Poliittista keskustelua

Intian poliittisen keskustelun seuraaminen on ollut antoisaa, mielenkiintoista, turhauttavaa, järkyttävää, mieltäavartavaa, masentavaa. Kaikkea sitä, mitä kuvaamaan Intian valtion matkailukeskus on lanseerannut sloganin “Incredible India”.

Viime aikojen polttavin talouspoliittinen kiista on ollut "FDI in MBR" eli ulkomaisten suorien investointien salliminen multi-brand vähittäiskauppaan. Hallitus teki häikäilemättömän päätöksen salliessaan yli 50% FDI MBR:iin. Julkisuudessa vellovan mielipiteen mukaan tämä johtaa siihen että Walmart tulee ja siinä silmänräpäyksessä syöksee 40 miljoonaa intialaista työttömyyteen ja köyhyyteen kaikkien pienten kaduvarsikojujen mennessä nurin. Intiassa on miljoonia kadunvarsikojuja, paljon enemmän kuin kukaan voi ikinä kuvitella. Leikittelen ajatuksella kuinka näiden kadunvarsikojujen paljasjalkaiset lannevaatteisiin ja sareihin pukeutuneet asiakkaat hetkessä vaurastuvat ja muuttavat tapansa, ostavat koteihinsa isot jääkaapit ja pakastimet ja alkavat asioida autolla Walmarteissa. Siis ne miljoonat lukutaidottomat, kaukana köyhyysrajan alapuolella elävät perheet jotka kerjäävät kadulla tai tonkivat jätekasoja etsiessään jotain myytäväksi kierrätettävää. Ehkä joku heistä voisi saada vaikka palkkatyötä Walmartin kärryjen kerääjänä?

FDI on muutenkin kuuma kysymys. The Hindussa oli kokosivun artikkeli, jossa professori Anupam Bhargava totesi, että on vain kaksi syytä miksi ulkomaisia investointeja voi koskaan sallia:
(1) kotimaisesta pääomasta on pulaa tai
(2) tarvitaan ulkomaan valuuttaa.
Artikkelin mukaan Intia teki kamalan virheen päästäessään ulkomaalaiset autofirmat “lypsämään Intian markkinat ja kantamaan pois suunnattomat voitot”. Olisi pitänyt tuolloin ostaa vain teknologiaa – sikäli kun siihenkään olisi ollut tarvetta, Intiahan on insinööritaitojen ihmemaa - ja rakentaa kokonaan oma autoteollisuus. Sama koskee telekommunikaatioalaa tai ilmailua tai rahoitussektoria.
Tästä professorista minulle tuli mieleen se kun Ukki teki eläkkeelle jäätyään konsulttitöitä Virossa. Hänellä oli yhteistyökumppanina nuori virolainen tohtori, joka kertoi valmistuneensa Moskovassa sosialistisen taloustieteen tohtoriksi, "siis ei-minkään tohtoriksi koska sosialismi kaatui alta pois”.

Sitten on näitä jokapäiväisiä yhteiskuntapoliittisia kiistoja. Kuten se, kun pari viikkoa sitten pidätettiin kaksi tyttöä. Pääroistotytön rikos oli se että hän oli pannut Facebookiin päivityksen, jossa ihmetteli miksi Mumbaihin julistettiin täydellinen pyhäpäivä entisen puoluejohtajan kuoleman vuoksi, toisen tytön rikos oli tykätä sitä päivitystä. Eläessään tämä puoluejohtaja kehui Hitlerin toimintatapoja ja onnistui itse yllyttämään roskajoukot mellakoihin, joissa kuoli parisataa muslimia. Puoluejohtaja jonka puolueen ainoa ideologia on maahanmuuttajien vastustaminen - ja tässä yhteydessä maahanmuuttaja on kuka hyvänsä joka on muualta kuin Mumbain alueelta. Puolueen ideologian mukaan pahimpia maahanmuuttajia ovat eteläisen Intian “mustat” (kuten tamilit) ja koillisen Intian "vinosilmät" (eli Nepalin ja Kiinan rajoilta tulevat intialaiset). Niin että jos puoluepampun kuoleman vuoksi pyhitettyä päivää ihmettelee julkisesti, niin se on rikos koska ihmettely on loukkaavaa monia surevia ihmiä kohtaan.

Rikoksesta syytettyjen Facebook-tyttöjen vangitsemisesta nousi sen verran suuri valtakunnallinen kohu, että heidät vapautettiin yhden vankilayön jälkeen. Huonommin on asiat sillä professorilla, joka puoli vuotta sitten laittoi Facebookiin West Bengalin  pääministeriä Mamata Banerjeetä esittävän pilakuvan. Professori pysyy edelleen vankilassa koska sekä hänen että journalistiliiton kaikki yritykset vapaaksipääsystä takuita vastaan ovat epäonnistuneet.

Muutan Suomeen ja jätän Intian ensi viikon lopussa ja taidanpa pitää taukoa intialaisen päivittäispolitiikan seuraamisessa. Nyt pitää valmistautua suomalaiseen poliittiseen keskusteluun.

Ihan pienenä alkuharjoitteluna pyytäisin jotakuta selittämään minulle seuraavan kysymyksen. Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä (oikein tai väärin) siitä että julkisen sektorin menoja on karsittava, leikattava, kuristettava, palkkoja alennettava ja mitä vain jotta voidaan jatkossakin olla ylpeitä Suomen talousihmeestä. Miten on mahdollista että samaan aikaan esitetään pokkana joka vuosi uusia julkisia menoja. Viimeisin, joka sattui silmään oli ehdotus kuntien velvollisuudesta järjestää koululaisten iltapäivähoito. Varmaan ihan hyvä ja kannatettava juttu, samoin kuin kymmenet muut hyvää tarkoittavat ehdotukset joita keksitään joka vuosi. Samanlaiset kauniit ajatukset hyvinvoinnin loputtomasta lisäämisestä ovat lisänneet esimerkiksi terveyskeskusten työmäärän moninkertaiseksi. Ja sitten ihmetellään julkisen sektorin huonoa tuottavuuskehitystä. 
Miten kukaan järkevä ihminen voi ehdottaa uusia menonlisäyksiä samaan aikaan kun puhutaan olemassaolevien leikkaamisesta?

Maamerkki vai myrskyn merkki

Yksi kirkkaimmista Chennaissa asumisen valopilkuista on ollut kirjakauppa Landmark. Siellä on uskomattoman edulliset hinnat ja harvinaisen hyvät valikoimat.  Suuri osa kirjoista on lattialla läjissä joita myyjät, samoin lattialla istuen järjestelevät intialaiselle mielelle sopivaan järjestykseen hyllyille. Kirjojen esillepanon lopullinen logiikka ei aukene länsimaalaiselle mutta ystävälliset myyjät yleensä löytävät kirjan kuin kirjan.

Jos jotain kirjaa ei ole, sen saa tilata.

Kävin Landmarkissa 1.9 ostaakseni Toyota Way -kirjan. Minulla on kyllä sama kirja e-bookina, mutta ajattelin uhrata 7 euroa painettuun versioon. Sitä ei löytynyt yhdestäkään hyllystä, joten ystävällinen myyjä tilasi sen minulle. Sain kirjallisen tilausvahvistuksen, jossa oli luonnollisesti yhteystiedot johon voisin soittaa tarvittaessa. Kolmen viikon päästä Pirkko tuli Intiaan ja pyysin häntä pikaisesti hakemaan Landmarkista kirjani. Landmarkin ystävälliset myyjät ihmettelivät suuresti Madamen ilmaantumista vaivaisen autonkuljettajan tapaan noutamaan tilattua kirjaa. Eihän kirja tule kauppaan vaan se toimitetaan kotiin kunhan herra soittaa tilausvahvistuksessa annettuun puhelinnumeroon - "ja kaksi päivää sen jälkeen kirja toimitetaan kotiin!". En halua soittaa näihin call centereihin, sillä en ymmärrä mitä asiakaspalvelija puhelimessa sanoo eikä hän myöskään ymmärrä minua.

