Elokuvaa Suomessa

Sattuikin että Mikko oli paneutunut Chennain elokuvatarjontaan. Intia on niin suuri maa että siellä on useampi elokuvateollisuuskeskittymä. Bollywood Mumbaissa on tunnetuin, mutta Kollywood Chennaissa tuottaa melkein yhtä paljon ja melkein samalla budjetilla. Kollywood-nimi tulee tietenkin hauskana väännöksenä Hollywoodista koska Chennain filmiteollisuuden keskus on Kodambakkamin alueella, Bollywood on taas ihan tylsästi Mumbain vanhan nimen Bombayn mukaan väännetty, alkujaan luultavasti läntisen maailman keksimä pilkkanimi.

Mutta kirjoitan Suomessa ja suomalaisesta elokuvasta. Olin eilen katsomassa Prinsessa-elokuvaa jonka on kolmen viikon aikana nähnyt yli 110 000 katsojaa ja eilenkin näytäntö oli loppuunmyyty. Saimme Marjukan kanssa paikat kolmannen rivin reunapaikoille kun ostin liput 8 tuntia ennen esityksen alkua! Elokuvan budjetti oli pieni joten saavutus on todella mittava.

Aivan eri asia on miksi elokuva on niin suosittu. Olimme Marjukan kanssa arvelleet ettei perjantai-iltana kovin moni viitsi tulla katsomaan 50 vuotta Kellokosken sairaalassa olleen skitsofreenikon tarinaa; potilaasta joka piti itseään Englannin prinsessa Elisabethina tai joka tapauksessa kuninkaallisena. Potilas ei koskaan parantunut. Lopulta Kellokosken sairaalakin meni mukaan prinsessaelämään ja ilmeisesti koko Kellokosken kylä tunsi hyväntahtoisen Prinsessa-potilaan.

Elokuvan sankaritar ei olekaan tuo sievä ja herttainen sairaanhoitajatar

Olen oppinut pitämään Bollywood-elokuvista koska ne ovat suhteellisen harmitonta, erittäin köykäistä arjesta-pakoon-leffoja. Tosin hämmästyttävän avoin seksuaalisuus muuten erittäin puritaanisessa yhteiskunnassa ällistyttää. Käsittääkseni sitten Kamasutra-aikojen vain jumalille on sallittu sukupuolinen iloittelu, mutta koska näyttelijät – siis ne sankarit ja sankarittaret –ovat suosiossaan hyvin likellä jumalia, avoimen vihjailevat tanssit, katseet ja hivelyt sallitaan elokuvissa.

Prinsessa-elokuvassa oli toki loistoa, näkeehän sen tuosta yllä olevasta kuvasta. Sairas nainen pukeutuu helyihin ja kruunuun koska luulee olevansa kuninkaallinen. Muuten oli varsin ankeata. Mielisairaalat eivät sodanjälkeisessä maailmassa olleet kaikkein romanttisimpia paikkoja.

Olen suuri suomalaisten elokuvien ystävä, mutta suosikkini ovat kaikki suunnilleen sota-ajalta. Siltä ajalta kun arkielämä taisi olla sen verran vaikeata että viihde oli tarpeen. Onni pyörii, Kulkurin valssi, Rosvo-Roope, Vaimoke. En tiedä miksi hyvän elokuvan pitäisi olla synkkä tai aiheen vaikea. Katsoin joku ilta sitten paljon kehutun Äideistä parhain, joka kuvasi Ruotsiin lähetetyn sotalapsen koko eliniän kestäneitä traumoja. Leffa oli ihan hyvä, mutta olihan se hyytävän murheellinen enkä nähnyt erityisen levollisia unia kun menin heti sen jälkeen nukkumaan.

Jostain syystä suomalaisten elokuvien näyttelijöistäkin tehdään rumia ja raadollisen oloisia niin ettei heitä normaalin hyvännäköisinä tunnista naistenlehtien jutuista.

Ehkä Suomessa menee nykyään niin hyvin että suru, ahdistus, vaikea elämä ja toisten pohjaton kurjuus myy paremmin kuin hilpeä viihde. Tai jokaisen on esitettävä sen verran intellektuellia ettei voi sanoa pitävänsä vaikkapa amerikkalaisista High School-elokuvista joita katsomme Mikon kanssa suorastaan liukuhihnalta.

Huomattavaa henkistä taantumaa tai sitten avarakatseisuuden kasvua minussa on tapahtunut vuosien mittaan. Opiskelijana olin ahkera Elokuva-arkiston jäsen ja tuijotin viikottain hyvin monimutkaisia ranskalaisia tai puolalaisia mustavalkoelokuvia joista yksikään ei ole jäänyt mieleeni, ja ehdottomana elokuvataiteen huippuna pidin – koska asiantuntijat tuntuivat olevan samaa mieltä – neuvostoliittolaista mykkäelokuvaa Panssarilaiva Potemkin vuodelta 1925.