Näkee usein pohdiskeluja siitä milloin on lasten kannalta paras aika olla ekspattina: onko se silloin kun he ovat ihan pieniä vai kouluikäisenä, jolloin he saavat kansainvälisyyden vereensä koulun kautta vai onko paras aika olla ekspattina vasta kun lapset ovat jo aikuisia ja elävät omaa elämäänsä missä sitten ovatkin. Nämä ovat ihan relevantteja kysymyksiä, mutta ei ulkomailla asumisen ongelmat lapsiin lopu. On esimerkiksi eläimet. En ole koskaan nähnyt pohdintaa koiran vaikutuksesta ekspattiuteen.
Olen tosissani. Ei tämä ole vitsikästä. Hankimme koiran 9 vuotta sitten, asuessamme koko perhe Amerikassa. Lapset ovat nyt kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa ja vanhemmatkin ovat muuttaneet. Koira on perheenjäsen ja meidän kaikkien. Ketä se seuraa? Kuka on siitä vastuussa?
Meillä oli kolme vaihtoehtoa, joista oli valittava vähiten huono. Ottaako Josie mukaan Intiaan? Mutta siellä on ikuinen kuumuus joka olisi tukalaa jo Suomen kesien lämmöstä kärsivälle koiralle. Jos Josie asuisi Intiassa, sen pitäisi joko sietää jatkuvat edestakaiset lentomatkat tai jäädä lomiksi Intiaan jolloin muu perhe ei näkisi sitä koskaan. Mahdoton vaihtoehto. Tai sitten Pia olisi voinut ottaa Josien mukaan Montrealiin. Paitsi, että se olisi varmasti ollut todellisuudessa hyvin hankalaa yksin asuvalle opiskelijatytölle. Ja tietenkin sama ongelma kuin Intian kanssa - edestakaiset lentelyt tai koira asuu pysyvästi Kanadassa. Eli sekään ei käy. Jäljelle jäi Josien jättäminen Suomeen Ilkan ja Riikan ja Antin hoitoon.
Periaatteessa Josie siis asuu meillä Caloniuksenkadulla ja on Antin hoidossa. Käytännössä Antilla on usein töissä projekteja, jotka vaativat pitkiä työpäiviä, eli Josie asuu Riikalla ja Ilkalla. Vaikka se on harvinaisen helppohoitoinen koira, joka ei vaadi pitkiä juoksulenkkejä ja tyytyy etenkin aamuisin ja iltaisin aivan lyhyeen ulkoiluun, koira sitoo aivan hirveästi. Aamulla olisi parempaakin tekemistä kuin viedä koira ulos ennen töihin lähtöä. Töitten jälkeen taas olisi kiva mennä suoraan johonkin, mutta koira on pakko käydä ulkoiluttamassa ensin.
Lopputulos on, että meillä on Intiassa ikävä Josieta samalla kun podemme huonoa omaatuntuntoa siitä, että se on muilla riesana. Lapset taas ovat ärtyneitä siitä, että heidät on pakotettu sitoutumaan koiran hoitajiksi. Koiran joka on heille tärkeä ja rakas perheenjäsen mutta jota he eivät tähän elämäntilanteeseen missään nimessä kotiinsa ja vastuulleen kaipaisi.
Koira ja ekspattius on vaikea yhtälö.
Koiran kanssa kävelyllä Töölönlahden rannassa Helsingin keskustassa, 300 metriä rautatieasemalta. Helsinki on aivan ihmeellinen paikka. Eihän tämä näytä lainkaan kaupungin keskustalta.
2 kommenttia:
Järkevää puhetta ja järkevät ratkaisut. Sitäpaitsi Josiesta on todella minimaaliset riesat enkä usko, että täkäläiset perheenjäsenenne ole läheskään niin haluttomia olemaan erittäin rakkaaseen koiraansa sidottuina kuin sinä pelkäät. - Eikös tuota alakerran koirapariskuntaa myös voisi käyttää apuna - saivathan ne sentään kodin sinun ansiostasi!
Olisi kiva kuulla Antilta ja Ilkalta ja Riikalta kommentteja koirasta. Tiedän, että se vaikeuttaa elämää kun pitää järjestää päivän aikataulu niin, että on kotona aamulla, kuudelta ja iltapisun aikaan, ja ulos ei aina millään jaksa lähteä, etenkin työpäivän jälkeen sateessa. Silti ottaisin sen mielelläni tänne, siitä on kuitenkin niin paljon iloa ja seuraa. Korvaan karvaisuudenpuutetta lehmien ja kissojen avulla. Niitä ei vaan oikein voi ottaa kotiin ja viereen nukkumaan...
Lähetä kommentti