Joten pyysin tamilia puhuvaa Ashwinia soittamaan. Tilaukselleni ei oltu tehty mitään sillä he olivat odottaneet minun soittavan ja kertovan toimitusosoitteen, siis kotiosoitteeni - josta ei alkuperäistä tilausta tehdessäni oltu oltu lainkaan kiinnostuneita. Sanoin Ashwinille että hän kertoisi Landmarkin tilausten toimittajille, että kirjan voi toimittaa lähimpään Landmarkin kauppaan josta sen haen. Ashwinille selvitettiin ettei tilatun kirjan nouto kaupasta ole mahdollista vaan sääntöjen mukaisesti tilatut kirjat toimitetaan kotiin.

No, se kuulostaa ihan hyvältä, mutta...

Kerroin ettei meille voi toimittaa mitään kotiin koska meillä ei ole ketään kotona enkä siis halua toimitusta kotiin. Kaupan käsityksen mukaan näin merkillisiä ihmisiä ei ole. Sovimme lopulta että kirja tuodaan minulle seuraavana torstaina jolloin olen osan päivää kotona, mutta asia on vahvistettava tekstarilla tai sähköpostilla jotta osaan olla oikeaan aikaan paikalla. Pyysin erityisesti Ashwinia täsmentämään että missään nimessä ei kannata soittaa puhelinnumerooni koska en koskaan vastaa tuntemattomiin numeroihin. Intiassa tulee mainos-markkinointi-puhelinmyyjäsoittoja ja -tekstareita jatkuvana virtana, noin 90% kaikista puheluista, joten harva vastaa tuntemattomiin numeroihin.

En saanut torstaina tekstaria enkä sähköpostia, kirjasta nyt puhumattakaan.

Jälleen Ashwini soittamaan Landmarkin tilattujen kirjojen toimistoon. Kirjan tuoja oli kuulema yrittänyt kiivaasti soittaa puhelinnumeroon mutta kukaan ei ollut vastannut joten kirjaa ei sitten toimitettu kotiin.

Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt lukea kirjan sähköisenä versiona, mutta haluaisin edelleen siitä myös painetun version, sellainen kun toimii paremmin käsikirjana. Saimme loistavan idean että senhän voi toimittaa tehtaalle! Jälleen Ashwini soitti Landmarkiin ja kertoi uuden toimitusosoitteen, tehtaan osoitteen Sriperumpudurissa. Mutta kun kirjaa ei pariin viikkoon tehtaalle kuulunut, Ashwini soitti taas Landmarkiin ja hänelle kerrottiin että tilattuja kirjoja ei toimiteta keskustan ulkopuolelle ja tehdashan on kovin kaukana keskustasta joten sitä ei tehtaalle tuoda.

Jos asuisin muualla kuin Intiassa, olisin tässä vaiheessa ollut jo vimmoissani. Intiassa asuminen on kehittänyt lehmän hermot enkä vielä hiiltynyt. Mainitsin kirjanosto-ongelmastani tehtaan intialaiselle ostopäällikölle, joka sanoi hoitavansa asian tuota pikaa. Voidaan lähettää Babu hakemaan kirja kuriirifirman toimistolta. Osto-osasto keskusteli Landmarkin kanssa; kirjaa ei voi hakea kuriirifirmasta, mutta kuriiri toimittaa sen tehtaalle.

Taas kului pari viikkoa; kirjaa ei näkynyt eikä mitään kuulunut. Tämä alkoi tuntua jo konstikkaalta. Ostopäällikkö soitti taas Landmarkiin, jossa selitettiin ettei kyseistä tilattua kirjaa ole maksettu. Tällaisissa tapauksissa tilaus siis maksetaan kun se luovutetaan tilaajalle mutta maksua vaativien toimitusten kuriirit eivät toimi kuin keskustassa joten maksamatonta kirjaa ei voida ikävä kyllä toimittaa keskustan ulkopuolelle. Ja tehdashan on edelleen hyvin kaukana keskustasta. Lisäksi Landmarkissa valistivat, että työlleen vihkiytynyt kuriiri oli tehnyt kaikkensa ja yrittänyt toimittaa kirjan minulle monta kertaa kotiini, mutta kukaan ei ollut koskaan kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Saan kymmeniä spämmisoittoja päivittäin. Ehkä sekin oli Landmarkin kuriiri, joka soitti minulle toissa lauantaina aamulla puoli kuusi.

Nyt, 79 päivää alkuperäisestä management-kirjatilauksestani, lukuisten puhelinsoittojen, tehtaan sihteerin ja osto-osaston, kahden kuriirifirman ja lukemattomien Landmarkin toimihenkilöiden uutteran työpanoksen jälkeen, Landmark ehdotti luovaa ratkaisua: peruuttaisin alkuperäisen tilauksen ja tilaisin saman kirjan uudestaan mutta etukäteen maksettuna. Sellaisille tilaukselle olisi kuulemma kuriiri, joka toimittaa lähetyksen kauas keskustan ulkopuolelle, tehtaalle asti.

Vaikka olen asunut pitkään Intiassa ja minulla on lehmän hermot, menetin hieman malttiani. Sanoin toivovani, että valmisteilla oleva ulkomaisten multi-brand kauppojen Intiaan tulon mahdollistava lainsäädäntö astuisi voimaan hyvin pikaisesti. Silloin Intiaan saataisiin ehkä kirjakauppa, joka on kiinnostunut asiakkaistaan.

Luultavasti kommenttini kirjattiin huolellisesti irtolehtipaperille, mapitettiin ja arkistoitiin. Intiassa ollaan tällaisissa asioissa hyvin tarkkoja.

Ihan pieniä juttuja

Todellisuus iski täydellä voimalla tajuntaani. Olin aikeissa pyytää Babua ostamaan laatikollisen maitoa kun huomasin, etten voikaan. En enää ehtisi juoda niitä kaikkia! En ollut jotenkin tajunnut, että muutto on niin lähellä, siitäkään huolimatta että minulla on aamukampa kahdella tietokoneella ja kännykällä. Pakastimessa on enemmän lihoja kuin ehdin syödä, kaapissa kasapäin oliivipurkkeja, spaghettikastikkeita, artisokkia, papuja. Syön ainakin sen ainoan hernekeiton heti huomenna.

Kerroin edellisessä blogissa että en pesettänyt Abu Dhabista ostamaani mattoa. Pesetin sen sijaan toisen, Amerikasta ostetun villamaton, jota mattokauppias kehuikin oikein kauniiksi. 30 euron pesun jälkeen se on entistäkin kauniimpi, niin kaunis että se häiritsee elämääni. En tohdi astua sille, mikä on vähän hankalaa kun se on makuuhuoneen ja keittiön välissä.

Minut on petetty

Ostin Abu Dhabin perinteisestä Soukista mukavalta mattokauppiaalta hienon ja kauniin silkkimaton. Se on ollut olohuoneemme kaunistus, ilahduttanut rauhallisilla väreillään ja pehmeällä pinnallaan.

Vein se tänään tutulle mattokauppiaallemme The Museum Companyyn, jotta hän pesettäisi sen. Tyly tuomio: maton värit ovat haalistuneet lopullisesti, ei niistä tulisi sen kummempia vaikka pesisi maton. Näin käy kaikille keinosilkistä tehdyille matoille.

Nyt täytyy ruveta harmittelemaan oikein kokopäivätoimisesti, jotta saamme kompensoitua ne kaksikymmentä vuotta, jotka olemme luulleet iloitsevamme matosta.

Pois Intiasta

En arvannut että tunnen haikeutta Intiasta muuton lähestyessä. Vaikka olen käytännössä asunut ja ollut töissä jo toista vuotta Suomessa, Mikko ja toinen kotini on koko ajan ollut Intiassa.

