Rahantörsäämistä, kehitysaputyötä tai silkkaa onnen etsintää

Kuinka vain, tänään olen onnellinen! En ole maannut kylppärin lattialla säätämässä vessanpönttöjä enkä kivunnut tikkaita pitkin ylähyllyjä pesemään. Olen ollut lomlla.

Tai toimitellut asioita. Ostin vuosi sitten täältä rannerenkaan jonka siniset puolijalokivet kimmelsivät ihmeellisen ihanasti. Se piti antaa lahjaksi, mutta ihastuin siihen niin etten raaskinut antaa pois. Ongelmana oli laatu. Hopea katkesi ensimmäissä käytössä. Se korjattiin, ilmaiseksi, tietenkin. Seuraava kokeilu pudotti yhden ihmeellisesti loistavista kivistä ja huomasin toisenkin hopeanivelen repeilevän. Nyt, kuukausien kuluttua vein korun takaisin Museum Company-kauppaan ja sanoin että on varmaan paras vaihtaa tämä kokonaan uuteen. Sain valita minkä halusin - oletettavasti hinta oli suunnilleen samaa tasoa - ja nyt olen onnellinen sinisen Onyx-rannerenkaan omistaja. Ei tule lahjaksi sekään! Join teetä ja katsoin heidän uusia silkkimattojaan (jotka laitetaan seinälle koska ne ovat niin arvokkaita) ja ostin kasan huiveja tuliaisvaraksi. Varokaa kutsumasta minua kylään. En ehkä tule viinipullon tai kukkasten kanssa vaan minulla on silkki-pashmina-huivi tuomisena!

Itselleni ostin pashmina-vuohen pehmeimmistä leukakarvoista tehdyn maailman lämpimimmän huivin jonka kanssa en palele vaikka ensi talvi Suomessa olisi kylmin miesmuistiin. Hinta oli huikea, mutta huivi on ekologinen aarre ja hintansa väärtti. Eikä onneani sen omistamisesta voita mikään. Kuten taitava myyjä sanoi: "Timanttisormus on arvokas, mutta sormessa se ei lämmitä. Tämä huivi on Sinulle timantti joka pitää sinut aina lämpimänä". No, ei nyt ihan timanttien hinnoissa sentään oltu.

Nautin sen jälkeen loistavan sushi-sashimi-lounaan. En osannut päättää kumpaa haluan joten tilasin molemmat. Siitä tulikin aika runsas ateria mutta 17 euroa ei nyt kaada minua. Olenhan hyväpalkkaisessa työssä.

Jatkoin matkaa Spencer's Plazaan kellokorjaajalle, Collector's Paradise'een. Neljään kelloon tuli uudet patterit 4 eurolla ja se yksi rikkinäinen kellolasi tilataan erikseen, hiotaan sopivan kokoiseksi ja saan sen kahden päivän kuluttua. Hinta 4 euroa.

Pattereita odotellessa vaeltelin päämäärättömästi ja ystäväni Kashmirista huudahti jostain kulman takaa. "Long time, my friend! How is your health? Thank God, you are fine! Your family?". (En tiedä miksi tämä mies on aina huolissaan terveydestäni. Olenkohan jotenkin aneemisen oloinen täkäläisessä ympäristössä?) Olin lähinnä etsimässä kauppaa jossa korjattaisiin isältä lapsena saamani helminauhan lukko ja isäni Kiinasta tuoman jade-helminauhan lukko. Alkutervehdysten ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen kysyinkin mistä voisin löytää paikan jossa koruni korjattaisiin. "Voi ystäväni, minä järjestän sen!" ja heti soitettiin joku kashmirilainen serkku paikalle joka vei korut kolmannelle sukulaiselle joka tutki tilanteen. Joutessani teetä juodessa ostin 40 eurolla toisenkin helminauhan ja rannekorun itselleni.

Helminauhojen korjaaminen kesti sen verran että totesin että minun on käytävä ostamassa kananlihaa miehelleni. Että jos löydän sen lihakaupan, niin tulen sitten takaisin. Eksyn aina Spencer's Plazan monikerroksisiin basaarimaisiin sokkeloihin. Joten neljäs, joutilas serkku, järjestettiin oppaakseni. Se serkku oli uusi Chennaissa, vasta Kashmirista tullut nuori poika ja yhdessä navigoimme lihakaupan ja sain kanat Mikolle. Ja sitten hain korjatut helmikoruni jotka ovat maanneet käyttämättöminä monta vuotta korjausta odottamassa Suomessa.

Päivä oli suunnilleen täysi, ainakin menin kotiin ja päästin Venkateshin pois. Kävelen vielä vastapäiseen kangaskauppaan tilaamaan kylpyhuoneisiin verhot jotta pulunkakan läpinäkymättömiksi tahraamat ikkunat ovat piilossa. Se parantaa kylpyhuoneiden ulkonäköä huomattavasti.

Voi, olen niin onnellinen nyt!!

Lomailua tai jotain sinne päin

Olen iloinen että menemme Malediiveille viikonloppuna. Oletan että siellä ei tarvitse tehdä mitään. Ehkä vain lukea, nukkua, syödä ja käydä välillä meressä pulikoimassa.

Sunnuntaina kävimme vain ratsastamassa, muuten olimme kotona. Ratsastus on kivaa ja on hauska että Mikko on sopeutunut tallimaailmaan niin että on hyvin sosiaalinen siellä. Ratsastuksen jälkeen jäädään aina istumaan, juomaan teetä ja jutellaan mukavia. Jonain päivänä Mikko vielä kilpailee Chennai Equitation Centren vihreä-keltaisissa väreissä. Sopii hyvin, aloittihan Mikko harrastuksen Brasiliassa jonka lipun värit ovat samat.

