Lomailua Goalla 3

Hotellini on paremmanpuoleinen Beach Resort, ei luksusta, mutta tasokas paikka. Piha ja uima-allasalue on kaunis, viihtyisä ja erittäin siisti.

Hotellin interiööri on idyllinen ja hyvin suunniteltu: sisäpihalla ja vesipuutarhalla on saatu viehättävä kolonialistinen portugalilaistunnelma aikaan. Kun kävelen rannalle, tulen oikeanpuoleisen muurin sisäpuolelta pienelle kujalle jossa on kauppoja ja turistikrääsää.

Jatkan 25 metriä ja käännyn kohti rantaa tämän aukean yli jota reunustavat paikallisten kodit. Tässä on yläkuvassa olevan talon takapiha ja ainoa kulkureitti merenrantaan joka tuolla puskien ja palmujen takana. Pehmeä hiekka alkaa tässä.

Olen jo melkein rannassa, tuolla se meri näkyy. Ohitan nopeasti rannalla asuvien takapihat jossa toimii kierrätys kuten Intiassa on tapana: kaikki paitsi muovijäte katoaa ihmisten tai eläinten käyttöön. Muovijäte ei katoa minnekään ja sitä tulee koko ajan lisää.

Tässä on variksensukuiset linnut harrastamassa ekologista kierrätystä. Koska olen melkein rannalla, en keskity lintujen bongaamiseen sen enempää...

... ja pääsen perille. Polttavan kuumaa puhdasta hiekkarantaa on loputtomiin, ihmisiä ja rantakahviloita, lomatunnelmaa.

Hieman ihmetyttää miksi tämän laivavanhuksen on odotettava purkupäätöstä, hautausta tai ehkä vain huomispäivää juuri tässä, uimarannalla. Toki käytöstä poistetut laivat ovat monen mielestä idyllisiä ja kiehtovia. Aiheuttihan Finjetinkin purkaminen laajahkon kansanliikkeen, useita lehtijuttuja ja suuren surun ja pahan mielen joillekin. Tämä rahtialus lienee ollut monenkin kapteenin suuri rakkaus. Mitään päästöjä laivasta ei tule, on se taatusti puhtaaksi kaluttu. Eikä asbesti meren aaltojen kautta kenenkään keuhkoihin kulje.

Olen kulkenut 100 metrin matkani hotellista rannalle ja voin nauttia lämmöstä ja puhtaasta hiekasta. Hiekkarantaa jatkuu ja jatkuu, tilaa on yllin kyllin, tuuli käy vilvoittavasti Arabian mereltä, on tosi kaunista. Kaivinkone rannalla ei jaksa edes ihmetyttää ja kissanraadon kierrän kaukaa.

Kaikesta tästä tuli mieleen lomamme Jamaicalla. Jamaica on kehitysmaa jossa turistin elämä oli helppoa ja mukavaa hotellialueen aitojen sisällä. Muurin toisella puolella oli oikea Jamaica jota lomailija ei halunnut nähdä. Kurjuuden ja köyhyyden näkeminen ei luo kepeätä lomatunnelmaa. Tässä kuvasarjassa ei ole mitään kurjuutta, mutta rehellisesti on myönnettävä ettei Goan turismi ole vielä ihan täydellisyyteen hiottua.

Myönnän myös että minulla on lievä taipumus negatiivisuuteen ja kenties ironiaan ja kirjoitukseni voivat joskus vaikuttaa masentavilta. Vaikka rantaan kulkiessani kuvasin vain nuo nurjan puolen näkymät, lomani on kaiken kaikkiaan ollut hyvin onnistunut. Olen ruskettunut ja hilpeä, olen nauttinut elämästä ja minulla on ollut hauskaa. Olen tavannut poikaani, nähnyt Intian länsirannikkoa, kirkkoja, linnoituksia ja syönyt hyvää ruokaa. Olen tinkinyt taksimatkoista sekä hyvällä että kelvollisella menestyksellä. Tämänpäiväinen esitys taisi olla täydellinen epäonnistuminen... maksoin sovitun summan taksille mutta keskustelu päivän jatko-ohjelmasta sai kuskin pois tolaltaan ja hyvin tuohduksiin. Lopputuloksena kävelimme pitkin pölyistä tietä Antin kanssa lounaalle Taj Aguada Resortiin...

Lomailua Goalla 2

Menin kuin meninkin rannalle. Olisihan ihan älytöntä jollen olisi hienolla hiekkarannalla käynytkään kun tänne kerran tulin. Ja ihan positiivinen kokemus. Vuokrasin lepotuolin ostamalla 25 rupialla juotavaa ja olin aamulla reilun tunnin beachilla. Kaikenlaista kaupustelijaa oli jatkuvasti joten aika ei tullut pitkäksi. Jos olisin ollut jonkun kanssa rannalla, se olisi kiusannut ja olisin häätänyt tyypit pois, mutta nyt en viitsinyt lukea kirjaani vaan jutustelin niitä näitä näiden rannan työntekijöiden kanssa. Eihän se ole soveliasta, mutta olin hyvin tiukka kunniastani "My husband does not allow me to talk to other men" joten juttelin naisten kanssa.