Chennai on todella ruma kaupunki. Chennain lentokenttä on rupisin mitä koskaan missään olen nähnyt. Chennaissa mikään ei toimi kunnolla ja kaikki jää puolitiehen ja puolivalmiiksi. Chennaissa on aina ja joka paikassa likaista - tai oikeastaan... saastaista. Ilma on saasteinen, kuiva maa pölyää punertavaa hiekkaa joka tunkee koteihin ja värjää kuumankostean ilmaston aiheuttaman homeen kanssa talot, aidat, kiveykset hirveän näköisiksi. Kaduilla ei voi kävellä. Jalkakäytävät ovat täynnä pieniä roinakauppoja, makaavia ihmisiä, eläinten ja ihmisten jätöksiä ja roskakasoja. Joka paikassa on auki kaivettuja syviä monttuja jossa tehdään mitä milloinkin korjauksia. Osa montuista on merkattu, osa ei. Joskus ihmisiä putoaa monttuihin, taittaa niskansa, hukkuu, kuolee sähköiskuun tai vain murtaa luitaan. Kun kadun vierestä kaatuu jättimäinen puu juurineen, hyödylliset runko ja oksat sahataan, pilkotaan ja kärrätään päivässä pois mutta hyödytön juuri ja juuren rikkoma jalkakäytävän kiveys ja asfaltti jäävät kadunvarteen epämääräisenä valtavana tunkiona jonka viereen aletaan hiljalleen tuoda jätesäkkejä ja heittää roskaa. Talomme vieressä katuristeyksessä oli kaivettu vuotava vesijohto esiin mutta ei sitä korjattu. Puhdasta vettä pulppusi kahden viikon ajan ympäri vuorokauden tuhansia litroja kadulle - kaupungissa joka kärsii vesipulasta. Kun menen Chennaihin joulukuussa, luultavasti vettä pulppuaa risteyksessä edelleen. Molemmat kotimme siellä ovat olleet tasoltaan alle länsimaisen standardin. Kylpyhuoneet ovat kauheat, kraanavesi haisee mädälle.

Voisin jatkaa tuota listaa loputtomiin. Kaikki on Intiassa toisin kuin muualla eikä sitä voi ymmärtää ellei siellä ole asunut. Ei siihen totu mutta ilmeisesti siihen jotenkin sopeutuu. En muuten voi selittää miksi tunnen valtavaa haikeutta kun tiedän että muutto Suomeen on joulukuussa.

Ehkä eniten pelkään juuri sitä arvaamattomuuden ja käsittämättömyyden katoamista. Että elämästä katoaa seikkailu ja jännitys. Suomessa kaikki on niin hyvin, melkein liian hyvin. Voin toki valittaa mistä vain, missä vain, mutta oikeasti, Suomessa on helppo elää. Mutta onko helppo tylsää?

Intialaista hissilogiikkaa

Talomme hissien logiikka uudistettiin pari kuukautta sitten. Ennen piti katsoa kumpi kahdesta hissistä on lähempänä ja kutsua se. Nyt ollaan nykyajassa ja automatiikka hoitaa valinnan. Lähinnä oleva hissi tulee riippumatta siitä kumman hissin nappia painaa. Hieno homma, päivittäin säästyy monta turhaa askelta. Joskus tosin vähän harmittaa kun hissi on jämähtänyt 10 kerrokseen, jossa siihen ollaan kärräämässä hidasliikeistä isoäitiä tai tekemässä muuttoa tai jotain. Yhdeksännessä kerroksessa olevaa toista hissiä ei voi kutsua kun hissin tietokone tietää, että lähempänä on toinen hissi. Tämä nyt on vaan tällaista länsimaisen ihmisen taipumusta löytää kaikesta jotain huomautettavaa, mikään ei kelpaa.

Monsuuni alettua löysin vielä lisää ruikuttamisen aihetta. Sateella Babulla on tapana soittaa “Sir. Raining Sir.Coming to basement, Sir”. Ystävällistä, Babu on siis ajanut auton talliin, joten en kastu loikkiessani parin metrin matkan ulko-ovelta autoon. Siispä hissillä kellariin. Tosin vain vasemmanpuoleinen hissi menee kellariin saakka ja hissin logiikan mukaan vasemmanpuoleinen hissi tulee ainoastaan silloin jos se on lähempänä. Tänäänkin molemmat olivat ykkösessä, joten oikeanpuoleinen hissi tuli hakemaan meidät 11. kerroksesta. Alas päästyämme joku oli kutsunut vapaana olevan – siis vasemmanpuoleisen – hissin 12. kerrokseen, joten jouduimme odottemaan kunnes se meni ensin ylös, siihen lastattiin koko suku ja se tuli alas ennenkuin pääsimme sillä yhden kerosvälin kellariin. Voisi teitysti mennä rappuja, mutta sellaisia ei ole. Vaihtoehtona olisi kävellä talon ympäri ja mennä luiskaa pitkin. Mutta eihän niin voi tehdä kun Babu on nimenomaan halunnut varjella meitä kastumiselta. Siispä odotetaan, osoittaen intialaista kärsivällisyyttä.

Kunto kohenee

Tiedän etten ole liikkunut tarpeeksi. Hyvistä päätöksistä huolimatta juoksentelu Töölön kulmilla on jäänyt muutamiin puuskuttaviin kertoihin. Nyt kun olen Chennaissa lorvimassa, yritän olla tarmokkaampi joten menin eilen kerrostalomme kuntosaliin. Ehdin juosta juoksumatolla oikein reippaasti 25 minuuttia kunnes tuli sähkökatkos ja juoksuni jäi siihen.

Intiassa käyn oikeastaan mielelläni kuntosalilla tai jumpassa koska Intia on ainoa paikka maailmassa missä tunnen itseni vetreäksi ja urheilulliseksi.

Toisella juoksumatolla oli naapurinrouva, sari päällä ja lenkkitossut jalassa kävelemässä hyvin verkkaiseen tahtiin 15 minuutin ajan. Tavallisen mahakas naapurismies vasta harjoitteli kävelyä personal trainerin kanssa. Siis ihan tavallista kävelyä, jalka toisen eteen ja niin edespäin, kädet rennosti myötäliikkeessä. Siinä se käveli ohjeiden mukaisesti salia edes takaisin kuusi kertaa jonka jälkeen treeni tiukennettiin sivuhyppelyihin, kaksi kertaa edestakaisin koko salin verran joka on normaalia koulun jumppasalia huomattavasti pienempi. Korostan vielä ettei kyseessä ollut sairaan ihmisen tai hauraan vanhuksen fysioterapia vaan hikinen kuntosalirääkki.

Koska ollaan Intiassa, tämä personal trainerikään ei ollut ihan Ruotsin prinssi Daniel eikä sellainen sporttimuodin edelläkävijä joita Suomessa saleilla tapaa vaan pieni hintelä paljasjalkainen mies leveälahkeisissa mustissa teryleenihousuissaan. Sellaiset housut ovat ihan normaali köyhemmän kansanosan vaateparsi, mutta koska hänellä ei ollut sitä tavallista asuun kuuluvaa valkoista kauluspaitaa vaan reipas t-paita jossa oli joku kuntokeskuksen logo, oletin kyseessä olevan kuntoilun ammattilainen.

Tällaisessa seurassa pystyn helposti näkemään itseni tosi urheilijana mikä on tietenkin mieltä ylentävää. Töölön kulmilla juostessa masennun kun kaikki painavat hengästymättä ohi.

Useimmat intialaiset kävelevät mutta se johtuu siitä että suurin osa kansasta on niin köyhää ettei muuhun ole varaa. Varakkuuden lisääntyessä hankitaan polkupyörä, mopo, auto, tullaan lihaviksi, sairastutaan jo nuorina aikuisina diabetekseen, verenpainetautiin, kuollaan liian nuorina sydäninfarktiin.  Vasta kun ollaan hyvin varakkaita, kuntoillaan terveyden edistämiseksi. Käsittämätöntä että jokaisen kansan on maan kehittyessä kuljettava tämä sama tappava reitti saavuttaakseen lopulta suhteellisen hyvinvoinnin.

Matkalla taas

Minulta on jo unohtunut koska viimeksi olin Chennaissa. Ei sillä väliä.

Kohta Intian reissut loppuvat kun Mikko muuttaa takaisin Suomeen. Kuten Pia sanoi omassa blogissaan, ei riitä kolme päivää sen enempää kuin kolme vuotta kaikkeen. Melkein tuntuu etten ole nähnyt Intiaa lainkaan, mutta onhan sitä kierrelty. Eniten kuitenkin eletty ja koettu joka on tärkeämpää. Maisemat ja paikat ei niin jää mieleen koska arki on aina kiehtovinta ja arkea eletään kotona.

