Pongal

Intiassa on tosi paljon juhlia. "Festivals" ja "holidays". En tiedä mikä se ero on. Joka osavaltiossa tietysti omansa ja onhan niitä maanlaajuisiakin juhlia.

Pongal on Tamil Nadun osavaltion Kiitospäivä. Sama juhla on eri nimisenä ja eri tavoin vietettynä muuallakin Intiassa. Meillä alkoi nyt nelipäiväinen Pongal.

Olen kyllä ihan noviisi Intiassa. Olisi tämäkin pitänyt tietää. Mutta oman joulun jälkeen, kolme päivää sitten Suomesta tultuani ja vain kuukauden maassa asuneena, ei kauheasti voi minulta odottaa. Olin kyllä kuullut Pongalista ja tiesin että taas joku festivaali on tulossa.

Tänä aamuna mietin voisiko muutossa rikkoutuneista kirjahyllyistä korjata kenkähyllyt Mikon pukeutumishuoneseen, siihen joka toimii samalla vierashuoneena, silityshuoneena, pyykkien kuivatushuoneena ja yleisenä varastona. Vijaya on tällaisessa hyvin tehokas. Siinä ääneen tuumiessani Vijaya kipitti jo puhelimeen ja varmisti minulta voiko soittaa puusepälle. Mikäs siinä. Onkohan puuseppä joku sukulainen? Kymmenen minuutin kuluttua tuli puuseppä ja, kuten ilmeisesti paikallinen tapa on, puusepän päällikkö. Päälliköt ovat aina miehiä joilla on suorat housut ja kauluspaita eivätkä he koske mihinkään. He katsovat päältä ja komentavat niitä joiden päälliköitä ovat.

Puuseppä katsoi murheellisena viilutettua lastulevyä todeten ettei samanlaista löydy, pitää laittaa täysipuinen. Hinta-arvio meni 45 euroon joka sai Vijayan puhisemaan ja minäkin olen oppinut sen verran että arvelin järkevämmäksi tehdä kokonaan uusi hylly. Pyysin hinta-arvioita sekä korjauksista että uudesta hyllystä. "Saanko huomiseksi?" Yleensä nämä luvataan heti vaikkei mitään sen jälkeen tapahtuisikaan, mutta nyt manageri pahoitteli että kun on Pongal, hän tuo arvion lauantaina, neljän päivän kuluttua. Eikä työtäkään voisi aloittaa ennenkuin Pongalin jälkeen.

Siten tiesin että Pongal on iso juttu. Lähdin Babun kyydissä hammaslääkärille. Babu kysyi voisiko hän lähteä kuuden junalla kotikyläänsä. "Pongalia juhlimaan vai, kyllä se sopii".

Hammaslääkärissä ollessani aloin miettiä. Jos Babu lähtee illalla kotikylään, ei sieltä seuraavaksi aamuksi tulla takaisin. Miten minä liikun huomenna? Yksinkö ajelen? "Babu, koska tulet takaisin?" "Heti Pongalin jälkeen perjantaina." Perjantaina? Tänäänhän on tiistai! Nyt Babukin alkaa huijata ja ottaa vapauksia!

"Babu, kuka kuljettaa minua huomenna?" "Ei ole yhtään kuljettajia, kaikki viettävät Pongalia. Kadut on tyhjiä." Joo, varmasti. Miten määritellään "tyhjä katu"?

Soitin tuohtuneena Mikolle joka sanoi tehtaankin olevan kiinni, todella Pongal tyhjentää kaiken. Ei Babu huijaa. Kotiin tullessa kysyin Vijayalta miten voin viettää Pongalia. Vijaya sanoi että se on hindujen juhla. Hän viettää sen kaikkien sukulaisten kanssa. Keittävät riisiä vedessä jossa on hiukkasen maitoa, antavat sen kuohua yli, polttavat kamferia joka tuo tuoksua, käyvät temppelissä ja syövät herkkuja. "Voisitko tehdä minulle jonkun Pongal-herkun?" Vijaya teki makeata maitoon keitettyä riisiä, jossa on paljon sokeria, kardemummaa, rusinoita ja cashew-pähkinöitä. En raaskinut sanoa että ne rusinat voisi jättää pois. Hyvää se oli, söin sitä vain liikaa. Olen aika noviisi.

Vijayakin lähti Pongalin viettoon ja tulee vasta perjantaina. Mikko menee tekemään budjetteja tai jotain huomenna töihin. Minä olen yksin. Menin ruokakauppaan ja pyysin jotain mikä mielestäni kuulosti Vijayan traditionaaliselta Pongal-ruoalta. Se oli tamilia eikä se kyllä mennyt läpi. Tai meni siten että kassa tuijotti minua ällistyneenä ja sanoi "ei ole". Kysyin Babulta saanko leipomosta sitä Pongal-herkkua jota ei ruokakaupasta löytynyt. Babu on aina korrekti "Madam, se on riisiä. Tai vettä jossa on vähän maitoa ja jossa riisi keitetään. Ei sitä voi ostaa."

Maalaiskylissä

Kancheepuramista ostetaan maailman hienoimmat silkkisarit. Viimeiset 400 vuotta kaupunki on erikoistunut silkkikudontaan ja kankaat ovat todella ovat kauniita.

Intiassa varmaan kaikella on kääntöpuolensa. Kauniit Kancheepuramin silkit ovat myös edullisia. Silkkikudonnassa on mukana koko perhe. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän työntekijöitä, sitä enemmän silkkiä myytäväksi. Mitä enemmän silkkiä, sitä enemmän kilpailua, sitä edullisempia hintoja, sitä parempi mitä enemmän lapsia työnteossa. Kancheepuram on silkinostajan paratiisi. Mutta lapsityövoimaa on enää tuskin lainkaan.

Taas ne ruotsalaiset ehtivät! ABB:n hallituksen puheenjohtajuudesta luovuttuaan Percy Barnevik ryhtyi filantroopiksi, keskittyen Intian Tamil Nadu-osavaltion Kancheepuramin kaupungin lapsityövoiman poistoon. Tältä pohjalta syntyi 2003 Hand in Hand-järjestö, joka alkuun perusti silkkityöläisten lapsille iltakouluja. Intiassa koulutukseen suhtaudutaan myönteisesti, lapset lähtivät kouluun mielellään, vanhempiensa kannustamina. Mutta, mutta... Kaksitoista tuntia työtä silkkikutomossa ja sen jälkeen tunti koulua. Köyhät, aliravitut ja silkkipölyä yskivät lapset. Yhtälö piti muuttaa.

Iltakoulut lopetettiin ja sovittiin lapsityövoiman kieltävistä alueista. Otettiin aikuiset oppiin: vanhemmat saatiin vakuuttumaan että terve ja peruskoulutuksen saanut lapsi on tuottavampi aikuisena.

Nyt aiotaan poistaa Intian köyhyys luomalla työpaikkoja. Järjestö itse sanoo "emme anna ihmisille kalaa vaan opetamme heidät kalastamaan ja lainaamme rahaa jotta he ostavat vavan. Autamme ihmisiä auttamaan itseään." Annettu raha katoaa, ansaittu raha raha on arvokasta. Laina on maksettava takaisin. Mikrolainasysteemi motivoi ja toimii. Kahden vuoden aikana 350,000 naista on perustanut omia pienyrityksiä. Järjestö keskittyy koulutukseen, terveyteen, ympäristöön ja IT-taitoihin.

Kyläklinikka ja kärsivällinen potilasjono lääkärin vastaanotolle.
Lääkäri stetoskoopin kanssa, potilas ja sairaanhoitaja. Vähälläkin pärjää. Vaan pärjäisinkö minä tuossa hommassa? Hmm...

Salcomp on yksi monista Hand in Hand-partnereista Nokian, Volvon, Pfizerin ja Hennes & Mauritzin lisäksi. Ruotsalaisvoittoista? Salcompin pääomistaja, ruotsalainen Nordstjernan, on paneutunut vahvasti hyväntekeväisyyteen - tai olisiko 'ihmisten yleiseen hyvinvointiin' parempi termi? Ja kyllä, Percy Barnevik on edelleen ylin neuvonantaja.

Pääsin Nordstjernan delegaation kanssa tutustumaan kyliin. Ei ne kylät suomalaislähiöitä olleet. Yhdessäkin oli projektina saada joka taloon vessa. Mutta ei vessan rakentaminen mitään auta jollei kerrota miksi se pitää olla. Kuukausia on kyläläisiä käännytetty ja kerrottu vessan hyödyistä. Jos yli kaksi tuhatta vuotta ollaan menty pellolle vesikipon kanssa, miksi nyt pitäisi sulkeutua inhottavaan koppiin? Astuin sandaaleissani tuoreeseen lehmänläjään. Tämä pelastava enkeli pesi kengän ja jalkani. Takana olevia naisia tilanne naurattaa. Ymmärsin hyvin elekielestä että kylänraittia kulkiessa kannattaa katsoa mihin astuu.

Kylissä oli hauska vierailla. Kurjakaan ei ole niin kurjaa kun on lämmintä ja aurinkoista. Voi olla että monsuuniaikaan ei olisi samaa idylliä. Ystävälliseen tamilitapaan joka kylässä oltiin valmistauduttu vierailuun, oli lampun sytyttämistä intialaiseen tapaan, nauhojen katkaisua länsimaiseen tapaan, kukkaseppeleitä, otsaan maalattuja täpliä. Naiset ja lapset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, miehet siellä sivussa. Hand in Hand ei ole kiinnostunut miehistä. Jos käyvät töissä, juovat rahansa ja menevät vieraisiin naisiin. Vain naisiin voi luottaa. Lahjoitettiin ruoanvalmistusvälineitä koulun tarpeisiin ja puiden taimia varjostamaan kylänraittia.

Vähällä saa joskus paljon.

Takaisin Tamil Naduun

Monen vuoden ajan olen tottunut lentämään länteen. Itään on outo mennä. Intiaan lähdin kotoa kello 5 aamulla ja perille tulin puolen yön aikaan. Koko päivä matkalla.

Matka menee hyvin kun ei nuku edellisenä yönä. Ei olisi ollut aikaakaan. Pia tuli Sveitsistä ystävänsä sukulaisten luota koneella joka oli 1:25 kentällä. Kotona puoli kolmen maissa. Siinä kun juttelee kuulumiset, vie koiran ulos, käy suihkussa, Anttikin tulee aamuyöstä kotiin ja taas jutellaan niin jo huomaa että taksi odottaa.

Kaksi tuntia makeata unta Frankfurtiin ja täysin tokkurainen matkustaja joutuu ulos koneesta. Franfurtin lentokenttä on onneksi niin valtava että käytäväkilometrejä kävellessä tokenin zombista pirteäksi matkaajaksi.

Päivälennosta huolimatta taisin nukkua aika tavalla. Tiedän katsoneeni kaksi elokuvaa ja useampia televisio-sarjoja, mutta älkää pyytäkö leffa-arvosteluja. Toisessa Richard Gere kuoli lopussa, toisessa Greg Kinnear oli ilmeisesti koko ajan kuollut. Tarjolla olleet TV-sarjojen jaksot olin nähnyt aiemmin, enkä menettänyt mitään vaikka saatoinkin torkahtaa hetkeksi.

Olinkin hyvin pirteä saapuessani Chennaihin. Immigraatiolapussa olin jättänyt avoimeksi viisumikohdan kun en keksinyt viisumini nimitystä. Ei se immigraatiovirkailijaakaan kiinnostanut. Leima lappuun ja seuraava asiakas.

Ensikertalaista tulo Chennaihin voi hämmentää. Vastaanottajia on varmaan tuhansia. Ja sen lisäksi kaikki lentokentällä asuvat. Ei kai voi sanoa kodittomiksi sellaisia joiden koti sattuu olemaan pysäköintiruutuja erottavalla nurmikaistaleella. Erotin massasta Babun ja pääsin stressittä kotiin. Kamalaa jos Mikko olisi yrittänyt kentälle autolla kuten oli ensin suunnitellut!

Kuten Mikko kirjoitti, kaunis kotimme on taas täynnä pahvilaatikoita. En ymmärrä miten Brasiliasta tulikin niin paljon kamaa. Tai voi olla että yksinkertaisesti vähemmälläkin tulee toimeen. Tarvitsemmeko kaikkia koriste-esineitä ja yhdeksääkymmentä tauluntapaista? Talomme seinät ovat vielä sellaista laatua että pitää porata reikä, laittaa reikään joku tulppa ja sitten ruuvi jos haluaa ripustaa jotain.

