Ajoimme kolme tuntia Chennaista länteen Velloreen, Sasin kotikaupunkiin "native"iin. Kaikilla intialaisilla tuntuu olevan "native", paikka josta ovat kotoisin. Kaikilla ei ole näissä paikoissa enää läheisiä sukulaisia, mutta kaikki ovat hyvin selkeästi jostain kotoisin.
Mikon ja Sasin työkaveri oli myös nimenantotilaisuudessa. Ehdimme kierrellä tiluksia ja katsoa kaunista puutarhaa ennen tilaisuuden alkua.
Nimenantotilaisuus oli Sasin vaimon kotona jonne oli kokoontunut paljon sukua. Kuten aina, sopiva ja suotuisa aika oli määritelty tarkasti. Onneksi olimme niin ajoissa perillä että Sasi ehti näyttää meille appivanhempiensa mangoviljelmiä. Tilalla kasvoi viisikymmentä eri mangolajiketta. Mango on Intiassa kuten Suomessa ehkä mansikka - odotetaan mangoaikaa ja kun sen aika on, mangoa on kaikkialla. Mangosta tehdään mehua, hilloa, pikkelsiä, sitä kuivatetaan ja tietenkin syödään tuoreena. Ainakin Chennaissa hedelmillä ja vihanneksilla on selkeät kaudet eikä kaikkea todellakaan saa ympäri vuoden. Suomessa voin käydä Stockalta hakemassa koska vaan viikunoita ja granaattiomenaa, mutta täällä niiden kypsymistä on odotettava.
Mangoviljelmiä oli silmänkantamattomiin. Takana olevalle kukkulalle menee polku aina huipulle asti, mutta retki sinne vie koko päivän joten jäi tekemättä. Hauskan näköinen paikka!
Nimenanto on lapsen isän sisaren tehtävä. Sisar on siirtynyt tai siirtyy naimisiin mennessään miehensä perheeseen kun taas vastineeksi veljen vaimo tulee tulokkaana perheeseen. Sisar tavallaan toivottaa kälynsä tervetulleeksi sukuun antamalla veljenlapselleen nimen. Nimen vanhemmat ovat itse valinneet listasta johon on kerätty sopivat nimet jotka on määritelty syntymäajan ja monen muun tekijän mukaan.
Olohuone oli kauniisti täynnä ihmisiä, kukkia, hedelmiä ja paljon, paljon värejä. Takana oleva kehtokin oli tuoksuvien kukkaköynnöksin koristeltu.
Kun suotuisa hetki koitti, Sasin sisar, vaimo ja anoppi istuivat lattialla, sisarella vauva sylissä ja sytyttivät lampun. Lattialla oli yltäkylläisesti kukkia, hedelmiä ja herkkuja lahjana lapselle. Sisar kuiskasi kolme kertaa vauvan korvaan lapsen nimen "Nethra, Nethra, Nethra" ja tämän jälkeen lapsi tietää aina nimensä. Täälläpäin on yleistä ettei ole sukunimeä vaan käytetään isän nimen alkukirjainta osoittamaan kenen sukuun kuuluu. Siis S.Nethra. Käsittääkseni kun tämä lapsi joskus saa passin, siihen tulee sukunimeksi Sasikumar joka on Sasin koko etunimi ja etunimeksi Nethra mutta joka tapauksessa tässä pelataan vain etunimillä. Jännää oli että isän rooli nimenantotilaisuudessa oli aivan mitätön, isä oli kuin yksi vieraista.
Kun nimi oli kuiskattu, anoppi puki vauvalle kultakorut. Kaulaketjut, ranneketjut, nilkkaketjut, vatsan ympäri menevä ketju ja pieni sormus. Vauvalla oli ikää vajaa kaksi kuukautta ja kantoi kultaa enemmän kuin minä koskaan. Kulta on investointi ja omaisuutta sidotaan koruihin. Kaikki vieraat veivät vuorollaan lahjansa lapselle ja lapsen äidille, samalla kun sisar ja muutama avustava sukulainen kirjasivat sitä mukaan muistiin kuka toi mitä. Maaliskuussa Sasi tuli Suomeen kun vauva oli päivän vanha ja olin jo silloin antanut vaaleanpunaisen potkupuvun ja Mauri Kunnaksen englanninkielisen kirjan lapselle. Nämä olivat edelleen pakkauksessa ja annoimme ne uudestaan. Lahjana näytti hyvin usein olevan rahaa joka oli kääritty jonkun kasvin vihreän lehteen. Mutta Sasi oli ehdottomasti kieltänyt meitä tuomasta mitään muuta kuin sen minkä olimme jo antaneet.
Sitten syötiin lounas. Meille oli tehty erikseen miedosti maustettua ruokaa ja istuimme kaksistaan pöydän ääressä alakerrassa syömässä kun muu suku oli yläkerrassa lattialla syömässä. Intialaisissa kodeissa on hyvin vähän huonekaluja, lattialla istuminen on ihan tavallista jos on enemmän porukkaa.
Oli todella kiva päivä. Oli hauska nähdä aivan uusi, ihan sympaattisen oloinen kaupunki ja tavata Sasin sukulaisia ja seurata nimenantotilaisuutta jollaista emme koskaan ole aiemmin kokeneet.
5 kommenttia:
On teillä melkoinen intialaisen elämän arjen ja juhlan tuntemus,
josta uutterakaan turisti ei mitään tiedä! Niitä vauvoja ei
ilmeisesti nimenantajaisissa mitenkään kastella eikä siunailla
- kuiskataan vaan korvaan ja peitetään kultaan. Kivaa vauvalle!
Onpa värejä niin ympäristössä kuin asusteissa! Näytättepä vähän valjuilta omassa kuvassanne, jos suoraan sanotaan. Ei taida suomalaisuus kovin nopeasti saavuttaa tätä intialaista värien leikkiä. Lisää turismia ja opintomatkoja!
Olen samaa mieltä, etenkin katsottuani kuvat: Olemme todellisia taikinanaamoja pukeutumista myöten. Ilmankos meitä valokuvataan niin ahkerasti!
JOs olisin tiennyt tilaisuudesta tarkemmin, olisin laittanut jotain muuta päälle. Etninen puseronikin oli väärä valinta materiaalin suhteen. Olisi pitänyt loistaa silkissä ja kullassa. Ensi kerralla sitten.
Minkä sille voi, että eurooppalaiset - ja etenkin koillis-eurooppaliset - vaan olemme niin abnkean näköistä heimoa.
Älä poika vähättele!
Lähetä kommentti