Vain Intiassa...

... omituinen on normaalia.

Lähdin iltapäivällä sairaalasta tapaamaan Tamil Nadu-osavaltion Turistitoimiston virallista terveysmatkailutoimiston johtajaa ja perustajajäsentä. Johtaja on itsekin lääkäri ja töissä sairaalassa jonne matkasin oman sairaalani autonkuljettajan kyydissä. Olin edellisenä päivänä soittanut tohtori Kumaresanille joka oli välittömästi riemastunut ja huudahti että meidän täytyy ehdottomasti tavata. Lupaavaa!

Kaikki sairaalat Chennaissa ovat melko nuhruisia joten tämä ei hätkähdyttänyt. Odotustiloissa oli potilaita hikoilemassa ilmastoimattomassa tilassa, mutta minut ohjattiin suoraan tohtorin pakeille suureen viileään huoneeseen. Ilmastoinnin lisäksi katossa olevat propellit pyörivät niin vinhasti että hiukseni nousivat ilmavirrasta pystyyn.

Esitin asiani - olen Mehtan sairaalasta ja haluan oppia ymmärtämään miten lääketieteellinen turismi toimii Chennaissa. Tohtori oli vanhempi herrasmies, otolaryngologi, joka huiskaisi kädellään "siellä ei liiku raha, business ei kukoista". Tämähän tyrehtyi nopeasti. Juttelimme asian tiimoilta ja kuulin kuinka turistit käydään hakemassa lentokentältä. "Vaikkapa..." - Kumaresan katsoi käyntikorttiani - "rinkiin kuuluva tohtori Kaarina menee kentälle, tuo turistin vierastaloomme ja on potilaan tukena ja turvana tarvittaessa koko ajan kun potilas on hoidettavana". Hienoa - "no sehän olisi mielenkiintoista. Voitko ilmoittaa minulle jos joku ulkomainen turisti saapuu, tulisin mielelläni mukaan ja näkisin miten tämä toimii".

Kumaresan oli tärkeä tohtori. Koko ajan huoneeseen lappasi hoitajia tuomaan vihkoja ja lehtiöitä joissa oli käsin kirjattuna erilaisia tutkimustuloksia ja tohtori antoi jatko-ohjeita. En tietenkään ymmärtänyt tamilia. Seuraavaksi huoneeseen ei tullutkaan hoitajaa vaan mies kameran kanssa ja näpsi minusta kuvia. Olin vauhdikkaan näköinen tuulettimen aiheuttamassa tuulikampauksessani. Mutta hei, miksi nämä kuvat otetaan?
- "Etkö halunnut mennä turisteja vastaan?" Glump, mihin tässä vielä joutuukaan!

- "Ayurveda-hoidot kiinnostavat ulkomaisia turisteja. Haluat varmasti tutustua hoitolaamme?" Tottakai! Taas tuli uusi mies jota lähdin seuraamaan yläkertaan. Siellä oli kolme hoitohuonetta tuliteräisen uusine puisine hoitopöytineen, öljy- ja vesisammioineen ja erityinen höyrykaappi jossa saattoi istua niin että vain pää pilkisti esiin. Ayurveda on ikivanha intialainen hoitomuoto, hyvin suosittua. Länsimaalainen sanoisi "vaihtoehtohoito" ja lääkärikoulussa 80-luvulla näitä akupunktioita, naprapaatteja, manipulaatioita ja vastaavia sanottiin humpuukiksi. Sittemmin länsimaisenkin lääketieteen käsitys on muuttunut, mutta Ayurvedaan en silti ollut tutustunut aiemmin. Paikalla oli neljä miestä, joista kaksi Ayurveda-lääkäriä. "Haluatko heti hoitoon?" Gulp... en nyt, kiitos. No huomenna? Tule miehesi kanssa, mikä aika sopii, heti aamulla?? Täytyyhän sinun kokeilla niin tiedät mitä markkinoit. Se on ihan totta, mutta ei nyt. Tulen ensi viikolla - ja hieno idea, otan mielelläni mieheni mukaan. ... Mitähän Mikko sanoo... insinööri kuhnekylpyyn ja muinaisia hoitoja saamaan.... Mutta nyt ollaan Intiassa. Olemmehan ruenneet joogaamaankin aamuisin yhdessä. Hengitämme joogaliikkeitä tehdessä syvään ja uloshengittäessä äännämme pitkän "ooooooooommm"-sanan. Sillä tavoin saa yhteyden kaikkeen olevaiseen ja on yhtä universumin kanssa. Ei vielä, mutta joskus.

Takaisin tohtori Kumaresanin luokse. Tohtori tuijotti minua tiiviisti. "Haluatko ansaita rahaa?" Omituinen kysymys... jaa, onhan raha ihan mukavaa. "Haluan esittää sinulle erään projektin".

No, kävimme läpi opettajien ja muiden äänityöläisten äänenväsymisongelmat. Kumaresan on saanut osavaltion rahoitusta projektiin ja haluaa hoitaa kaikki äänityöläisten kurkut kuntoon. Katsoin tietokoneesta videon toisensa jälkeen joissa oli kuvattu erilaisia äänihuulia, terveitä ja viallisia, nodulaarisia, syöpäisiä, turvonneita, tulehtuneita, kuivettuneita, kuluneita. Teimme Kumaresanin kanssa yhdessä lukuisia ääniharjoituksia. Paikalle pongahti nuori tyttö joka on erikoistunut nielulihasten joogaterapiaan. Tyttö ja Kumaresan istahtivat jooga-risti-istuntaan ja teimme taas yhdessä lukuisia ääniharjoituksia. Minä istuin jäykkänä tuolillani ja puristin käsilaukkuani kouristuksenomaisesti. En saanut pärisytettyä huuliani rennosti kuten jogi-tyttö ja Kumaresan ja kaikki maailman pienet lapset jotka tietävät miten auto sanoo... Brrrr... ja harjoitukset vain jatkuivat. Nousimme seisomaan ja heilutimme käsiä ja sanoimme korkealla ja matalalla äänellä käsien heilutuksen tahdissa "oooooooommmmm....". Onneksi tätä Om'ia on harjoiteltu Mikon kanssa.

Lopulta sain sanottua että olemme etääntyneet aika kauas terveysturismista... Tohtori Kumaresan totesi taas ettei terveysturismissa liiku raha, mutta opettajien kurkut olisi saatava kuntoon. "Olethan MBA, voisit tulla tähän projektiin mukaan ja ansaitset. Opettajat maksavat!" Nieleskelin. "Tuota... olen oikeastaan sitoutunut tuonne Tohtori Mehtan sairaalaan ja terveysturismiin". Kumaresan tuijotti minua tiiviisti "Etkö haluakaan ansaita työstä?" Ihan hyvä pointti, mutta...

Kiitin kauniisti ja sanoin että ollaan yhteydessä ja että tulenhan joka tapauksessa mieheni kanssa ensi viikolla Ayurveda-hoitoihin joten varmasti tapaammekin. Olin ollut liki kolme tuntia tässä omituisessa työtapaamisessa. Soitin Mikolle ja kysyin voisiko Babu hakea minut kotiin. Sairaalan auto vei minut paikkaan jossa on Mikon parturi, varasin Mikolle saman tien ajan ja Mikko meni parturiin. Kerroin että menemmekin sitten ensi viikolla Ayurveda-hoitoon ja kaikki vaivat paranevat. Mikko sanoi ettei hänellä ole vaivoja.

Mikko osaa jo sanoa "Ooooommm..." joten luulen että se Ayurvedakin järjestyy. Sehän on vasta ensi viikolla ja on paljon aikaa sopeutua ajatukseen. Kun kerran ollaan Intiassa se on koettava ihan rohkeasti.

Tänään se tapahtui

Tänään tuli lähetys jota on odotettu joulukuusta asti.

Tänään saimme Mardas Clubin jäsenkortin. Sen legendaarisen, vuonna 1832 brittien perustaman, Madrasin kuuluisimman kerhon jäsenyyden. Vähän sellainen kuin Wodehousen Jeeves-kirjojen Kuhnuriklubi. Kun kerran asumme Madrasissa, on tällainen reliikki toki koettava. Klubeja olisi täällä toki pilvin pimein muitakin, mutta on vain yksi ja ainoa Madras-klubi.

Myös klubin jäsenet tietävät sen ja haluavat mainettaan ylläpitää. Jäseneksi ei vain marssita sisään ja ilmoittauduta. Jäsenyyden hakeminen on pitkä ja hankala taival eikä ketä vaan hyväksytä edes ensimmäiseen koitokseen.


Jäsenkortin lisäksi sain englantilaisen sisäoppilaitoksen koulusolmion kaltaisen kravatin jota piti heti kotona kokeilla. Elämäni ensimmäisen aidon Klubi-solmion. Tai oikeastaan aidon Klubi-solmion pitäisi olla polyesteriä, mutta Intiassa kun ollaan, silkkiä ei voi välttää.