Maanantaina hoidin kauneuttani - manikyyri, pedikyyri, vahaukset, kulmakarvat. Tähän meni liki kolme tuntia mutta se on sellaista ylellisyyttä ja hyvää oloa tuottavaa iloa jonka opin vasta Brasiliassa jossa se ei vienyt puolta kuukauden palkasta kuten vastaavat palvelut Suomessa. Opin oikeastaan paljon itseni paapomisen tärkeydestä Brasiliassa. Olin sitä ennen ajatellut tyypilliseen suomalaiseen tapaan että "rumat ne vaatteilla koreilee" ja kauneudenhoito on rahanhaaskausta. Tosin olin joskus aika paljon nuorempi ja iän karttuessa huomaa että, ihan oikeasti, kauneus on katoavaista.

Olen ollut oikein ahkera. Olen kiertänyt kylpyhuonetarvikekauppoja joista minua on lähetetty aina uusiin paikkoihin koska mistään ei saa mitään. Yleensä kylpyhuonetarvikekauppoja näkee joka paikassa. Etsin Parryware-kalusteita joka on Intian yleisin kylpyhuonemerkki. Toiseksi viimeisessä paikassa olivat aivan järkyttyneitä kun kysyin Parrywarea. "Madam, se on intialainen merkki, meillä on kaikki ulkomaista!" No, jos meidän vessanpyttymme on Parryware, tarvitsen kyllä samanmerkkiset istuinrenkaat koska mitään universaaleja istuimia ei Intiassa ole. Meilläkin tässä uudessa asunnossa kotiapulaisen WC:ssä on reikä lattiassa. Ei siinä istuta. Jos olen rehellinen, ilman muuta valitsisin ulkomaiset kylpyhuonekalusteet jotka eivät ruostu ja rikkoudu parissa kuukaudessa mutta ei tässä olla kylppäriremonttia tekemässä.

Lopulta kyllästyin ja sanoin Venkateshille että menen lounaalle. Matkalla bongasin pienen kaupan jonka kyltissä oli sana Parryware. "Stop Venkatesh!!" ja ostoksille. Pikkukaupasta löytyi kaikki, kylpyhuoneen kaappia lukuunottamatta. Siihen olinkin joka kaupassa saanut neuvon "puuseppä tekee". Siksi kaappien ovet repsottavat vinossa, eivät mene kiinni, laudat lahoavat ja nupit irtoavat käsiin eikä kaapit ole esteettisestikään silmää miellyttäviä.

Venkatesh vei verhot pesulaan ja metsästimme ripustusrenkaita. Vanhassa talossa oli tietenkin eri ripustusmekanismi kuin uudessa. Sama ongelma on usein Suomessakin ja se on harmillista. Verhokaupat eivät täällä myy varaosia joten menin hardware-storeen joita on pilvin pimein. Ongelma niissä on sama kuin apteekeissakin. Varastot ovat pienet. Tarvitsen 150 rengasta ja yhdessä kaupassa on 20 rengasta. Jätän koko homman Venkateshille, saa kierrellä kaupat ja kerätä renkaat vaikka yksitellen. Yksi rengas maksaa yhden rupian. Alle kahdella eurolla saan kaikki renkaat, laadusta ei ole takeita. Verhot tulee viikonloppuna pesulasta joten ei ole hoppua. Makuuhuoneeseen kyllä ostin uudet valmisverhot koska vastapäinen talo on niin lähellä että sinne ja sieltä on aivan suora näköyhteys.

Verhoja kotona penkoessa löytyi nekin verhot jotka Mikko oli jättänyt Bishop Gardeniin. Verhoista oli käyty muuton yhteydessä käyty kiivasta keskustelua. Mikko sanoi ettei valoverhoja ja makuuhuoneen verhoja oteta mukaan, heittäkää pois! Mikolle oli sanottu "But, Madam screens". Mikko tuntee verhot sanalla "curtains" ja ihmetellyt mitä Madam huutaa (screams) joistain vanhoista verhoista. No, tivaamisen ja vänkäämisen jälkeen Mikko luuli asian olevan selvä, Madamin verhot annetaan tylysti pois. Ne annettiin meille. Täältä kaikki verhot löytyivät, suuresta laatikosta, odottamassa minun ratkaisua mitä niille tehdään. Ne annettiin Anithalle ja Babulle ja muille halukkaille. En tiedä mitä kaikkea laatikoista löytyy, taidan jättää Mikolle vaikka Madam päättää kotiasiat, ei Saar.

Kaseerasin kasapäin kamaa pois vietäväksi. Amerikassa meillä oli suuri talo ja koristelin sen tekokukilla joten erilaisia maljakoita, ruukkuja, pyttyjä ja etenkin niitä tekokukkia oli loputtomasti. Kaikki pois. Etenkin tekokukat olivat reissussa rähjääntyneet varsin surullisen näköisiksi. Astioita joita ei ole käytetty vuosiin - pois vain. Suomessa ne olisi varmaan kovaa sanaa nykyisillä kirppisten retromarkkinoilla, mutta saa olla.

