Täytyy myöntää että mökkeilyn riemut - nokkosten repiminen, kielojen kiskominen, oksien karsiminen, horsman kitkeminen - alkoi tällä viikolla hieman tympiä. Etenkin kun teen sitä työpäivän päätteeksi, aikana jonka yleensä varaan löhöilylle tai pohtimiseen lähtisinkö kuntoilemaan vai katsonko televisiota. Olenkin tässä jo muutamana päivänä miettinyt että Someron Suviheinä-viikko olisi hyödynnettävä ja käytävä edes jossain lukuisista kulttuuritilaisuuksista.
Tuossa ei muuten ollut tippaakaan ironiaa. Somero ja Somerniemi on oikeasti tulvillaan kulttuuria. En voi ymmärtää miten tällaiseen Junttilaan, perussisäänpäinkääntyneeseen maalaisloukkoon on voinut syttyä käsittämättömän vilpitön kulttuurin- ja taiteenkaipuu ja tekemisen halu. On näytelmää, taidegalleriaa, konserttia, runonlausuntaa, tanssia, perinnetietoutta, poniajelua, toririehaa, vaikka mitä. Oikein todella harmitti kun lauantaina ei ollut kaveria jonka kanssa olisi lähtenyt Esakallion porsasjuhlille. Porsasjuhlat ovat kuulema todella hauska tilaisuus, mutten yksinäisenä kunnanlääkärinä sinne sitten hakeutunut.
No, potilaani, Tuntemattoman sotilaan tähtikaartiin kuuluvana, kehui Somerniemen musiikkiteatterin mäytelmää. Sinne siis, vihdoinkin pois pusikostani! Kolmituntinen näytelmä oli ehdottomasti liian pitkä, mutten usko kenenkään pitkästyneen. Vaikka Tuntemattomassa sotilaassa ei ole naisrooleja, epäkohta oli nokkelasti ja erittäin toimivasti ratkaistu siten että naiset kertojina veivät tarinaa eteenpäin ja tietenkin lauloivat. Yksin- tai kuorolauluina kaikki tutut kauniit laulut - Mä vartiossa seison, Äänisen aallot, Jo Karjalan kunnailla. Esitys päättyi Finlandia-hymniin eikä siinä ollut mitään falskia. Minullakin oli silmät kyynelissä.
Osittain kyyneleeni johtuivat kolmituntisen jännityksen laukeamisesta. Koko illan olin jännittänyt yhtä tuttua esiintyvää polvea. Olin katsonut jokaisen askelen, jokaisen ryömimisen, jokaisen hypyn ja pelännyt polven pettävän. Mutta ei, kortisoni oli osunut niveleen ja öljynnyt polven joustavaksi. Polvi kesti nuorienkin näyttelijöiden vauhdissa. Se oli minun osuuteni Someron Suviheinä-tapahtumaan.
3 kommenttia:
Somerolle on vuosien saatossa kertynyt joukko aktiivisia ihmisiä panemaan vauhtiin erilaisia rientoja. Kaari Utrio /Linnilän perhe on ollut hyvä vauhdittaja mutta ei suinkaan ainoa. Kulttuurimenestysten ohella on ollut urheilun alueella osaajia, nytkin on jo somerolainen nimetty ensimmäisessä ryhmässä Suomen edustajaksi kisoihin, Kasvava itsetunto luo uutta kehitystä jota myös minä olen yllättyneenä seurannut.
Oletko lyhentänyt tätä päivän kuluessa?
Hauska kuvaus maalaispitä idyllistä joka tapauksessa.
Lyhensin sen verran ettei mitään vähääkään luottamukselliseen jää blogiin.
Totta on että Kai Linnilä on ilmeisesti ollut mitä suuresti alkuunpanevana voimana. Manu Kärki on myös vuosi vuodelta ollut enemmän näkyvä hahmo, monen muun lisäksi. Kuntaan tarvittaisiin lisää nuoria. On toisaalta nuoria yksinäisiä syrjäytyneitä miehiä ja sitten vanhoja yksinäisiä leskiä siten että keskivertosomerolainen on 64-vuotias yksin asuva nainen.
Urheilu on suuri asia, jäähalli on tuonut lätkän ja futista on harrastettu miltei ammattimaisesti nyttemmin. Lisäksi on Pohjoismaiden mestaruustasolla ratsastavia tyttöjä, jotain mainitakseni.
Mitä pidempään olen töissä täällä, sitä enemmän alan rakastaa tätä seutua ja näitä ihmisiä. Ihmiset ovat "toisenlaisia", eristyneisyys kyllä näkyy monessa ja mikä ihaninta, murre on usealla säilynyt kauniin puhtaana. Sellaisena kuin se meidän naapureillamme on aina ollut ja vielä on.
Lähetä kommentti