta sain leppoisan viikonlopun. Ei sekään ole hullumpaa.
Ajoimme lauantaina kaikessa rauhassa hyvää tietä Chennaista Bangaloreen. Hosurin kohdilla Babu muina miehinä kysäisi olisiko madamilla "ihan vain varmuuden vuoksi" kännykässä karttaa sinne majapaikkaan. Löytyihän se ja kuskini rentoutui hetkessä. Mikä tarkoittaa Babun tapauksessa sitä ettei vaihdetangon päällä lepäävä käsi ole puristunut vaihdenupin ympärille rystyset valkoisina vaan käsi ihan vain on. Näin yksinkertaisesti saatoin varmistaa itselleni normaalin Babun, ei hätäilevää ja syöksähtelevää Babua jollainen on hankala kuski Bangaloren liikenteessä.
Casa Piccola Cottage löytyi vaikka olinkin perillä vasta viiden jälkeen lähdettyäni kymmeneltä liikkeelle. Bangaloreen sisääntulot ovat totaalisen tukossa. Siellä sitä seisoo tunnin noin kahdensadan metrin pätkää edeten. Casa Piccola on intialais-ranskalaisen iäkkäämmän pariskunnan omistama kodikas bed-and-breakfast. Casa Piccola ei todellakaan ole hieno paikka, mutta se on ystävällinen ja erittäin siisti ja sijainti on sopiva. Kävellen pääsee M.G.Roadin ja Church Roadin kauppoihin ja ravintoloihin, myös Garuda Shopping Mall elokuvateattereineen on kävelymatkan päässä.
Minulla oli ratsastus varattu Embassy International Riding Schooliin sunnuntaiaamuksi kello 8. Casa Piccolan rouva sanoi että sinne ajaa tunnissa ja sovin Babun kanssa treffit kello 6.30 aamulla jotta ehdimme hyvin. Illalla Babu soitti minulle hätääntyneenä, sanoi ottaneensa selvää paikasta että sinne on lähdettävä jo kello 6. Sama se, sopii sekin. Olimme tallilla 50 minuuttia lähtömme jälkeen, vähän ennen seitsemää. Tunti kului rattoisasti keskustellessani pakistanilaisen äidin kanssa joka oli seuraamassa kolmen lapsensa ratsastustuntia. Vaikka äiti oli pakistanilainen, hänen tarinansa oli ihan tyypillinen intialaisillekin. Oli lähdetty 18 vuotta sitten Amerikkaan opiskelemaan ja jääty sille tielle töihin. Lapset syntyivät Chicagossa. Sitten miehen työ heitti Intiaan ja heillä oli varaa valita kaupunkiakin - ilmaston vuoksi päätyivät Bangaloreen. Ei liian kuumaa, yöt ovat viileitä ja talvella tarvitaan takkiakin. Vaimolle vaan ei täältä löytynyt töitä ja se tuntuu omituiselta kun oli Amerikassa tottunut työntekoon. Vähän ikävää ja tyhjänpäiväinen olo. Ymmärsimme hyvin toisiamme.
Oma ratsastustuntini oli mainio. Olin yksin ja opettaja keskittyi kaikkiin virheisiini joita olen kahden viimeisen vuoden aikana kerännyt kun olen ollut ilman mitään opetusta. Madras Riding Schoolin opettaja on ihan nolla ja ainoa mitä opetetaan on "close the gap!" eli pitää olla jatkuvasti edellä olevan hevosen hännässä kiinni. Joka on täsmälleen päinvastaista mitä kaikkialla muualla opetetaan. Siksi olemme Mikon kanssa tapelleet itsellemme oikeuden ratsastaa keskenämme, ilman opettajaa mikä ei tietenkään ole täydellinen ratkaisu.
Kuten teimme Pian kanssa kesäkuussa kun olimme Bangaloressa, menin nytkin elokuviin. Ei sattunut alkamaan yhtään mainiota hindi-elokuvaa joten katsoin viimeisen osan Narnia-sarjasta "The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader". Olen lapsesta asti pitänyt C.S.Lewisin Narnia-kirjoista eikä leffatkaan niin huonoja ole. En osaa pitää kumpiakaan pelkästään lapsille suunnattuina joten olin ihan tyytyväinen päivääni.
Illalla kävelin kilometritolkulla pitkin Bangaloren katuja. Kävely alkoi vähitellen näännyttää ja avulias autorikshan kuljettaja kävi houkuttelemassa kyytiinsä. Että jos käyn ensin government-kaupassa jonne hän vie minut, hän saa provision käynnistäni ja sen jälkeen vie minut ravintolaan. Näinhän se on, provikat ovat tärkeä lisä tienestiin. Kyydin hinnaksi sovittiin 20 rupiaa, 35 senttiä. Tällä hinnalla kyllä käyn kaupassakin kun joka tapauksessa pitää tappaa aikaa ennenkuin ravintolat avaavat ovensa. Olin todella huono asiakas. En ostanut huiveja enkä jumalkuvia enkä edes mattoa kotiintuomisiksi. Mutta pääsin samalla autorikshalla jatkamaan matkaa. Kuski oli kovasti onnellinen kuullessaan minun olevan lääkäri. "Katsotko tätä arpea otsassani - onko joku hyvä salva että se häviäisi?". Lisäksi kuulin elämäntarinan: elämä oli aiemmin ollut huonoa, kuskini oli ollut alkoholisti, kaikki rahat menivät viinaan, perhe oli kärsinyt ja lapset olivat huonossa koulussa. Sitten hän vain lopetti juomisen, ryhtyi autorikshan kuljettajaksi ja kunnon ihmiseksi ja perhe on nyt onnellinen. Pidin palopuheen lääkärille sopivaan tapaan alkoholin kiroista ja ylistin kuskiani parannuksestaan, maksoin kyytini ja toivotin hyvää jatkoa. Ja menin Hard Rock Cafe Bangaloreen syömään meksikolaista kana-fajitaa jonka jälkeen kävelin noin kilometrin matkan takaisin majapaikkaani.
3 kommenttia:
Jännää miten lääkäreille avaudutaan kaiken maailman pulmista. Et kuitenkaan perinyt maksua terveystarkastuksesta? Sinäänsä reilua, jos olit kerran härskisti jättänyt krääsät ostamatta government storesta. Pitäähän asiakkaasta jotain hyötyä olla kuskillekin.
minäkin söin maltan hard rock cafessa kanafajitat. ne on hyviä!
Lääkärille puhutaan kun uskotaan vaitiolovelvollisuuteen ja ehkä kokonaisvaltaiseen ihmistuntemukseen - henkinen ja ruumiillinen puoli hallussa. Siksi siitä valelääkäristäkin pidettiin "se kuunteli ja oli empaattinen". Tuskin potilaat olisivat erityisemmin avautuneet jos olisivat tienneet saavansa ajan varastomiehelle joka ei ollut päässyt lääkikseen.
Kuskit saa pienen provikan vaikkei asiakas ostakaan mitään, kunhan tulee kauppaan. Siksi olen käynyt joskus ihan vaan kääntymässä näissä sinänsä hyvissä kaupoissa. Ostettiin Chennaista kaksi mattoa pari viikkoa sitten vastaavasta paikasta. Tuon yhden maton mukanani, katsotaan miltä näyttää eteisessä.
Lähetä kommentti