Siirtelin huonekaluja, mattoja, asensin kylppäreihin hyllyt ja vessankannet, pesin ne vessat ja kolme kylpyhuonettamme jota Anitha ei tee. Ei ainakaan kuten suomalainen tai brasilialainen. Brasiliassa meillä oli samankokoinen asunto kuin tämä nykyinen. Maria kävi meillä kolme kertaa viikossa, joka kerran pesi pyykit, silitti, siivosi kodin ja meillä oli aina putipuhdasta ja pyyhkeet, lakanat ja vaatteet sileinä ojennuksessa. Marian työpäivä oli 8 tuntia, mutta kun kolmen tai neljän tunnin jälkeen kaikki oli kunnossa, mitä sitä meillä luuhaamaan. Kotiin vain. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta. Mutta alushousuni on Intiassa joka päivä rullattu laatikkoon säntillisiksi värisuoriksi - valkoiset, mustat ja beiget omissa jonoissaan. Ja valokuvat jotka asettelen hauskoihin ja kodikkaisiin asetelmiin, on joka päivä oikaistu karun näköiseen viivasuoraan riviin. Ja minä asettelen ja Anitha oikaisee jne jne ... joka päivä.

Kävin hammashoidossa joka jatkuu vielä. Kruunuja, paikkoja, oikaisua, valkaisua. Tai valkaisuun ehkä ei aika nyt riitä.

Sain vara-avaimet teetettyä eilen, ne ei toimineet, nyt Venkatesh lähti hakemaan avaintekijää meille tutkimaan tilannetta ja tätä kirjoittaessa avainmies renklasi puolessa tunnissa uudet avaimet toimiviksi. Ilmastointimies tulee tänään korjaamaan parvekkeelle vuotavan laitteen. Ei tämä ole toivotonta. Huomenna voimme rueta ripustamaan tauluja ja kun ensi viikolla verhot on laitettu, koti on Mikolle valmis koti.

Ensi viikolla voin käydä kashmirilaisen ystäväni kaupassa juomassa teetä ja meditoimassa ja tiedän että haksahdan ostamaan läjäpäin huiveja kuten aina. Olen heidän paras asiakkaansa ja silti nautin pikkuputiikissa vierailusta ja olemme "ystäviä". Istun siellä yleensä tunnin tai kaksi. Menen myös kellokorjaajaa tapaamaan, yhden monista lempikelloistani lasi on ikävästi rikkoutunut ja vain se vanha mies pienessä tupaten täydessä kellokorjaamossa osaa sen korjata. Sama mies joka korjasi Antille täysin toimivaksi sen Jarmo Kailan hopeisen taskukellon, sen joka putosi Helsingin edustalle mereen Suomen ilmailuhistorian ensimmäisessä siviililento-onnettomuudessa, siinä jossa Jarmo Kaila hukkui vuonna 1924. Kello alkoi käydä uudestaan vasta kun se vanha mies Intiassa sai kellon työpöydälleen.

Chennaissa

En sitten tullut nukkuneeksi Lontoo-Chennai-välillä. Matkustajia oli vähän ja tilaa oli hyvin, mutta päivälennolla ei vaan nuku. Mutta kun olin uudessa kodissamme vähän aamuneljän jälkeen, silloin kyllä nukutti.

Eihän Mikko tietenkään tuohon aikaan tule ketään vastaan, vaimoakaan. Babu siellä odotteli ja heilautti hillitysti kättään kuten aina. Babu on siitä mystillinen ollut aina että hän bongaa meidät mistä vain. Vaikka lentokentältä tullessa eteen avautuu häkellyttävä tungos vastaanottajia ahtautuneena siihen kohtaan mistä ulostulevan matkustajan pitäisi kulkea matkatavaroidensa kanssa, olen aina nähnyt Babun etsimättä. Babu vain ilmestyy eteen, ottaa matkalaukun ja lähtee vinhaa vauhtia autolle. Siinä juoksen perässä.

"Madam, miten isä voi? Entä äiti? Lapsilla kaikki hyvin?" Ensimmäiset kysymykset kuvaavat hyvin mikä on Intiassa tärkeätä.

Ja tärkein kai kaikista... se Mikon ja minun uusi koti. Intiaan tulo on aina järkytys ja shokki. Intiaan tulo aamuyöllä kun ei ole nukkunut lainkaan ei myöskään ole ylevä kokemus. Kertaakaan Intiaan tullessa en ole huudahdellut ihastuksen huutoja, enkä myöskään ole tuntenut Intian kotiini tullessani lämmintä tunnetta "ihana tulla omaan kauniiseen kotiin". Tämä niinkuin pohjustukseksi.

Uusi kämppä on oikeasti uusi, vain 5 vuotta vanha. Bishop Gardenin talo oli 50 vuotta vanha. Mitään eroa kunnossa tai varustuksissa ei ylimalkaisesti katsottuna ole. Intialainen viimeistelytyö on huoletonta. Kun seinät maalataan, ei käytetä maalarinteippiä tai suojata mitään. Lamppuja tai pistorasioita ei oteta pois. Maalitahroja ei pyyhitä pois. Maali on ohutta, siinä säästetään, eikä se peitä ihan kaikkea. Olohuoneen seinällä on mielenkiintoisia lyijykynälaskelmia noin 40x40cm kokoisella alueella. Ne näkyy uuden maalin alta. Mikko oli kysynyt mites näiden kanssa tehdään. Vastaus tuli viipymättä "Photo-frames on wall!"

Ne kylppärit on oikeasti kauheita. Kuvat ei taida tehdä oikeutta niille, mutta yritetään ottaa kuvia. Kyllä tässä työsarkaa on. Luulin tulevani lomalle, tajuan joutuneeni töihin. Kylppärikaappia, uusia viemäreitä, lamppuja ja lampunasennuksia, möbleerausta. Paljon mielenkiintoisia ja epäkäytännöllisiä, suorastaan tyhmiä ratkaisuja talo täysi.

Intialaiset uskovat olevansa maailman viisain kansa, ovat tehneet useita tutkimuksiakin asiasta. Rakentaminen ei ole heidän vahvuutensa, sisustuksesta tai viihtyisyydestä puhumattakaan. Kauneus on katoavaista ja katsojan silmässä. Kuten usein olen todennut, Intiassa on katsottava kauas niin näkee kauneutta. Jos silloinkaan.

