En kuvittele kaikkien tietävän Kodaikanalin kylän sijaintia. Läntiset Ghat-vuoret seuraavat Intian länsirantaa ja nousevat korkeimmillaan 2600 metrin korkeuteen tuossa Tamil Nadun ja Keralan osavaltioiden rajalla. Intiassa ainoastaan Himalajalla on tätä korkeampia nyppylöitä. Jonkun määritelmän mukaan Ghats-kukkuloita ei voi pitää oikeana vuoristona vaan ovat 150 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen mannerten jakaantumisen seurauksena syntynyt rypistymä, siis seurausta siitä kun Intia jätti Afrikan ja riuhtaisi Madagaskarin kuvestaan.
En saanut tätä interaktiivista karttaa niin upeaksi kuin poikani omassa blogissaan joten kaikki nastat ovat punaisia. Näistä vasemmanpuoleisin on Kodaikanalin vuoristokylä, Hill station jossa vietimme viikonlopun; keskimmäinen Madurai, edelleen vireä ikivanha temppelikaupunki jonne lensimme tunnin matkan Chennaista; pohjoisimpana Tamil Nadun osavaltion pääkaupunki, Chennai/Madras, jossa on kotimme.
Tamilinimet ovat aina hankalia – kanal tarkoittaa metsää, mutta kodailla on ääntämisestä riippuen useita merkityksiä. Metsän loppu, Metsän lahja, Kesämetsä, Liaanimetsä. Kaikki sopivat Kodaikanaliin. Kylä on 2100 metrin korkeudessa heti puurajan alapuolella tiheämetsäisella vuorella, jossa liaanit kiertyvät kaarnattomien eukalyptus-puiden varren ympärille, paikka jonne britit pakenivat kesäistä kuumuutta.
Eteläinen Intia on kuuma, kuiva ja pölyinen, otollinen tautien leviämiselle. Ei ihme että britit rakastivat vuoristoa ja lähtivät kesäkuukausiksi raikkaaseen vuoristoilmaan. Kodaikanalin kylän perustivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat ja englantilaiset byrokraatit vuonna 1845, vain 15 vuotta kukkulan löytämisen jälkeen. Sadan vuoden aikana kylään rakennettiin järvi, tuotiin soutuveneet, kesytettiin luonto perustamalla upeita puutarhoja, istutettiin mäntymetsä säntillisiin riveihin, rakennettiin talot, kirkot, sairaalat, koulut ja tiet, tehtiin vuoren rinteitä kiertäviä käveiypolkuja, aloitettiin vireä klubielämä.
Rikkaruohoista ja villiintymisestä huolimatta Bryant Park on yksi kauneimmista paikoista mitä olen nähnyt Intiassa.
Intian brittiaika kiehtoo minua. Huolimatta Intian ikivanhasta, äärettömän rikkaasta kulttuurista, oma länsimainen käsitykseni Intiasta on muodostunut elokuvien ja kirjojen perusteella. Kun olin mielessäni nähnyt siirtomaa-Intian, teekutsut, hellekypärät, poolohevoset, kriketin, kroketin, englantilaiset puutarhat parturoituneine nurmikenttineen ja säntillisine kukkaistutuksineen, oikea Intia olikin raju pudotus todellisuuteen jota en varmasti ikinä pysty ymmärtämään. En voi sille mitään että kristillisyyteen perustuvan brittikulttuurin tavat ja arvot ovat minulle niin paljon läheisimpiä, ja siksi toivoisin sitä jääneen enemmän.
Kun katsoo kauas, kaikki on kaunista
Kuten muuallakin Intiassa missä olen ollut, myös Kodaikanalissa oli kaikki brittien jättämä tallella. Ja samoin kuin kaikkialla muualla, brittiperintö näytti kuin sitä ei vuoden 1947 jälkeen olisi huollettu. Nurmikentät kasvavat korkeata heinää, ruusut ja bougainville kukkivat rikkaruohon keskellä, rakennukset rapistuvat, kaikkialla roskaa. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy valkeita täpliä - muovikasseja, jäätelöpaperia, hiusöljypusseja. Roskat heitetään aina maahan. Kodai-vuoristo on hyvin, hyvin kaunis, on vain katsottava tarpeeksi kauas. Katso minne astut, mutta älä katso jalkojesi juuressa olevaa maisemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti