Sanomalehtikatsaus

Päivittäinen ilmanlaaturaportti

24 tunnin keskiarvo RSPM-tasolle (respirable suspended particulate matter) risteyksessä Vavvalar Nagarissa 145 mikrogrammaa kuutiometrissä ja asuinalueella Kilpaukissa 95 µg/m³. Sallittu raja-arvo 100 µg/m³ (Suomessa YTV:n käytämä raja-arvo "korkealle" lukemalle on 50 µg/m³ vuorokausikeskiarvona).

Yliopisto perui elokuvaesityksen

Symbiosis University Punessa perui Kashmiria käsittelevän dokumenttifilmin esityksen yliopiston hindu-oikeistolaisen opiskelijajärjestön vaatimuksesta. Järjestön mielestä filmi oli liian separatisti-myönteinen. Nyt järjestö vaatii koko Kashmirin tilannetta käsittelevän akateemisen seminaarin peruuttamista, sillä "seminaarin sisältö, samoin kuin filmin, on anti-intialainen, ja Intian armeijan vastainen".

Rushdien osallistuminen Jaipurin kirjallisuuspäiville

Yleisönosastoilla jatkuu keskustelu siitä kun Salman Rushdie joutui perumaan osallistumisensa Intian tärkeimpään kirjallisuustapahtumaan, Jaipurin kirjallisuuspäiville. Turvallisuuspalvelut olivat mahdollisesti saaneet varoituksia, joiden mukaan Mumbaista kotoisin olevat ääri-islamilaiset olisivat suunnitelleet Rushdien murhaamista, jolloin hän joutui perumaan Intian-matkansa. Sittemmin Intian keskustiedustelupalvelu ja Mumbain poliisiviranomaiset ovat kiistäneet tiedot. Lopulta järjestäjät peruivat jopa Rushdien osallistumisen videolinkin kautta, sillä paikallisten viranomaistem mukaan se olisi aiheuttanut "law and order" ongelmia.

Useimpien kirjoittajien - ja pääkirjoitusten - mukaan paikallinen poliittinen johto ja keskushallitus halusivat miellyttää muslimijärjestöjä näin vaalien alla. Aika suuri osa kirjoittajista kuitenkin muistuttaa, että jokaisella kirjailijalla on velvollisuus huolehtia siitä, etteivät loukkaa kenenkään uskonnollista tunteita.

Monet kirjoittajat ovat verranneet näitä tapahtumia M. F. Husainin tapaukseen. Vuonna 1915 syntynyt ja viime vuonna maanpaossa kuollut Husain oli Intian tunnetuin modernisti; ilmeisesti tunnettu muuallakin kuin Intiassa, sillä korkein hänen maalauksestaan maksettu hinta Christeillä oli 1.6 miljoonaa dollaria jo hänen elinaikanaan. Husain oli työteliäs maalari, teki omien väitteittensä mukaan 60,000 maalausta, kaikenlaisista teemoista. Yksi teemoista oli hindu-jumalattaret, joita hän kuvasi alastomina. Tämä loukkasi joittenkin "uskonnollisia tunteita" (tämä "religious sentiments" tuntuu menevän kaiken yli, viimeaikaset hankkeet internetin sensuroinniksi perustuvat samaan tarpeeseen, siihen ettei kenenkään uskonnollisia tunteita häiritä) ja äärihindulaiset järjestöt tunkeutuivat hänen kotiinsa ja tuhosivat sieltä löytyneet maalaukset. Husainia vastaan nostettiin eri puolilla Intiaaa uskonnollisten tunteitten loukkaamisesta kymmeniä kanteita, joiden perusteella hänestä julkaistiin pidätysmääräyksiä. Välttääkseen pidätyksiä ja peläten tappouhkauksia, 91-vuotias Husain lähti lopullisesti vapaaehtoiseen maanpakoon vuonna 2006. Intian hallitus ei pystynyt koskaan takaamaan Husainille turvallista paluuta Intiaan, ja hän otti koko Intian järkytykseksi Quatarin kansalaisuuden vähän ennen kuolemaansa.

Jokseenkin puolet The Hindun yleisönosastokirjoittajista ja kolumnisteista pitää tällaisia tapauksia häpeätahrana Intialle, puolet vaativat kaikkia huomioimaan toisten - jolla tarkoitettaneen vain hinduja, muslimeja, kristittyjä ja sikhejä - uskonnolliset tunteet. The Hindu itse on sanan- ja ilmaisunvapauden järkkymätön kannattaja.

Hyökkäys The Times of Indian toimistoon

Ääri-hindulaisen Shiv Sena -järjestön aktivistit hyökkäsivät Times of Indian Mumain toimistoon ja tuhosivat sen eteisen. Tämä oli oikeutettu kosto siitä, että Times of Indian omistamassa maakuntalehdessä oli kerrottu huhusta, jonka mukaan eräs Shiv Shenan kansanedustaja olisi vaihtamassa puoluetta.