Sitten kävelin pölyistä katua pitkin parin kilometrin päähän manikyyriin ja pedikyyriin jossa vierähti pari tuntia. Sieltä otin taksin ja yritin etsiä taksikuskin kanssa taidenäyttelyä josta olin lukenut tämänpäiväisestä Times of Indiasta. Minulla oli lehdestä repäisty artikkeli mukana jossa oli kuva kaverista joka järjesti näyttelyn, mutta hassua kyllä, mitään osoitetta ei ilmoitettu, ainoastaan kylä jossa paikka on. Taksikuski näytti lehtileikettä, joku tunnisti artikkelissa esiintyvän kaverin muttei kukaan osannut kertoa mistä kaverin löytäisi. Tulihan kierrettyä Goan muitakin kyliä! Taksi maksoi 400 rupiaa - 6 euroa, jonka maksoin oikeastaan ihan mielelläni koska minulla oli kivaa.

Antti soitteli - Stefi on vatsataudissa ja Antti lähtisi kanssani uudestaan syömään. Eilen kävimme koko poppoo yhdessä - eilen Antti tarvitsi rupioita joita minun on helpompi ja edullisempi nostaa intialaiselta tililtä kuin Antin suomalaiselta tililtä. Taksi ja mainoslehtiset suosittavat Souza Lobo-ravintolaa Calangute-kylässä joka on sopivasti puolivälissä Antin ja minun kylääni. Tapaamme kaiketi siellä.

Lomailua Goalla

Asun parin kilometrin päässä Antista, Nicosta ja Stefistä joten vietämme eri elämää. Jo senkin vuoksi koska kiinnostuksen kohteemme ovat erilaiset. On tietenkin omituista että olen Goalla koska en välitä uima-altaalla tai beachilla lojumisesta. Jaksan sitä korkeintaan tunnin verran.

Goalla tuntuu olevan pelkästään länsimaisia turisteja. Tämä Goa jossa olen - Pohjois-Goa - on halpamatkailijoiden paikka ja sen huomaa. Brittejä on paljon muttei heidän puheensa ole Oxfordin englantia. Tuskin ymmärrän heitä. Nuorille tämä sopii, mutta ehkä minusta on tullut snobi Intiassa - Intia opettaa rasismiin, jos suoraan sanon - mutta luulen että viiden tähden Taj-hotelli olisi ollut minulle parempi paikka. Näen Intiassa asuessani päivittäin niin paljon likaa, surkeutta, köyhyyttä ja puutetta että lomalla kaipaan siistiä, puhdasta ylellisyyttä jota sitäkin on Intiassa yllin kyllin.

Ei hotellissani vikaa ole. Kaikki on siistiä ja paikat on kunnossa. Uima-allasalue on kivan näköinen (en tietenkään ole ollut siellä lojumassa) ja hiekkarannat ovat ihan lähellä. Mutta joku mättää. Kai ne ihmiset.

Kävelin tuloiltana toissapäivänä pitkin katuja etsimässä ruokapaikkaa. Pääkatu on kapea ja liikenne kova. Takseja paljon ja ajetaan varsin kovaa. Tien ylitys onnistuu useimmiten juoksemalla. Leppeä tyylikäs käyskentely ei ole tätä Goaa. Ei ole kävelykatuja. Jossain muualla ehkä, en tiedä.  Punainen hiekka pöllyää ja likaa jalat ja sandaalit. Paljon ihmisiä, eläkeläisiä ja nuoria, perheitä. Valkoihoiset tulevat kesken talvea ja polttavat nahkansa punaiseksi. Eri punaisen sävyä näkee todella paljon. Ymmärrän hyvin, Antti kavereineen kaipaa myös aurinkoa jota eivät ole pitkään aikaan nähneet. Onhan ihanaa olla shortseissa ja sandaaleissa yötä päivää ja antaa lämmön helliä talvi-ihoa.

Eilen vietin mukavan päivän. Otin taksin päiväksi ja kävin Aguada Fort-linnoituksella, Vanhassa Goassa katsomassa kirkkoja ja mausteplantaasilla. Vanha Goa rakennettiin portugalilaisten tullessa 1510 ja portugalilaiset olivat Goassa 1960-luvun lopulle asti. Portugalin kieli on oikeastaan kadonnut vaikka paikannimissä sitä esiintyy paljon. Hämmästyttävää miten nopeasti yli viidensadan vuoden portugalilaisperimä katoaa: pyysin päästä Velha Goaan (vanha Goa portugaliksi, tämä muoto esiintyy myös kartassa) muttei minua ymmärretty. Old Goa meni läpi.