Oli tosi kiva tavata Mikko!! Tänään vain olemme ja puhumme, menemme kohta ratsastamaan ja illalla syömme kotona. Terveisiä kaikille!

Maailma maailmojen välissä

Taas se tunne. Istun Heathrow'n lentokentän loungessa odottamassa Chennain koneen lähtöä. En voi tehdä mitään muuta kuin olla ja odottaa. Ei ole kiire eikä ole pakko tehdä mitään. Voin vain olla. Ihmisiä voi katsoa. Jotkut nukkuvat oikosenaan soffilla, monet lukevat tai lukevat sähköpostejaan tai Facebookia. Rauhallista, leppoisaa.

Tunnin kuluttua lähden portille ja 10 tunnin lento Intiaan alkaa. Pitkät lennot on mukavia. Voi nukkua ja katsoa elokuvia eikä tarvitse hätäillä ehtiikö ollenkaan nukkua jos katsoo kaksi tai vaikka kolme elokuvaa. Jos unohdin jotain kotiin, se jäi sinne enkä sille mitään voi. Autuas tunne. Olen tehnyt sen mitä ehdin ja nyt voin vain odottaa mitä huominen tuo tullessaan. Voin jättää kaikki murheet taakseni.

Tosin tulen 3 viikon kuluttua takaisin ja löydän kaiken taakseni jättämäni sieltä uudestaan. Mutta nyt se tuntuu kaukaiselta ja yhdentekevältä.

Muuttanut!

Muutto alkaa olla suunnilleen valmis. Huonekalut ovat paikoillaan, varmaan ne vielä vaihtavat paikkoja, mutta “sisustusratkaisu” tuntuu tällaisenaan toimivalta. Kaikki laatikot on purettu, eikä vaan lattialle vaan  kaikki on kaapeissa. Matot on vielä rullilla, odottamassa lopullista huonekalujen asettautumista.

Ainoa, mikä vielä puuttuu on taulujen ripustaminen. Laskin äkkiä, että meillä on 68 taulua ja 5 peiliä, jotka odottavat ripustamista. Näiden lisäksi on tietysti muutama kymmenen valokuvakehystä hyllyjen ja pöytien päällä ja ne taulut, jotka eivät olleet seinäällä Bishops Gardenilla. Joku on ollut aika hyvä kehystämöjen asiakas.

Muuton piti kestää kolme päivää, minun oli tarkoitus olla itse paikalla viimeisenä. Varsinainen muutto kesti neljä päivää, minä olin paikalla niistä 3½ päivää. Muuttomiehiä eti tarvittu enää viidentenä päivänä (tänään), vaan minä, Anitta, Babu, sähkömies ja kaksi tehtaan siivoojaa viimeisteltiin paikoja.

En päässyt ratsastamaan koko viikkona. Huomenna käyn vähintään lyhyellä fillarilenkillä, vaikka olisi millainen sää!

Kuvia: https://picasaweb.google.com/117028193877706424530/MuuttoAlwarpetiin?authkey=Gv1sRgCJLYwOeZ8PP8dQ

Iän tullen elämä seesteytyy

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen asunut Amerikassa, Brasiliassa, Intiassa ja Suomessa, yhteensä kahdeksassa eri kodissa ja vielä yhdessä väliaikaisessa kämpässä kun Espoon kodissa oli remontti. Nyt Mikko on muuttamassa yhdeksänteen, jonka minä missaan koska olen Suomessa. En voi sanoa että kaipaisinkaan tuota uutta muuttoa.

Kymmenen vuoden aikana olen ollut yhdeksässä eri työssä, osin ne on mennyt päällekäin koska kaikki eivät ole olleet kokopäiväisiä. Kolmesta niistä en ole saanut palkkaa, vain kulukorvaukset. Sen lisäksi olen ylläpitänyt lääkärin ammattitaitoa keikkailemalla kuukauden tai kahden jaksoja viidessä eri terveyskeskuksessa. Aika tavalla erilaista työkulttuuria, työkavereita, työtehtäviä.

Nyt lopetin Mäntsälän apulaisylilääkärin hommat mutta sovin että jatkan Pornaisten pienen terveysaseman apulaisylilääkärinä. Siitä tulee kaksi uutta työpaikkaa edellisten yhdeksän lisäksi. Tai ehkä ne voi laskea yhteen, kyllähän Pornainen kuuluu Mäntsälään.

Lapsistani yksi asuu Australiassa, toinen Kanadassa, kolmas Helsingissä. Mies asuu Intiassa. Itse asun Helsingissä.

En ole varma onko elämäni ikääntyessäni hirmuisesti seestynyt.

Kummallisinta on että kaksi täysin erilaista toivetta riitelee koko ajan mielessäni. Haluan todella asettua Suomeen, olla vakituisessa työssä ja siinä onnellinen. Menin Pornaisiin koska se lopultakin tuntui Mäntsälää paremmalta vaihtoehdolta. Kaksi jatkuvasti vaihtuvaa lääkäriä, 5000 potilasta jotka ovat monta vuotta kärttyisinä odottaneet parannusta terveyspalveluihinsa. Tässä pienessä yksikössä oletan voivani suoraan vaikuttaa asioiden parantamiseen. Ja muutaman Pornais-keikan aikana olenkin viihtynyt kodikkaassa pikkuyksikössä todella hyvin. Pornainen on lähempänä Helsinkiä kuin Mäntsälä ja täyttä maaseutua. Pornainen on aika tavalla kallellaan Porvoon suuntaan, enemmän kuin Mäntsälään vaikka se siihen on liitettykin.

