Mitäs sitten teimme Sri Lankassa

No, ratsastimme. Kerronko lisää?

Ainakin ne jotka itse ratsastavat tulisivat vihreäksi kateudesta ja itkisivät harmista jos oikein kuvailisin viikonloppuamme Sri Lankassa, joten tyydyn vain lyhyesti kirjaamaan kokemuksemme myöhempää käyntiä varten. Sillä olemme todella vakaasti menossa uudestaan joku viikonloppu vastaavalle retkelle, kenties silloin toiseen paikkaa Sri Lankassa. Premadasa Riding Schoolin johto, herra Suranjith ymmärtää nimittäin businestä - hänen yksinkertainen periaate on se että tarjotaan asiakkaalle sitä mitä asiakas haluaa. Jos toiveet on mitenkään järjestettävissä, hän järjestää sen. Siksi koulu menestyy ja tuottaa voittoa vaikkei hevosia ole enempää kuin meidän Madras Riding Schoolissa - 35 hevosta. Mutta meillä on 40 jäsentä, Suranjithilla 800!!

Ero on siinä mitä tarjotaan. Meillä on ratsastusta aamulla kolmessa ryhmässä ja iltapäivällä koululaisille yksi ryhmä. Suranjith taas on rakentanut keskellä Colomboa olevan tallinsa yhteyteen kuntosalin, sulkapallohallin, uima-altaat, ravintolan ja lasten leikkikentän. Kaikki perheessä ei nimittäin välttämättä ratsasta... useimpien mielestä ratsastuksen katsominen on tappavan tylsää. Sisähallissa pidetään myös tanssikursseja ja paikka on suosittu lasten syntymäpäivien viettopaikkana. Jokaisen tapahtuman jälkeen tulee uusia jäseniä. Lisäksi järjestetään viikonloppukursseja, ratsastusretkiä ja -leirejä eri puolille Sri Lankaa. Pienet koulun sisäiset kilpailut innostavat huonompiakin osallistumaan toimintaan ja ratsastajat saavat itseluottamusta ja huomaavat leikkimielisen kisailun myötä että ratsastus on hauskaa eikä se olekaan niin pelottavaa kuin oli alkuun luullut. Pelkohan on monelle suurin este. Muistan itse kuinka pelkäsin Ruskeasuolla ratsastaessani joka-ainoalle tunnille menoa, laukannostosta näin etukäteen painajaisiakin. Pelko teki hevoset säikyiksi ja sai ne temppuilemaan joka vain lisäsi ratsastajaparan pelkoa. Pelkäävä ratsastaja istuu jäykkänä etukenossa, kädet puristuu sormet valkoisena satulaan ja koko tilanne ja tunti on tuomittu epäonnistumaan.

Ruskeasuolla pelko syntyi vanhanaikaisesta opettamisesta. Piti pelätä kaikkia mahdollisia virheitä, sitä että epäonnistuu, että istuu huonosti, että jalat on väärin, että kädet on huonosti ja tietenkin sitä että hevonen pillastuu ja kaikkein eniten piti pelätä että täysin nolaa itsensä kavereiden silmissä ja menettää asemansa jonka on jo saavuttanut tallilla. Tallithan ovat edelleen hyvin hierarkisia pikkutyttöjen keskuudessa. Oikeastaan aika kamalia paikkoja herkässä iässä oleville lapsille! Mutta Ruskiksen opetus oli kuitenkin niin tehokasta että se puree vieläkin. Opin hyvän hevosen käsittelyn, istunnan ja ratsastuksen perusteet niin että osaan ne vieläkin. Vasta Amerikassa tajusin että ratsastus voi olla hauskaa ja Manauksessa huomasin että se voi olla hauskinta maailmassa! Nykyään on Suomeenkin tullut rentoja ja iloisia talleja - olen nauttinut Kirkkonummella Wiknerin tallilla yhtä lailla kuin Somerolla Härkätien Ratsastajien kanssa.

Sri Lankassa olimme pelkästään maastossa. Emme siis tehneet mitään Kyra Kyrklund-tyyppisiä kouluratsastustemppuja jotka ovat todella vaikeita juttuja. Ratsastimme 4-5 tuntia sekä perjantaina että lauantaina, pitkin Kalpitiyan kylänraitteja, pellonsyrjää, matalan viidakon läpi hiekkarannalle. Laukkasimme vähän väliä, kilometri tai kaksi kerrallaan. Nämä kippurakorvaiset hevoset ovat Intian Rajasthanista, Pakistanin naapurista, kuuluisia kestävyydestään. Aiemmin rotua on käytetty sotaratsuina ja hevoset nauttivat itsekin vauhdista. Samoin Suranjith, meidän ikäisemme isäntämme, joka on entinen Formula Ford-kuski. Suranjith sanoi ettei hän oikein piittaa muuta kuin vauhdista jota sitten olikin riittämiin!

En tiedä miksi AccuWeather ja muut sääkanavat ennustivat että Sri Lankassa sataisi kaatamalla koko viikonlopun. Sri Lankan ilmasto on aina trooppinen ja kostea, lyhyet rankat sadekuurot ovat tyypillisiä jonka jälkeen taas paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Meille ei nyt vaan sattunut yhtään sadekuuroa. Lisäsimme vain aurinkovoidetta ja laukkasimme hurjaa vauhtia hiekkarannan vedenrajassa niin että kastuimme täysin. Pia nauroi ettei tässä suihkua tarvitse eikä ainakaan tarvitse mennä uimaan, kun on kenkiä ja kypärää myöten täysin suolaisen meriveden kastelema. Siinä vedenrajassa laukatessa aallot rikkoutuivat rantaan, heittivät pärskäykset päällemme niin että suolavesi kirveli silmissä eikä hetkeen nähnyt mitään. Eikä se mitään, hevonen sen kun vain laukkaa. Jos joku olisi pelkäävää tyyppiä, pelko olisi taatusti huuhtoutunut pois kuten huuhtoutui kaikki huolet ja murheet ja surut ja turhat ajatukset. Oli vain aurinko, vesi, hiekka, ääretön ranta ja hevonen.

Täydellinen irtiotto kaikista mahdollisista taakoista! Taivas ja paratiisi, joka tosin saavutettiin hikeä valuen ja suu kuivana huohottaen, ja maksettiin seuraavana päivänä sillä että joka ainoa lihas oli kipeä, jalat kankeat eikä selkä taipunut lainkaan. Ratsastus on kuitenkin todella rankkaa urheilua!