Mihin aika kuluu?

Aina luulen että on hirveästi aikaa kun tulen Suomeen. Nautin Hesarin lukemisesta aamulla ja kuljen koiran kanssa ulkona. Aamut on parhaita, hitaita. Jostain kumman syystä minun on pakko lukea sekä Hand in Handin että Mehtan sairaalan viestit vaikkei siellä oikeastaan mitään ole. Ja jos ei ole, teen tikusta asiaa ja kommentoin jotain ihan turhaa. Kai sitä vaan yrittää olla tärkeä.

Vietin kaksi yötä mökillä, tavallisia kesänaluspuuhia - kaappien ja laatikoiden siivousta, turhien tavaroiden pois heittämistä ja kärräämistä jätepisteeseen (tämän voi kirjoittaa blogiin hyvin koska kumpikaan veljeni ei kuulu blogin lukijakuntaan. Kumpikaan heistä ei heitä mitään koskaan pois ja kaikki mitä heitän pois, on juuri nimenomaan erinomaisen tärkeitä tavaroita heille. Mutta jos teen sen salassa, he eivät huomaa katoamisia.). Kukkamaan perkaaminen ja muokkaaminen ja kesäkukkien osto ja istutus. Koko pihapiirin valtaavien kielojen repimistä juurineen - turhan tuntuista hommaa. Viime vuonna luulin että pääsin kaikista eroon, nyt kielot vaikuttivat vain vahvistuneen. On hyvin vaikea ymmärtää joidenkin pitävän kieloa viehättävänä kasvina.

Samalla kävin Somerolla kolmasti ratsastamassa. Siihenkin menee aikaa. Tunti ratsastusta mutta Suomessa ei ole tallipoikia jotka laittavat hevosen kuntoon vaan se on itse harjattava, kaviot puhdistettava, satuloitava ja muuten valmistettava. Siksi on mentävä puoli tuntia ennen ratsastusta paikalle. Ja sama tunnin jälkeen - hevonen suihkutetaan, kuivataan, laitetaan loimi. Homma on mukavaa ja leppoisaa ja on aivan turha kiirehtiä. Ratsastuksen tarkoitushan on irrottautua kaikesta muusta, ihan kuten purjehtiessakin. Ihastuin Someron talliin, oli kuin kotiin olisi tullut ja iski hirmuinen himo asettautua puolipysyvästi Somerniemelle. Liityin Härkätien Ratsastajien jäseneksikin, ihan vaan kannatuksesta. Talli on kärsinyt kovasti ja joka vuosi päätynyt konkurssiin ja joka vuosi on tullut uusi yrittäjä uusien hevosten kanssa. Nyt osaomistajana on Merja joka on Mikon siskon lapsuudenkaveri, entinen ammattijohtaja joka on siirtynyt tekemään sellaista mistä tuntee nauttivansa - siis hevosten piiriin.

Äidin vaatevarastoa on pitänyt tarkistaa ja korjailla ja ostaa jotain uutta. Äiti on aina rakastanut kauniita villatakkeja ja silkkineuleita ja tuntuu ikävältä nähdä hänet verkkareissa tai muissa arkisissa romppeissa. Riistavuoren pesukone pesee kaikki pyykit samalla ohjelmalla ja vaatteet olivat kovasti kinkkaantuneet, osa piti heittää suoralta kädeltä pois kun villasta oli tullut huopatossua. En voi vaatia hoitajia pesemään äitini vaatteita erikoisohjelmilla erikseen.

Ja tietenkin on pitänyt istua kahvilla kaupungilla ja katsoa ihmisiä. Kävellä keskustaan ja katsoa ihmisiä. Siihen menee aikaa. 3 viikkoa Suomessa on todella aivan liian lyhyt aika.