Vanha Goa oli aiemmin niin täynnä kirkkoja että vieri vieressä olevien kirkonkellojen kumaukset aiheuttivat päivittäin useaan kertaan täydellisen kakofonian. Portugalilaiset rakensivat tiuhaan tahtiin näyttäviä kirkkoja häkellyttääkseen paikalliset kullalla ja muulla upeudella jotta saisivat hindut kristityiksi. Osittain onnistuivat. Nyt Goalla asuvat kristityt, hindut ja muslimit sulassa sovussa, ainakin niin oletan. Entinen vireä, vilkas kaupunki on kadonnut, Vanha Goa on nykyään autio. Muutama kirkko on tallella kunnostettavana.

Mitään asutusta ei ole (paitsi tietenkin "valtauksia", hökkelikyliä, kuten aina Intiassa). Goan hallinnollinen ja kaupallinen keskus on siirtynyt lähemmäksi rantaa.

Jatkoin matkaa maustefarmille. Luulin että Goa on pieni, mutta etäisyydet yllättivät. Ajoin yhden päivän aikana liki 100 kilometriä vaikka luulin kaiken olevan ihan vieressä, enkä mennyt lähellekään etelä-Goan tyylikkäitä lomahotelleja tai golf-kenttiä.

On kai kovin tyypillistä että nähtävyydet, museot ja linnoitukset kiinnostavat enemmän intialaisia. Länsimaiset etsivät sitä lämpöä ja rantoja. En ollut ainoa valkonaama, mutta kuitenkin niin että minua pyydettiin valokuviin.    

Hotellini lähellä kukaan ei pyydä valokuvaan, hädin tuskin näen yhtään intialaista vaikka Goa on hyvin suosittu lomakohde myös intialaisten keskuudessa. Mutta kun intialaisilla on se kammo rusketusta ja ruskeata ihoa kohtaa. He käyvät erilaisissa hoidoissa valkaisemassa ihoaan, myös Goalla. Länsimaiset makaavat rannalla ruskettamassa nahkaansa, intialaiset makaavat hoitolaitoksissa valkaisuvoiteiden peittäminä.

Brittejä, skandinaaveja, israelilaisia ja venäläisiä. Etenkin venäläisiä. Tänään luin Times of Indiasta kuinka nyt alkaa jo kaduttaa Goan turistiministerin markkinointimatka Venäjälle. Goalaisia ihmetyttää venäläisten käyttäytyminen - kuinka venäläiset vuokraavat pikkubussit ja hakevat "ystävänsä" lentokentältä ja kuljettavat heitä nähtävyyksiin. Että kuinka muutamalla venäläisellä voi olla jatkuvasti, viikko toisensa jälkeen ystäviä käymässä. Ja muuta bisnestä perustetaan ja samalla goalaisten turismista saadut tulot vähenevät. Venäläiset eivät tuokaan rahaa Goaan.

Vaikka Goa on länsimaisten täyttämä sen mukana on tullut paljon länsimaisia tapoja jotka sallitaan - kevyt pukeutuminen, uima-asussa esiintyminen, julkinen alkoholin myynti, jopa suuri täydellisesti varustettu supermarket jollaista ei koko Chennaissa ole - Goa on kuitenkin Intiaa. Huomaan että Goassa esiintyvä vapaa käytös joka on ihan normaalia Espanjassa tai Brasiliassa tai muilla aurinkorannoilla järkyttää minua jonkin verran. Sen lisäksi että minusta on tullut jonkun sortin snobi ja rasisti Intiassa, olen omaksunut myös chennailaisia käsityksiä siitä mikä on soveliasta ja mikä ei. Ja pohjimmiltani olen kuitenkin salliva suomalainen. Mikä sekasotku!

Goa!

Nyt taitaa olla kiireitä... Antti, Nico ja Stefi ovat käymässä ja lähtemässä jo pois Chennaista, kävimme yhdessä kiertämässä Hand in Hand-kyliä, leipomoita, kutomoja, vihimme yhden vedenpuhdistamon, jaoimme sertifikaatit 120 ammattikoulutuksen päättäneelle nuorelle ja vielä aamulla ehdimme käydä temppelissä katsomassa intialaista vihkitoimitusta. Se oli perjantai ja se oli niin täynnä ohjelmaa että vieläkin hengästyttää.

Mutta sinne Hand in Handiin olen menossa töihin, Fund Raisingiin. Sairaala tulee hyvin pian olemaan yksi kokemus monista ja uudet ihmetyksen aiheet odottavat. Vierivä kivi ei sammaloidu edes keski-ikäisenä. Tämän työpaikan vaihdoksenkin ehdin tässä samassa hässäkässä sopia. Kaikki vaan samaan syssyyn.

Siksi lähden Goallekin. Nico ja Stefi lähtivät sinne jo toissapäivänä, me Antin kanssa tänään perään. Asumme eri hotelleissa parin kilometrin etäisyydellä enkä tiedä kuinka paljon siellä olemme yhdessä. Mutta Goa on suosittu turistipaikka etenkin länsimaisten keskuudessa. Tai oikeastaan kuulimme että se on israelilaisnuorten SE PAIKKA jonne mennään kun pakollinen armeija on saatu käytyä ja myös venäläiset ovat valloittaneet Goan rannat ja resortit. Suomalaisiakin on siellä pilvin pimein - Finnair lentää sinne charter-lentoja säännöllisesti.