Kastitonta kyläpäällikköä estettiin nostamasta Intian lippua

Karu Vadatherun kastiton kyläpäällikkö yritti nostaa Intian lipun kylätoimiston edessä Intian kansallispäivänä. Kylän kasti-hindut estivät tämän. Kyläpäällikkö on tehnyt paikalliselle poliisille asiasta rikosilmoituksen, samoin siitä, että paikallinen poliisi oli kieltäytynyt lähettämästä paikalle miehiä turvaamaan seremoniaa.

Uudet suunnitelmat Marina-alueen jälleenrakentamiseksi

Tsunamissa osittain tuhoutuneitten rakennusten jälleenrakentaminen on otettu pois The Urban Housing Component of the Emergency Tsunami Reconstruction Project (ETRP):ltä.

Chennain Marina-alueella sijainneet kalastajien mökit tuhoutuivat kokonaan ja alueen kerrostalot osittain vuoden 2004 tsunamissa. Asukkaille on tarkoitus rakentaa ensin väliaikaiset asunnot ja sitten pysyvät asunnot vähemmän tsunami-alttiiseen paikkaan. Projeti ei ole ollut erityisen onnistunut. Kalastajat rakensivat itselleen uudet hökkelit vanhoille paikoille parissa päivässä eivätkä halua muuttaa mihinkään. Mikä on luonnollista, sillä kalastaminen onnistuu paremmin merellä kuin jossain sisämaassa. Kerrostalojen asukkaat muuttaisivat kyllä mielellään väliaiksisiin asuntoihin, kunhan sellaiset vaan saataisiin aikaiseksi. Maanomistuskiistat ovat hidastaneet tätä. Viime kuussa Chennain eteläpuolelle iskenyt pyörremyrsky on nyt herättänyt viranomaiset siihen, että jotain on tosiaan tehtävä. Selvitysten mukaan nuo kerrostalot olisivat luhistuneet jos myrsky olisi osunut 100 km pohjoisemmaksi. Toim huom: rannan hökkelit näyttävät minun silmissäni luksusasunnoilta verrattuna noihin homeen peittämiin kerrostaloihin.

Äänestämässä

Edellisissä vaaleissa Chennain äänestyspaikalla kävi vain 11 henkeä. Se oli kuulemma ollut turhauttavaa Delhistä (vai Suomesta?) lähetetyille vaalivirkailijoille. Näissä vaaleissa Chennai oli pudotettu pois, Intian ainoat äänestyspaikat olivat Delhi, Goa ja Colombo Sri Lankassa.

Delhiin on kovin.pitkä lento ja kaupunki on tähän vuodenaikaan sumuinen, savuinen ja kylmä. Goa ei houkuttele miljoonine venäläis- ja englantilaisturisteineen. Ei niin, että minulla olisi mitään englantilaisia vastaan tai että olisin sosiaalisnobi, en muuten vain tykkää englantilaisesta alaluokasta. Tykkään Sri Lankasta.


Joka kerran Sri Lankassa käydessämme, olemme ihmetelleet miten pitkän sisällissodan runtelema maa voi olla niin paljon isoa naapuriaan edellä kehityksessä. Sri Lankassa käynti on kuin kävisi aivan eri maailmassa, maailmassa, jossa kaikkialla on siistiä, puhdasta, kaikki toimii, ihmiset ovat ystävällisiä ja osaavat englantia. Sri Lankan BKT on tosin kaksinkertainen Intiaan verrattuna, mutta ei ero voi johtua vain siitä. Sitäpaitsi en ymmärrä mistä tuo taoloudellinen ero johtuu, Intian väestönkasvustako?

Lensin Sri Lankaan keskiviikko- ja takaisin torstai-iltana. Söin hyvin, äänestin, kävelin siisteillä jalkakäytävillä(!!) ja siistillä rannalla, kävin siirtomaa-ajan hotellissa iltapäiväteellä, söin taas hyvin. Ei mitän erityistä, mutta jo päivän matka auttoi irrottautumaan Intian arjesta.

Ystävälliset lankalaiset pysäyttivät minut useamman kerran kävelyni aikana antaakseen neuvoja mihin minun kannattaisi mennä ja kyselläkseen mistä tule ja pidänkö Colombosta. Yksi heistä osoittautui tamiliksi joka kauhisteli kun kuuli, että asun Chennaissa, "sehän on ihan kamala kaupunki, aivan saastainen ja liikenne on hirveää". Meillä oli vastaava kokemus kerran Kuala Lumpurissa, sielläkin tapaamamme tamili tuntui pitävän Chennaita kammottavana paikkana.

Asuin äänestyspaikkana toimineessai Cinnamon Lakeside hotellissa...