Ihan riittävästi olen Intiaa kokenut. Viime vuosi Suomessa oli kamalan rankka, mutta oli se silti parempi kuin lorvailu Intiassa. En osaa hyödyntää tai täyttää noita tyhjiä vuosia, en osaa itse työllistää itseäni, en osaa perustaa firmaa tai luoda jotain tyhjästä. Teen työtä jos löydän sellaista ja jos joku tarjoaa sellaista. Me olemme kukin omanlaisiamme.

Istun taas kerran Lontoon Heathrow'n lentokentän loungessa ja mietin tuleeko näitä kertoja enää monia. Tuntuu hieman haikealta mutta eihän elämästä tiedä mitä se tuo tullessaan. Ei Heathrow sellaisenaan ole tärkeä mutta siitä on tullut se maa maailmojen välissä, paikka josta pääsen kauas pois. Vaikka sinne Narniaan josta se sanontakin tulee - "Wood between Worlds". En usko että viihdyn koskaan vain kotona ja Suomessa. Haikailen omaa kakkoskotia jonka käytännön syistä olisi oltava lähellä työpaikkaani ja kotiani, siis 100km etäisyydellä Helsingistä, tällä hetkellä. Olisi myös kiva jos olisi paikka joka pysyisi elämässä, ei aina vaihtuisi. Muuten voisin vaihtaa maata, kotia, asuntoa, kulttuuria, kieltä, työtä, mitä vain ihan iloisesti. En todellakaan halua asettua elämään eläkeläisen elämää.

Terveyskeskustyön ongelma on se että siinä ei liikuta. Sitä pysytään samassa paikassa ja vanhetaan yhdessä potilaiden kanssa. Nuoria lääkäreitä syyllistetään nykyään paljon siitä etteivät pysy samassa paikassa, kaivataan vanhoja kunnon kunnanlääkäriaikoja. Mutta hyvä tavaton! Sellainen elämähän olisi kauhistus enkä minä ole nuori lääkäri! Tein 7 vuotta samassa paikassa työtä ja ahdistuin lopulta siitä kuinka tärkeäksi tulin potilaille. Minulta kysyttiin neuvoa asunnon myynnissä ja aikuisten lasten avioeroissa ja siitä minkälaiseen kouluun lapset pitää laittaa. Ei, ei. En todellakaan halua sitä enkä myöskään syyllistä nuoria tuulihattumaisuudesta tai itsekkyydestä. Maailma on muuttunut, suurentunut, laajentunut.

Kukin tekee omat valintansa. Elämän työnä voi olla Pornaisten kunnanlääkäriys tai työnä voi olla eläminen erilaisissa rooleissa. Valitsen sen jälkimmäisen.

Ja siirryn mukavasta rakkaasta loungestani Chennain lennon portille, menen koneeseen ja lennän taas uuteen maailmaan.

Vapaus se varmasti voittaa

Hiski Salomaan Lännen lokarin huipennus on "Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, niin vapaus se varmasti voittaa" Olen aika tavalla samoilla linjoilla tällä hetkellä.

Lopetin heinäkuun lopussa Pornaisissa työt, olin lomalla elokuun ja nyt olen vuokralääkärinä Helsingissä ennenkuin lähden pian Intiaan. Vaikuttaa vahvasti että elämä Intiassa alkaa meidän perheessä tulla loppusuoralle ja Mikko tullee muuttamaan Suomeen loppuvuodesta. On se hyvä.

Vaikka tein juuri kuten halusin, tulin Suomeen ja menin töihin jossa opin paljon ja viihdyin, tämä vuosi on ollut aivan äärettömän raskas. Töitä oli enemmän kuin kukaan jaksaa tehdä ja vastuu oli sen mukainen. Työmatkoihin kului aikaa eikä etenkään syksyn ja talven pimeydessä töihin ja sieltä pois ajaminen ollut mieltä ylentävää. Väsytti aina vain. Ja koska lounasta ei töissä ehtinyt syödä, illalla kotiin ajaessa iski aivan tajuton himo sokeriin joten pysähdyin miltei joka päivä bensikselle ostamaan suklaata, jätskiä ja kahvia jotta silmät pysyy auki ja jaksan ajaa kotiin. Kotona ei sitten ollutkaan enää nälkä joten napsin ennen nukkumaanmenoa leipää tai vähän lisää suklaata. Käyttäydyin täsmälleen niin kuin varoitin potilaitani käyttäytymästä. Potilaiden paino putosi, minun nousi.

Vuoden aikana tuo elämäntapa toi 10kg lisäpainoa. Se on aika taakka eikä tässä iässä kilot ihan helposti putoa. En ole ihan varma oliko kaikki sen arvoista.

Lisäksi viranhaltijan on vaikea ottaa palkattomia vapaita matkustaakseen Intiaan miestään katsomaan. Jos ei ole sijaisia, viranhaltijalla on moraalinen velvollisuus jäädä työpaikalle hoitamaann potilaat. Eikä sijaisia vaan ollut. En tiedä miksemme onnistuneet saamaan lääkäreitä ja hoitajia. Ei paikassa mitään vikaa ole, kunhan olisi täysi miehitys paikalla, eikä matka ole paha pääkaupunkiseudulta, etenkin jos asuu itäpuolella. Vuokralääkärit ja sijaiset eivät ole sitoutuneet niin tiukasti kuntaan joten heillä on enemmän vapauksia. Visiittini Mikon luona lyhentyivät kerta kerralta suunnitellusta ja Intian keikatkin olivat siten hektisiä. Tuntui ettei koskaan saa vaan relata ja rauhoittua.

Sanoin itseni irti ja mietin mitä teen. Tämän syksyn rauhoitan Intialle ja tulen olemaan siellä toista kuukautta. Muuten teen sopivia sijaisuuksia terveyskeskuksissa, nyt kun siihen on mahdollisuus. Välillä voi olla vapaalla. Ei kukaan tiedä miten terveyskeskuslääkäritilanne kehittyy, ulkomaalaissyntyiset lääkärit täyttävät virkoja jotka suomalaisille ei tunnu niin kelpaavan. Toiset terveyskeskukset ovat suositumpia kuin toiset, en tiedä mistä sekin johtuu. On niin paljon mitä en ymmärrä kunnallisessa terveydenhuollossa.

Se minkä ymmärrän, on ettei terveyspalvelut saisi olla niin puhtaasti riippuvaisia poliittisista linjauksista ja poliitikkojen hyvää tarkoittavista aloitteista ja lopulta lakiin kirjatuista määräyksistä. Jos ei ole tekijöitä, on kohtuutonta että kunnat joutuvat järjestämään terveyspalveluja aina vaan uusille ryhmille. Vakituiset uupuvat tai vain lähtevät pois hakemaan helpompaa työtä ja vuokrafirmat rikastuvat kun kuntien on pakko palkata kalliilla työntekijöitä. En myöskään ole varma onko kunta juuri se paras työnantaja. Oikeastaan uskon siihen että palvelut ostetaan yksityiseltä palveluntuottajalta. Saadaan hyvä pooli työntekijöitä myös varalle ja hommat hoituvat ammattimaisesti. Kaikella kunnioituksella kunnan työntekijöitä ja perusturvajohtajia kohtaan, mutta heitäkin sitoo kuntapolitikoinnin sähellykset. Kentän terveydenhuollosta politikointi on kaukana. Jokaista apua tarvitsevaa on autettava. Ihan kuten jos joku tuupertuu kadulle sairaskohtauksen saaneena. Lääkärin ja hoitajan velvollisuus on auttaa.

Kun auttaminen menee joka päivä yli sovitun työajan ja ylityövapaiden pito on mahdotonta kun ei löydy sijaisia, sitä vain ei jaksa. Sitä alkaa miettiä olisiko oma elämä ja hyvinvointi kuitenkin tärkeämpi kuin potilaiden.

Minulle ratkaisu ei ollut aivan helppo, mutta nyt olen tyytyväinen että kerrankin ajattelin vain itseäni. Kyllä vapaus sentään on voittaa, niin kauan kuin siihen on mahdollisuus!