Goa on entinen Portugalin alusmaa ja sieltä saattaa löytää jonkun joka vielä puhuu portugalia. Voin verestellä miltei unohtunutta kielitaitoani jollen muuta keksi. Tai haikailla Brasilian muistojani. Aika kultaa tosiaan kaiken. Nyt alkaa olla jo tosi ikävä brasilialaisten iloisuutta, rentoutta ja koko maata. Ei sentään vielä Manausta.

No... tunnin kuluttua lähdemme. Tulen lauantaina takaisin ja Antti jatkaa Delhin kautta sunnuntaiksi Suomeen. Aika kuluu liian nopeasti, kaikkea ei taaskaan ehtinyt tehdä ja olisi kiva että vieraita olisi ollut pidempään. Mutta elämme toivossa että Intia ja Chennai hiljalleen alkaa ystäviämme kiinnostaa ja kohta tänne tulveksii kaikki!

Mutta nyt siis 4 päivän rantalomalle Goaan, entiseen Portugalin siirtomaahan. Ehkä sieltä, kuten Manauksestakin, saa Bacalhau'ta, sitä hirveätä kuivattua turskaa jota ainakin brasilialaiset rakastivat koska se oli Portugalin aikojen muistoja. Sitä en ainakaan aio syödä.

Palkkaneuvotteluja 2

Kaikkia on varmasti jäänyt askarruttamaan henkilöstömme palkankorotukset. Niitä on nyt setvitty meidän ja tehtaan henkilöstöosaston kesken jotta pysyisimme kohtuullisissa rajoissa, emme maksaisi ulkomaalaislisää joka vaikeuttaisi työntekijän asemaa meidän lähtiessämme maasta. Jos nostamme palkan yli normaalitason, henkilöstömme ei ikinä tule saamaan vastaavaa palkkaa muilta kuin toisilta ulkomaalaisilta joka on taas sattuman kauppaa löytyykö sellaista perhettä siihen hätään.

Moorthyn palkka nousi 25%, joten se jäi aika kauas toivotusta 75% korotuksesta. Palkka on nyt noin 80 euroa kuukaudessa mutta kaikki kasvit ja mullat ja siemenet ja myrkyt maksamme erikseen.

Anithan palkka oli alun perin jo hyvä joten korotusta tulee vain 7.7% ja kuukausipalkka nousee noin 110 euroon. Anithallahan on etuja joita muilla talossamme ei ole. Eilenkin ajattelin syödä tähteeksi jääneen kulhollisen Mikon tekemää herkullista nuudelia, mutta kulho oli lähes tyhjä. Tänä aamuna Anitha ei tiennyt asiasta mitään, mikä on tavallaan ihmeellistä. Ehkä Mikko oli toissayönä unissaan käynyt popsimassa nuudelinsa. Ja öljyä tunnumme käyttävän kilon verran silloinkin kun emme ole paikalla, samoin kuin osa sipuleista ja perunoista vain häipyy jonnekin. Anitha sanoo että ne olivat pilaantuneita.

Vartijat ovat innostuneita spreijaamaan puutarhamme moskiittomyrkyllä kahdesti viikossa. Moorthyn apuri teki tämän aiemmin, mutta vartijat saivat jossain vaiheessa sanotuksi että tekisivät homman mielellään itse. Ensinnäkin vartijan homma on tosi tylsää ja on kiva että on edes kaksi kertaa viikossa jotain muuta tekemistä kuin istua talon nurkalla, toiseksi hyttyset tosiaan kiusaavat tähän aikaan emmekä mekään nyt istu pimeän aikaan ulkona hyttysten syötävänä. Mitä vähemmän hyttysiä, sitä mukavampaa vartijankin on nuokkua talon kulmalla yön pimeydessä. Koska vartijat ovat vartiointiliikkeen kautta palkattuja ja saavat sieltä palkkansa, eikä spreijaukset missään nimessä kuulu vartijan toimenkuvaan, korvauksen maksutapaa on vielä pohdittava. Pitäisikö maksaa vartiointiliikkeen kautta vai antaa taskurahaa. Tämä on vielä auki.

Palkat voivat tuntua mitättömiltä, mutta ne eivät sitä ole. Matalapalkkaisuuden vuoksi tehtaat ja tuotanto Intiaan on tullutkin. Emme mekään täällä muuten olisi. Intia on vielä kehitysmaa. En todellakaan tunne olevani riistäjä. Se että palkat ovat Suomessa korkeampia ei ole peruste maksaa korkeampaa palkkaa kotiamme hoitaville työntekijöille.

Pihtaamista

Olen jo aiemmin kirjoittanut kaikenlaisesta pihiydestä ja säästämisestä mihin olen Intiassa asuessani törmännyt. Onhan tällainen huvittavaa. Laihialaisvitsitkin ovat hauskoja.

