Aikaiset aamuheräämiset

Ahkera blogin lukija Ukki taannoin kunnioitti reippauttamme kun raahaudumme ennen viittä aamulla ratsastamaan. Jotenkin se sopii meneeseen maailmaan ja agraariyhteiskunnan vaatimuksiin lypsää lehmät ennen maitoauton tuloa tai kirnuta voi aamupäivän puuroaterialle.

- Kuten huomasitte, en tiedä agraarielämästä yhtään mitään. Paitsi olettamukseni että maaseudulla on tapana herätä varhain. Ja myönnän ettemme rakasta aamuheräämisiä.

Voi olla että agraariyhteiskunnan velvoitteet rasittavat intialaistakin yhteiskuntaa. Täällä on tapana herätä varhain. Kysytään usein "oletteko tottuneet intialaisiin aamuherätyksiin?" hieman kuten suomalaiset kysyvät ulkomaalaisilta että nautittehan sata-asteisesta saunasta. Aamulla viiden ja kuuden välillä ennen töihinmenoa täällä ollaan kuntosalilla, kävellään aamulenkkejä, joogataan katolla tai pihalla, meditoidaan, tai ollaan naurukerhossa merenrannalla. Me ratsastamme.

Minusta kyse on joko saituudesta tai intialaisten arvostamasta kärsimyksen harjoittamisesta tai molemmista. Meille kerrotaan usein että aamuvarhaisella on viileyden vuoksi paras harrastaa liikuntaa tai muita elämän iloja (siis meditoimista ja joogaa). Chennai on vain hieman pohjoisempana kuin päiväntasaajalla sijaitseva Manaus, joten viiden jälkeen alkaa päivä kajastaa ja kuudelta on valoisaa. Yön pimeys tulee iltakuuden jälkeen. Manauksessa aurinko nousi ja laski kuudelta. Manauksessa oli ainakin yhtä kuuma ja kostea ilmasto kuin Chennaissa, oltiinhan keskellä sademetsää. Mutta Manauksessa asui elämästä nauttivia brasilialaisia jotka kaikki ovat yökukkujia. Jos läpi yön on syönyt, juonut, tanssinut forroa ja iloitellut motellissa, varhaisaamu ei ole otollisin aika urheiluharrastuksille eikä kenenkään mieleen tule istua hiljaa paikallaan ja meditoida. En tunne yhtäkään vaiteliasta brasilialaista ja paikallaan pysymisenkin laita on vähän niin ja näin.

Chennaissa iltakymmenen jälkeen kukaan ei rieku kaduilla, paitsi jos on joku uskonnollisen juhlan ja tähtien määräämä otollinen hetki vaeltaa temppeliin.

Ellei olisi niin lattea vertaus, sanoisin että Chennai ja Manaus ovat kuin yö ja päivä. Manaus yön riemuissaan häikäisee kuin päivän kirkkaus, kun taas Chennain mustat yöt ovat vain loputtoman synkeitä öitä joita ei saituuden nimissä valaista.

Manauksessa ratsastimme iltaisin valaistulla kentällä kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Hevosten liikkumisintoa sai pidätellä kaikin voimin ja ratsastuksen jälkeen jäätiin nauttimaan virvokkeita ja valot paloivat silloinkin. Kun on elämä hauskaa, mitä sitä pihtaamaan! Chennaissa ratsastuskoulun kentälle ei ole asennettu minkäänlaista valaistusta, joten koemme joka kerran kolmenkymmenen asteen lämmössä aamuhämärän ja auringonnousun ihmeen joka ei ankealla kentällä vilkasliikenteisen kadun vieressä hetkauta suuntaan tai toiseen. Täysveriset englantilaiset laukkahevosetkin ovat alakuloisia. Ratsastuksen jälkeen kiirehditään suihkuun ja töihin. Harrastus vaikuttaa, ... sanoisinko... ilottomalta suorittamiselta, kuten moni asia Intiassa.

Kärsimys jalostaa ja säästäväisyys on hyve. Hämmentävää ajatella kuinka hyvinä ihmisinä palaamme jossain vaiheessa Suomeen.