... josta oli vartin kävely merenrannalle

Kuten Chennaissa, myös Colombossa on paljon pieniä jokia ja kanavia. Erona, että Colombossa ne eivät toimi viemärinä ja kaatopaikkana

 Pari vuotta sitten Heathrown kentällä oli ehdoton sääntö, että jokaisella sai olla vain yksi käsimatkatavara. Oli hupaisaa katsella miten ihmiset sulloivat laukkuja toistensa sisään ja sitoivat niitä yhdeksi nyytiksi, jotta turvatarkastuksessa olisi vain yksi laukku - turvatarkastuksen jälkeen ne tietysti taas erotettiin. Minulla kävi Colombosta lähteissäni samoin, mutta toisin päin. Checkin-virkailija halusi punnita pienen rollerini ja totesi sen liian painavaksi. Sanoin, että painoraja ei varmaan ylity jos otan tämän tietokonelaukun pois rollerista. Johon virkailija totesi, että ok, kunhan viet nuo kaksi laukkua koneeseen erillään.

En ole varma oliko äänestäminen tehokkain tapa vaikuttaa näissä vaaleissa. Ehkä vaikutus olisi ollut suurempi, jos olisin lahjoittanut matkaan kuluneet pari-kolmesataa euroa vaalikampanjalle. Tämä tuntui silti oikeammalta. Ja pääsinpä kämään Colombossa.

Valkoista ja ruskeata

Mäntsälässä oli tänään hoitajien ja lääkäreiden yhteiskokous. Meitä oli ehkä 15 henkeä paikalla joista viisi oli ihan älyttömän ruskeita. Siis todella ruskettuneita. He olivat olleet lomalla. Joulun ja Uuden vuoden yhteyteen muutkin kuin minä olivat ympänneet lomansa. Thaimaa on kaikkien suosikki, yksi oli ollut Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Aasia ja Australia ovat nyt muotia. Minun Intiani ei ole erityisen eksoottista. Eksoottista on ainoastaan se että minä olen aivan kalpea.

Sain Mikon houkuteltua Chennaissa ihotautiklinikalle luomien poistoon. Odotushuoneessa Mikko kuunteli kuinka ihotautilääkäri motkotti vieressä istuneelle potilaalle "olet ruskettunut, etkö ole käyttänyt suojavoidetta". Rusketus ja tumma iho on kamala asia Intiassa. Avioliittoilmoituksissa morsian- tai sulhaskandidaatti kuvailee aina olevansa vaaleaihoinen. Tarkka termi on "vehnän värinen" tai mitenhän omituinen sana "wheatish" oikeasti käännetään. Joka tapauksessa, olen lukenut lukuisia avioliittohaluisten ilmoituksia eikä sen perusteella yksikään intialainen ole tumma. Siksi ihotautiklinikatkin ovat suosittuja. Intiassa halutaan vaalentua ja se on paljon vaikeampaa kuin ruskettuminen.

Ruskettumiseen riittää se että ostaa matkan Thaimaahan kahdeksi viikoksi.

Uusavuttomuutta

Suomessa puhutaan uusavuttomuudesta.

Pirkko oli viime viikolla närkästynyt sitä, että Anitha oli silittänyt ja pannut kaappiin housut, joiden lahkeensuun ommel oli auennut. Miten ihmeessä kellekään voi tulla edes mieleen panna rikkinäiset housut kaappiin. Jollei osaa itse korjata, niin kysyisi edes voiko viedä ompelijalle. Lähtiessään Suomeen Pirkko jätti housut keittiön pöydälle ja siihen lapun, jossa pyysi Anithaa korjauttamaan housut.

Eilen housujen päällä oli lappu "Sir, Madam jätti nämä housut ja lapun, että ne pitäisi korjata. Sir, en tiedä mitä niissä pitäisi korjata?". Jätin uuden lapun, jossa näytin nuolella sen repsottavan sauman. Tänään ompelija oli korjannut housut, maksoi 40 rupiaa eli 61 senttiä.

Tätä ei voi kutsua uusavuttomuudeksi, eihän Intiassa mikään ole uutta.

Tarinaniskijä

Se tapahtui tallilla toisen ratsastuskertani jälkeen kymmenen päivää sitten. Mikko on vakituinen jäsen ja ratsastaa tunnilla muiden kanssa kolme kertaa viikossa, minä vierailijana ratsastan samaan aikaan yksikseni miten lystään ja lystäänkin todella paljon. Minua pidetään myös niin taitavana että saan melkein hienoimman hevosen ratsastettavaksi eikä pelätä että pilaisin sen. Mikko ei vielä ole samalla asteella vaikka Brasiliassa piti itseään jo melkoisena mestarina.

Mutta nyt jo poikkesin asiasta.

Ratsastustunnin lopuksi huikkasin Kishorelle, tallin omistajalle joka seuraa kentän reunassa joka päivä jokaista tuntia, että "sopiiko että otan tämän Autobahn-hevosen Suomeen mukaani?". Kishore on ylpeä hevosistaan ja myhäili "kumman otat mukaasi, Mikon vai Autobahnin?" "Otan Autobahnin, se on paljon kauniimpi kuin Mikko. Mikosta on teille paljon hyötyä, Mikko on hyvä finanssiasioissa. Pitäkää Mikko, minä pidän Autobahnin."