Purjehduslomaa täydennetty

Täydensin aikaisempaa Purjehdusloma 2012 blogia. Kirjoitin, mitä satuin näin pitkän ajan kuluttua muistamaan. Faktat ovat kyllä aika kohdallaan, ne perustuvat valokuviin ja SpostTrackerin tietoihin.

Karmaa ja hyttysloukkuja

Anantha kertoi tilanneensa samanlaisen hyttysloukun kuin minkä Victor oli ostanut Kiinasta. Minä heitin siihen kommenttina, että eikö hyttysten murhaamisesta tule pahaa karmaa. Puhe kääntyi siitä uskontoihin Ananthan kysellessä eikö kristinuskossa ole ollenkaan karman ja uudelleensyntymisen käsitettä. Siinä jutellessa ymmärsin taas miten suuri vaikutus hindulaisuudella on siihen millainen Intia on. Ja miksi kristillisestä kulttuurista tulevan on niin vaikea ymmärtää sitä.

Ennen Intiaan muuttamista en ymmärtänyt miten suuri vaikutus kristinuskolla on meidän ajatteluumme ja arvomaailmaamme. Meidän arvomme pohjautuvat pitkälti kymmeneen käskyyn ja muihin Raamatun - etenkin Uuden testamentin - opetuksiin. Myös meidän, jotka emme ole edes koskaan lukeneet koko kirjaa. Aikaisemmi en tullut ajatelleeksi esimerkiksi, että käsitys ihmisten välisestä yhdenvertaisuudesta perustuisi kristinuskoon, ajattelin että se on yleismaailmallinen ihmiskäsitys. Kuitenkin se on suorastaan ristiriidassa hindulaisuuden kanssa.

Sielunvaellus on yksi hindulaisuuden keskeisiä oppeja. Kaikissa elävissä olennoissa on sielu, joka kuoleman jälkeen syntyy uudelleen. Jos on eletty hyvä elämä, hankittu hyvää karmaa, sielu syntyy korkeampiarvoisena eliönä; jos on eletty huonosti, niin alempiarvoisena. Ylempikastinen ihminen on  oikeasti parempi kuin alempikastinen, sillä hän on elänyt paremman aikaisemman elämän. Ei ole siis kyse onnesta eikä siitä, että esi-isät olisivat tehneet jotain, vaan jokainen on itse ansainnut asemansa.

Tällä omiin ansioihin perustuvassa arvojärjestyksellä on paljon vaikutuksia yhteiskuntaan. Hyväntekeväisyydestä saa hyvää karmaa, joten sitä kannattaa harjoittaa jopa itsekkäistä perusteista. Samoin palveluskuntaa kannattaa kohdella hyvin. Ja päin vastoin, palvelijoitten ei kannata varastaa isänniltään jos haluavat seuraavassa elämässä parempaan asemaan. Mutta ennenkaikkea, kumpikaan ei elättele kuvitelmaa samanarvoisuudesta. Ylempiarvoinen tietää olevansa parempi ja alempirvoinen olevansa huonompi ihminen, ja nyt eletty elämä ratkaisee onko järjestys seuraavassakin sama.

Moni ihmettelee, miten on mahdollista, että Intiassa säilyy yhteiskuntarauha huolimatta äärimmäisestä eriarvoisuudesta. Selitys on hindulaisuudessa. Jokainen on ansainnut paikkansa, huono-osaisinkin.

Purjehdusloma 2012

Valitettavasti emme pitäneet tänäkään vuonna blogikirjaa - varsinainen matkakertomus pitää lukea ihan perinteellisestä lokikirjasta. Alla muistinvaraisesti edes jotain.

Sunnuntai, 29.7.2012; Turku - Härjänmaankari
Pirkko vei Pian ja Mikon Turkuun, jonne Ilkka ja Riikka olivat purjehtineet lauantaina. Käytiin kaupassa ja syötiin vierassataman ravintolassa.
Irti 17:30 ja 3½ tunnin moottoriajon jälkeen Härjanmaankarilla. Iltatee. Lapset saunaan.

Maanantai, 30.7.2012; Härjänmaankari - Karhunmöljä
Irti 11:35. Koneella Keistiön kaupalle, joka osoittautui pettymykseksi - kesäkausi on näköjään päättynyt.
Jatkettiin virsikirja-ajona. Yhteensä vajaa 6 tuntia liikkeellä. Perillä grillattiin Turun lihat ja syötiin suomalaista sisua osoittaen rannalla. Lapset saunaan.

Tiistai, 31.7.2012; Karhunmöljä - Uusikaupunki
Irti 11:00. Ajettiin koneella Leisuntin kapeikon kautta, mistä Riikka ei tykännyt yhtään (Merikarhukirjan mukaan siinä on 1.6 metriä vettä ja Merionin syväys on 1.75).
Uusikaupunki 14:45. Ennakko-odotusten (paitsi Mikon) vastaisesti kaupunki todettiin hienoksi. Riikka ei ollut koskaan ollut siellä ja me muutkin viimeksi muistaakseni 1994. Pitkällä kävelyllä, nähtiin hieno vanha kirkko lähellä venesatamaa, Suomen varmaan hienoin työttömien talo ja Bonk-museo. Käytiin syömässä ravintola Suoalaspuarissa, jonka ruoka oli selvästi autenttista eli suolaista.

Keskiviikko, 1.8.2012; Uusikaupunki - Irisholm
Riikka ja Ilkka lähtivät bussilla Turun kautta kohti Helsinkiä. Tällä kertaa ei unohdettu Gammeldanskeja ennen veneeltä lähtöä. Pia ja Mikko
irti 12:20 kohti Irisholmia, jonne kesti 7 tuntia.

Torstai, 2.8.2012; Irisholm - Espskär
Kiivettiin Irisholmin kalliolle katsomaan viikinkimuistomerkkiä. Pia väitti, ettei olisi ollut siellä aikaisemmin perustellen sillä, että laaksojen ryteiköt olivat liian läpipääsemättömiä (totta, että siellä ei ollut minkäänlaisia polkuja - Merikarhut eivät taida nykyään harrastaa muuta hyötyliikuntaa kuin talkootöitä?) ja kalliot liian jyrkkiä. Lokikirjan todistuksen mukaan kiivettiin kyllä sinne vuonna 1995, jolloin Mikko purjehti yksinhuoltajana kolmen lapsen kanssa. Jos sitä nyt voi kutsua yksinhuoltajuudeksi kun Antti teki (omien lokikirjamerkintöjensä mukaan) kaikki ateriat.
Irti 15:50, matkaa alle 2 tuntia. Espskärissä on kansainväliset standardit täyttävä lasten leikkipaikka.

Perjantai, 3.8.2012; Espskär - Nauvo
Irti 10:10, koneajoa puolisateisessa ilmassa. Perillä vähän yhden jälkeen paitsi, että jouduttiin kiertelemään ja lopulta odottamaan paikan vapautumista (kesäkausi ei olekaan loppu koko saaristossa!). Aikaa meni erityisesi siksi, että partiolaiset mokailivat ison veneensä kanssa antaen puolen tunnin ajan viihdykettä yrittäessään lähteä. Ilmeisesti paikassa oli jotain noiduttua, sillä myös Mikko onnistui mokaamaan saaden naapurivaneen poijukettingin peräsimen ja kölin väliin. Rannallaolijoitten harmiksi siitä selvittiin parissa minuutissa. Tämä ja Turun rantautuminen olivatkin ainoat, jotka Mikko teki - muuten Pia oli koko reissun kipparina.
Syötiin mahtavan hyvät ja tarpeeksi raa'aksi paistetut korvapuustit rannan kuppilassa. Illalla, veneessä syödyn graavikala-aterian jälkeen, yritettiin uudestaan samaan paikkaan, mutta se oli harmiksemme mennyt juuri kiinni. Käveltiin Martan kievariin, joka oli idyllinen, mutta ei vetänyt pullien suhteen vertoja rannan paikalle.