En silti juuri nauranut kun kuukausi sitten olin Delhissä. Sairaalani oli hövelisti lähettänyt minut edustamaan Mehtan terveysturismiosastoa kansainväliseen business-to-business-matkailumessuille. Terveysturismi kun on myös matkailua. Osa matkatoimistoista hoitaa muun ohessa terveysturismipuolta - on yhteydessä sairaaloihin ja sairaalat taas mielellään sitovat kiinteät suhteet tiettyihin arvostettuihin terveysmatkailuun erikoistuneisiin matkatoimistoihin. Siksi minäkin olin Delhin näyttelyssä seisomassa Mehtan näyttelykopissa. Se olikin kivaa. Pidän kongresseista ja näyttelyistä vaikka se on todella raskasta. Jatkuvaa puhumista, hymyilemistä, uusia ihmisiä ja samoja keskusteluja niin ettei enää tiedä kenen kanssa on puhunut ja mistä yleensä on puhunut.

Sairaala oli varannut Elizabethille ja minulle huoneet kahden tähden bed & breakfastista. Sain siis oman huoneen koska kieltäydyin jakamasta huonetta alaiseni kanssa. Paikka oli ihan siisti, ei siinä mitään. Tähän aikaan Delhissä on kylmä myös viiden tähden hotelleissa - ei ole keskuslämmitystä eikä lämmitystä muutenkaan ole tapana käyttää. Karu ja yksinkertainen mutta huoneessani oli kaksoissänky, filtti ja puhtaat, paikatut lakanat, telkkari ja oli oma WC ja suihkukoppikin. En siis valittanut. En ollut olettanutkaan että siellä olisi saippuaa, shampoota tai hiustenkuivaajaa - ne oli minulla mukana. Suihkusta tuli lämmintä vettä ja WC toimi. Kunnes se lakkasi toimimasta...

Toisena iltana nautin löhöilystä. Lojuin sängyllä pyjamassa ja katsoin romanttista roskaelokuvaa ja join teetä. Olin hyvin tyytyväinen. Kunnes huuhtelin WC:n. Kahva jäi käteen ja vesisäiliö - sen sijaan että olisi tyhjentynyt - alkoi täyttyä. Vettä valui lattialle niin että kylpyhuone oli kohta kuin intialaisen WC-kävijän jäljiltä. Enkä saanut mitenkään huuhdottua pönttöä.

Katsoin kaihomielisesti romanttisen elokuvan kulkua ja sitten sitä valuvaa pönttöä. Ei, kyllä minun on pakko pyytää joku tänne apuun. Eteisessä oli omistajan apuri, sellainen mykkä nuorukainen jonka viittelöin paikalle. Poika nosti vesisäiliön kannen, nosti pöntön kannen ja kurkisteli mitä sinne olin jättänyt ja päätyi hakemaan apua. Toinen omistajan apuri, sellainen joka puhuu pelkkää hindiä, saapui paikalle. Räpelöi WC:n vesisäiliötä, nosti pöntön kannen ja kurkisteli jätöksiäni. Istuin sänkyni päällä, televisio oli auki ja romanttinen elokuva kulki kulkujaan mutta tunnelmani oli jotenkin särkynyt ja olin ainoastaan suunnattoman kiusaantunut.

Sitten tuli omistajakin paikalle, louskutti irtonaista huuhtelukahvaa, nosti kaikki kannet ylös ja kurkisteli samalla tavoin kuin muutkin. Ei, se ei ollut yhtään hauskaa. Minua ei naurattanut lainkaan. Istuin kivettyneenä paikallani ja tuijotin mitään näkemättömin silmin romanttista elokuvaa ja yritin kiivaasti olla ajattelematta mitään, sanomatta mitään, katsomatta ketään.

Lopulta omistaja tuli luokseni ja sanoi että he saivat huuhdottua pöntön ja täytettyä vettä säiliöön niin että voin käyttää yhden kerran WC:tä.
-"Yhden kerran?! Voinko sitten käyttää jotain muuta WC:tä?"
Omistaja tuijotti minua ällistyneenä "Sinähän lähdet aamulla!"
... Niin lähden mutta mitä se tähän kuuluu!!...
- "Jos lähdet aamulla et voi tarvita WC:n huuhtelua kuin kerran"
- "Mutta jos kuitenkin haluan käyttää WC:tä useamman kerran."
- "Miksi ihmeessä käyttäisit enemmän? Kyllä yksi kerta riittää. Onko sinulla jotain ongelmia, vai?"

Oli jo yli keskiyön ja lopulta minulle avattiin yksi huoneista jonka WC:tä sain käyttää kun nyt välttämättä halusin. (... Omituisia nuo suomalaiset...). Romanttinen elokuva oli loppunut ja täytyy myöntää että mieleni ei enää ollut niin romantiikkaan suuntautunut kuin silloin alkuillasta.