En tajunnut millaisen vitsin lohkaisin!! Tuota juttua kerrotaan tallilla joka kerran kun sinne menemme. Sitä kerrotaan Mikolle uudestaan ja uudestaan; se kerrotaan tallilla lastensa kanssa vieraileville vanhemmille; sitä toistetaan tallipojille ja kaikilla on hauskaa. "Dr. Karina ottaa Autobahnin mukaansa Suomeen ja jättää Mikon tänne!! Hahhahhahhahhaahaa!!!"

En tunne ketään joka pitäisi itseään puisevana tai tosikkona. Minäkin olen poikkeuksellisen huumorintajuinen. Itse asiassa hyvin harvinaisen hienovivahteisen, älyllisen pistävän sarkastisen ironian taitaja. Mutta tämän Autobahn-murjaisun jälkeen olen punninnut uudestaan sanallisen nokkeluuteni ja hieman masennuin. Sillä mitä tulee ihmisten huvittamiseen, vahvuuteni ei ilmeisesti ole älyllisyys vaan tahaton huumori.

Vieraantumista Intiasta 2

Luettuani edellisen jutun, huomasin että se kaipaa selittelyä. Käytän nimenomaan sanaa "selittely" koska en pysty selittämään mitään tyhjentävästi. Kukaan ei pysty siihen kun Intia on kyseessä. On aivan totta että Intiassa mikä vain asia voi olla tosi, samoin kaikkien näiden vastakohta. Intia on maa jossa kaikki on mahdollista samalla kun mikään ei ole mahdollista.

Olemme paljon pohtineet kotiapulaisen tarpeellisuutta. Emme kumpikaan haluaisi että kotonamme on joku. Voisimme itse hoitaa ongelmitta pyykit ja silittäisimme vaatteet kuten silitämme Suomessakin. Siivoukseen voisimme pyytää tehtaan tehosiivoojat kerran pari viikossa puhdistamaan asunnon parissa tunnissa. Chennaissa on hyvin saasteista, pölyistä ja hiekkaista, joten kodit on siivottava useammin kuin Suomessa. Voisimme ostaa itse ne hedelmät jotka todella haluamme. Hedelmien pilkkomisessa Anitha on hyvä, mutta sen takia tuskin kannattaa pitää kotiapulaista 40 tuntia viikossa.

Tosiasia on että tarvitsemme kotiimme jonkun tamilia puhuvan. Kerrostalossakin on viikottain, joskus päivittäin, joku asia vinksallaan ja vaatii korjausta. Korjauksia varten jonkun on kytättävä kotona odottamassa korjaajia ja puhuttava paikallista kieltä. Eilenkin kävi lukkoseppä renklaamassa kahden ulko-ovemme toimimatonta lukkoa. Sain aamulla taloyhtiömme huoltopäällikön kiinni joka delegoi lukkoasiat jollekin joka delegoi ne jollekin joka lähetti ulkopuolisen lukkosepän joka sanoi saapuvansa kello 11. Hän tuli kello 16, mutta korjasi 20 minuutissa molemmat lukot niin että ne saa nyt yhdellä avaimenkiertämällä sekä auki että kiinni. Aiemmin lukitsemiseen saattoi mennä 10 minuuttia kun avain jumittui paikalleen, eikä keittiön ovea saanut avaimella lainkaan lukittua vaan se oli suljettu säpeillä sisäpuolelta.

Minun 2 viikon lomani aikana on korjautettu pudonnut liesituuletin, puoliksi irronnut kylpyhuoneen tuuletin, asennettu kahvat parvekkeen oviin ja korjattu lukot. Olen taas kerran vaatinut huoltopäällikköä toimittamaan asuntoon kuuluvan lampun lasisen kuupan, mutta sitä tuskin saamme koskaan. Ei silti, paljas energialamppu olohuoneen seinällä sopii hyvin sisustustyyliimme. Asunnon päävalaistus tulee jokaiseen huoneeseen läntätyistä metrisistä loisteputkista jotka hohtavat kylmää valoaanseinällä ilman mitään suojuksia tai somistusyrityksiä. Varjostimistahan on vain harmia kun lamppua pitää vaihtaa.

Niin. Jonkun on oltava kotona. Olisi kiva jos se joku olisi sellainen joka osaisi tehdä kaikki kotiasiat mutta niin ei vain tapahdu. Intia on vuosituhansien aikana rakentunut kastijärjestelmään jonka mukaan jokaisella on paikkansa ja tehtävänsä. Joku suku on ollut kauppias, joku sotilas, joku pappi, joku kastiton likaisen työn tekijä. Kaikille kasteille on lukuisia alakasteja, siis lukuisia ala-ammatteja. On kangaskauppiaita, lankakauppiaita, naulakauppiaita, hedelmäkauppiaita, karamellikauppiaita, vihanneskauppiaita, kultakauppiaita ja niin edelleen, loputtomiin. Vihanneskauppiaan pojat ovat vihanneskauppiaita ja vihanneskauppiaan tytär menee naimisiin vihanneskauppiaan kanssa.