Juurtumiseen liittyy myös toive oman kesäpaikan hankkimisesta Somerniemeltä. Tai kakkosasunto. Jotain ihan omaa, omaa taustaani.

Toinen jalkani taas haluaa liikkeelle. Kun käyn Montrealissa Piaa katsomassa sanon että jään sinne töihin. Montreal on ihana ja Kanada on rento, hauska maa. Kanada kaipaa lääkäreitä ainakin yhtä paljon kuin Suomi ja etenkin tällaisen kahden akateemisen tutkinnon suorittaneen lääkärin immigraatio olisi luultavasti todella vaivatonta.

Levottomuus ja liikkuminen on jäänyt osaksi minua. Seestyminen olisi kivaa, mutta niin uudet kokemukset ja liikkuminenkin.

Ojasta allikkoon

Halusin muuttaa, jotta pääsisin eroon talon ylläpidon ongelmista. Olisi varmaan pitänyt tehdä investointilaskelmat muuton kannattavuudesta:

Investointi = muuttoon liittyvä vaiva ja turhautuminen ja häslinki
Tuotto = kerrostaloasunnossa asumisen helppous verrattuna omakotitalossa asumiseen
Takaisinmaksuaika = Investointi / Tuotto

Nyt arvioin, että takaisinmaksuaika on luokkaa viisi vuotta.

Ensin on nämä ihan perusjutut, miten saada asunto jotensakin asuttavaan kuntoon. Talo on aika uusi, viitisen vuotta, ja rakennettu ekspatteja ja takaisinmuuttajie ajatelle. Ei se silti tarkoita, että se täyttäisi ihan länsimaisia standardeja. Intialaiset eivät käytä uuneja, joten keittiössä ei ole paikkaa liedelle. Pöydän päällä pidettävä keittotaso löytyi helposti, mutta uuni olikin vaikeampi. Löysin lopulta sellaisen kalusteisiin upotettavan eurooppalaisen mallin ja ostin sen pari viikkoa sitten. Sovin, että puuseppä kävisi asentamassa sen. Eilen asuntoon mennessäni uuni oli keskellä keittiön lattiaa pakkauslaatikossaan. Tehtaan yleismies-jantunen oli sitä mieltä, ettei se tarvitse mitään kehikkoa ympärilleen, pysyy hyvin paikallaan pöydällä ilmankin. Lopulta ymmärsi, että siihen voisi nikkaroida jotain vanerista ja lupasi hankkia puusepän sitä varten. Voi olla, että lopputulos on kauniimpi jos jätetään silleen.

Toinen jääkaappi olisi tarkoitus asentaa keittiön vieressä olevaan pikkuvarastoon. Kun mittailimme oviaukkoa eilen, rupesi arveluttamaan mahtuuko se sisään. Babu ja Anitta olivat yksimielisiä siitä, että sillä ei ole mitään väliä; jollei mahdu niin sen voi pitää olohuoneessa.

Meillä on uudessa asinnossa kolme kylppäriä, aika ankeita ja pieniä, mutta ehkä sentään ok. Eilen kahdessa lotisi vesi lattialla kun joku putki tai hana oli vuotanut. Lisäksi ne kaikki kolme olivat  niin siivottomia, että ei olisi tullut mieleenkään käyttää niitä. Millaisessa kunnossa ne olisivat olleet, ellen olisi antanut kaksi viikkoa sitten kirjallisia ohjeita: "Before moving day:- - Full cleaning of the apartment, special attention to bathrooms and balconies, which were quite disgusting when I saw them".

Pulut tuntuvat olevan riesana, parvekkeilla oli tosi paljon jätöksiä kun kävin siellä ensimmäisen kerran, osin varmaan sen takia että asunto oli ollut tyhjllään useita kuukausia. Voi olla, että jotain pitää todella tehdä, jotta pulut pysyisivät poissa, toisaalta useimmissa asunnoissa ei nykäynyt mitään verkkoja. Mitäpä minä asiaa pohtimaan. Babu ja Anitta totesivat, että parveke suojataan melkein läpinäkymättömällä hyttysverkolla.

Vaimo, tule auttamaan!

Virkanainen - ja mitä sitten tapahtui?

Ai mitäkö tapahtui? Irtisanouduin.

Tai lopetan siinä tehtävässä mihin minua pyydettiin, virassa jota hain ja jonka sain. Koskas siellä aloitinkaan... neljä viikkoa sitten. Ja neljä viikkoa sitten tajusin etten ole oikea ihminen tuohon hommaan. Menin uudistamaan ja parantamaan terveyskeskuksen toimintaa, mutta olinkin hallintorutiinien tukahduttama yleinen papereiden allekirjoittaja, potilasvalitusten selvittäjä, terveysasemalla piipahtaneiden lääkäreiden työn loppuun saattaja. Olin lisäksi lääkäri potilaille ja esimies lääkäreille. Ja kyllä tehtäviini kuului sen terveyskeskuksen kukoistukseen saattaminenkin.

Jo ensimmäisenä päivänä tein ylitöitä. Mappeja kannettiin huoneeseeni, papereita jotka odottivat allekirjoittamista, lääkäreiden työvuorolistat, "tarkista pitääkö nämä tunnit paikkaansa", "katso onko ylityötunteja oikea määrä ilmoitettu". Hoitajat toivat kasapäin reseptejä uusittavaksi, sydänfilmejä katsottavaksi, poikkeavia laboratoriovastauksia "kun sulla ei ole näköjään potilaita". Tottahan se oli. Kolmantena päivänä nimittäin kieltäydyin ottamasta yhtään potilasta ennenkuin olen saanut jonkinlaisen käsityksen talosta, selvityksistä joita huoneeseeni on roudattu, tutustunut röntgeniin, labraan, osastoihin, päivystykseen, tavannut lääkärit joiden esimies olen, ennenkuin tiedän mitä minun oikeasti pitää tehdä, ennenkuin osaan käyttää sähköistä potilaskertomusta joka on luonnollisesti toinen kuin mitä käytettiin Somerolla.