Intialaiset ovat aikamoisia säästäjiä ja erinomaisia panttaajia. Juuri luin The Hindusta kuinka munuaiskivet ovat yleistyneet lapsilla kun tytötkin nykyään pyritään pakottamaan kouluun ja jos koulussa on WC, ne ovat sellaisessa kunnossa ettei sinne kukaan mene joten tytöt eivät juo päivän aikana lainkaan jottei tarvitse käydä WC:ssä. WC:n puutteen vuoksi monet murrosikäiset tytöt kuukautisten alkaessa joutuvat lopettamaan koulun. The Hindu kuvasi Chennain keskustassa olevaa julkista koulua jonka WC oli toiminnassa vaikka käyttökiellossa. Jopa karaistunut toimittaja kuvasi elävästi oksettavan sanoinkuvaamatonta hajua jonka läpi joutui kulkemaan mennessään WC-rivistön ohi rehtorinkansliaan. Ei se rehtorinkaan virka mitään herkkua ole! Rehtori pahoitteli tilannetta ja totesi että tilanne korjataan, mutta se vie jonkin verran aikaa kunnes selvitetään kenelle korjaus kuuluu ja mistä saadaan rahat ja toivoi ettei kaikki tytöt lopeta koulunkäyntiään WC-tilojen korjaamista odotellessa.

Kirjakerho

Jippii! Madras Klubissa alkaa toimia Book Club!

Kun asuimme Philadelphiassa, pidimme naapurin rouvien kanssa kirjakerhoa, kokoonnuimme kerran kuukaudessa jonkun luokse, joimme viiniä ja keskustelimme kirjoista. Suomeen muutettuamme yritin samaa, typerää kyllä ehdotin Olarin kirkolle että kirkko voisi saada jäsenistään virkeämpiä jos olisi jotain järkevää toimintaa muillekin kuin pikkulapsille sählykerhot. Viininjuonninkin jätin ehdottamatta. Ei homma ottanut syttyäkseen, kirjakerho kokoontui jonkun kerran mutta ehkä kirkolla oli negatiivinen taustavoima koska porukkaa ei tungokseen asti tullut. Taisi olla niin että nekin jotka tulivat olivat sukulaisiani... Sitten muutin Brasiliaan.

Ja siitä asti olen kaivannut kirjakerhoa jossa voisi kiistellä, jutella, pohtia, nauraa, ilkkua, mitä vaan, kirjoille jonka suunnilleen kaikki ovat lukeneet. Yleensä on niin että ainakaan puolet porukasta ei kirjaa ole ehtinyt tai viitsinyt lukea tai ovat keskeyttäneet kun kirja on niin tylsä. Mutta ei se haittaa. Juttua syntyy vaikkei olisikaan lukenut.

Tai en tiedä Madras Klubista... Pelkään hieman että siellä homma menee esitelmien pitämiseksi. Meitä oli tänään parikymmentä paikalla, eri-ikäisiä. Joku kirjallisuuden professori, toimittaja ja vapaa kirjailija, kirjastonhoitaja, muutama lääkäri ja nuori nainen, juristi, joka kertoi vetäneensä vastaavaa kerhoa Oxfordissa opiskellessaan. Jotenkin kaikilla oli kamalasti sanottavaa jo tässä valmistavassa kokouksessa. Ei minulla. En koskaan keksi yhtään kirjaa luettavaksi. Voisin luetella kaikki Agatha Christien kirjat ja Tolstoin Sota ja Rauha, mutta tiedän ettei nämä ole sellaisia joita kirjakerhoissa suositaan vaikka itse osaankin ne melkein ulkoa.

Yksi syy siihen etten muista kirjojen nimiä on tietenkin se että luen kolmella eri kielellä - suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kirjailijan nimi olisi tietenkin hyvä muistaa, mutta olen niin sattumanvarainen lukija ja kirjojen ostaja että valitsen kirjat summamutikassa takakansitekstien perusteella. Ilahdun aina kun olen osannut ostaa jonkun opuksen jonka tunteva saa sivistyneen leiman. En nimittäin aina tule lukeneeksi ostamaani kirjaa. Mutta ei huolta, meillä on Mikko joka on luterilaisen tunnollinen lukija ja kahlaa tylsänkin kirjan lause lauseelta huokaillen läpi eikä mitenkään pysty omaksumaan minun tapaani hypellä lukiessa sinne tänne, lukea kursorisesti. Mikolle tulee huono omatunto jos ei syvenny erikseen jokaiseen kirjailijan kirjoittamaan sanaan, onhan kirjoittaja varmasti yrittänyt sanoa jotain hyvin merkityksellistä.

Tunnin aikana vastaperustetun kirjakerhon jäseniltä tuli hirmuinen lista sopivia kirjoja ja lisäksi oli toivomuksia elämänkerroista, matkakirjoista ja vanhoista klassikoista. Tässä vaiheessa olisin tietysti voinut hihkaista sen Sota ja Rauha, mutta ennenkuin ehdin, joku jo tyrmäsi mammuttimaisen paksut klassikot mahdottomina tähän tarkoitukseen. Sovittiin että joka toinen kuukausi on ohut kirja, joka toinen paksu kirja. Ensimmäinen kirja on Joseph Conradin Heart of Darkness, jonka käsittääkseni kaikki olivat jo lukeneet, minä en ollut edes kuullut siitä.