Mutta nykymaailmassa yksipuolisella osaamisella ei enää pärjää. Vaaditaan moniosaamista, joustavuutta ja nokkeluutta, johon Intiassa ei luontevasti kasveta. Siksi Intia tuntuu jatkuvasti olevan hukassa. Anitha ei osaa silittää koska hän ei ole eläissään omistanut silitysrautaa vaan on vienyt ja vie edelleen vaatteensa kadunkulmaan silittäjälle. Anitha on ollut meillä kaksi vuotta ja olemme hankkineet jo toisen silityslaudan ja kolmannen silitysraudan tuhottavaksi. Olemme Suomessa itse pärjänneet uudella silitysraudallamme viimeiset 7 vuotta, silityslautamme ostimme Amerikasta 13 vuotta sitten. Jokainen meistä silittää itse omat vaatteemme ilman että vaatteita menee jatkuvasti pilalle.

Intiassa töiden teettäminen kunkin ammattikunnan edustajalla on normi. Babu kertoi minulle aikovansa maalata veljensä kanssa kotitalonsa kotikylässään. Kysyin kuka talon maalaa. "Maalarit", vastasi Babu hieman hämmästyneenä. Autonkuljettaja ja huikean sosiaalisen nousun tehnyt insinööriveli eivät itse maalaa mitään vaikka ovatkin meidän mitta-asteikolla köyhiä. Kun Babu sanoo maalaavansa, hän siis sanoo maksansa siitä että teettää työn toisella. Olisi varmasti halvempaa maalata itse ja koti olisi ollut jo vuosia siistissä kunnossa mutta niin ei tehdä. Veli oli valmistumisensa jälkeen työttömänä miltei vuoden ja suomalaisen ajattelutavan mukaan olisi voinut tehdä vaikka mitä remonttihommaa kotona. Mutta maalausurakka oli säästetty siihen kunnes veli valmistui collegesta, sai työpaikan pankista ja alkoi vihdoin tienata. Enää ei eletä vain Babun palkalla.

Kun katson Intiaa nyt vierailevana suomalaisena, tällaiset asiat ärsyttävät minua. Toisaalta tajuan ensimmäistä kertaa toisen ulottuvuuden siitä millainen lottovoitto on syntyä Suomeen. Tarkoitan sitä että Suomessa jokainen kasvaa tavallisen arjen osaajaksi ja oppii itsestäänselvyytenä tekemään asioita itse. Lapsikin osaa tiskata astioita, käyttää imuria, ommella napin kiinni tai haravoida lehtiä. Kalusteiden maalaaminen ja terassin rakentaminen on jokaiselle kesämökkiläisperheelle yhteinen hauska homma. Poropeukalotkin nikkaroivat mökeillään ja tulos on ihan kelvollista. Intiassa näin ei ole koskaan. Ja on vaikea edes kuvitella koska se voisi olla mahdollista.

Vieraantumista Intiasta

Olen vieraantunut Intiasta eikä pehmeät laskut lentokentän turvatarkastuksen tai maahanmuuttoviraston kautta sitä voi muuttaa. Jos tietäisin että jään tänne pidemmäksi ajaksi, katsoisin varmasti taas asioita läpi sormien enkä piittaisi mistään mitään.

Elän siis suomalaisittain. Pidän siitä että kotonani soffatyynyt ovat huolellisen huolettomasti vinossa. Valokuvat kodikkaissa rykelmissä. Suihkuhyllyllä shampoo oikealla puolella, hoitoaine vasemmalla, saippua keskellä koska kylpyhuoneessa minulla ei ole silmälaseja enkä näe lukea mitä pulloissa on, lavuaarin reunalla saippua ja kosteusvoide, muuta kamaa sivummalla kivasti kasassa. Keittiön tiskialtaan vieressä Fairy ja käsisaippua.

Anita on intialainen ja elää symmetrian ja matemaattisen järjestyksen maailmassa. Shampoot ovat pituusjärjestyksessä hyllyllä seinän vieressä. Kylpyhuoneen pöytätason nurkasta alkaen pönöttää koko kosmetiikkani rivissä seinää seuraten. Alushousuni on rullattu laatikkoon värin mukaisiin riveihin.

Niin kauan kuin minulla oli kashmirilaiset koristemaalatut puiset munat olohuoneen pöydän kultalautasella, huolellisen huolettomasti aseteltuna, Anitha joka päivä järjesti ne säntilliseen rinkulaan. Lautasen keskelle tuli yksi muna. Se oli ahdistava näky. Aina kun tulin kotiin, heilautin lautasta ja vapautin munat ojennuksesta. Lopulta luovutin ja lähtiessäni toukokuussa Suomeen, otin munat mukaani ja ne ovat nyt Töölössä vapaassa järjestyksessä lasimaljassa makuuhuoneen lipaston päällä.

