Lomaviikonloppu vuoristossa

1863 Madurain eläkkeelle jäänyt veronkantaja (District Collector) aloitti ponnekkaat Kodaikanalin kaunistustyöt ruoppaamalla suosta kristallinkirkkaan järven. Taru kertoo että jotkut ulkomaalaiset uivat järvessä. (Intialaiset eivät harrasta uimista). Järvi on kylän suurin vetonaula ja soutelu suosituin virkistysmuoto.

Edellisistä blogeista voi saada synkähkön – ja virheellisen - kuvan viikonlopustamme. Kirjoittaja nyt vain sattuu olemaan tyyppiä joka näkee lasin puolityhjänä. Jos Mikko runoilisi blogeja olisi tunnelma puoliksi täysi. Joten suhteuttakaa sisältökin sen mukaan.

Jet Airwaysin lento Maduraihin oli miellyttävä. Tunnissa ehdittiin tarjota erinomainen lämmin ateria jälkiruokineen. Maduraissa oli vastassa oppaamme ja ahtauduimme pieneen autoon ja lähdimme 120 kilometrin, kolmen tunnin matkan päähän Kodai-vuorelle. Autossa ei ollut turvavöitä, mikä hieman kammotti. Liikenne kun Maduraissa ja sen liepeillä oli aivan samanlaista kuin Chennaissa. Yksi pätkä oli ihan moottoritietä, kaksi kaistaa molempiin suuntiin. Ei se mitään merkitse, liikenne kulkee mistä mahtuu, toisten tulosuunta on toisille menosuunta. Mikko nukkui koko kolmetuntisen ajon, minun oli pakko olla valppaana. Lättänän Madurain jälkeen tie muuttui serpentiiniksi vieden meidät 2100 metrin korkeuteen Kodaikanaliin jonne saavuimme keskiyöllä.

The Carlton on paikan ainoa viiden tähden hotelli. Ei sillä ole merkitystä Mikko aina tuhahtelee kun pohdin miten en näillä tähdillä saa sitä mitä haluan. Lauantaiaamu paljasti parvekkeeltamme avautuvan kauniin järvimaiseman, jotenkin hyvin suomalaisen näkymän. Aamiainen oli silti enimmäkseen intialainen. Meistä intialainen aamiainen on sama kuin intialainen lounas ja intialainen illallinen. Vaikea uskoa että Intiassa suuri osa kansasta kärsii nälkää, sillä ne joilla on ruokaa, on sitä todella yllin kyllin.

Poniratsastusta hevosella - tämä on se idyllinen järven kiertävä pyöräily-, kävely-, ratsastus- ja autotie

Kävelimme järven rannalle, vilkkaalle järveä kiertävälle tielle. Heti kulman takana oli sopivasti poniratsastus-tyyppisiä hevosia ja saimme sovittua että järven ympäri talutuskierroksen sijaan voimme kahdessa tunnissa karauttaa vesiputouksille ja takaisin. Olimme niin uljas näky että herätimme huomiota. Mikko oli kuin prinssi Charles vilkuttaessaan ylhäisesti valkoisen ratsunsa selästä. Minua huomion keskipisteenä olo alkoi kiusata. Nyt on vilkkain turistisesonki, mutta turistit ovat intialaisia. Valkoihoista pariskuntaa länsimaisissa asuissaan ei voi olla huomaamatta. Minne vain menimme, meitä kuvattiin.

Mikko Bryant Parkissa

Mikko tuntui vallan nauttivan elokuvatähden roolistaan ja salli auliisti erilaisten ryhmien ja perheiden asettautua viereensä kuvattavaksi. Etelän intialaiset ovat yleensä hyvin iloista ja nauravaista väkeä, mutta valokuvissa kuuluu pönöttää tuimana. Vain Mikko hymyilee kuvissa. Kai se on yhtä hassua kuin me muutenkin olemme. Kaikki meissä on hassua.

Vuoristomaisema ei tässä näy, mutta sumu tuo paremmin esiin kuvattavien pituusjärjestyksen.

Mietimme millaisen rasistin leiman saisimme jos Helsingissä pysäyttäisimme kiinalaisia, asettelisimme kiinalaiset ympärillemme ja joku perheenjäsen ottaisi kuvan. Ja sen jälkeen kerääntyisimme kameran ääreen katsomaan äsken otettuja kuvia helakasti nauraen. Suicide Pointilta avautuvia huikeita maisemia ihaillessa myönnyimme yhteen valokuvaan. Intialaiset liikkuvat ryhmissä ja suuren perheen kanssa ja jokainen halusi ottaa oman kuvan meistä. Ja kun yksi ryhmä on keksinyt tämän hauskan idean kuvata itsensä hullunkurisen ulkomaalaisen kanssa, upea panoraama taustalla, toiset ryhmät seuraavat perässä. Viereemme muodostui alati kasvava, parinkymmenen hengen toiveikas jono, kaikilla kamarat kädessä. Suicide Pointilta on 1500 metrin äkkijyrkkä pudotus ja se on aivan aiheellisesti häkkimäisesti aidattu. Aidalla keikkui apinoita, joita Intiassa on riesaksi asti. Ajattelin Korkeasaarta ja sitä kuinka apinat ovat kaikkein hauskimpia katsottavia otuksia ja tunsin suurta myötätuntoa eläintarhan eläimiä kohtaan. Olla koko ajan huomion kohteena ja valokuvattavana! Tunsin itseni apinaksi.

Lounaan jälkeen kiersimme autolla nähtävyydet. Alkoi sadella ja lämpötila putosi varmaan 17C asteeseen. Paahteeseen tottuneet intialaiset tuntuivat nauttivan kylmästä. Salwaar kameezin – sen väljän tunika / housuasun – ja sarin päälle voi pukea villatakin. Ja hattu… voi niitä pipoja! Me olemme aitoa pipokansaa ja tunnemme tyylikkäät pipot. Intialaiset laittavat mitä hyvänsä päähänsä, möykkymäisiä fleece-pipoja, kudottuja raitapipoja, kaulahuivimaisia joustoneuleita jotka sidotaan rusetilla leuan alle. Intialaiset käyttävät edelleen silitettyjä kankaisia nenäliinoja, kuten me vielä 60-luvulla. Nenäliina on moneen käyttöön – varmaan ihan myös nenän niistämiseen. Vuoristossa nenäliinan saattoi viikata kolmioksi ja jos oli suuri nenäliina tai pieni pää, sen pystyi sitomaan huiviksi leuan alle – tämä oli miesten erikoisuus koska naisten nenäliinat ovat liian pieniä.

Pipopäinen perhe jäätelöostoksilla

Vaikka olimme autolla liikkeellä, tulimme kävelleeksi paljon. Olimme märkiä ja palelimme, mutta olimme hyvin tyytyväisiä. 28-vuotishääpäivän voisi viettää tylsemminkin kuin Kodaikanalissa!

Sunnuntaina aurinko paistoi ja ehdimme hyvin kävellä ja polttaa nahkamme ennen lounasta. Enemmän kuin maisemia taisimme katsoa turisteja. Pääsimme varmasti tasoihin – meitä katsottiin ja kuvattiin, kättelimme lapsia ja vilkutimme jatkuvasti mutta samalla me katsoimme ja kuvasimme ja ihmettelimme ja nauroimme. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Tämä on hauskaa! Ja olimme aivan tasoissa.