Panin jäsenprosessin alulle Suomen itsenäisyyspäivänä kunniakonsulin luona. Kunniakonsuli kuuluu klubin komiteaan, eikä voi siten itse toimia suosittelijana, mutta lupasi etsiä jonkun toisen. Suosittelija löytyikin nopeasti ja koko prosessi eteni poikkeuksellisen nopeasti. Etukäteen oli moni pelotellut että komitean haastattelu olisi hankalampi kuin pahinkaan työpaikkahaastattelu.

Suosittelija kertoi että ideana on saada klubiin porukkaa joiden kanssa klubilaiset haluaa olla. Tylsimyksiä tai vähäpätöisyyksiä ei haluta. Todellisuudessa syynitilaisuudet olivat mukavia. Vain kaksi leppoisaa esittelytilaisuutta Madras-klubilla, toinen casual jonne piti pukeutua pitkähihaiseen paitaan ja kravattiin ja toinen formal, jossa ilmeisesti katsottiin, että jäsenkandidaateilla on kravatin lisäksi myös puku. Jotenkin tuli mieleen että tarkoituksena tosiaankin oli vain varmistaa että tämä sponsorin jo hyväksymä ja mukavaksi todettu kaveri omistaa kravatin ja puvun ja tietää kuinka solmio solmitaan. Molemmat tilaisuudet olivat ihan tavallisia, leppoisia kokkareita. Ensimmäisille kokkareille piti ottaa vaimo mukaan, kai sen vuoksi että miesjäsenet (paikallahan oli vain klubin miehiä) voivat arvioida vaimon koristeellisuuden. Vaimon pukukoodissa on - hyvin kuvaavasti - vain maininta "decorative".

Suosittelijani sihteeri soitti minulle tänään ja kertoi, että jäsenkortti on noudettavissa klubin toimistosta. Itsenäisyyspäivästä on kulunut 140 päivää. Jotta emme olisi tehneet liian innokasta vaikutusta, lähetimme välittömästi Babun hakemaan paketin. Selasimme kotona 15 minuuttia klubin historiikkia ja kuvasimme Mikkoa uuden kravatin kanssa ja vasta sen jälkeen syöksyimme klubille.

Ensimmäistä kertaa kävelyllä Clubin kävelyradalla

Klubilla on 500 metrin kävely / juoksupolku jonka kuljimme reippaasti kahteen kertaan. Tutkimme tyytyväisinä tasokkaan kuntosalin ja uima-altaan ja auringonottotilat. Yhtään ihmistä ei ollut yhden aikaan iltapäivällä. Menimme uima-altaan vieressä olevaan uuteen bistroon maukkaalle lounaalle. Sinne tuli suuri perhekunta joten emme olleet lopulta ihan ainoita klubilaisia kerholla.

Kiersimme tiluksia. Päärakennuksessa tehdään näköjään remonttia, puolet talosta on kunnostuksen vuoksi suljettu. Harmi... Erillisessä sivurakennuksessa löytyi toimisto josta ystävällinen virkailija lähti esittelemään tiloja. On kirjasto ja lukutilat, pieni kabinetti jota voi vuokrata pientä korvausta vastaan. Bridge-huone oli varsin suuri. Pitäisikö rueta pelaamaan? Emme ole koskaan edes ajatelleet sitä mahdollisuutta. On 2 vierastaloa ja 12 vierashuonetta joita voi vuokrata ystävilleen ja tutuilleen. Nämä olivat sellaista kodikasta nuhruista, hieman kulahtanutta englantilaistyppistä tasoa, mutta hinta oli hyvin edullinen. Jos meille yhtäkkiä pyrähtäisi suurempi kuin kuuden hengen ryhmä vieraita, varmasti majoittaisimme vieraitamme klubille. Tilat ovat kuitenkin mukavat, palvelu pelaa, maisemat kauniit ja kaikki klubin palvelut ovat käytettävissä.

Tenniskenttiä oli viisi. Kukaan ei ollut pelaamassa. Kolmen maissa iltapäivällä Madrasissa on nykyään 40C lämmintä joka voi verottaa pelaajamäärää. Aamut ja illanpimeys ovat suositumpaa aikaa, silloin lämpötila romahtaa 29C:een.

Olemme hyvin tyytyväisiä klubilaisia. Huomenna menemme kuntosalille ja ehkä jopa uimaan!

Vegaani

Painonvartijat, karttakaa kasvisruokaa!

Mikko karsastaa etelä-intialaisia kasvisruokia ja pitäytyy non-veg-ruoissa. Siis lihaa, joka Intiassa on lähinnä kanaa. Minä olen viehättynyt Tamil Nadulaiseen kotiruokaan joka hyvin usein on vege-ruokaa: riisiä ja kasvismössöä.

Mikko laihtuu silmissä, minä kasvatan samanlaista vatsaa kuin Chennain normitamili. Laihoja tamileja on harvassa. Keskivartalolihavuus on geeneissä, mutta alan epäillä että se on sittenkin ruokavaliossa.

Paikalliset kasvisruoat ovat hyviä vaikkei Mikko niitä arvosta. Öljyssä tiristetty okra chilillä maustettuna on ihanaa jugurtin kanssa ja idlit, erityiset pehmeät riisikakut dal'in, linssimössön, kanssa ovat herkullisia. Kukkakaalimössö, pinaattimössö, erilaiset papu-, tofu-, tuorejuustomössöt ovat herkkua. Okralla täytetyt chapati-leipärullat ovat maukkaita vaikka Mikko ei niitäkään syö. Heti kun Mikko sai tietää että "Lady's fingers"-vihannes on sama kuin orjien tyypillinen ruoka, okra, se ei enää maistunut snobille lihansyöjälle. Ei kuulema maistu millekään. Riisiin Mikko on totaalisen kyllästynyt mutta syö usein hyvää intialaista naan- ja roti-leipää, minä syön mieluummin riisiä, päivittäin. Sairaalassa päivän vihannesriisi lounaaksi maksaa 20 rupiaa, muutaman sentin, eikä tarvitse syödä edes puolta annosta kun on jo turpean täynnä ja torkkuu loppupäivän huikean hiilihydraattitankkauksen ansiosta.

Pyydän Anitaa tekemään paikallista kasvisruokaa ja syön kaiken itse. Mikko tekee itselleen juustomunakkaan pekonin kanssa tai syö hedelmiä. Mikko laihtuu ja minä lihon. Vaikka popsin porkkanaakin. Etenkin öljyssä kiehautettua Carrot-halwaa, joka on Tamil Nadun suosituin jälkiruoka. Porkkanahan on terveellistä. Popsi, popsi porkkanaa! Minä syön carrot halwaa ja Mikko ottaa vesimelonia jälkiruoaksi.

Intialaiset ovat suurimmaksi osaksi kasvisyöjiä. Vaikka suuri osa kansasta kärsii nälkää, parempiosaista porukkaa riittää niin että ylipaino ja diabetes ovat valtava ongelma Intiassa. Se terveellinen kasvisruoka...

Kuljetuksista

Edellisen blogin kommentoija epäili Babun kadonneen joten on parempi selventää asiat kaikille.

Babu ei ole kadonnut. Babu on edelleen Mikon autonkuljettaja ja tila-automme on rekisteröity tavallisilla valkoisilla rekisterikilvillä yksityiskäyttöön, joten mekin voimme sitä ajaa. Etenkin moni ulkomaalainen käyttää keltaisin kilvin varustettua autoa. Tällaisen auton omistaa kuski itse ja se on rekisteröity ammattikäyttöön, eikä yksityishenkilö voi sitä ajaa.

Kun reilu kuukausi sitten aloitin työni, tuli ongelma kuljetuksista. Täyteen ahdetut bussit ja paikallisjunat eivät houkuttaneet - tämähän on niitä seutuja joissa ihmisiä roikkuu bussien ovista ja ikkunoista jolloin hintakin on halvempi. Ilmastointia ei ole. Intiassa leijuu jatkuvasti erilaisia hajuja, etenkin hienhaju on varsin pistävä, jotka kaikki korostuvat sardiinipurkkimaisesti pakatussa bussissa.

Oma auto olisi tietenkin todella kiva ja toisi paljon itsenäisyyttä ja vapautta liikkua joka nyt puuttuu. Auton osto ei silti innosta - Manauksessakin autoni myynti oli lopulta hankalaa ja saatiin myytyä vasta kun olimme asuneet Intiassa jo pitkään. Ja muutenkin... omistamme autoja jo nyt liikaa. Suomessa on kaksi eikä tee mieli investoida johonkin josta voi olla hyvinkin vaikea päästä eroon. Autot ovat melko kalliita eikä Intiasta voi tuoda niitä verovapaasti Suomeen, joten auton ostaminen ei oikein kannata. Chennain liikenne on toki kaaos, mutta ajan kanssa siitä selviäisi, se ei olisi este.