Eniten minua kyllä ärsyttää jatkuva järjestely kodissani. Kun olen päivällä istunut soffalla ja käyn tekemässä kahvia itselleni, on soffatyynyt jo asetettu soffan päätyihin pystysuorina levyinä. Istun soffalle ja asetan tyynyt mukavasti. Kun taas poistun hetkeksi, Anitha kipittää järjestelemään tyynyni symmetriseksi asetelmaksi.

Kuivaruokakaappi on Anitan lempikaappi. Sen edessä on helppo istua lattialla joten on mukavan kevyt homma järjestää purnukat, pullot ja rasiat kohoavassa järjestyksessä kaapin takanurkkaan. Kaapin etuosassa ei ole mitään koska varastomme ovat vain Mikon tarpeita varten eli varsin vähäiset. Tämä ei silti vähennä kuivamuonakaapin tenhoa. Sieltä voi napsia tarvittavia pähkinöitä, manteleita ja öljyä sen verran kuin pieneen käsilaukkuun mahtuu.

Pähkinät, mantelit ja öljy ovat kodinhoitajan saavutettu etu. Niin kauan kun niitä katoaa soveliaassa määrin, se ei haittaa. Mutta se kerta kun purkki oli tyhjä eikä Mikko ollut ehtinyt sitä edes aloittaa - se oli jo tökeröä ja pisti vihaksi.

Korostan vielä mitä järjestely on. Järjestelyyn liittyy puuhastelu, touhuilu, siivoilu, pyyhkäily, asettelu. Suomalaisena käsitän kotisiivoukseen ja pyykinkäsittelyyn vahvempia verbejä, kuten vaikka jynssätä ja hangata, joita en voi kuvitella nykyisen sen enempää kuin entisenkään kodinhoitajamme yhteydessä. Se että kylpyhuoneessani on shampoot joka päivä ojennuksessa ei tarkoita sitä että kylpyhuone hohtaisi puhtauttaan. Intiassa meillä ei ole koskaan ollut puhdasta kylpyhuonetta.

Sunnuntai

Vielä perjantaina kerroin Mikolle että olen tullut tänne lomalle ja haluan tehdä kaikkea kivaa, mutta lauantainen retki Ideal Beachin uimarannalle ja sen jälkeen Kipling Cafén ulkoilmaravintolaan uuvutti niin että tänään olimme kotona.

Sunnuntaiaamuilla on aina taipumus venyä tosi myöhäisiksi. Aamiainen oli syöty ja lehdet luettu vasta puoli yhden aikaan. Koska neljän maissa pitää lähteä ratsastustunnille, ei siinä enää ehtinyt minnekään lähteä. Minä sitten kaseerasin kenkiäni ja pakkasin Suomeen vietäväksi juomalaseja, samalla kun Mikko valmisti possunkyljyksiä illaksi. Häthätää ehdimme syödä leipiä lounaaksi ja jo piti rientää ratsastamaan.

Ratsastus kolme kertaa viikossa on ollut Mikon sosiaalisen elämän pelastus. Ilman ratsastusta Mikko ei puhuisi töiden jälkeen koskaan kenellekään. Tallilla on tosi mukavan seurallinen tapa jäädä tunnin jälkeen puutarhaan istumaan, juttelemaan ja juomaan teetä. Samalla tulee ruokittua noin miljoona hyttystä. Missään ei ole niin paljon hyttysiä kuin talleillamme - hikisten hevosten ja hikisten ihmisten houkuttamina, mutta hauskassa seurassa hyttysetkin sietää.

Edellinen ratsastukseni oli edellisellä Intian käynnilläni lokakuussa. Suomessa en ole päässyt koko syksynä talleille, työ on vienyt kaiken ajan ja tarmon tehdä jotain kivaa. Toivottavasti kevät antaa vähän enemmän aikaa elämiseenkin.

Parvia ja muuta sellaista

Kauan sitten kun olimme juuri menneet naimisiin ja asuimme Taka-Töölössä vuokrayksiössä jossa oli alkovi, Mikko rakensi alkoviin parven. Mikko on insinööri ja taitava nikkari ja suunnitteli ja teki parvenkin ihan itse. Eräänä päivänä parvi putosi hajottaen kaiken allaolevan, jouduimme tekemään vakuutusilmoituksen ja kutsumaan puusepän asentamaan parven paikalleen.

Ystävämme nälvivät Mikkoa tästä tapahtumasta vieläkin.