Silti tuntui että tulin kotiin. Ulkona on lämmintä, monsuunikauden jälkeen on hyttysiä, puutarhan puissa on paljon kuivia lehtiä ja kukatkin pitää laskea ettei niitä ole varastettu. Ensi töikseni pitää palkata kuivien lehtien poistaja ja taulunripustaja. Ja etsiä Antille periytyneelle taskukellolle korjaaja ja hankkia hopeavitjat jotta hopeanauriista tulisi kuin silloin ennen.

Kulttuurinystävä

Veljeni on monena jouluna antanut minulle kirjoja kuten "Oopperaa aloittelijoille", "Tärkeimmät elokuvaklassikot" yksinkertaisena kuvakirjana, "Theatre for Dummies". Veljeni käsitys minusta on tietenkin virheellinen. Olen kulttuurin suurkuluttaja.

Minulla on kaikki Agatha Christien dekkarit, paitsi ei niitä typeriä Tommy ja Tuppence-kirjoja. Kerään Maria Langin dekkareita. SaPo-sarja on yleensä mainio ja luotettava. Se kirjallisuudesta.

Mutta minulla, kuten meillä kaikilla, on omituisuutemme. Olen suppean tyypin modernien kulttielokuvien pauloissa: olen nähnyt kaikki Steven Segalin leffat vaikken pidä niistä lainkaan ja lukemattomia kevyehköjä amerikkalaisia nuorisoelokuvia. Nykyelokuvien suosikkini onkin "Not Another Teen Movie" jonka syvällisyyden ymmärtää vasta kun on nähnyt kaikki mahdolliset High School- ja College-elokuvat. Se nykytaiteesta.

Mutta ei veljeni, vaan lapseni antoivat minulle joululahjan jota rakastan. Tapio Rautavaaran "Kulkurin taival", levytykset vuosilta 1946-1979. Ja 256-sivuinen kirja jossa on kaikki Tapsasta. Reissumies, laulaja, olympiavoittaja, elokuvatähti. Mutta etenkin laulaja. Siihen nähden etten osaa laulaa, osaan ulkoa uskomattoman repertuaarin Tapsa Rautavaaran lauluja. Meillä lapset nukahtivat onnellisiin uniin kuunnellen vanhempiensa karheita tulkintoja "Päivänsäde ja menninkäinen" tai "Rosvo-Roope".

Ja nyt päästään Tauno Paloon. "Kaikki rakastavat" vuodelta 1935 on elokuva joka saa minut aina yksinkertaisesti iloiseksi. "SF-Paraati" vuodelta 1940 ja "Potkut sain"-laulu muistuttaa että kaikki aina järjestyy. Ja niinhän se järjestyykin. Kulkurin valssi sen todistaa. Kukaan ei koskaan ole nakellut niskojaan niin koppavasti kuin Ansa Ikonen rikkaan kartanon tyttärenä. Siihen se kulkurikin varmaan rakastui, vaikka lopulta paljastui paroniksi.

Olin tänään Kansallisteatterissa nauttimassa "Kulkurin laulut - Tauno Palo 100 vuotta". Voi olla että synnyin 30 vuotta liian myöhään. "Minnehän se keppi jäi?", "Jaksatko varmasti seistä?", "Anteeksi että rollaattori on näin tilaa vievä?" kuului lähtiessä takkeja jonottaessa. Tunsin itseni nuoreksi, menin takaisin katsomoon ja hain viimeisenä takkini.

Esitys alkoi Kulkurin valssilla. Ja päättyi Kulkurin valssiin. Koko katsomo yhtyi lauluun. Tietenkin itkin. Mutta en ollut ainoa.

Messuhalli takaisin!

Vaikka vietin iloisen nuoruuteni seitsemänkymmentäluvulla ja olin vakaasti pyrkimässä arkkitehdiksi, myönnän että silloin tehtiin joitain epäonnistuneita arkkitehtoonisia ratkaisuja. En yhdy yleisiin mielipiteisiin Enson sokeripalan tai Makkaratalon moukaroimiseksi maan tasalle maisemaa pilaamasta. Ei, nuo rakennukset ovat kauniita 60-luvun arkkitehtuurin ilmentymiä jotka suojeltakoon ja säilytettäköön. Mitä sitä kaikkea tuhoamaan?