Aiemmin Mikko ja työtoverinsa Matti kulkivat 1-1.5 tunnin matkan tehtaalle yhdessä vuokra-kuljettajan kyydissä. Mikon kuski Babu kuljetti minua jotta pääsisin liikkumaan, Matin vaimoa Jenniferiä kuljetti Matin kuski Venkatesh. Koska tehdas on niin kaukana, pariskuntien on käytännössä mahdotonta käyttää samaa autoa ja tämä tekee kaiken niin hankalaksi.

Joten kun aloitin työt, Matti totesi että Jennifer ei koskaan lähde liikkeelle ennen kymmentä ja on pienten lastensa vuoksi muutenkin paljon kotona, ja iltapäivisin aina kuuden maissa ruoka-aikaan. Joten Venkatesh aloittaa päivänsä viemällä minut sairaalaan, sieltä jatkaa Jenniferille ja kello kuudelta takaisin sairaalaan ja tuo minut kotiin, ja taas illaksi Matin ja Jenniferin kuskiksi. Babu kuljettaa Mikon ja Matin tehtaalle ja takaisin, ja iltaisin Mikkoa ja minua minne sitten menemmekin.

Systeemi ei ole täysin ihanteellinen, mutta siten pärjää. Babulle on sovittu yksi vapaapäivä viikossa. Mikko on oppinut ajamaan, mutta kieltämättä harhailemme etsiessämme paikkoja. Kännykkään ladattu GPS opastaa joskus pahaisille kujille josta mahtuu vain polkupyörän kanssa tai muuten vain täysin epäilyttäville alueille. Mutta toistaiseksi olemme lopulta löytäneet perille.

Yleislakko

Lehdessä oli tänä aamuna outo uutinen. Tamil Nadun chief minister eli osavaltion pääministeri julkisti huomiseksi yleislakon. En oikein ymmärtänyt; yleensä yleislakot suuntautuvat pikemmin hallitusta vastaan kuin että hallitus julistaa sellaisen.

Intiassa on vaalit. Tamil Nadun valtapuoluetta on syytelty siitä, että he eivät ole tukeneet Sri Lankan tamileja riittävän aktiivisesti. Tällä lakolla painostetaan jotenkin keskushallintoa tässä tamilien asiassa.

Meidänkin tehtaamme on kiinni huomenna; emme pysty takaamaan turvallista työmatkaa. Onneksi voimme korvata menetetyn työajan sunnuntaina.

En kyllä edelleen oikein ymmärrä. Onneksi ekspattisopimukseni kieltään minua osallistumasta millään lailla paikalliseen politiikkaan.

Stressin hallintaa

Kävin tänään sairaalan henkilökunnalle tarkoitetulla stressinhallintaluennolla. Luennoitsija oli yksi etelä-Intian kuuluisimmista psykiatreista, Dr. Papakurma. (En ole ihan varma nimestä, minun on edelleen hyvin vaikea muistaa intialaisia nimiä. Ne ovat kuin nimi "Pirkko" ulkomaalaiselle, ei minkäänlaista muistisääntöä. Pitää vain opetella ulkoa.)

Luennossa oli paljon järkeä ja stressinsiedon kasvattamiseen kannustavaa. Mutta oli myös paljon länsimaalaiselle vierasta.
Jos vaikka työpäivän jälkeen kotiin tullessa lapsi kiukuttelee ja se ottaa päähän, niin sen sijaan että oitis lyö lasta, voikin päättäväisesti kohdistaa ajatuksensa johonkin muuhun tekemiseen. Vaikka juoda vettä, lukea tai hengittää rauhallisesti. Siten kiukku hälvenee ja sen jälkeen lapsen kanssa voi keskustella rauhassa ja kysyä mistä on kyse. Intiaan tuli joku vuosi sitten laki ettei lapsia saa hakata. En tosiaan tiedä miten kaikki Amerikassa asuvat intialaiset eivät ole vankilassa. Tukkapöllyä ja läppäisyjähän ei voi laskea pahoinpitelyksi.

Toinen kaikille tuttu esimerkki oli jokapäiväiset harmit kotiapulaisen kanssa. Kotiapulaisellekaan ei tarvitse heti huutaa vaan samalla tavalla olla hetki hiljaa ja tehdä jotain muuta. Sen jälkeen voi rauhallisesti ojentaa apulaista.

Tulin luennolle hieman myöhästyneenä ja tuloni varmasti huomattiin. Koska edelleen olen sairaalan ainoa länsimaalainen, tuntui kuin Dr. Papakurma olisi osoittanut sanansa suoraan minulle.

- "Tärkeintä on muistaa oma kulttuuri, uskonto ja rituaalit. Oma pukeutuminen kuuluu omaan kulttuuriin. Jos olen Amerikassa ja käytän saria, ihmiset kysyvät eikö se ole hankala vaate (paljon yleisön naurua) ja erotun joukosta. Mutta vaatteet ovat omaa kulttuuria." Minulla oli kirkkaanpunaiset housut ja paita. Jopa niin punaista että eräs vitsiniekka työtoveri aamulla kysyi olenko kommunisti. Onneksi olin ottanut The Hindu-sanomalehden mukaani ja heiluttelin sitä kuin rauhanlippua "Olen The Hindun vakiolukija".

Stressi pysyy hallinnassa kun muistaa kolme tärkeintä asiaa joihin elämän voi perustaa missä vain on: kulttuuri, uskonto ja rituaalit. On kulttuuri jonka tuntee, uskonto joka kuuluu jokapäiväiseen elämään ja omaan kulttuuriin kuuluvien juhlien vietto tuttuine rituaaleineen. Lapsesta asti koettua, tarinoissa kerrottua ja opetettua. - Ei tätäkään niin hirveästi länsimaissa korosteta.

Sanoinkin kavereilleni että luento oli mielenkiintoinen, mutta hyvin intialainen. Jopa niin että luennolla tuli ensimmäistä kertaa mieleen että pitäisikö sittenkin rueta pukeutumaan tunikaan ja löyhiin housuihin. Vaikka kukaan ei sitä myönnä, tavallisissa länsimaisissa työvaatteissani voin kuitenkin näyttää yhtä erikoisesti pukeutuneelta kuin saripukuinen nainen Suomessa.

Universaali näpsytin 5

Tänä aamuna meillä käytettiin BBCn uutisia katsoessa vain yhtä näpsytintä ja sekin toimi soffalla istuen. Telkkarin taakse ei tarvinnut ryömiä eikä television nappuloihin koskea. Oli ääni ja kuva ja nekin aina yhteen ja samaan ohjelmaan kuuluvia. Oli se hienoa. Suosittelen kaikille universaalia näpsytintä. TV päälle - näps, DVD päälle - näps, kanavan vaihto - näps, äänenvoimakkuus - näps... kaikki samasta näpsyttimestä.

Anitta aamulla kysyi pitääkö pyytää taas kaapelimiehet paikalle. Anitta on niin huolekas. Oli eilen soittanut ja kertonut televisiossa olevan vikaa. Kaapelimiehet olivat kuulema kieltäytyneet tulemasta ja väittäneet että "niiden näpsyttimessä on jotain pahasti vialla eikä mitään voi tehdä".

Värisin ajatuksestakin. Vannotin Anittaa soittamasta enää koskaan kaapelimiehille. Yhtään kaapelikaveria ei tule asentamaan meidän television johtoja. Nyt niihin ei koske edes suomalainen insinööri. Yksi työntäyteinen yö johtojen ja kaukosäätimien kanssa riitti.

Universaali näpsytin 4

Aamulla vielä katsoimme iloisesti BBCn uutisia, mutta kun erehdyin sulkemaan telkkarin, kaikki meni pieleen. Ennen töihin lähtöä demonstroin varmuuden vuoksi Anittalle miten tv menee päälle, jos vaikka kaapelimiehet tulisivat. Ongelma oli ettei se mennyt päälle. Ääntäkään ei ollut.

Ei tapahtunut vahinkoa. Eihän kaapelimiehet tulleet.Eivät kai enää uskallakaan tulla. Nyt Mikko tuossa ihmettelee television edessä KOLMEN näpsyttimen kanssa, vaihtaa television takana olevien johtojen paikkoja ja näpyttää television nappuloita. Kaikki vempeleet pelissä ja ruutu on musta.

Hetken ehdin olla onnellinen siitä yhdestä ainoasta universaalinäpsyttimestä.

Luultavasti tarvitsemme intialaisen insinöörin tänne.

Universaali näpsytin 3

Aamulla löysin BBC:n ja CNN:n telkkarista. Mutta en saanut ääntä. Näpyttelin kahta näpsytinta ja telkkarin nappuloita mutta mykkänä pysyi. Suljin telkkarin ja luin The Hindua ja lähdin lentokentälle hakemaan Mikkoa.

Mikko osasi korjata vian. Telkkarin takaa löytyi kaksi johtoa joita kaapelimiehet eivät muistaneet kiinnittää. Nyt telkkari toimii, voimme katsoa jopa Kiinan Formuloita ja nähdä miten Kimi Räikkönen pärjää sadekelissä ja Mikko asensi universaalinäpsyttimeen uuden kaapeliboksin vaatimat asetukset.