Viikkoa ennen kirjakerhoa olisi tarkoitus katsoa kirjan pohjalta tehty elokuva jos sellainen on olemassa. Heart of Darknessin pohjalta on tehty Apocalypse Now - sekin on elokuva jonka katsomista olen pystynyt välttelemään tähän asti. Raa'at sotaleffat ovat minulle ehdottomasti viimeinen vaihtoehto.

Kuukauden kuluttua tiedän tästäkin enemmän.

Valentinen päivän tanssiaiset

Kuva on otettu Britti konsulaatissa. Kaikki innostuivat kuvauttamaan itsensä, eihän se maksanut juuri mitään ja osa meni vielä hyväntekeväisyyteen. Uusi smokki ja minun vuoden vanha kolttu tässä kuitenkin esillä hienosti.

Voivoi kun on kiirettä! Jotenkin pitää kaunistautua nyt kovalla kiireellä kun tunnin kuluttua jo pitäisi olla Chennain British Deputy High Commissionin pihalla Valentinen päivän tanssiaisissa. Mikko haki tänään valmistuneen smokin luottovaatturiltamme, minä ujuttaudun samaan liehuvaan pitkään kolttuun jota olen jo kahdesti ennenkin käyttänyt.

Koska on Valentinen päivän kekkereistä kyse, kävimme tänään riehakkaasti ostamassa Mikolle vaaleanpunaisen silkkisen taskunenäliinan jonka voi ilmeisesti asetella taiteellisesti ryöpsähtävästi smokin taskuun. Tästä vaaleanpunaisuudesta emme uskaltaneet mainita vaatturille mitään koska pelkäsimme hänen arvostuksensa meitä kohtaan romahtavan. Minä ostin vaaleanpunaisen pienen iltalaukun joten nyt ei muuta kuin spreijaamaan Offia jalkohin koska ainakin illallinen syödään puutarhassa ulkona. Kun nyt on viileämmät ilmat, hyttyset ahdistavat ahkerasti. Viileys tarkoittaa siis sitä että illalla lämpötila laskee ehkä 25C:seen.

Ja nyt Offille!

Tässä taas me.Ei meillä niin paljon muita kuvattavia ennää ole kun lapsetkin on maailmalla!

Palkkaneuvotteluja

Kun Mikko ensimmäistä kertaa Amerikassa kertoi palkankorotuksesta alaiselleen, tämä ilmoitti olevansa olevansa pettynyt korotuksen määrään. Brasiliassa kaikki yrityksen työntekijät kuuluvat samaan ammattiliittoon, jopa niin että Mikollekin tuli sama työehtosopimuksen mukainen korotus kuin muille. Intiassa brassien iloista solidaarisuutta ei ole, toimihenkilöt saavat paljon suuremmat korotukset kuin mihin linjatyöntekijät joutuvat tyytymään. Ja kaikki toimihenkilöt ovat tietysti sitä mieltä, että juuri he ovat jääneet palkkakehityksestä jälkeen ja ansaitsevat ainakin 30%:n korotuksen ja ilmoittavat tämän hyvin vaativasti. Toisaalta, tähän asti on totuttu elämään ainakin 10% inflaation maailmassa, joten sitä pienemmät korotukset koetaan oikeastaan palkanalennukseksi.

Olisi hyvin kiehtovaa ajatella ettei palkat ja niiden kehitys ole minun murheitani, onhan firmoissakin henkilöstöosastot jonne voi sysätä tällaiset epämiellyttävät ja hankalat jutut. Mutta kotona se henkilöstöjohtaja olenkin minä! Miksei Intiassa voi olla kotiapulaisten ja puutarhurien liittoja?

Moorthy oli laittanut esimiehensä kirjoittamaan pitkän korulauseita pullistelevan kirjeen jossa sydäntä särkevästi esitettiin miksi hänen pitää saada 75% palkankorotus. Anitalle olin tänään jättänyt palkan keittiöön käteisenä kuten aina. Sen sijaan että olisi ruennut tiskaamaan kuten normaalisti, Anita tuli olohuoneeseen antamiani rupioita heilutellen ilmoittamaan että hänen pitää saada palkankorotus kun nyt on uusi vuosi.

Anita tuli meille viime maaliskuussa samaan aikaan kuin Moorthykin joten asian ei pitäisi olla ajankohtainen. Moorthy tosin sydänverellä kirjoitetussa kirjeessään mainitsi hoitaneensa puutarhaamme viimeiset kaksi vuotta samalla palkalla ja ostaneensa kaikki siemenet ja taimetkin omalla rahalla. Olen kyllä antanut rahaa ruukkuihin ja multaan mutta tosi on että pihallamme on taimia joihin en erikseen ole antanut rahaa. Toisaalta pikkutaimien hankkiminen työsopimuksen mukaan kuuluukin Moorthyn palkkaan...

