... niin lopettaisin Madras Riding Schoolin jäsenyyden tähän päivään. Torstaina emme päässeet ratsastamaan edes kentällä vaan kiersimme kehää jonkinlaisessa erottelukäytävässä, joku sellainen rauta-aidoilla rajattu polku joka kiersi kenttää. Kehä jossa ei voinut muuta kuin seurata edellä kulkevaa hevosta, automaattiratsastusta. Hevonen pysähtyi kun edellä oleva pysähtyi ja lähti liikkeelle kun edellä oleva lähti. Seuraavaksi meitä varmaan talutetaan.
Brasiliassa oli vallan toista! Voi kuinka onkaan ikävä niitä aikoja kun kiisimme hurjaa laukkaa Zorron lailla illan pimeydessä, hypimme esteratoja ja kilpailimme kumpi meistä on nopeampi. Siellä huudettiin koko ajan "vauhtia, älä laahusta".
Ei se että aamulla herää viideltä ja lähtee ratsastusklubille ole ollenkaan kurjaa, mutta tulemme sieltä nykyään takaisin yhä harmistuneempina ja vihaisempina. Eikä näihin intialaisiin tunnu mikään tehoavan. Olen ollut ystävällinen ja kärsivällinen, olen hymyillyt ja naureskellut, olen ollut vihainen ja polttanut pinnani. Kertonut että haluaisimme tehdä jotain muutakin kun kävellä ja ravata kehää ympäri, ympäri, että Mikon kanssa taannumme tässä ratsastuskoulussa, että unohdamme kaiken mitä osaamme, että tällaisenaan tämä on todella tylsää, tyhmää, typerää. Aina sanotaan että "ensi kerralla", "mietitään", "tämä on niin uutta". Ihan sama kuin mikä vaan Intiassa. Kaikki on hidasta ja vaivalloista. Mikään ei etene eikä mitään uutta voi kokeilla. Tahmeata ja takkuista. Enkä tiedä miksi niin on. Niin on kai vaan aina ollut.
Vaikka Madras Riding School on toistaiseksi vaikuttanut katastrofaaliselta virheinvestoinnilta, into itse harrastukseen ei ole laantunut. Parhaillaan selvittelemme miten voimme elokuussa viettää kolmen päivän ratsastussafarin Rajasthanissa ja voiko ensi viikonloppuna tutustua Sri Lankan teeplantaaseihin ratsain.
1 kommentti:
Noh, noh. Yritetään rauhoittua. Kunnes hermostutaan taas uudestaan huomenna kun pääsemme sinne erottelukarsinaan.
Minä myönnän, että en ole niitä kaikkein kokeneimpia ratsastajia (P tosin mainosti ratsastusklubilla, että olen ratsastanut 3 vuotta, unohtaen mainita, että niistä 3 vuodesta en ole ratsastanut lainkaan viimeisten 1½ vuoden aikana). mutta minäkin tunnen taantuvani. Ravaaminen puoli tuntia suljettua kehää, jossa hevosta ei voi edes ohjata ei tunnu ihan hirveän mielekkäältä. Vaikka välillä annetaankin yht'äkkinen komento "halt", jolloin on tehtävä sellainen hätäjarrutus. Siinäkin hevoset reagoivat usein nopeammin kuin ratsastajat, joille on opetettu muualla, että pysäyttämiset tehdään vähän rauhallisemmin.
Mutta kivaa se on kuitenkin. Ja ainakin kuntoilua.
Lähetä kommentti