Töissä

Kolmatta päivää töissä, onneksi alkaa viikonloppu. Ja onneksi minulla on lauantaina vapaapäivä eikä töitä kuten sairaalan muulla hallinnolla ja lääkäreillä. Jotkut varmaan muistavat että Suomessakin lauantai oli työpäivä vielä 60-luvulla ja ne jotka kävivät kansakoulua, kävivät sitä myös lauantaisin. Mitä en sinänsä kyllä muistele mitenkään pahalla. Vastineeksi kuusipäiväiselle kouluviikolle kesäloma oli ylellisen pitkä ja kesällä paistoi aurinko Somerniemelläkin. Paitsi se yksi kesä jolloin Salon torilta ostettiin hienot hellehatut minulle ja kotisisarharjoittelijallemme, samanlaiset. Sinä kesänä satoi aina eikä hellehatuille ollut käyttöä. Sinä vuonna lauantait olisivat voineet olla vapaita ja kesäloma lyhyempi.

Uudessa työssä on alkuun aina ongelmia. Ei muista yhdenkään työtoverin nimeä vaikka kirjoittaa muistikirjaan heistä kuvauksia. Intialaiset ovat sikäli samannäköisia että kuvaukset ovat melkein samoja. Musta tukka ja mustat silmät. Miehillä viikset. Silmälaseja ei ole juuri kenelläkään, mikä on harmittavaa koska se olisi selkeä tuntomerkki. Naisilla on pitkä tukka palmikoituna tai ponihännällä; siinä neljänkympin iässä laittavat sarin päälleen, muilla on salwar kameez, eli tunika-housuasu. Sekään ei auta tunnistamisessa. Minut tunnistavat kaikki, olen ehdottomasti sairaalan ainoa valkotukkainen 180 cm pitkä länsimaalainen nainen. Ainoa länsimaalainen. Ja olen ainoa nainen joka pukeutuu länsimaalaisesti.

En osaa käyttää tietokoneeni Linux-järjestelmää enkä osaa tilata kahvia tai teetä itselleni - kanttiinin väki puhuu vain tamilia. Mutta työtoverini ovat hyvin auttavaisia, ja ikäni ja tohtoriuteni tekee sen että saan tuplamäärän apua ja kunnioitusta ilman että minun on tarvinnut tämän kolmen päivän aikana osoittaa mitään erityisiä älykkyyden merkkejä. Työtovereillani on paljon enemmän tutkintoja kuin minulla vaikka olen aikaisemmin ollut hyvin tyytyväinen kahteen Master-tutkintooni. Intialaiset todella arvostavat koulutusta!

Istun työpöytäni ääressä sairaalan hallinto-osastolla markkinointitiimin kanssa. Meitä on kahdeksan henkeä jonossa istumassa kapeassa, pitkässä huoneessa. Yksinkertaiset pöydät on peräkkäin ja välissä on ohut levy joka estää suoran näkyvyyden edessä istuvan selkään. Pöytien vieressä oleva käytävä on niin kapea että minäkin kuljen siinä sivuttain - markkinointiin ei varmasti palkata ketään lihavaa koska ne eivät mahtuisi liikkumaan avotoimistossa. Viereiseen samanlaiseen käytävämäiseen avotoimistoon on meiltä baaritiskimäinen avoin ikkuna-aukko josta voi huikata HR-porukalle ja IT-kaverille.

Mutta vakavasti, hienointa tässä työssä on Sameer, sairaalan omistajasuvun nuorempaa sukupolvea oleva kaveri joka yli 20 vuotta maailmaa Shellin, Exxonin ja McKinseyn leivissä kierrettyään palasi kotikaupunkiinsa. Sameer on todella imenyt McKinseyn opit ja pitää huolen että hallintojengi opiskelee ja kehittää itseään. Ja että työnteko on samalla hauskaa. Joka viikko ruoditaan muutama hupaisa telkkarimainos ja sitten käydään läpi kappale Kotlerin oppikirjasta "Marketing Management, A South Asian Perspective". Tämä on tosi kivaa. MBA-kurssilla Kotlerin opit olivat parasta mitä tiesin koska ne olivat niin selkeitä. Sameer kävi koulunsa Northwestern Kellogg's Universityssä jonka kansainvälisen markkinoinnin professori, tämä samainen Kotler jatkokehitti markkinoinnin kultaista sääntöä, neljän P:n linjaa - price, product, promotion, place. Muuta ei koskaan ole tarvinnut tietää markkinoinnista, töissäkään. Ja kun lisäksi muistaa osan MBA-kurssin case-opetuksista, niin hallitsee markkinoinnin täydellisesti. Nyt saan lisäväriä aasialaisista tapausselostuksista ja intialaisten tulkinnoista. Hirmuisen mielenkiintoista!

Toistaiseksi en siis ole tehnyt muuta kuin ihmetellyt ja yrittänyt opetella talon tavoille. Työpäiväkin on pidempi kuin Suomessa - 8.5 tuntia koska ruokatunti ei ole työaikaa. Sama kuin oli Amerikassa. Samoin kuin Amerikassa, kaikki tekevät pidempää päivää, ja samoin kuin Amerikassa, vain minä lähden pois koska minun työni täällä on enempi vapaaehtoista kuin muiden.