Kaikki hyvin.

Unversaali näpsytin 2

Tiistaiaamuna tulin Suomesta eikä televisio toiminut. Olen tottunut katsomaan CNN ja BBC uutisia samalla kun luen The Hindua aamiaista syödessä. Soitin siis heti tiistaina kaapelimiehen korjaamaan satelliittiboksi ja lähdin kauppoihin. Iltapäivällä Anitta kertoi ettei kaapelimies ollut käynyt. Illalla katsoin DVD:tä.

Keskiviikkona uusi soitto. Kaapelimies pyysi anteeksi "very sorry, very sorry Madam" ja lupasi tulla niinkin tarkkaan aikaan kuin 9:15 aamulla. Se haiskahti epäilyttävältä, mutta eihän koskaan voi tietää. Kotiin tullessa löytyi Anittan lappu ettei kaapelimiestä ollut näkynyt. Illalla katsoin DVD:tä.

Torstaiaamuna soitin taas. Kyllä, kyllä, ollaan tulossa. Iltapäivällä Anittan lappu kertoi että kaapelimies oli käynyt ja luvannut tulla perjantaina vaihtamaan satelliittiboksin. Illalla en katsonut mitään. Televisioruudussa näkyi kuin vesivärein sekoontuneena sekä "Northern Exposure"-DVD ja joku hindinkielinen tv-ohjelma. Äänetkin kuuluivat samaan aikaan. Kakofonista. Skitsofrenistä.

Perjantaina olin jonkin verran kireä soittaessani kaapelimiehelle. Haukuin palvelun surkeaksi, firman kelvottomaksi ja olevani suunnattoman tyytymätön kun en voi katsoa uutisia. Perjantai-iltana menin töistä suoraan Overseas Women's Clubin Sundowners-cocktailtilaisuuteen enkä sen jälkeen jaksanut katsoa televisiota enkä mitään muutakaan. Anitta oli jättänyt lapun että kaapelimies tulee lauantaina tuomaan uuden näpsyttimen. Näpsyttimen? Meillähän on hieno universaali näpsytin jolla toimii jokainen elektroninen vekottimemme?

Lauantaiaamuna avasin television. Ainoa kanava oli hindinkieliset uutiset. No, sain mitä pyysin, uutisia... Soitin kaapelimiehelle vaatien häntä tulemaan kello 9 ja epätyypillisesti läiskäisin puhelimen kiinni kesken kaverin lauseen. Eihän kukaan tullut. Aamupäivällä soitin kaapelimiehelle ja kerroin että lopetan koko palvelun. Olin koko päivän liikkeellä ja iltapäivällä soitin taas, ihan vain kiusaksi. Kaapelimies kertoi että olivat tuoneet uuden kaapelikanavaboksin!, jättäneet sen vartijoille ja arvelivat että voin varmaan itse sen asentaa. Ei tule kuulonkaan. Ensiksi en halua, toiseksi se on heidän homma ja kolmanneksi olen tavattoman kyllästynyt. Käskin tulla kello 18 laittamaan kaiken kuntoon.

Kotiin tullessani viiden maissa uusi boksi tosiaan oli vartijalla joka sanoi kaapelimiesten tulevan uudestaan kuudelta. Pyh, vai tulevat. Pyysin Babua asentamaan boksin "en luota noihin kaapelikavereihin". Babu näytti pelästyneeltä ja sanoi että Balu, se tehtaan yleiskunnossapitäjämanageri, voi ehkä tulla maanantaina. Babu ei varmasti koskaan ole edes nähnyt kaapeliboksia, saati asentanut. Kaapelimiehet olivat jättäneet moponsa pihalle ja vartijan mukaan lähteneet teelle, ehkä he tulevatkin vielä illalla? Onpa ainakin rupinen mopo panttina...

Puoli yhdeksältä lauantai-iltana vartija soitti ovikelloa ja kysyi voiko kaapelimiehet tulla sisään. No toki! Toinen puhui englantia ja sanoi että boksini on kunnossa. Näytin ettei se kyllä ole eikä ollutkaan. Niin mutta... se toimi kaapelikaverin näpsyttimellä.
- "Your remote very complicated" sanoi kaveri.
- "No, very simple. Vain yksi näpsytin ja näps - televisio toimii ja näps - DVD toimii" demonstroin eikä mikään toiminut.
Vaihdettiin uusi boksi. TV- ja DVD-kuva näkyivät samaan aikaan kuten torstaina. Kovin ihmeellistä myös kaapelimiesten mielestä.

"Vanha boksi on korealainen, uusi intialainen, siksi DVD ja televisio menee sekaisin eikä Madamin näpsytin toimi".
Ontuva selitys - sekä DVD että näpsytin ovat pari kuukautta vanhoja ja intialaisia, samasta kaupasta ostettuja. Ja korealaisen boksin aikaan kaikki toimi. Nyt alkoi epäilyttää.
"Tuo uusi boksihan on vanha, ihan käytetty. Pölyinen ja ohjetarratkin revitty puoliksi pois. Haluan sen vanhan takaisin. Ja haluan että televisio ja DVD toimii minun näpsyttimellä, yhdellä näpsyttimellä. En halua kahta näpsytintä. En pidä sinun näpsyttimestä."

Universaali näpsytin tuntui olevan uutta kaapelimiehille. Ei heitä voi syyttää. He eivät ole insinöörejä, vain kaapelimiehiä. Oikeastaan tuntui että he pakenivat paikalta. Ulko-ovelta se englantia puhuva huikkasi että maanantaina tulee toiset kaksi kaapelimiestä tutkimaan tilanteen. Ovikin jäi auki kun mopo jo syöksähti portista ulos.

Nyt minulla on kaksi näpsytintä. Toisella laitan television päälle ja etsin kanavat, toisella säädän äänen ja laitan DVD:n päälle. Meillä on lähinnä hindin-, tamilin-, gujaratin-, telugun-, punjabin- ja urdunkielisiä kanavia numerosta 100 aina 990 asti. Nyt niitä on enää numeroon 800.Englanninkieliset kanavat alkavat numerosta 801 jota minulla ei enää ole. BBC ja CNN eivät näy. TV:n voin vaihtaa DVD:hen kävelemällä television luokse ja näpyttämällä televisiossa olevaa nappulaa kolme kertaa. Ilman sitä kolmatta näpsytintä.

Matematiikkaa ja astrologiaa

Observatorion portilla alkoi hieman ihmetyttää mihin sitä on joutunut.

Jos joskus tuntuu että intialaisilla on luovuus vähissä, voidaan syyttää matematiikkaa. Kouluissa matematiikka on tärkein aine ja luulen että jo lapsesta asti ajatuksenkulku on puhtaasti matemaattista. Luultavasti synnynnäisesti, geeniperintönä.

Babylonia tai Mesopotamia ovat joskus kerskuneet olleensa matematiikan kehtoja, mutta eihän kumpaakaan maata enää ole. Taitavat kuulua nykyiseen Irakiin. Mutta Intia on ollut ja on edelleen ja tulee aina olemaan! Matematiikkaa ruettiin kehittämään 2600-1900 eKr., pronssikaudella Indus-laakson sijoilla. Siis siellä Intian osavaltion Rajasthanin tienoilla. Intiassa keksittiin numerot, nolla ja sitä pienemmät negatiivinumerot. Irrationaalinumerot ja neliöjuuri, kehitettiin desimaalisysteemi, aritmetiikka, geometria ja algebra. Ratkaistiin Pythagoraan lause ja keksittiin Pascalin kolmio. Trigonometria kulkeutui Kreikan oppineilta Intiaan jossa syvemmälle trigonometrian salaisuuksiin perehtyäkseen oli pakko kehittää sini ja cosini johon kreikkalaiset eivät olleet nähneet tarvetta. Differentiaalilaskenta, integraalit ja derivoinnit olivat Intiassa käytössä jo kaksisataa vuotta ennenkuin niitä edes mietittiin Euroopassa.

Astronomia ja astrologia olivat olemassa ennen matematiikkaa. Kuten muuallakin, ne liittyvät uskontoon ja riitteihin. Jo Veda-kirjojen synnyn aikaan tiedettiin että vuodessa on 360 päivää, 12 kuukautta ja kuukaudessa 30 päivää. No, eihän se ihan tarkkaa ollut, mutta annetaan tuo virhemarginaali anteeksi. Tämä oli kuitenkin 1500 vuotta ennen Kristusta. Samaan aikaan Porissa Tuorsniemessä punottiin lehmuksen niinestä verkko, jossa on yli 800 männynkaarnakohoa ja verkolla pyydettiin hylkeitä.

Intialaiset eivät ammoisina aikoina kuten eivät nykypäivänäkään innostuneet auringonpalvonnasta eikä tähtien tuijottelussa huvin vuoksi ole mitään järkeä. Miksi mitäkin tapahtuu? Miten kaikki tapahtuu? Koska kaikki tapahtuu? Matematiikka avuksi ja ongelmia ratkomaan! Tuota pikaa, siinä tuhat vuotta ennen ajanlaskua intialaiset selvittivät auringonnousun ja -laskun tarkat ajat, vuorokauden täsmällisen pituuden ja määrittivät ajan ja miten se mitataan.

Arvelen että tuossa vuoden 400 jKr kieppeillä intialainen matematiikka alkoi olla sitä tasoa että jätän nämä historiikit sikseen. Luulen että lukijoille on jo muodostunut kuva matematiikan tärkeydestä Intiassa. Samoin astronomia ja astrologia elävät ja kehittyvät edelleen. Astrologia ei ole salatiedettä tai huuhaata vaan täyttä totta. Omat ennakkoluuloni karisevat kovaa vauhtia. Intialainen astrologia ei varmasti ole kuuhullujen tähtiintuijottelua.

30 metriä korkea rakennelma jolla mitataan aika 2 sekunnin tarkkuudella.

Saimme siitä todistuksen Rajasthanin matkalla kun eksyimme Jaipurin observatorioon, Jantar Mantariin. Se oli niitä paikkoja jonne meidät vain vietiin eikä meillä ollut aavistustkaan minne joudumme. Kuten tavallista, arvelimme pärjäävämme ilman opasta. Ei kestänyt viittäkään minuuttia kun huomasimme olleemme oikeassa. Tosin vain siksi että mikään opas ei meitä ikinä pystyisi observatorion saloihin perehdyttämään. Luimme opastauluja, melkein joka sana oli tuttu, mutta sisältö ei auennut. Tarvitaan taas hieman lingvistiikkaa: "jantar" on "instrumentti", "mantar" on "formula" tai "lasku" - siis laskemisen apuvälineitä. Jantar Mantarin observatorio on ihan yksinkertaisesti astrologiaa, matematiikkaa ja tieteenharjoittamisen apuvälineitä. Vaan onko Intiassa mikään yksinkertaista?

Tämän ymmärsimme astrologiasta. Mikko on horoskoopiltaan Vaaka ja ihmettelee tässä Vaaka-rakennelmaa. Jotenkin se varmasti tulkitaan loogisesti astronomian perusteella ja jokainen kulma ja kaari on taatusti matemaattisen tarkka.

Oli tavattoman harmittavaa että Kaksos-rakennelma oli Vaakaa pienempi. Ehkä sen voi perustella jotenkin integroimalla irrationaalilukuja?

Maharaja Jai Singh II halusi Jaipuriin suuremman observatorion kuin mitä Delhissä oli ja sellainen rakennettiinkin 1727-34. Ei mitään laskutikkuja vaan suurimmat rakenteet ovat 30 metriä korkeita. Käsittääksemme näillä rakennelmilla voi laskea ja mitata kaiken mitä maailmassa on tärkeätä tietää. Ainoa minkä ymmärsimme, oli että maailman kellossa pitää ottaa huomioon 2 sekunnin epätarkkuus, mutta se voidaan toki korjata toisella laitteella niin että saadaan joka tapauksessa oikea aika. Ja nyt tiedämme että Jaipurin aika on 27 minuuttia Chennain aikaa jäljessä. Ei sitä käytännössä huomannut. Aurinko nousi ja laski, oli valoisaa ja pimeätä. Tähtiä taivaalla, täysikuu.

Se riitti maallikolle. Mutta olipas ihmeellinen paikka. Matematiikan sovelluksia voi käyttää mihin vain, ainakin Intiassa. Intialaisiin insinöörikouluihin on kova tunku. Ei varmasti ole viisaampaa kuin intialainen insinööri!

Jaipurista Jodhpuriin ja Tharin autiomaa

En usko että meidän tarvitsee mennä muuttumisleikkeihin. Pärjäämme ihan hyvin näin. Mitään suunnittelematta. Emme pohdi elämäämme eteenpäin ja poukahdamme lomamatkalle suinpäin sen enempää miettimättä. Äkkilähtötarjouksia ei ollut tarjolla, mutta suunnittelematon matkamme onnistui.

Moni oli puhunut Rajasthanista joten pyysin ruotsalaiselta tutultani Lenalta heidän matkaohjelmansa vähän niinkuin inspiraatioksi. Mikon sihteeri löysi meille lennot tiistaina ja torstaina jo lensimme Delhin kautta Jaipuriin. Kotona ei printteri toiminut enkä saanut mitään oheismateriaalia mukaan eikä meillä ole Lonely Planetin Intia-opaskirjaakaan. Meillä on "Weekend trips from Chennai"-kirja mutta se ei nyt auttanut. Mikko ehti onneksi printtaamaan lentolippujen kanssa matkatoimiston A4-matkakuvauksen joten tiesimme minne menemme ja hotellien nimet. Jaipur, Jodhpur, Tharin autiomaassa Manwar ja takaisin Jodhpuriin ja siinä se. Kaikki mitä tiesimme etukäteen.

Indus-joen laaksossa oleva Rajasthanin osavaltio on Intian suurin, Saksan kokoinen, ja edustaa maailman vanhinta sivilisaatiota. Pääkaupunki Jaipur on taas nuori, perustettu 1700-luvulla ja edustaa New Delhin kanssa Intian modernia kaupunkisuunnittelua. Ei niin että olisin sen mitenkään huomannut. Voi olla että tiet olivat leveämpiä ja suorempia, mutta aika rähjää silti. Mutta vaikkei kaupunki ole vanha, asutusta on ollut ammoisista ajoista asti. Korkealla kukkulalla seisoo 1500-luvun lopussa vanhan linnoituksen paikalle rakennettu Amber Fort. Punaista hiekkakiveä ja marmoria, sekoitus hindu- ja muslimityyliä kuten koko Rajasthan tuntuu olevan.

Mikko näkee Kiinanmuurin. Tai Intianmuurin. Tai Jaipurinmuurin.

Kukkulaa kiersi muuri, samanlainen kuin Kiinassa. Mikko kun ei ole Kiinan muuria koskaan nähnyt, niin nämä Jaipurin ja Jodhpurin muurit riittivät. Ei sitä tuhansia kilometrejä voi kerralla edes nähdä. Emme nähneet kaikkia näitä 42 kilometriäkään.

Asuimme hauskoissa Heritage-hotelleissa, hotelleiksi muutetuissa vanhoissa palatseissa tai residensseissä tai miten niitä kutsuisi. Suuria sokkeloisia rakennuksia, kaikki huoneet erilaisia, kattoterassi, paljon ulokkeita ja terasseja, käytäviä ja lymypaikkoja. Paljon hyviä pulukoloja. Pulun kurnutukseen heräsimmekin aamulla.

Heritage-hotellin respa Jodhpurissa

Nyt ei ole turistisesonki, mutta muitakin matkailijoita oli. Ulkomaalaisia kaikki. On aina hauska arvailla turistien kansallisuuksia, vaikka bussillinen brittejä kävi liian helpoksi. Jodhpurin hotellissa oli brittien lisäksi ranskalaisia. Ranskalaiset tunnisti hauskoista ranta-asuista. En ole koskaan ymmärtänyt miten Ranskaa voidaan pitää muodin Mekkana. Kaikki ranskalaiset joihin olen törmännyt ovat tyylikkyydessään muistuttaneet Asterixin ja Obelixin jälkeläisiä. Vaikka pohjoisessa Intiassa onkin nyt todella kuuma, Jaipur ja Jodhpur ovat miljoonakaupunkeja ja siellä vietetään auttamatta kaupunkilomaa. Eihän koko osavaltiolla ole metriäkään rantaviivaa. Se on täysin sisämaata.

Monsuuni tulee kesäkuussa. Sadetta odotetaan hartaasti. Kaikki oli nyt ruskeata ja kuivaa. Sateen jälkeen on hetken täysin vihreätä ja sitten taas sama ruskeus, joka meistä oli kaunista. Tamil Nadussakin on ruskeata kuivaa hiekkamaata, mutta meri tuo kosteutta joka vihertää tamilien puut. Chennai on puiden varjostama kaupunki, Jodhpur ja Jaipur eivät.

Linnoituksen salatunneli

Linnoituksen vedennostojärjestelmä ja lepakot

Liikuimme autolla ja kuskimme, Mr. Tara, oli oppaana. Tällaiset oppaat eivät saa tulla palatseihin tai linnoituksiin mukaan mikä oli pelkästään mukavaa. Linnoissa kuuntelimme kuulokkeilla mieluummin nauhoitettua opastusta kuin maleksimme jonkun ryhmän jaloissa. Saimme kulkea omia polkuja ja löytää omat omituiset kolomme joita vanhoissa palatseissa tuntuu riittävän.