Kysyin eikö se lääkäri joka on ne sydänfilmit ja muut tutkimukset määrännyt itse tarkista vastauksia, miksi ne minulle tuodaan. No ei, se lääkäri oli vain viikon meillä, keikkalääkäri. Nyt se on Orimattilassa tai Nummi-Pusulassa tai Siuntiossa tai Hämeenlinnassa. Ja niitä on ja on ollut monta! Joten jälkeenjääneitä tutkimustuloksia on loputtomasti.

Sitten kaikki kokoukset. Jätin kahvitauot väliin ja uusin kynä ja leimasin sauhuten printterin suoltamia reseptejä jotta ehtisin kotiin viemään koiran ulos. Kesken kaiken soitettiin "et varmaan muistanut että sun pitää nyt tulla projektikokoukseen". Joka päivä kokous jonne kerääntyi samat ihmiset. Kokoukset kaahataan läpi rikkoen joka ainoa hyvän kokouksen ohjesääntö. Ei ole aikaa kirjoittaa agendaa eikä lopulta ole aikaa tehdä perusteltuja tai harkittuja päätöksiäkään.

Kestän stressin hyvin. Olen tottunut tekemään työtä erilaisissa ympyröissä mitä erilaisempien ihmisten kanssa. Mutta en siedä rutiineja. Tulen niistä ärtyisäksi ja puran sen kiukuttelemalla muille. Minusta tulee ikävä ihminen. En tajunnut että apulaisylilääkärin pääasiallinen tehtävä on hoitaa terveyskeskuksen rutiinitehtävät. En tajunnut apulaisylilääkärin olevan se joka neuvoo ja auttaa nuoria kokemattomia lääkäreitä. Hyvä luoja, minähän se opin kandeilta! Olin tykkänään väärässä työssä, täysin hukkuneena sellaisen työn alle joka on kamalinta mitä voin keksiä.

Joten kerroin esimiehelleni että olen loistava uudistaja, todella innovatiivinen, erinomaisen ennakkoluuloton, hyvä esimies ja tulen mainiosti toimeen potilaiden kanssa, mutta täysin surkea rutiinien pyörittäjä. Hukkaan avaimet, sekoitan paperit enkä osaa pitää mappeja järjestyksessä ja kaiken kukkuraksi syytän muita omasta leväperäisyydestäni. En voi olla terveyskeskuksen apulaisylilääkärinä vaikka kuinka ylipuhuttaisiin.

Jatkan paperipinojen keskellä vielä viikon. Mitä sitten tapahtuu? En tiedä. Lääkärinpaikkoja on paljon. Ensi viikolla varmaan tiedän jo mitä teen.

Vilkas päivä

Minulla on muutto meneillään. Eilen pakattiin suurin osa tavaroista jotka vietiin tänään uuteen asuntoon parin kilometrin päähän. Huomenna sitten loput. Ei tämä muutto sinänsä ole mikään erityisen hirveä, oikeastaan yllättävänkin helppo. Löysimme muuttofirman, joka toimii aivan länsimaisella tehokkuudella ja huolellisuudella. Muuttomiehet käyttävät jopa housuja tavanomaisten hameitten tai vaippahousujen sijaan. Mutta muutot ovat aina kauheita.

Muuttoon liittyy tietysti myös se, että minulla ei ollut kunnollista internet-yhteyttä koko päivänä. Se sopi erityisen huonosti tänään kun Finnwatch-järjestö julkisti eilen raporttinsa elektroniikkateollisuuden työoloista Intiassa. Olin lukenut raportin etukäteen enkä kuvitellut, että se saisi juurikaan julkisuutta. Kuten Ilkka totesi raportin luettuaan, raportissa olevien faktojen perusteella ei oikeastaan ole mitään todellista valittamisen aihetta. Finnwatch onnistui kuitenkin kääntämään aivan kaiken negatiiviseksi, jopa sen että yhtiömme tarjoavat työntekijöilleen ateriat tehtaan ruokalassa (se on tapa kontroilloida työntekijöitä). Vaikka raportin otsikointi oli aika raflaavaa ja siinä esitetyt johtopäätökset tarkoitushakuisia, en kuvitellut, että Finnwatch olisi julkistanut sitä niin negatiiviseen sävyyn. Sen sijaan ei pitäisi olla yllätys, että toimittajat eivät lukeneet raporttia vaan kirjoittivat juttunsa sen perusteella mitä Finnwatch sanoi.

Jouduin siis kesken muuton kommentoimaan raporttia niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Jälkimmäinen oli ihan turhaa, MTV3:n toimittaja ei ollut tippaakaan kiinnostunut vastauksistani niin kauan kun en suostunut olemaan sitä mieltä, että riistäisimme intialaisia puolustuskyvyttömiä raukkoja.

Kerkisin lounaalle puoli seitsemän jälkeen. Nyt on kuitenkin rauhallista, kirjoitan tätä istuen toista kertaa Intiassa olon aikana ruokapöydän ääressä – muita huonekaluja kuin tämä ja sänky ei enää olekaan.