Nousin tänä aamuna normaaliin tapaan, kävin suihkussa ja menin keittiöön. Otin jääkaapista tuoremehua, join sen, otin jugurttia, kaadoin lautaselle, lisäsin kaurahiutaleita, juttelin Mikon kanssa niitä näitä ja yhtäkkiä näin että liesituuletin oli pudonnut hellan päälle. "Liesituuletin on pudonnut", sanoin. "No kylläpäs kesti ennenkuin huomasit", totesi Mikko ja laittoi hedelmiä purkkiin evääksi töihin ja meni lukemaan The Hindua.

Olen aina ollut herkkäuninen. Olen ollut vähän ylpeäkin siitä kuinka pieneen inahdukseen tai ovennarinaan tai vesihanan valumiseen voinkaan herätä. Olen pitänyt itseäni ikäänkuin turvallisuutemme varmistajana koska kuulen uneni läpi lähes kaiken ja useana yönä nousen väijymään mahdollisia tunkeilijoita, roistoja tai muita vaaratekijöitä.

Tänä yönä kolho liesituulettimme oli riistäytynyt seinästä repäisten mukaansa jykevän kaksimetrisen metallisen tuuletusputken ja mätkähtänyt kokonaisuudessaan hellan päälle. Se ei voinut olla aivan hiljainen hetki. Ja minä olin nukkunut. Ja sikeäuninen Mikko oli herännyt.

Nyt vihdoin näen Topeliuksenkadun yksiön parven putoamisen syvemmän symboliikan. Se tarkoitti Intiaa. Sitä että osaa käyttäytyä oikealla tavalla kun tavaroita putoilee, hajoaa tai romuttuu. Ettei hätäänny tai kauhistele tai vuosikausia pilkkaa joutavasta ystäviään, kunhan vain toteaa tapahtuneen ja pyytää kotiapulaista hankkimaan paikalle sähkömiehen joka lainaa tuttavaltaan sähköporakoneen, poistaa kepulit seinäruuvien muovitulpat tukeviin puisiin tulppiin ja pulttaa esimerkiksi vaikka pudonneen liesituulettimen uudestaan keittiön seinälle. Siinä se. Parvia putoaa eikä liesituulettimet pysy seinillä. Ei sen kummempaa.

Lupa asua

Viisumit saimme Suomen Intian konsulaatilta kahdeksi vuodeksi, aiemmat kaksi kertaa olivat vuoden viisumeita. Asumisluvan voi sen sijaan hakea vain Intiassa ja 14 vuorokauden sisällä ensimmäisestä maahantulosta. Sen jälkeen lupaa anotaan uudestaan vuosittain. Viisumin saaminen ei tarkoita sitä että saa asua maassa.

Olemme jo kokeneita maahanmuuttoviraston asiakkaita. Emme hermostu emmekä ihmettele muuta kuin ensikertalaisia jotka ovat levottomia asiakkaita. Osaamme jonottaa istuen. Intiassa täytyy aina istua. Kun menen kauppaan ja ostamaani tavaraa haetaan varastosta, minun on parasta istua. Alkuaikoina yritin odottaessani seistä, mutta kyllästyin että koko ajan joku on pyytämässä minua istumaan. Nyt istahdan heti. Immigraatiossa istutaan muovisilla puutarhatuoleilla ja siirrytään aina yhden istuimen verran eteenpäin (tai sivulle koska penkit ovat myös riveissä) kunnes päästään luukulle asioimaan. Ensikertalaiset eivät tajua tätä ja sen vuoksi paikalla on virkailijoita jotka käskevät istumaan oikeassa paikassa. Istuimme kolmessa eri huoneessa ja kolmen tunnin kuluttua asumishakemuksemme oli otettu vastaan ja päätöksen - joka ilmeisesti on myönteinen - saamme noutaa maanantaina.

Joka vuosi olemme toimittaneet virastolle samat paperit, noin kolmekymmentä sivua kummastakin. Kopiot passista, viisumista, Mikon työsopimuksesta, vakuutukset siitä ettei kukaan intialainen voi tehdä Mikon työtä, vapaamuotoinen todistus Salcompilta jossa kerrotaan että Mikolla on kokopäiväinen työ, vakuutus että firma kantaa kaikki mahdolliset Mikosta koituvat kustannukset, firman yhtiöjärjestys, firman kaupparekisteriote, firman vakuutus että Mikko vaimoineen asuu the Laurels-nimisessä rakennuksessa, the Laurelsin vuokrasopimus, kopiot Mikon veronmaksajakortista, kopio Mikon viimeisestä veroilmoituksesta, firman sertifikaatti siitä että palkasta on pidätetty veroja, kopiot jokaisesta ennakonpidätyksestä, erillinen todistus siitä ettei virallista joulukuista ennakonpidätysilmoitusta ole vielä saatu mutta että ennakonpidätys on toimitettu. Sen lisäksi minulla on sadan rupian leimaveropaperilla vakuutus etten tee Intiassa palkkatyötä. Niin ja tietenkin täytetty hakemuslomake ja sen liitteenä vapaamuotoinen kirje jossa anotaan että meille myönnettäisi asumislupa.