Ajo Jaipurista Jodhpuriin Pushkarin pyhän kaupungin kautta kesti kahdeksan uuvuttavaa tuntia. Pushkar ei näyttänyt kovin pyhältä vaikka siellä temppeli olikin. Hindujen pyhä järvi oli suomalaisen silmin likainen lammikko. Mutta aikoinaan autiomaan keskellä oleva lammikko on varmasti ollut kultaakin kalliimpi ja pyhyys on ymmärrettävää. Niin omituinen, syrjässä oleva, turhan tuntuinen kaupunki kuin Pushkar olikin, jostain syystä sinne on pesiytynyt 60-luvun hippejä ja tuoreita, nuoria reppumatkalaisia.

Pushkarin pyhä järvi

Kaikissa näissä kaupungeissa oli kovin toisenlaista kuin Chennaissa. Oli turisteja ja turistien myötä laumoittain kaikenlaista hihastatarttujaa ja kaupustelijaa ja kerjäläistä. Chennaissa isät työntävät vaimonsa ja lapsensa meidän eteen ja ottavat kuvan kotialbumiinsa, Rajasthanissa lapset työntyivät väkisin kuviin ja pyysivät rahaa. Pitäisikö meidänkin rueta tienaamaan taskurahoja Chennaissa? Olemme menettäneet jo toisenkin rupian kun olemme ilmaiseksi hymyilleet tamilien kuvissa!

Kuvaan tunkeutunut lapsi joka kinusi viittä rupiaa siitä että tulee kuvaan ja siitäkin ettei hän tule kuvaan. Taustalla järven päälle rakennettu maharajojen entinen huvittelupalatsi, nykyisin osavaltion omistuksessa tyhjäkäytössä.

Jodhpurista oli kahden tunnin ajomatka Tharin autiomaan Marwarin lomakeskukseen. Jo alkumatkasta alkoi arveluttaa sinänsä mukavan kuskimme tila. Heti Jodhpurissa piti ostaa tuoretta vihreätä ruohoa ja syöttää se lehmille. Kun koko maa on ruskea kuivuudesta, vihreä heinä on varmasti kallista - lehmille silti parasta mitä rahalla saa. Puolen tunnin kuluttua kuski alkoi huokailla ja haukotella. Yritin eilistä konstia ja juttelin mitä mieleen sattuu. Edellisenä päivänä se sai kuskin pysymään hereillä ja rupattelemaan vilkkaasti. Nyt Mr Tara vain ynähteli. Kesken kaiken piti saada jostain teetä. Eihän autiomaassa ole ravintoloita. Pysähdyimme tuulenpieksemän ruohokattoisen kojun eteen.

Autiomaan teetupa ja suurperheen koti

Kolme likaista lasta ja kaksi valkopartaista miestä, toinen ukoista keitti maitoteet ja lapset tuijottivat ulkomaaneläviä. Toivoimme kovasti että Mr Tara tokenisi. Ehkä oli nauttinut Jodhpurissa jotain teetä väkevämpää ja sen vuoksi piti lahjoa pyhiä lehmiä eikä puhe luistanut.

Mr Tara toimi autonkuljettajana ja oppaana

Lomakeskus autiomaassa oli hieno. Kolmekymmentä pikkumajaa ja kolme pariskuntaa. Oli meille tilaa! Toiset neljä vierasta olivat Montrealista - terveisiä vain Pialle! Olimme puolentoista tunnin Jeeppi-safarilla ja näimme antilooppeja, kauriita, aavikkoketun ja pöllön. Ja lehmiä, vuohia ja kameleita, joita ei kai lasketa kun näitä oli joka paikassa. Ja ihmisiä. Käsittämätöntä että tuossa autiomaassa asuu ihmisiä!

Nautimme illallisen lomakeskuksen telttakylässä keskellä autiomaata. Lojuimme kuin maharajat ja maharasit hiekalle levitetyillä patjoilla ja nojasimme tyynyihin, nautimme virvokkeita ja katsoimme tanssi- ja lauluesitystä. Ilta pimeni nopeasti, kynttilät ja soihdut toivat valoa. Uskomaton tähtitaivas. Auringon kuumentama hiekka viileni nopeasti, ilma pysyi lämpimänä. Autiomaat ovat ihmeellisiä.

Illallinen autiomaassa

Pääsiäismaanantain aamuna menimme auringonnousun aikaan kameliratsastukselle ja toipunut kuskimme ajoi meidät pirteästi rupatellen takaisin Jodhpuriin. Indian Air lennätti meidät New Delhiin. Tiistaina Mikko jatkoi Suomeen ja minä Chennaihin. Spontaanimatkamme oli täydellinen.

Jaipurin kaupunginmuseossa

Kaupunginmuseon portilla

Eräs lukijamme valitti että Intia-tarinoissamme esiintyy pelkästään brittejä, ei maharadzoja, kultaa eikä timantteja. Harmaa totuus on että huolimatta siitä että asumme Intiassa, olemme kaukana kullan kimalluksesta. Eteläisessä Tamil Nadussa ei maharadzoja ole ollut.

Upporikkaat maharaja-suvut keskittyvät pohjoiseen Rajasthanin osavaltioon, "Kuninkaiden maahan". "Raja" tarkoittaa hindin (tai rajastanin) kielellä kuningasta, "maha" suurta, "maharaja" siis suurta kuningasta. Rajasthanissa on miltei jokaisessa kylässä ollut oma kuninkaansa, niin suuria kuin pieniä, kuninkaita kuitenkin. Osavaltion pääkaupungissa, Jaipurissa, opasta kuunnellessa tuli mieleen ettei ihan kaikille ole vielä selvinnyt että Intia on maailman suurin demokraattinen valtio. Ehkä ei maharajoille itsellekään. Jokaisessa kaupungissa on edelleen maharaja jonka palatsissa liehuu oma lippu aina kun kuninkaallinen perhe on paikalla.

Ja niistä briteistä... Intiassa kun ollaan, kaikki on mahdollista. Kirjoitan tarinan joka kertoo britistä ja maharajasta!

Tapahtui vuonna 1901 että Englannin kuningatar Victoria kuoli ja Edvard VII nousi valtaan. Valikoitu ryhmä intialaisia maharajoja oli kutsuttu Lontooseen vuoden 1902 kruunajaisiin. Tuohon aikaan Intiassa vaikutti vahvasti pappiskasti joka paheksui syvästi aidon hindun matkaamista meren yli. Pyhät kirjatkin sen kielsivät. Poikkeusta ei tehnyt edes että kyse oli maharajasta, oikeastaan se teki asiasta vain vaikeamman. Pyhistä pyhin hindu likaamaan itseään meren tuolle puolen! Jaipurin Maharaja, Hänen Ylhäisyytensä Madho Singh, oli huolissaan. Jos kruunajaiskutsusta kieltäytyy, loukkaa Englannin hallitsijaa ja jos menee merille, kukaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Jaipurin papisto löysi lopulta ratkaisun. Maharaja matkustaa puhtaalla laivalla jossa ei ikinä ole valmistettu tai tarjoiltu naudanlihaa, ottaa mukaan riittävästi sukunsa arvoesineitä, omat pyhät ruoat ja tarpeeksi Jaipurin hiekkaa jota voidaan sirotella sängyn alle ja sinne missä Maharaja käyskentelee - ikäänkuin käyskentelisi taukoamatta omilla Jaipurin mailla. Ja vettä. Jotta hindulainen pyhyys ei turmeltuisi, maharajan oli juotava kahden kuukauden matkallaan vain Gangesin pyhää vettä.

Jaipurin hopeasepät sulattivat kilokaupalla hopeakolikoita ja valoivat kolme 375 kilon painoista hopeapyttyä joihin kuhunkin mahtui 9000 litraa Gangesin vettä. Ja sitten matkaan. Mukana seuraavat hindupapit heittivät Varunan, meren jumalan, miellyttämiseksi helmiä, timantteja ja kultakolikoita laidan yli, mutta Varuna ei ollut tyytyväinen. Bombaysta lähdettyä nousi myrsky ja pappien hätäkokous päätyi neuvomaan maharajaa heittämään yhden kolmesta kallisarvoisesta vesipytystä mereen! Kaikkien niiden jo uhrattujen rubiinien ja kultakimpaleiden jälkeen! Loppumatka sujuikin leppoisasti. Varuna-jumala ilmeisesti kaipasi hänkin Äiti Gangesin makeata vettä kaikessa Punaisen meren suolaisuudessaan.

Intialaista tyyneyttä kuvaavaa on että köyhä kansa sulatti satumaisen määrän hopeakolikoita Maharajalle vesisäilöiksi. Mutta jos köyhät eivät olisi sulattaneet hopean sulattamista, ei meillä nyt olisi näitä kippoja katseltavana.

Mutta ne pytyt. Itse Edvard VII kävi niitä ihmettelemässä 1,60 cm korkuisia hopeapurnukoita. Moisia ei oltu koskaan nähty, eikä vielä tänä päivänäkään ole suurempia hopeakippoja tehty. Ne ovat maailman suurimmat hopeaesineet Guinnessin ennätysten kirjan mukaan.