Mutta että Messuhallista pitää puhua "Vanhana Messuhallina" tai peräti "Kisahallina", on kyllä paksua. Tennispalatsikin sai pitää nimensä vaikkei siellä urheilla enää kuin maratonmittaisia nykyelokuvia katsoen. No, ei nimi mitään tai ketään oikeastaan pahenna. Messuhallia ei yksinkertaisesti ole. Messukeskus on, Itä-Pasilassa. Iloisen 70-luvun hirvittävässä harmaassa virastoviidakossa.

Mannerheimintien Messuhalliin meni miten vain, muitta mutkitta, hetkessä perillä. Mutta Itä-Pasila! Niin niin... sinne pääsee näppärästi junalla. Todellako? Lähdin tänä aamuna Töölöstä Pasilaan. Kävelin kahdeksassa minuutissa Rautatieasemalle, jossa odotin 40 minuuttia lähiliikennejunaa Pasilaan. Loppiainen taitaa olla Jouluakin pyhempi pyhä. Pasilan asemalta laahustin sitten Messukeskukseen Lääkäripäiville, reippaasti myöhässä.

Töölöstä Itä-Pasilaan julkisia kulkuneuvoja käyttäen sain tuhrattua liki tunnin. Matkaa on vaivaiset neljä kilometriä! Asun keskustassa jotta voin kävellä paikasta toiseen. Huomenna sitten kävelen. Jollen saa Messuhallia takaisin Mannerheimintielle.

Tavarat perillä

Vietin tänään aamupäivän lentokentän tulliterminaalissa. Agentti kuljetti minua luukulta luukulle ja antoi välillä nivaskan papereita allekirjoitettavaksi. Pääosan parin tunnin operaatiosta istuin kuitenkin vain odottamassa (mitä ihmiset tekivät ennenkuin oli kännyköitä, joissa on pasianssi?). Lopulta päästiin itse asiaan: tullivirkailija avautti muutaman laatikon ja uskoi, ettei vanhoilla kengänrämillä (sattui siis avauttamaan minun laatikoitani, ei Pirkon) ole todellakaan mitään tullausarvoa. Tulli koko kuormasta oli lopulta 449 rupiaa eli € 6.70. Unohdin pyytää kuitin, en taida karhuta firmalta.

Tavarat tulivat jo puoli kahden aikaan iltapäivällä kotiin. Nyt joka paikka on täynnä puoliksi tyhjennettyjä laatikoita. Varmaan pysyykin, sillä en ymmärrä mihin nämä kaikki mahtuisivat.

Koko operaatio kesti tasan 8 siikkoa siitä kun tavarat pakattiin Manauksessa siihen, että saimme ne tänne. Merirahti Suomesta oli huomattavasti nopeampi kuin lentorahti Brasiliasta.

Silmälasit mukaan

Sitä on vähän koppava tunne kun tässä joulunaikoina joka päivä koiraa kävelyttäessä joutuu avustamaan turisteja oikeille reiteille. Sitä kun asutaan niin kultturelleilla seuduilla. "There should be that church here?" kysyttiin Mechelininkadun kulmassa. Toinen ulkomaalainen kipusi Väiskin kallioille ja pettyi kun ei Sibelius-monumentti paljastunutkaan. Myös hautuumaa tuntuu vetävän kartan kanssa kulkevia. On se niin jännää asua keskustassa. Englantia joutuu puhumaan niin että suomen kieli alkaa unohtua.

Tänään otin silmälasit mukaan ihan vaan turisteja varten. On ollut kurja näyttää kartalta nähtävyyksiä, kun ilman laseja näen vain kaupungin ääriviivat. Sitä on tullut vetäistyä turisteille aika suurpiirteiset reitit. Mutta keskustassa kaikki on lähellä ja nähtävyyksiä on paljon.
Meidänkin talo sai seinäänsä viikko sitten plakaatin 80-vuotispäivänsä kunniaksi. Jännittävämpi olisi kyllä kyltti jossa olisi kerrottu Minna Craucherin värikkäästä elämästä, Tulenkantajien suosimasta salongista ja Madamen murhasta vuonna 1932 - meidän talossamme.