Lähetin Helsingin sanomien mielipideosastoon kirjoituksen koskien Finnwatch raporttia. Hesari julkaisee vain pienen osan lähetetyistä kirjoituksista, joten julkaisen sen varmuuden vuoksi edes tässä:

Salcomp luo hyvinvointia Intiassa

Finnwatch julkisti eilen tutkimuksensa Nokian ja sen alihankkijoitten työoloista Chennaissa, Intiassa. Luettuani raportin, oli vaikea uskoa sen kuvaavan työyhteisöä, jossa työskentelen päivittäin.

Tutkimuksen asiasisältö vastaa pääosin todellisuutta, mutta sen painotukset ja otsikointi ovat outoja ja johtopäätökset merkillisiä.

Finnwatch ja sen yhteistyöjärjestöt ovat määritelleet, että ”elämiseen riittävä palkka”Intiassa on 8000 rupiaa (127 euroa). 80 prosenttia intialaisista perheistä tulee toimeen alle 100 rupialla päivässä, joten ”elämiseen riittävän” raja on aika korkea. Intiassa lakisääteinen minimipalkka määritetään osavaltio- ja toimialuekohtaisesti. Nokian tulon jälkeen Tamil Nadun osavaltion elektroniikkateollisuuden minimipalkan nousu on ollut ripeää. Voidaan perustellusti todeta, että Nokialla on ollut nostava vaikutus alueen yleiseen palkkatasoon. Kuten raportissa kerrotaan, niin Nokia kuin sen alihankkijatkin maksavat minimipalkan ylittäviä palkkoja kaikille työntekijöilleen, mukaanlukien harjoittelijat ja ”vuokratyövoima”. Paikalliseen tasoon verrattuna erinomaisen palkan lisäksi tarjoamme ilmaisen bussikuljetuksen, työterveyshuollon ja ateriat tehtaan ruokalassa.

Raportissa nostetaan ongelmaksi se, että suuri osa työntekijöistä on harjoittelija-statuksella tai ”vuokratyövoimaa”. Hyvin suuri osa Salcompin työntekijöistä on harjoittelija-statuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pätkätöitä tai epävarmuutta työntekijöille. Harjoittelujakson päättyessä työntekijät siirtyvät vakinaisen työntekijän statukselle. Emme ole toimintamme aikana koskaan joutuneet irtisanomaan yhtään työntekijää. Emme tarvitse pätkätyöläisiä.

Raportissa kerrotaan työntekijöitten tyytymättömyydestä työoloja ja työnantajaa kohtaan. En tiedä keitä tutkijat ovat haastatelleet, ainakaan tuo 0.4 prosentin otos (100 haastateltua 25000 hengen joukosta) ei edusta kovin hyvin Johtamani tehtaan henkilöstöä. En ole urani aikana johtanut missään yhtä tyytyväistä ja motivoitunutta työntekijäkuntaa Chennaissa. Jos satun joskus kaipaamaan motivaatiota omalle työlleni, riittää että teen pienen kierroksen tehdassalissa. Operaattoreiden ujon-iloiset tervehdykset ja vilkutukset pelastavat päivän.

Finnwatchin mukaan työntekijät valittavat,”uramahdollisuudet ovat olemattomat" ja”varsinkin naisten ura katkeaa usein avioitumiseen ja lasten saamiseen, sillä matalat palkat ja pakolliset yövuorot ovat perheellisille ihmisille vaikea yhtälö”. Ihmettelen kuinka moni yksinkertaisen liukuhihnatyöhon hakeutunut intialaisesta maalaiskylästä tullut kouluttamaton nuori operaattori on odottanut erityisiä uramahdollisuuksia. Palkat ja yövuorot eivät ole syynä siihen, että nuorten naisten ura katkeaa avioitumiseen. Intialaisessa kulttuurissa naimisissa olevien kouluttamattomien naisten työssäkäynti on erittäin harvinaista. Vaikka toivoisimmekin monien jatkavan, paikallisen perinteen ja kulttuurin mukaan elävät nuoret naiset siirtyvät aviomiehensä kotiin hoitamaan uutta laajaa perhettään hyläten palkkatyönsä.

Naisen asema Intiassa on edelleen surkea. Sitä kuvaa hyvin vääristynyt sukupuolijakauma: Intiassa on 940 naista 1000:ta miestä kohti. Etenkin maaseudun kylissä pojan syntymä on koko suvun riemu, tytön syntymä yhteinen onnettomuus. Salcompin tehdas työllistää nyt lähes 4000 nuorta naista Tamil Nadun kylistä. Heille tarjoamamme työpaikat muuttavat näitten nuorten naisten koko elämän; kun perheen tytär pääsee meille töihin ja saa usein parempaa palkkaa kuin kukaan koskaan koko perheessä, hänen arvostuksensa ja itsetuntonsa muuttuvat pysyvästi. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että luomalla näitä työpaikkoja, teemme parasta mahdollista kehitysyhteistyötä.

Mikko Kaukoranta
maajohtaja, Salcomp Intia

Virkanainen

Ei minusta taida olla virkalääkäriksi. Aika, jolloin merkkasin muistiin erilaisia toimenpiteitä ja todistusten kirjoittamisia, oli viime vuosituhannella, silloin kun iloittiin siitä jos vastaanottohuoneessa oli sähkökirjoituskone ja reseptit kirjoitettiin käsin. Virkalääkärille patinpoistot, haavanompelut ja kipsaukset tuovat lisärahaa jos muistaa ne erikseen kirjata. Minä vain en muista. En muista että ajokortin kirjoittamisesta tulee toimenpidepalkkio. En ymmärrä miksi labranhoitajan ottamana papa-kokeesta ei räpsähdä ekstrapalkkiota labranhoitajalle mutta lääkärin ottamana se on erikseen hinnoiteltu toimenpide josta lääkäri tienaa jonkun lisäeuron. Minun on tosi vaikea hyväksyä näitä erillisiä palkkioita. Minusta työstä pitää maksaa käypä palkka eikä siihen saisi vaikuttaa kuinka monta kynttä revin irti tai kuinka monta sydänfilmiä tulkkaan. Työt on tehtävä, tuli siitä lisäkorvaus tai ei.

En myöskään ymmärrä mitä ihmeen merkitystä palkkaani voi olla lukiolaisena tekemäni kesätyöt. Vein palkkatoimistoon Kuntien eläkevakuutuksesta saamani listan kaikista elämäni aikana kunnalle ja kaupungille tekemistäni työsuhteista mutta se kertoo vain missä olen ollut ja kuinka pitkän ajan, mutta se ei kerro mitä olen tehnyt. Palkkatoimisto kaipaa juuri tätä tietoa jota en työtodistusten puutteessa voi heille antaa. Olen ollut vs. sairaala-apulaisena, vs. apuhoitajana, vs. lastenhoitajana, vs. terveyskeskusavustajana, vs. laboratorioavustajana, vs. osastoapulaisena, vs. sairaanhoitajana, vs. kotisairaanhoitajana, vs. röntgenlääkärinä, vs. ihotautilääkärinä, vs. sisätautilääkärinä, vs. syöpätautien lääkärinä, vs. neurologina, orientoivana lääkärinä, nuorempana ja vanhempana amanuenssina, vs. terveyskeskuslääkärinä ja olen ollut virassa olevana terveyskeskuslääkärinä. Jokainen opiskeluaikainen iltakeikka ja viikonlopputyö lasketaan virkavuosiin jos vain voisin työtodistuksilla osoittaa tämän.

Huhtikuussa kun hain virkaa yritin saada näitä työtodistuksia HYKSistä ja Helsingin kaupungilta. Puhelimessa nuoriääninen toimihenkilö ei kyennyt peittämään ällistystään kuinka joku on voinut olla töissä vuonna 1977, on vielä hengissä ja kaiken lisäksi kaipaa työtodistusta virkaa varten!

Yhtäkkiä lukiolaisen kesätyöt sairaalan siivoojana ja labran pipettien pesijänä ovat tulleet rahallisesti arvokkaammaksi kuin kaikki vuoteni lääketeollisuudessa ja maailman sairaaloissa ja yliopistoissa jonka vuoksi minut tähän apulaisylilääkärin virkaani haluttiin. Samalla kun kokemustani kaikesta siitä mitä olen kunnan ulkopuolella tehnyt arvostettiin yli kaiken muun, palkkaani nostaa vain kunnalle tehdyt keikat. Yksityiselle tekemäni työ onkin negatiivista ansiotuloa.

En oikein kestä hölmöilyä. Pidän potilaista ja haluaisin muuttaa terveyskeskuksen toimivaksi. Ja saada työstä palkan ilman kaikenmaailman omituisia kommervenkkejä.

Uusi blogi vai piste bloggaamiselle?

Elämä on nyt kääntynyt siihen malliin että olen Suomessa töissä ja vain käyn joskus Intiassa. Blogin nimi on "Tapahtuu Tamil Nadussa". Jotain varmaan pitäisi tehdä. On kieroa käytöstä kirjoittaa tuollaisen otsikon alla Somerniemen ihmeistä tai Mäntsälästä. Jotenkin peräti harhaanjohtavaa.

Toinen suuri probleema on asiat mistä kirjoittaa. Töissä tapahtuu paljon ja kaikenlaista ja koko ajan, mutta eihän terveyskeskuksen arjesta voi eikä saa kirjoittaa vaikka se olisi täynnä herkullisia juttuja. Se mitä yleensä olen kertonut tai kirjoittanut näistä asioista, on ollut aikamoisen sekava yhdistelmä erilaisia sattumuksia - en keksi mitään omasta päästäni mutta aina voi muovata tarinoita niin ettei asianomaisia tunnista. Jos oma elämä on tylsää, suosittelen lämpimästi alaa julkisessa terveydenhuollossa. Siellä ei yksikään päivä ole tylsä tai samanlainen.

Arkeni on Suomessa tosi tylsää. Siitä voisi tietenkin repiä huimia juttuja, jotka lohduttaisivat niitä jotka kuvittelevat elävänsä tapahtumaköyhää elämää ja toteasivat että elämä on sittenkin täynnä jännitystä ja seikkailua. Ehkä tässä voisi olla uuden blogin ideaa? Niinkuin jotain tällaista:

Lähdin aamuyhdeksältä koiran kanssa aamukävelylle Väiskin puistoon. Kuljin kallion alta kulkevaa reittiä Hietsuun päin. Väiskin kentän reunalla oli iso mies mustan labradorinnoutajan kanssa. Hietsuun päin alemmalla kävelypolulla seisoi äkäisen näköinen kääpiöpinseri röökiä vetävän omistajansa kanssa. Hautausmaan suunnasta saapui ärhäkkä valkoinen länsiylämaanterrieri. Koirat jämähtivät karvat pystyssä paikalleen 20 metrin päähän toisistaan neliömuodostelmaan tuijottamaan toisiaan kuin taisteluun valmistuen. Isännät ja minä jökötimme paikallamme odottaen mitä tapahtuu. Sitten Väinämöisenkadulta liihotteli kuvankaunis nuori nainen upean kultaisen noutajan kanssa ja kulki tuon pahanenteisen neliön läpi. Taika rikkoutui, koirat rentoutuivat, kääpiöpinserin omistaja stumppasi röökinsä ja jatkoimme matkaa.

.... Tämä oli kyllä tosi tylsä juttu minustakin.