Lauantai, 4.8.2012; Nauvo - Stormälö - Turku
Irti 8:30 Pirkon soitettua, että hän on lähtenyt autolla Helsingistä. Ehdittiin vajaassa kahdessa tunnissa Airiston matkailuhotellin satamaan juuri ajoissa ennen Pirkon ja Josien tuloa. Syötiin lounas paikan ravintolassa ja Pia lähti Josien kanssa Helsinkiin, jonne Mike oli tulossa myöhään illalla.
Pirkko purjehtimaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen! Irti 14:20 kohti Turun vierasvenesatamaa, jonne matkaa oli vajaa kolme tuntia.
Käytiin monessa paikassa siiderillä ja pihveillä Stefan's Steakhousessa lähellä vierasvenesatamaa. Voidaan suositella.

Sunnuntai, 5.8.2012; Turku
Vietettiin leppoisa turistipäivä Turussa. Ei ehditty yhteenkään nähtävyyteen. Ehkä toisen kerran paremmalla ajalla.

Maanantai, 6.8.2012; Turku - Lillholmen
Pia ja Mike, ja Antti ja Katja tulivat klo 13 junalla. Käytiin lounaalla samassa venesataman ravintolassa kuin Riikan ja Ilkan kanssa; tavattiin Nico ja tytär siellä. Lounaan jälkeen lapset kävivät katsomassa Turun nähtävyyksiä. 18:00 irti. 4½ tunnin koneajon jälkeen Lillholmen, jossa iltatee.

Tiistai, 7.8.2012; Lillholmen - Nauvo - Kifskär
10:20 irti. Antin kurkkukipu pahenee ja päätettiinkin mennä Nauvoon. Jännitettiin pääseekö Antti tällä kertaa terkkariin kun ei päässyt viimeksi vuonna 1995. Pääsi. Eikä kurkusta löytynyt mitään sen kummempaa. Apteekista rohtoja ja rannan kuppilasta niitä kuuluisia korvapuusteja ja
13:30 uudestaan irti kohti Kifskäriä, jonne kesti kuutisen tuntia. Lapset saunaan.

Keskiviikko, 8.8.2012; Kifskär - Hanko - Matgrufvan
11:45 irti ja vauhdikasta purjehtimista mukavassa myötätuulessa ja aurinkoisessa säässä Hangö Västran yli. Oltiin kaikki iloisia, että Katja sai edes yhden kerran kokea, ettei purjehtiminen ole aina sadetta ja kylmää ja niin keikkuvaa, että tulee paha olo. 3h 20 min.
Antin olo ei ole yhtään parantunut ja A ja Katja lähtivät (perinteisen Hanko Sushissa syödyn lounaan jälkeen) junalla kohti Helsinkiä. Me muut
17:40 irti sdamassa mukavassa myötätuulessa kohti Matgrufvania, jonne matkaa oli samat 3 h 20 min.
Lapset saunaan.

Torstai, 9.8.2012; Matgrufvan - Jussarö - Skrubbö
10:40 irti; Jussarö 11:45. Pitkällä kävelyllä (Pirkko luuli, että eksyttiin) katsomassa hylätty kaivos, autiot parakit, jätekivellä täytetyt merenlahdet. Syötiin mansikoita, vadelmia ja mustikoita. Käytiin kahvilassa, jossa oli hyvät rasvassa pasitetut munkkipossut.
13:40 irti ja kuuden tunninkoneajo Skrubbikseen. Lapset saunaan.

Perjantai, 10.8.2012; Skrubbö - Haukilahti
13:00 irti. Kryssattiin Kytölle saakka, jolloin Pirkon kärsivällisyys ei enää riittänyt, alkoi olla aika päästä pois veneestä. Loppumatka koneella. Haukilahdessa hmeteltiin mikä mahtaa olla oikea venepaikka ja valittiin lopulta yksi (en kyllä tiedä edelleenkään onko se oikea, sillä seuran venepaikkakartat ja todellisuus eivät tänäkään vuonna ole yhtenevät). Perillä 16:40

Gammeldanskit ja loman tämä osuus oli loppu.




Purjehdusloman reitti:

Purjehdus 2012 at EveryTrail


Tästä linkistä pääsee koko ruudun versioon.

Kuvia löytyy tästä. Ja kukin päivämatka nopeustietoineen SportsTrackerista.

Se lentokenttä Chennaissa

Jännä eksoottinen piirre Chennain lentokentässä on vastaanottajat. Kun matkaaja on selvittänyt immigraation, läpivalaissut lentokoneessa olleet - jo koneeseen mennessä tutkitut käsipakaasinsa -(intialainen erikoisuus), saanut matkatavarat, antanut tullille allekirjoittamansa lipukkeen ja päässyt sen läpi, alkaa pitkä matka. Käytävää on noin kilometrin verran ja ulkopuolella näkee satoja nenä lasiseinään kiinni nojaavia innokkaita vastaanottajia. Kulkuväylä kapenee joten turistit ja kotiinpalaajat ahtautuvat pakaasiensa kanssa yhä ahtaampaan väylään kunnes kapoinen ulosmenoportti vihdoin avautuu eteen.

Ulosmenoportin ulkopuolelle ei vastaanottajilla ole asiaa, mutta kuten usein Intiassa, säännöt ovat eri asia kuin käytäntö. Intialaisilla on aina koko perhe kotiinpalaajaa vastassa ja "perhe" käsitetään kuten Suomessa "laajennettu suku". Sitä tullaan kymmenellä autorikshalla tai bussilla kaivattua omaista vastaan. Kaikki suvut tungeksivat heti portin takana niin että ihan oikeasti, yhtään liioittelematta, vedän toisella kädellä kapsekkiani ja toisella hätistän ihmisiä ympäriltäni kuin kärpäsiä saadakseni raivattua polun jota pitkin pääsen väentungoksen läpi autoomme.

Tamilin ja intialaisaksenttisen englannin kakofonia soi korvissa. Naisten hiuksissa olevat voimakkaasti tuoksuvat jasmiininkukat eivät koskaan peitä ikuista intialaista hien hajua. Kirjavan värikkäät sarit, psykedeelisin kuvioin koristellut salwar kameezit ja kimaltavien kultakorujen määrä vastaanottajien yllä aiheuttaa tottumattomalle tulijalle migreenin.

Tietää tulleensa toiseen maailmaan. En tiedä voiko uusi terminaali ikinä muuttaa tätä.

Life is good

Kun loppusuora avautuu, sitä jaksaa kummasti. Enää viikko ja sitten - hyvästi Mustijoki, Mäntsälä ja Pornainen! Olen kaikesta huolimatta viihtynyt Pornaisissa, pidän henkilökunnasta ja potilaista. Meillä on ollut ihan uskomattoman hauskaa siellä mutta en usko koskaan elämässäni olleeni jatkuvasti, päivästä toiseen, niin lopen väsynyt kuin koko tämän vuoden olen ollut.

Nyt on auvoinen olo. Lähdin töistä niin että Pia pelästyi "miten sä äiti olet jo nyt kotona" kun olin hieman ennen neljää perjaintai-iltapäivällä Töölössä. Yksi vuoden harvoista päivistä etten tehnyt ylitöitä! Jo aamu oli kuin Johnny Liebkindin laulu "voiko ihanammin päivän enää alkaa". Aurinko paistoi, Lahdentiellä ei ollut ruuhkaa, Radio Vegan nuoret suomenruotsalaiset juontajapojat olivat sympaattisen iloisia viikonlopun odotuksessaan ja soittivat kivaa musiikkia. Mäntsälään kääntyessä soi Village People'n klassikko "Y.M.C.A" joka sai minut nauramaan ääneen, väänsin volyymit maksimiin ja lauloin mukana "young man ... it's fun to stay at Y.M.C.A".

Iltapäivällä kävimme Pian kanssa Ison Omenan ostarissa muistelemassa Espoon aikoja, juomassa kahvit ja Alkossa täydentämässä tyhjää viinikaappiamme. Kävin pikaisesti kotona pakkaamassa ja iltayhdeksän jälkeen ajoin suoraan kohti auringonlaskua mökille, menin uimaan, järvi oli tyyni, ilta vielä lämmin, vesi raikasta, oli hiljaista ja kaunista. Kiersin koiran kanssa tilukset, poimin kimpun kesäkukkia joita on yhtäkkiä jostain taas tullut, istuin puutarhakeinuun ja olin täydellisen onnellinen. On kesä, viikon päästä alkaa loma, Mikko tulee Suomeen, Pian Michael tulee Suomeen. Syksyyn ja talveen on vielä pitkä aika. On kesä, kukkia ja järvi.

