Ihastus ja lässähdys

Ainahan on niin että uusi tuntuu alkuun ihmeelliseltä, hienolta ja tavoiteltavalta. Kuten Suomeen tulo. Nyt sattui vielä hienot ilmat, ihmiset istuivat kaupungilla terasseilla ja nauttivat ilmasta, joivat tyylikkäästi valkoviiniä Espan kahviloissa ja olivat trendikkään ja keskieurooppalaisen näköisiä. Suurin osa elämästä nauttijoista tuli tietenkin Ruotsin laivoista ja olivat oikeasti lomalla.

Helsinki on kaunis ja puhdas ja kaikki tuntuu toimivan. Kaupat on täynnä kaikkea mitä ikinä voi toivoa, kaikkea saa täältä. Niin vaatteita kuin ruokaa. Minutkin valtasi shoppailuhimo ja haltioituneena kokeilin ja ostin erilaisia syys- ja talvivaatteita joita en todellakaan tarvitse kun asun Intiassa.

Sitten alkoi tuntua ettei kaikki olekaan niin ihanaa kuin kuvittelin. Tutut puhuvat tulevista ja menneistä lomistaan, kuinka töissä mättää vähän kaikki ja muutenkin töitä on liikaa, töitä on silti tehtävä jotta saisi kohtuullisen eläkkeen ja tietenkin palkan takia. Työ nyt vaan häiritsee vapaa-aikaa. Se että minä teen palkatta hyväntekeväisyystyötä köyhien aseman parantamiseksi on kuulema hienoa ja tavoiteltavaa. Ettei se raha kaikkea merkitse. Elämänlaatu on tärkeämpi.

Minä en ymmärrä miten elämänlaatua saa ilman rahaa. Asuimme Amerikassa 1.5 vuotta siten että elimme minun 2000 – 4000 dollarin kuukausipalkalla. Kodin vuokra oli 2400 dollaria kuukaudessa, sairasvakuutukset 800 dollaria kuukaudessa, autovakuutus 8000 dollaria vuodessa ja sen päälle sähköt, vedet, kaasut, bensat, kaapelimaksut ja mitä niitä nyt oli. Huonollakin matikkapäällä huomaa ettei minun palkkani ihan kattanut kaikkia viisihenkisen perheen elinkustannuksia. Olihan meillä omaisuutta Suomessa – myyntiin meni ja rahat käytettiin elämiseen. Ei meidän elämänlaatu huono ollut ja vietimme paljon hyvääkin aikaa, mutta totta oli myös jatkuva ahdistus ja se että heräsin melkein joka yö hiestä märkänä kauhuissani pohtimaan miten tästä selviämme.

Silloin ajattelin että jos tästä selviän, selviän kaikesta mitä elämä eteeni tuo. Olisimme koska vain voineet luovuttaa, olisimme toki voineet muuttaa SUomeen ja saaneet suomalaisen sosiaaliturvan tuet ja avun vaikkei työtä olisikaan löytynyt. Olisin välittömästi saanut lääkärintyötä Suomesta. Lasten opiskelu olisi ollut ilmaista ja vakuutukset, sähkömaksut jne olisivat olleet murto-osa siitä mitä ne oli Amerikassa. Mutta jäimme Amerikkaan, toivoen että töitä löytyy. Kun Mikko sai loistavan työpaikan Suomesta, se tuntui oikeastaan pettymykseltä. Kaikki se kokemani tuska ja ahdistus – olinko kärsinyt turhaan? Muutto Suomeen tuntui paolta eikä onnen täyttymykseltä.

Kun mietin omaa elämääni ja omia arvojani ja ennenkaikkea omaa kunnianhimoani jota olen ilmeisen määrätietoisesti koko elämäni ajan jostain syystä yrittänyt nujertaa, en voi ymmärtää kuka haluaa helppoa elämää. Minulla on ollut aikaa harrastaa ollessani olosuhteiden pakosta työtä vailla, tosi pitkillä "lomilla". En voi väittää siitä nauttineeni. Kaikesta ahdistuksesta ja pelosta ja toivottomuudesta huolimatta nautin pienipalkkaisesta työstä Amerikassa paljon enemmän kuin siitä että rouvain kanssa menimme päiväsaikaan golffaamaan, lounastimme toistemme luona tai kokoonnuimme askartelemaan pääsiäistipuja. Se ei ollut elämänlaatua vaan elämän haaskausta. Mutta en myöskään kehuisi työttömyys / hanttihomma-ajan taloudellisesti katastrofaalista elämää laadukkaaksi. Painajaistahan se oli. Mutta vielä painajaismaisempaa oli se ikuinen harrastaminen.

Siksi en voi ymmärtää hinkua vapaa-aikaan. Tiedän että kuulun menneeseen maailmaan ja ilmeisesti synkkä luterilainen työkulttuuri – uhraukset ja kärsimys – on luotu minunkaltaisiani varten. En ole hedonisti, en osaa nauttia helposta elämästä. Jos elämä on helppoa, teen sen vaikeaksi vaikka vain valittamalla ja kirjoittamalla tällaisia tyhjänpäiväisiä ruikutuksia.

Ja vain todetakseni itsestäänselvyyden... mikään tekemäni työ ei ole kaapannut minulta vapaa-aikaa tai perhe-elämää. Minulla on aina ollut aikaa olla kotona, kivoja harrastuksia ja tarpeeksi lomia.