Eikä tässä maailmassa mikään muutu. Samoin kuin minä mietin miksi intialaisten pitää liata kätensä syömällä sormin, Hänen Ylhäisyytensä Maharaja Madho Singh joutui pesemään kätensä Intiasta rahdatulla Gangesin pyhällä vedellä tahrattuaan kätensä Lontoossa epäpyhää kuningas Edvardia käteltyään. En halua edes tietää kuinka moni intialainen käy pesemässä kätensä minua käteltyään. Varmasti moni. Minähän käytän sujuvasti molempia käsiäni ja joskus saatan huomaamattani pistää jotain jopa suuhuni vasenta kättä käyttäen, jota intialainen pitää saastaisena. Yhtä hyvin kuin minä tiedän miksi intialaiset pitävät vasenta kättä likaisena, intialaiset tietävät oikeakätisen saastuttavan itsensä WC:ssä käydessään.

Myönnän että otsikkoni oli hämäävä. Ajattelin ettei kukaan jaksa lukea juttua kaupunginmuseosta joten ei tarvinnut niin pinnistellä tarinan eteen. Olimme oikeasti Jaipurin Kaupunginpalatsissa, tässä ihan nykyisen Maharajan, Sawai Bhawani Singh Bahadurin naapurissa:

Taustalla nykyisen Maharajan kotipalatsi. Ambassador-auto tuskin kuuluu Maharajalle, ovat sen verran yleisiä kulkuneuvoja. Maharajalla on varmasti jotain eksoottisempaa, vaikka Mersu tai BMW.

Hopeakippojen lisäksi näimme paljon muuta hämmästeltävää. Niin intialaista kuin brittiläistä ihmettä. Maailman on täynnä ihmeitä. Voi aikoja, voi tapoja!

Intialaista ruokaa

Etsin tässä kuvia Rajasthanin pääsiäismatkalta saadakseni inspiraation matkakertomuksen kirjoittamiseen. Kuvat ovatkin Mikon koneella ja Mikko on Suomessa. Löysin kuitenkin aiemmin ottamani kuvat Tohtori Mehtan sairaalan lounasparvekkeelta. Glamuuri on sieltä kovin kaukana.

Kertoisin mielelläni työtovereilleni että lounastilat eivät vastaa suomalaisia standardeja mutta se olisi liian epäkohteliasta. Ja itse asiassa aivan epäoleellista. Pöydällä on päivän lounaani. Taustan lavuaarissa pestään kädet ennen ja jälkeen ruokailun, samalla huuhdotaan kotoa tuodut rasvaiset eväskipot. Lavuaarin vieressä kalterissa roikkuu puolimetrinen rautapuikko jolla ronkitaan ruoantähteistä tukkeutunut lavuaari taas avoimeksi.

Olen oikeastaan hirveän tyytyväinen jos saan ruokailla yksin ja olla ihan rauhassa. Työtoverini eivät ole niitä kansainvälisiä intialaisia joten olen tosi eksoottinen ilmestys sairaalassa kaikkine kummallisine tapoineni. Erikoinen vaatetus, amerikkalaisuuteen vivahtava mahdoton puhetapa, kamala aksentti jota ei voi ymmärtää ja omituiset ruokatavat. Monelle ensimmäinen ulkomaalainen työtoveri ja ehkä jopa ensimmäinen ulkomaalainen jonka kanssa tulee jutelleeksi. Olen oikeastaan koko ajan tarkkailun alla. Joku aina kurkistelee jostain ja katsoo mitä teen ja miten teen. Miten käytän tietokonetta, mitä kirjoitan, miten juon kahvini. Vaatteitani kommentoidaan riippumatta mitä minulla on päällä. Minulle kerrotaan jatkuvasti ihan älyttömiä asioita ikäänkuin en olisi ikinä kuullutkaan Intiasta unohtaen että minähän asun täällä. Että on kuuma ja syödään riisiä ja ruoka on mausteista.

Lounaalla olen ainoa joka syö riisinsä lusikalla muiden syödessä paikalliseen tapaan sormin. Jokaista suupalaani tuojotetaan ja joka kerran kysytään "is it too hot?". "Hot" on chilimausteista ruokaa ja "spicy" muuten vaan maustettua. Chilipavut intialaisetkin kyllä siirtävät pois, ei niitä ole tarkoitus popsia sellaisenaan vaikka niitä onkin ruoan seassa. Samoin kokonaiset neilikat ja sen sellaiset. Ei tämä tamiliruoka niin järin tulista ole, vaikka voikin polttaa suuta. Oikeastaan kaikkea voi syödä.

Joka päivä minulta kysytään mitä tilasin ruoaksi tai miksi en tilannut mitään ja mitä sitten syön jollen tilannut ruokaa. Ja joudun selittämään kymmenelle ihmiselle mitä pidin päivän vihannesriisistäni ja olenko syönyt sellaista ikinä ennen. Ja jos sanon että olen syönyt monta kertaa, sitä ei uskota. Useimmiten joudun lisäksi maistamaan jokaisen eväsruokia ja kommentoimaan kaikkea erikseen. Kaikki mitä sanon herättää yleistä hilpeyttä ja uteliaisuutta tyyliin "se tykkäsi tästä! Sen mielestä tää oli tulista! Se kysyi mitä se on! Pitää kertoa kotona vaimolle!" Välipaloissa sama juttu. Vaikka ostaisin Snickers-suklaapatukan kanttiinista, kysytään olenko koskaan maistanut sitä ja mitä pidän siitä. Olen nähtävyys ja jännittävä kokemus.

Kommentoisin mielelläni työtövereilleni että sitruunariisin pakkaaminen sanomalehteen ja muovikelmuun ja siitä suoraan syöminen ei suomalaisesta vaikuta kovin sivistyneeltä. Ja että meillä vain vauvat syövät lusikalla kun ovat päässeet käsillä syömisestä. Mutta se olisi epäkohteliasta ja aivan epäoleellista.

Annan ihan ystävällisen neuvon lukijoilleni. Jos tapaatte Suomessa ulkomaalaisen, älkää kysykö sellaisia mitä kaikki kysyvät. Esimerkiksi Suomessa jotain saunaan liittyvää. Tai pimeyteen. Tai kertoko että kesällä on valoisaa. Ulkomaalainen on taatusti Suomessakin jo kahden viikon jälkeen täysin kypsynyt vastaamaan kohteliaasti ja kiinnostuneesti ihan samoihin kysymyksiin ja kuulemaan ihan samat ihmeellisyydet jokaiselta kohtaamaltaan ihmiseltä.

Viimeinen aamu Rajasthanissa

Matkakertomus Rajasthanin matkalta tulee kun päästään takaisin nettiyhteyksien päähän - tämä on vähän hankalaa kännykällä.

Tämä on joka tapauksessa viimeinen aamumme täällä; lennämme tänään Delhiin ja huomenna edelleen toinen Suomeen ja toinen kotiin.

Pääsiäismatkalle

Rajasthan on epämääräisen roosan värinen osavaltio kartan vasemmassa yläkulmassa Pakistanin rajalla. Sinne siis.

Tänään lähdemme Rajasthaniin. Teemme matkan täysin ruotsalaiselta Lenalta saamani ohjelman mukaisesti ja ajattelimme perehtyä neljän päivän pääsiäismatkalla minne oikein olemme menossa. Olen vasta täällä oppinut muilta rouvilta että Rajasthan on niin itsestäänselvä matkakohde Intiassa etten ole viitsinyt osoittaa yksinkertaisuuttani kysymällä mitä siellä on.

Wikipedia kertoo että Rajasthan on pinta-alaltaan Luoteis-Intian suurin osavaltio. Se rajoittuu lännessä Pakistaniin, lounaassa Gujaratiin, Madhya Pradeshiin kaakossa, Uttar Pradeshiin ja Haryanaan koillisessa ja Punjabiin pohjoisessa. Osavaltion pinta-ala on 342 239 km² ja asukasluku 56,47 miljoonaa. Sen pääkaupunki on Jaipur (muita merkittäviä kaupunkeja: Jodhpur, Udaipur, Kota, Ajmer, Bikaner, Bhilwara ja Alwar).

Rajasthan tunnettiin aiemmin nimellä Rajputana, hallitsevan luokan rajputien mukaan. Intian ollessa brittien hallussa Rajasthan muodostui monista pienistä itsenäisistä valtioista, joiden päämies oli maharadža. Vuonna 1948 nimellisesti itsenäiset valtiot liitettiin itsenäiseen Intiaan, mutta ylelliseen elämään tottuneet maharajat saivat pitää arvonimensä, omaisuutensa ja saivat lisäksi vuosittaisen stipendin valtiolta, kunnes 1970-luvun alussa Indira Gandhi poisti nämä etuoikeudet. Tällä alueella vastasyntyneet otetaan avosylin vastaan sukupuolesta huolimatta.