Paranee kuin pyy pivossa

The Hindun artikkeli 9.4.2012 ”Chennain lentokentällä pitkä matka” kertoi oikeastaan kaiken Chennain lentokentän nykytilasta. Viimeisimmässä Aasian lentokenttien palvelulaadun arvioinnissa Chennain lentokenttä pääsi sijalle 153 tutkimuksessa mukanaolleista 156 lentokentästä.

Chennain lentokentän uudistamiseen on siis aihetta. Kolmivuotinen uudistamisprojekti aloitettiin vuonna 2008, ennenkuin minä muutin Chennaihin. En usko, että pääsen käyttämään uutta uljasta(?) kenttää ennen lähtöäni. Alussa oli tietysti intialaiseen tapaan normaaleja vaikeuksia esimerkiksi maanlunastusten kanssa, mutta ei homma mene ihan putkeen edes projektin loppusuoralla. Tämän vuoden uutisten kohokohtia:

• Tammikuussa, kuukautta ennen suunniteltua käyttöönottoa Airport Authority of India huomasi, että hissit, sähköjärjestelmät, paloturvallisuus ym vaativat viranomaistarkastuksia, joiden arvioitiin kestävän vähintään kolme kuukautta. Eli uudet kotimaan ja ulkomaan terminaalit valmistuvat huhtikuussa.
• Sähköt piti saada joulukuussa mutta saatiinkin vasta maaliskuussa (tätä ei ilmeisesti oltu huomattu silloin tammikuussa), lykkää valmistumisen kesäkuun alkuun.
• Toukokuussa vahvistettiin, että laitos vihitään käyttöön kesäkuun puolivälissä.
• Kesäkuun alussa lehdissä ihmetellään miten terminaalit voidaan ottaa käyttöön heinäkuussa kun palveluntarjoajista ei ole tietoakaan. Asiantuntijoitten mukaan sopimusten tekemisen jälkeen kestäisi ainakin 6 kuukautta saada ravintoloitten ym laitteet asennettua. AAI ei ole huolissaan ”heitämme sisään jotain peruspalveluja ja lisäämme loput myöhemmin”.
• Pari viikkoa myöhemmin lentokenttäjohtaja kertoo, ettei palveluntarjoajien kilpailutusta ole vielä järjestetty. Ei kiirettä, sillä käytämme elektronista kilpailutusta. Kun se on tehty, palveluntajoajat saavat kaiken valmiiksi kuukaudessa.
• Kesäkuun lopussa lentoyhtiöt kieltäytyvät kotimaan terminaalin koekäytöstä koska ”mitä järkeä olisi kokeilla terminaalia, jossa ei ole ravintoloita, loungeja, matkustajasiltoja eikä matkatavaroitten hallintajärjestelmää”. Palveluntarjoajien kilpailutusta ei ole vielä aloitettu.
• Heinäkuun puolivälissä kerrotaan, että kotimaan terminaalin matkustajasillat saapuivat pari päivää sitten Chennain satamaan. Oletetaan, että ne saadaan lentokentälle asti viikossa (yhteensä siis yhdeksän päivää, eli keskinopeudeksi tulee 0.14 km/h). Valmistajan asentajat odottelevat kentällä pääsevänsä asennustöihin, jotka tulevat kestämään kuukauden.
• Tänään kerrottiin, että kotimaan terminaali avataan 15.8 jälkeen, kunhan pääministeri Singhin ja Chief Minister Jayalalithaan kalenterista löytyy sopiva rako. Ravintola ym-palvelut järjestetään jollain väliaikaisratkaisuilla. Pysyvät sitten joskus myöhemmin.
• Näyttää siltä, että jos kaikki menee putkeen, kotimaan terminaali saatetaan siis ottaa käyttöön syyskuun alussa. Ulkomaan terminaali ensi vuoden alussa.

Ehkä terminaalit eivät tule koskaan aivan valmiiksi ja ehkä niihin ei saada koskaan kunnon ruokapaikkoja tai kunnollisia loungeja, mutta voin ainakin yhtyä The Hindun toiveeseen ”toivottavasti edes vessat löyhkäävät jatkossa vähemmän”.

PS. Chennain lentokenttä sai vuonna 2001 ensimmäisenä lentokenttänä Intiassa ISO 9001-2000 sertifioinnin laatujärjestelmälleen.

Ennen ja jälkeen(?):

 

Maailman parhaat

Intian yliopistojen ehdoton kärki ja kaikkien intialaisten ylpeyden aihe ovat maan seitsemän Indian Institute of Technologyä. Kaikki tietävät, että maailman parhaat opiskelijat opiskelevat näissä maailman parhaissa yliopistoissa maailman parhaitten opettajien johdolla. Ihan samaa asennetta kuin Suomessa ja varmaan kaikissa muissakin maissa.

The Hindussa oli viikonloppuna uskalias kirjoitus otsikolla "Our IITs have a lot to catch up". Kirjoittaja (entinen IIT-Delhin Alumni Associationin puheenjohtaja) rohkeni kyseenalaistaa Intian ykköskoulujen tason toteamalla, että yksikään IIT ei päässyt tämänvuotisessa QS World University Rankingissa 200 parhaan joukkoon. Delhi, Bombay ja Madras olivat sentään 300 parhaan joukossa, mutta muut eivät mahtuneet edes listalle.

Katsoin miten muut tutut yliopistot ovat pärjänneet viimeisimmissä QS ja Times Higher Eduactionsin rankkauksissa; alla listattuna 20 maailman parasta sekä valikoma muita yliopistoja (vasemmalla järjestettynä QS:n ja oikealla THE:n ranking-järjestyksessä). IIT Bombay ja IIT-Delhi näyttävät olevan samassa sarjassa kuin Aalto yliopisto. Kuten ennenkin, McGill on rankattu selvästi parhaaksi "meidän perheemme" yliopistoista (tai onhan "minun" UBC Timesin listalla jopa vähän korkeammalla). Helsingin yliopisto on petrannut ja on nyt QS:n listalla samalla tasolla Penn Staten kanssa; Timesin listalla Penn State on edelleen paljon ylempänä. UNSW:n rankkaus näillä listoilla poikkeaa tosi paljon: QS:n rankkaus on 49 eli samaa luokkaa kuin vaikka NYU ja parempi kuin LSE:n, mutta Timesin kriteereillä vasta 173.

Suomalaista ylemmyydentuntoa vähän häiritsee, että Uppsala on molemmissa rankkauksissa korkeammalla kuin yksikään suomalainen yliopisto. Ja me kun olemme aina naureskelleet "Uppsalan ekonomeille".

	QS	THE			QS	THE
Cambridge	1	6		Caltech	12	1
Harvard	2	2		Harvard	2	2
MIT	3	7		Stanford	11	3
Yale	4	11		Oxford	5	4
Oxford	5	4		Princeton	13	5
Imperial College	6	8		Cambridge	1	6
University College	7	17		MIT	3	7
Chicago	8	9		Imperial College	6	8
U Penn	9	16		Chicago	8	9
Columbia	10	12		Berkley	21	10
Stanford	11	3		Yale	4	11
Caltech	12	1		Columbia	10	12
Princeton	13	5		UCLA	34	13
Michigan	14	18		Johns Hopkins	16	14
Cornell	15	20		ETH Zurich	18	15
Johns Hopkins	16	14		U Penn	9	16
McGill	17	28		University College	7	17
ETH Zurich	18	15		Michigan	14	18
Duke	19	22		Toronto	23	19
Edinburgh	20	36		Cornell	15	20
Berkley	21	10		Duke	19	22
Toronto	23	19		UBC	51	22
UCLA	34	13		McGill	17	28
NYU	44	44		Edinburgh	20	36
UNSW	49	173		NYU	44	44
Warwick	50	157		LSE	64	47
UBC	51	22		Penn State	94	51
Copenhagen	52	137		Lund	86	80
LSE	64	47		Uppsala	83	87
Uppsala	83	87		Uni Helsinki	89	91
Lund	86	80		Stockholm	178	131
Uni Helsinki	89	91		Copenhagen	52	137
Penn State	94	51		Warwick	50	157
Stockholm	178	131		UNSW	49	173
KTH	180	187		KTH	180	187
IIT-Delhi	218	400		IIT-Bombay	225	325
University of Turku	224	375		Aalto University	232	325
IIT-Bombay	225	325		University of Turku	224	375
Aalto University	232	325		IIT-Delhi	218	400
IIT-Madras	281	400		IIT-Madras	281	400
325 merkintä tarkoittaa 301-350
375 merkintä tarkoittaa 351-400
400 merkintä tarkoittaa 400+
QS = QS World University Rankings
THE = The Times Higher Education World University Rankings

PureView

Tämä ei ole oikeastaan blogi. Halusin vaan tallentaa itselleni johonkin uudella kamerakännykälläni ottamiani kokeiluja.