Kaikki nämä paperit arkistoidaan meistä joka vuosi jonnekin. Häkellyttävä ajatus.

Maahanmuuttoviraston nettisivuilla kehoitetaan tekemään hakemus suoraan netissä ja toimittamaan muut paperit virastoon. Mikon sihteeri oli puurtanut kokonaisen päivän ja IT-osaston tuella sai lähetettyä meidän molempien kaksisivuiset hakemukset. Kun sihteeri oli ottanut yhteyttä maahanmuuttovirastoon ja kysyi mitä tehdä kun ei onnistunut printtaamaan valmista hakemusta, virastossa oli äimistelty miten hän oli onnistunut täyttämään hakemuksen netissä koska siihen tarvittava linkki ei vielä ole toiminnassa.
- En ole ainoa jonka mielestä Intian lahjakkaimmat insinöörit katoavat Amerikkaan. Tai ilmeisesti Salcompille jossa onnistuttiin hakkeroimaan maahanmuuttoviraston palveluun jota ei vielä ole.

Nuutunut pariskunta

Kyllä Chennaihin voi lentää helpomminkin kuin lähtemällä Töölöstä kello 5.45, lentämällä 3 tuntia länteen Lontooseen josta otetaan kone itään Intian Bangaloreen, josta on tunnin lento edelleen itään Chennaihin jonne saavutaan kello 7 aamulla. Tämä nyt vain sattui lentoja tilatessa olemaan se näppärin yhteys.

Ja koska sekä Mikko että minä olemme vakavasti riippuvaisia elokuvien katselemisesta, emme tuhlaa pitkiä lentoja nukkumiseen vaan katsomme niin monta elokuvaa kuin ehtii. Olisin ehtinyt katsoa neljä leffaa Lontoo-Bangalore-välillä, mutta yritin nukkua sen yhden leffan pituisen pätkän. Mutta silloin ei nukuttanut.

Univelkaa lukuunottamatta matkaamisessa on vain hyviä puolia. Bangaloren poukahdus oli kiva tehdä. Sai pehmeästi käännettyä Intia-vaihteen päälle.

Esimerkiksi turvatarkastukset Intiassa ovat aina hauskoja. Naiset ja miehet osoitetaan eri jonoihin koska ei voi kuvitellakaan että naisia kopeloitaisiin julkisesti. Naiset ahtautuvat laumoissa lapsikatraan kanssa myös turvatarkastusportin läpi. Sitten heitä työnnetään takaisin odottamaan vuoroaan ja opastetaan turhaan että portin läpi on tarkoitus kulkea yksi kerrallaan. Sinänsä sillä ei ole väliä. Intialaisilla naisilla on aina yllään kilo kultaa koruina, joten metallipaljastuslaitteen läpäiseminen on joka tapauksessa jatkuvaa piippaamista. Sitten jokainen nainen ja lapsi tutkitaan yksitellen verhoilla eristetyssä kopissa käsikäyttöisellä metallinpaljastimella ja sama herkeämätön piippaaminen jatkuu. Sitten matkalippuun lätkitään leimat että nainen on tutkittu ja vaaraton, piippailuista huolimatta. Naisia kunnioittamattomissa länsimaissahan on tapana riisuttaa kelloa, kenkää, vyötä, rannekorua ja korvakorua kunnes piippausta ei enää kuulu, mutta ei Intiassa.

En usko että intialaisnaisten turvatarkastuksissa on mitään järkeä. Mutta ne ovat hyvin aikaavieviä. Yleensä yksi lauman jäsenistä asettuu jonoon kun muut purkavat nyssäköitään läpivalaisuhihnalle, syöttävät lapsia tai ovat loukkaantuneita siitä että takki pitää riisua. Sitten kun on sen jonossa olevan vuoro astua metallinpaljastusportin läpi, koko jengi rientää salamana perään. Joten jos äsken luulin olevani jonossa kolmantena, olenkin yhtäkkiä kolmaskymmenes. Elämä on kovin arvaamatonta.

Vain Intiassa turvatarkastuksen venyminen on hauskaa ajanvietettä.

Matkaan ja lomalle

Kahden viikon lököloma on nyt tarpeen ja vietän sen Intiassa. Olisi kyllä kiva lomailla muuallakin kuin Chennaissa joka ei oikeastaan ole kenenkään turistin ykköskohde. Finnmatkojen Lomalennotkin menee Delhiin. Mutta elämä on nyt tällä hetkellä tällaista. Onneksi oli se Montrealin matka välillä.

Tänään paistoi aurinko, maa oli jäässä, oli muutama lumihiutalekin. Kaikki tuntui yhtäkkiä valoisalta ja oli kevyt hengittää. Tai ehkä se johtui vain siitä että lomani oli alkanut. Ja kun tulen takaisin, päivät ovat jo hiukkasen pidempiä lupaillen kevättä.