Siis sinne. Lennämme ensin liki kolme tuntia Delhiin josta on tunnin pyrähdys Jaipuriin. Jaipurissa ihailemme Intian parhaiten suunniteltua kaupunkia ja Hawa Mahalin vaaleanpunaista Tuulten temppeliä ja muita vähäpätöisempiä temppeleitä. Seuraavana päivänä ajamme 5 tuntia Jodhpuriin, kaupunkiin Tharin autiomaan laidalle. Koska matkaamme Jodhpuriin täysin vääränä vuodenaikana, emme pääse yöksi autiomaan telttamajoitukseen paistumaan elävältä. Alkuvuodesta ilmat ovat mukavan viileitä ja autiomaamatkailu on suosittua. Rouvaystävänikin täällä kehuivat niitä. Mutta ehkä joskus toiste, ja joka tapauksessa, kaikkea ei voi kokea.

Töissä kerroin lähteväni Rajasthaniin ja kaikki olivat innoissaan kun näen niin paljon temppeleitä. Jodhpurissa pitäisi olla myös kuuluisa linnoitus ja hienoja palatseja, mutta niistä kukaan intialainen ei ilmeisesti jaksa vouhkata.

Nyt siis lennähdys tuntemattomaan suoraan Rajasthanin ihmeisiin.

Ikävöivä puutarhuri

Olen varmasti puutarhurimme Moorthyn paras asiakas. Sen lisäksi että ensin annettuani potkut, palkkasin hänet kuukauden kuluttua uudestaan olen myöntynyt ilmeisesti kaikkiin erikoisiin ehdotuksiin mitä Moorthyn päähän pälkähtää. En vaan voi vastustaa Moorthya.

Paitsi eilen pysyin kovana. Omat työt aloitettuani en ole nähnyt Moorthya ja sitten oli tuo Suomessa käyntikin ja olin tosi kaukana puutarhastani. Eilen illalla kahdeksan kieppeillä vartija soitti ovikelloa ja Moorthy siellä kukkaruukkujen kanssa ovella. Mikko avasi oven mutta palasi pikaisesti olohuoneeseen. "Sun kaverisi on kaivannut sua". Moorthyn kasvot oikeasti kirkastuivat kun näki minut. On ihanaa että joku kaipaa minua. Muisti päivänkin jolloin viimeksi nähtiin.

Suomessa ollessani pihalle ja terassille oli pulpahtanut monta ruukullista kukkasia. Nurmikolla olevien kekojen väliin jotenkin kultaiseen leikkaukseen, ei ihan keskelle, oli laitettu meidän suuri valkoinen suojaruukku, Amerikassa olohuoneeseen ostettu, siihen vettä ja vesililjan poikasia. Luulin niitä ensin lootukseksi. Pihan keot ovat oikestaan aika hyvän näköisiä, punaiset, keltaiset ja oranssit kukat peittävät ne upeana kirjavana mattona eikä enää ensimmäiseksi tule mieleen kaksi muinaishautaa.

Moorthyllä oli taas suuria suunnitelmia. Vesililjat olivat vain alkuinspiraatiota. Moorthy haluaisi kekojen keskelle lootuslammikon. Pysyin lujana. Lammikon perustaminen maksaa kohtalaisen paljon ja toisaalta, olen jo nähnyt pihamme monsuuniaikaan. Meillä on silloin siinä järvi. Moorthyn silmissä jo kimmelsi surun kyynel. Mutta kehuin kauniita kukkia ja kekseliäästi asetettuja puissa riippuvia amppeleita ja kyynelet kuivuivat.

Vartijakin innostui osallistumaan keskusteluun. Tämä vartija on sen juopon ja jatkuvasti nukkuvan alkuperäisen vartijan tilalle tullut vanhempi mies, askeetti, josta pidin nimenomaan hänen hiljaisuutensa vuoksi. Sittemmin olemme havainneet että hiljaisuus murtuu usein uskomattomaksi puheripuliksi. Välillä ihmettelemme Mikon kanssa miten niin puhelias mies on ikinä ryhtynyt vartijan yksinäiseen ammattiin. Harmillista tietenkin ettemme saa mitään selvää hänen puheestaan. Eikä Moorthykaan osaa englantia, joten vartija halusi tulkata kaiken. Oikeastaan en usko että hekään puhuvat samaa kieltä, täällä kun on kieliä niin paljon enkä pysty erottamaan tamilia telugusta sen enempää kuin muistakaan sanskriitin sukuisista kielistä. Puoli yhdeksältä meillä on jo pilkkosen pimeätä mutta molemmat halusivat näyttää kaikki pihan kukkivat ja tuoksuvat kasvit. Meillä oli Mikon kanssa kesken "How I met your Mother"-tv-sarjan katselu mutta minä olin jämähtänyt pihalle kahden kukkiin hurahtaneen miehen kanssa.

Jouduin murehduttamaan Moorthyn uudestaan. En kelpuuttanut hänen malliksi tuomiaan muoviruukkuja ja kirkkaanpunaista muovinaruamppelia. Haluan sellaiset ihan köyhät, suuret saviruukut joita myydän jokaisessa kadunkulmassa, ja amppelikin hamppunarusta punottu, ei hienoa muovia. Kai jokaisen on käytävä tämä kummallinen kehityskaari läpi. Tehdastekoinen on hienompi kuin käsintehty. Kiiltävä muovi päihittää poltetun punasaven. Kotikutoinen on köyhää, kun köyhälläkin on siihen varaa. Ja sitten palataan takaisin siihen että käsintehty on hienoa ja lopulta se on kallistakin. Se on varmaan siinä vaiheessa kun ei enää ole köyhiä, kuten Suomessa.

Sovin Moorthyn kanssa että tulisi vaikka maanantaisin seitsemältä aamulla puutarhaan niin tapaamme. Ja hän voi loihtia ehdotuksiaan minulle ja vartija voi tulkata niitä ja olemme kaikki onnellisia. Kukkaiskieltä puhuen. Muuta kun ei ole. Tavallaan tosi suloista!

Viikset ja muuta sellaista

Töissä porukka oli kerääntynyt tietokoneen ympärille katsomaan valokuvia. Naurunremakka oli niin riemuisaa että piti mennä mukaan. Spontaanisti olin huudahtamassa "oletpas komea tuossa kuvassa" vaan onneksi tajusin että jengissä hekoteltiin "hahhahhahha... hassun näköinen... ei viiksiä!!" Ihania nämä intialaiset 70-luvun viiksiensä kanssa. Kilteimmätkin miehet muistuttavat saksalaisten tv-poliisisarjojen konnia viiksissään ja näyttävässä etutukassaan. Takatukkavaiheeseen ollaan kuitenkin menossa.

Anita, uusi kotiapulaisemme, oli lomallamme järjestänyt vaatekaappimme jotta tietäisi mitä laittaa minnekin. Minulle on huolella viikattu Mikon hilpeäkuvioiset bokserit. Mikon kaapista löytyi muodikas valkoinen toppini. Tajusimme Mikon kanssa samaan aikaan toppini muistuttavan kaikkien intialaisten miesten käyttämiä painijamallisia aluspaitoja. Mahtaa Anita pohtia miten Sir-polo pärjää vain yhdellä aluspaidalla joka sekin on kovin pikkuinen.

Olin hartaudella harkinnut peiton ja tyynyliinojen värejä soffan peitoksi. Löysin täydellisen oranssinpunaisen sävyn joka kirkasti työhuoneen ihanaksi ja ostin kauniit päiväpeitot sänkyihin. Kun tulin Suomesta, soffa oli peitetty haaleanvihreällä lakanalla ja tyynyihin oli vaihdettu Mäkelöiltä jääneet sameat tyynyliinat ja sänkyjen päiväpeitot järjestään vaihdettu lakanoihin jotka eivät ainakaan sointuneet verhoihin. Anita kysyi heti minut nähtyään että onhan aiheellista vaihtaa ne likaiset peitot kahden viikon välein. Jotenkin en sitten raskinut sanoa että ei missään nimessä.

Vein Suomesta tuomani Geishat töihin. Maanantaiaamun kokous kesti 5 minuuttia ja sinä aikana 750 gramman Geisha-paketti tyhjeni. Intialaiset ovat makealle tosi persoja. Iltapäivällä se kaveri jonka puheesta en saa selvää ja joka ei saa minun puheestani selvää tuli vasenta rintaansa painaen kertomaan minulle jotain suklaasta jota olin aamulla tarjonnut. Oli se vähän pelottavaa. Allergiaako vai oliko miehellä rintakipuja suklaani takia! Toveri sitten tulkkasi... aamulla vasempaan rintataskuun säilötyt suklaat olivat nyt sulaneet. En tosiaan tiennyt oliko tämä syytös kelvottomasta suklaasta joka sulaa raavaan miehen rintataskussa kun syödään lounasta parvekkeella 40C lämmössä. Sanoin hätäpäissäni että suklaathan olivat vasemmassa taskussa, sydämen kohdalla. Lämminsydäminen mies. Toveri taas tulkkasi, sulaneesta suklaasta kärsinyt mies katsoi minua pitkään ja nyökkäsi vakavasti, viikset värähdellen. Ei se ollut vitsi.