Moorthy on tehnyt työnsä hyvin ja puutarhamme on kieltämättä kohentunut paljon sen 10 kuukauden aikana kun hän on sitä hoitanut. Anita taas ei mitenkään pystynyt hoitamaan kaikkia kodinhoidollisia hommia, joten päädyin lopettamaan kokkaukset vaikka Anita olisi mieluummin kokannut kuin siivonnut. Anita on surkea kokki joten emme olleet asiasta mitenkään pahoillamme. Olen itse hoitanut viisihenkisen perheen kotia ja tiedän että 8-tuntisen päivän / 40-tuntisen viikon pitäisi riittää siihen että koti on kunnossa ja oikeastaan siinä ehtisi kyllä sen ruoankin tehdä. Anita osaa junailla hyvin luottohenkilönsä kanssa korjaushommat, siis sen sähkömiehen jota en ole koskaan tavannut, soittamaan ilmastointilaitemiehet paikalle, vahtimaan Moorthyn työaikoja ja juoksuttamaan vartijoita kahvimaidon ostoon. Kotimme ei koskaan ole erityisen puhdas ja kylppärit Anita pesee vain jos erikseen motkotan niistä. Anita on ollut meillä alle vuoden ja nyt on kolmas silitysrauta käytössä. Ei sen vuoksi että hän olisi uuttera silittäjä, vaan koska jälki on ollut niin kelvotonta etten ole uskonut kenenkään pystyvän silittämään vaatteita niin ryppyisiksi ja olen uskonut vian olevan silitysraudassa. Mikko piilottaa parhaimpia paitojaan Anitalta jolla on ihmeellinen taipumus saada valkoisiin vaatteisiin ikään kuin kahvitahroja joita ei saa millään pois. Näiden näkyvien tahrojen vuoksi olen joutunut luopumaankin joistain vaatteestani. Ja kun laitan vaatteeni roskikseen, se luultavasti päätyy Anitan tyttären käyttöön. Anitahan itse kulkee aina sari päällä.

Henkilöstöjohtajan toimi on kurja. Mutta voin panna vahingon kiertämään ja kysyä Salcompin Victorilta joka on oikea henkilöstöjohtaja. Victor on hyvin pitkämielinen ja todella hyvä tyyppi, joka aina auttaa palveluskuntaongelmissani enkä usko että edes harmittelee suuremmin avuttoman ulkomaalaisen jatkuvaa neuvomista.

Joten kysyin Victorilta mitä teen Anitan ja Moorthyn kanssa. Victor lupasi palata asiaan ja kertoa mitä pitää tehdä. Joten minäkin palaan asiaan.

Kolam portinpielessä

Joka aamu miljoonat hindunaiset etelä-Intiassa tekevät kiehkuraisen ja symmetrisen kuvion portinpieleen, ulko-oven eteen, pihalle. Kuinka kauan ja minkä tähden koolameita on tehty, sitä ei tiedä kukaan. Vaurautta taloon, hyvää onnea, suojelua pahalta. Ja varsin arkisesti - kolam taiteillaan tietystä riisijauhosta joka kelpaa muurahaisille. Muurahaiset ehkä pysyvät talon ulkopuolella kantaessaan kolam-jauhoja eivätkä ehdi ainakaan suurin joukoin sisälle talon sokeripurnukoihin tai jauhopurkkeihin.

Vaikka kaikki jauhot, hiutaleet, sokerit ja murot ovat ilmatiiviisti purkeissa, aina jotain pikkuotuksia löytyy purkeista. Ei koskaan kannata ostaa jättitarjouskasoja kuivatuotteita, eikä niitä ole edes tarjolla. Riisin ostimme alkuun 10 kilon pussissa ja pidämme riisin edelleen jääkaapissa. Mutta koska riisin kulutus oli meidän kahden hengen taloudessa aivan hämmästyttävää vaikkemme edes syöneet riisiä kuin kerran viikossa, päädyimme jatkossa Anitan murheeksi ostamaan riisit kilon pusseissa joista on vaikea ottaa vaikka puoli litraa jyviä pussiin ja pussi käsilaukkuun. Öljyn kulutus meillä on edelleen huikea, mutta annamme tämän lisäedun säilyä sanattomalla sopimuksella. Tarkistan ostoskuitit ja ihmettelen ääneen öljyn kulutusta, mutten sano muuta.

Olen iloinen pihamme kolameista jotka Vanilla, puutarha-apulainen joka aamu taiteilee. Alussa kun niitä ei meillä ollut, talomme oli jotenkin kaljun oloinen kun muilla oli koristeet ja lyhdytkin palamassa. Kolamien päälle astutaan, ajetaan autolla, sataa ja joskus portin edustaa lakaistaankin ja kolam katoaa hiljalleen. Seuraavana päivänä on uusi kuvio. Intiassa elämän ikuinen kiertokulku on jatkuvasti läsnä.