Rautatiet

Jolleivat muuta jättäneet, niin briteiltä jäi Intiaan ainakin rakkaus krikettiin, hyvin hankala byrokratia - ja rautatiet. Jo vuonna 1832, silloin kun Englanti ei vielä Intiaa hallinnut vaan British East-Indian Company, tehtiin ehdotus ensimmäisen intialaisen rautatien rakentamisesta strategisesti tärkeästä kauppa- ja satamakaupungista Madrasista vähemmän strategiseen Bangaloreen. Unelma ei ikävä kyllä toteutunut ja Intian ensimmäinen matkustajarautatienpätkä rakennettiin vasta vuonna 1851 Bombaysta Thaneen, joka nykyään on Mumbain esikaupunkialuetta.

Vuonna 1909 rautatieverkosto oli jo ylläoleva hämähäkinverkko. Lähes joka paikkaan pääsi junalla, pääasiassa kolmen rautatiekeskuksen kautta: lännessä Bombay, idässä Calcutta ja etelässä Madras. En ole varma mitä vihaa silloin pidettiin nykyistä Pakistania kohtaan, mutta tuosta kartasta katsoen sinne vasempaan ylänurkkaan, Intian luoteiskolkkaan ei junalla juuri asioitu. Pohjoisessa rautatiet tyssähtävät luonnollisesti Himalajan vuoristoon, mutta muuten oltiin jo tuolloin varsin kattavasti junankäyttäjiä.

Siihen nähden kuinka tiuha rautatieverkosto Intiassa edelleen on ja kuinka minun suonissani virtaa vahva rautatieläisveri ja vielä että joku voisi ajatella junamatkustamisen nimenomaan Intiassa olevan vertaansa vailla elämys, on kummallista että olemme tehneet vain yhden mitättömän kahden tunnin junamatkan koko puolentoista vuoden aikana minkä olemme olleet täällä. Enkä nytkään tarinoi junamatkaamisesta koska emme junalla matkustaneet, vaan kerron junamuseosta Mysoressa

Junamuseoon oli aika vaikea löytää. Saimme paljon erilaisia, osittain hyviäkin ohjeita, mutta ongelmaksi muodostui että museoon vievä katu oli yksinkertaisesti katkaistu. Siihen oli kaivettu valtava monttu. Siis ylitsepääsemätön ongelma. Mutta ei luovuteta. Monen uuden pysähtymisen ja Babun sitkeiden kyselyjen jälkeen pääsimme montun toiselle puolelle, jossa oli tien yli vedetty karut kettingit ja tyly ilmoitus että tänne ei mennä. No, kuten Intiassa usein, sinne mentiin kuitenkin. Ja museo löytyi sieltä montun kulmilta.

Kukaan muu ei ollutkaan paikkaa löytänyt. Maksoimme kukin 5 rupian (8 sentin) sisäänpääsymaksun, sisäänpääsyliput leimattiin ja pääsimme museoon. Pienessä telttamaisessa museorakennuksessa ei ollut paljon katsottavaa, lähinnä kellastuneita valokuvia julisteista jotka esittivät intialaisia junia. Mutta tämä kaksikerroksisen kolmannen luokan matkustajavaunua esittävä piirros oli selkeydessään loistava ja osoitti että vaikka matkanteko nykypäivinä on raskasta, oli se - jollei muuta - ainakin ahtaampaa entisaikaan:

Mysoren maharaja ja maharani matkustivat hulppeasti omissa yksityisvaunuissaan. On hieman kurjaa että vaunut on nykyään erotettu toisistaan. Maharajan vaunu on Delhin rautatiemuseossa ja kuningattaren, maharanin, vaunu jätetty Mysoreen. Kyllähän ne kuuluisivat yhteen.
Nyt vaunua katsellessa tuli mieleen ettei elämä aina niin loisteliasta ole edes kuninkaallisilla. Matka Bombaysta Madrasiin kesti tuolloin neljä vuorokautta. Toisaalta, jos tästäkin vaunusta olisi kuninkaalliset pölyt, homeet ja hämähäkinverkot pyyhkäisty pois, vaunussa olisi saattanut olla ripaus loistoa ja ylellisyytta.

Mikko ja Pia tutustumassa autenttiseen alkuperäiseen Mysoren maharanin junavaunuun. Oma kirjoituspöytä, oma WC ja lavuaari, oma taitettava korttipöytä ja puinen nojatuoli. Sängyssä on patja, mutta aika ohuen oloinen sekin on.

Junan käytävät ovat kovin kapeita ja ahtaita. Olen katsonut lukuisia maharaja-perheiden valokuvia joita on ripustettu eri hotelleiden seinille ja minusta hallitsijasuvuissa on ollut taipumusta ylipainoisuuteen. Kun nyt katsoo Mikkoakin seisomassa käytävässä, ei siinä juuri ohikulkutilaa ole. Vaan eipä kenelläkään varmasti ollut oikeutta maharajaa ohittaa ja muiden hyvinvoinnista ei niin väliä ollut.

Mutta viis me lihavista maharajoista! Me olemme lomalla ja rautatiemuseon ainoat asiakkaat,. Kaiken kukkuraksi jotenkin unohtuneiden museojunien välissä on lihava lehmä märehtimässä heinää ja sellainen tekee Pian iloisemmaksi kuin hienoimmatkaan veturit.

Paras laittaa se lehmänkin kuva vielä mukaan. Taustalla näkyy yksi museojunista. Kuten tavallista Intiassa, museon pihapiiri ei ole mitenkään ihmeemmin somistettu. Ruoho ja rikkaruohot ovat vehreitä ja sekä lehmä että asiakkaat ovat tyytyväisiä.

Vaikka Intian rautatieverkosto on maailman neljänneksi tihein ja varmasti maailman käytetyin, rautatiemuseo on selkeästi vaatimattomampi kuin vaikka Hyvinkäällä olevan Suomen rautatiemuseo tai Pennsylvanian Scrantonissa oleva rautatiemuseo, joissa myös olemme käyneet. Intialaiset ymmärtävät perinteisen käsityksen museoista. Se on paikka jonne viedään pölyttynyt, korjauskelvoton, käytöstä poistettu kama joka ei muuhun kelpaa. Siis museotavara.