Ei kai tarvitse olla sairas tai päästään vialla jos tulee tunne että nyt on pysähdyttävä ja mietittävä että tässäkö tämä sitten on ja mitä oikein haluan elämältä. Nyt se vaan on se tunne. En tee täällä Suomessa mitään jännittävää enkä touhua kiihkeästi yhtään mitään. Nytkin olen yksin kotona, kello on kahdeksan illalla, koira kuorsaa vieressä ja kirjoitan blogia. Nautin olla yksin omissa ajatuksissani. Tai jos suoraan sanon, on vielä upeampaa olla ilman yhtään ajatuksia, vain olla.
Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt sopeutua kahteen hankalaan maahan joista molemmista olen tarmolla yrittänyt löytää itselleni työtä ja mielekästä tekemistä. Silloin kun lähdimme Brasiliaan, sovimme Mikon kanssa että minun mukaan tuloni edellytys on että olen töissä. Tiesimme molemmat että olen sietämätön itselleni ja muille jollei minulla ole järkevää tekemistä. Ja näin tässä on sitten käynyt... olen säntäillyt sinne tänne täysin impulsiivisesti mutta en ole löytänyt kelvollista palkkatyötä. Luultavasti tarvitsisin kylmäveristä suunnitelmallisuutta ja kunnollista paneutumista mutta ei minusta ole sellaiseen. En ole pitkän tähtäyksen ajattelija eikä minulla ikinä ole varasuunnitelmaa takataskussa. Hyväksyn tilanteiden yhtäkkiset muutokset ja että sen mukaan eletään. Suunnitelmissa pysyminen ei onnistu jatkuvasti muuttuvissa olosuhteissa. Improvisoin.
Mutta nyt olen ihan oikeasti suunnitellut. Voisin asua puolet vuodesta Suomessa ja puolet siellä missä Mikko on. Voisin tehdä lääkärin työtä missä tahansa Suomessa. Siinäkin olisi seikkailua kerrakseen. Seikkailu on kivaa. Palkkatyössä eläke karttuisi ja tulisi pikkuisen palkallista lomaakin ja olisin oikeasti itsenäinen. Olen terve, olen aina tehnyt työtä, eläkeikään on vielä aikaa. Suomessa lääkärit eivät jää työttömiksi ja lääkäreitä tarvitaan. On järjetöntä ruikuttaa työttömyyttä ja sitä että olen miehen elättinä kun minulle olisi koko ajan töitä tarjolla. Se että töitä on eri maassa kuin missä mies asuu, on kurja juttu, mutta minkäs sille voi. Jostain on joustettava. Kun tilanteet muuttuvat, sen mukaan eletään. Nyt voisi kokeilla tätä.
Mutta ei vielä. On ihan naurettava syy joka kuulostaa tekosyyltä mutta ei se sitä ole. Hammashoito... Minulla on purentavirheiden korjaus Intiassa kesken, tolkuttoman pitkä hoito jonka olen etukäteen jo maksanut.
Jotain hauskaa siinäkin... Intialainen hammaslääkärini on kauttani oppinut tuntemaan Suomen uskomattoman eksoottisena ja kadehdittavana pohjoisena maana. Viimeksi tavatessamme hän kertoi lähtevänsä Suomeen.
- "Milloin?", kysyin.
- "Marraskuussa. Pidennetty viikonloppu. Onhan marraskuu hyvä aika matkustaa Suomeen?"
Nauroin hammaslääkärin tuolissa suu täynnä tuppoja ja vaijereita ja yritin ynistä "Siitä vain. Auringon näet joka päivä Intiassa, mutta loputonta pimeyttä ja pimeyden masentamia synkkiä suomalaisia ei koe kuin marraskuisessa Suomessa. Se on eksoottista!".
Ja samalla toivon maailmanrauhaa ja universaalista rakkautta.
Peace!
Peace!
2 kommenttia:
Parempi puolittain kurja ratkaisu kuin ei ratkaisua ollenkaan. Mikon puolesta toki suren, mutta teidän läheisyytenne tuntuu olevan sitä luokkaa, ettei osittainen etäisyys voisi sitä tuhota. Varmaan sinun vaikeutesi ovat raskaita Mikollekin
ja hänelle on todella tärkeätä, että et ole onneton. Teillä taitaa olla aika avoimet ja toisiaan ymmärtävät puhevälit. Toivon koko sydämestäni, että tämä on molemmille hyvä ratkaisu.
... voisi... voisin... olisi... olisin... tekisin...
ehkä joskus jotain
Lähetä kommentti