Ensin kirkkaana aamuna Shenzhenissä otettu kuva ja sen osasuurennukset.

Kuva hotellin parvekkeelta Shenzhenissä
(otettu täydellä resoluutiolla 7728 x 4354 pikseliä)

Osasuurennus
(tässä 2197 x 1234 pikseliä)

Osasuurennuken osasuurennus
(tässä enää 1011 x 577 pikseliä)

Sitten kuva naapuritalon tylsästä seinästä. Halusin lähinnä nähdä miten hyvin valoisasta kuvasta voi erottaa yksityiskohtia, jotka ovat varjossa. Ei hirveän hyvin - siihen tarvittaisiin kyllä niin tehokas zoomi, että se rajaisi valoisat pois).

Vastapäinen talo
(täydellä resoluutiolla)

Heillä näkyy olevan joku viritelmä keittiön poistoilmaimurissa
(636 x 499 pikseliä

Remontoitavan asunnon yksityiskohdat näkyy yllättävän hyvin
ottaen huomioon kuinka pimeässä se on
(860 x 539 pikseliä, lisätty valoa ja kontrastia Picasalla)

Värit näkyvät paljon paremmin, mutta yksityiskohdat huonommin tässä kuvassa joka on otettu
zoomaamalla (käyttäen PureView -teknologiaa)
(873 x 491 kokoinen osasuurennus, tätäkin korjailtu Picasalla)

Ja tässä kirotut pulut

Elmu-kelmu

Oikeastaan tämä on vain kommentti Mikon edelliseen juttuun sillä luulen että niiden jotka eivät ole asuneet Intiassa on hyvin vaikea ymmärtää tätä kelmu- ja suojamuoviasiaa. En tietenkään ymmärrä sitä itsekään, ei parin vuoden Intiassa asuminen anna mitään valmiuksia tai auktoriteettia ymmärtää yhtään mitään Intiaan liittyvää juttua, mutta voin aina kommentoida.

Olen blogeissani monesti ihmetellyt Intiassa vallitsevaa tapaa korjata asioita loputtomiin, laittaa laastari päälle ja parannella elämän olosuhteita niin että korjatun kohteen alkuperäinen vika unohtuu. Se on niin ominaista Intiassa että siihen turtuu hyvin nopeasti ja omakin innovatiivisuus alkaa muuttua samaan suuntaan - siis asioita ennallaan säilyttäväksi ja tuoreen kehityksen tuhoavaksi kekseliäisyydeksi.

Elmu-kelmukääreet on yksi monista ensiavuista joista on tullut normi. Kännyköille ja tietokoneille myydään uusia suojamuoveja rikkoputuneiden alkuperäisten tilalle. Autojen penkit ja ratit, kotien soffat ja ruokapöytien tuolit suojataan aina muovilla - uusia muotoon leikattuja suojamuoveja vanhoihin rotiskoihin voi olla jopa valmiiksi saatavilla, mutta niitä on myös helppo tehdä. Työvoimaa riittää ja tuollainen tuottoisa muoviverhoilubisnes on helppo perustaa mihin vain kadunkulmaan.
Hienot kellot ovat haluttua tavaraa Intiassakin eikä kellotaulua suojaavaa muovia ole syytä poistaa. Jos sen poistaa, kello ei enää näytä uudelta.

Olen kertonut etten koskaan saanut uutta ovea keittiöön kun vanha aina korjattiin. Ei siitä koskaan tyydyttävää tullut mutta hieno asia oli että korjaajan sai aina samana päivänä kotiin kun ovi meni taas kerran lopullisesti rikki. Kylpyhuoneeseen en löytänyt uusia kaappeja joten lopulta oli alistuen pyydettävä paikalle puuseppä jonka mielestä vanhat kaapit oli aivan hyvät, vain ovien homeiset karmit ja mädäntyneet liukulistat piti vaihtaa. Kylpyhuone oli sen jälkeen samannäköinen kuin aiemminkin, tosin kaappien ovet nyt aukenivat. En aluperinkään pitänyt niistä kalusteista mutta olkoon, enhän edes asu siellä.

Chennaissa en ole nähnyt puluja muualla kuin kerrostalossa jossa Mikko asuu. Rakennuksen nerokas arkkitehtuuri on jättänyt kylpyhuoneiden ikkunarivistöön koko 14 kerroksen korkeudelta suojatun kuilun joka toimii mitä parhaimpana kyyhkyslakkana. Pulut kujertavat kuilussa aamusta iltaan todella meluisasti. Jokaisen kylpyhuoneen ikkuna on harmaan pulunkakan peittämänä täysin läpinäkymätön ja uutta pulunkakkaa suihkii sitä vauhtia että on luonnollista ettei yksikään talon asukas ikinä avaa kylpyhuoneidensa ikkunoita.

Ajattelimme ensin että pulut ovat pyhiä eläimiä eikä niihin siksi kajota. Mutta ei, pulut ovat niitä harvoja olioita Intiassa jotka EIVÄT ole pyhiä. Tehdäänkö jotain puluongelmalle? Kyllä vain: asuntojen ikkunat pidetään kiinni ja parvekkeille laitetaan puluverkot. Kuten Intiassa usein, estetiikka säästetään temppelihin ja jumalkuviin, joten verkot ovat joko ruostuvaa rautalankaa tai pissanväristä muovia jonka läpi tuskin näkee. Kun näitä verkkoja lisäksi koristaa pulunkakan roiskeet, ei parvekkeella viihdy muut kuin palvelija joka ripustaa sinne pyykit kuivumaan.

Touhukas pohjoismaalainen ei laita puluverkkoa vaan istuu parvekkeellaan nauttien merimaisemasta ja siinä sivussa huitelee puluja pois. Ja on mielessään kehitellyt yksinkertaisen suunnitelman koko taloon kyyhkyslakkakuilujen peittämisestä vaikka sillä ruostuvalla verkolla jolloin puluilla ei enää olisi pesimispaikkaa ja niiden olisi pakko muuttaa muualle. Mutta sen verran intialaistunut tuo touhukas pohjoismaalainenkin on että ymmärtää ettei suunnitelmaa kannata esittää taloyhtiölle. Tokihan myös pohjoismaalaisen on tajuttava miten puluongelmat oikeasti hoidetaan ja minkä kaikki opastivat Mikolle jo muuton yhteydessä - jokaiseen ikkunaan ja parvekkeille on heti asennettava verkot jotta pulut eivät pääse sisään. Mikä on kerran keksitty, sitä ei enää mietitä eikä ainakaan muuteta.

Pussillinen vanhoja laastareita entisissä paikoissa on parempi kuin yksi laastari uudessa kohdassa. Tämä on minulle se "dynaaminen nouseva Intia" josta hämmästellen luen länsimaisista lehdistä enkä tiedä puhummeko samasta maasta.

Melkein kotona

Lautalla Shenzhenistä Hongkongin lentokentälle tunsin jo olevani melkein kotona Intiassa kun katsoin käytävän toisella puolella olevaa miestä. Kiinnitin ensin huomioni siihen miten hän osasi juoda Fantaa pullosta. Ei "kuten vauvat", panemalla pullonsuu suuhun, vaan "kuten aikuiset", kaatamalla tyylikkäästi parin sentin korkeudelta. Komeat viikset eivät edes juuri kastuneet.

Sitten huomasin hänen tavaransa. Rollerin kahvan suojamuovi on säilynyt hyvin. Läppärin suojamuovi ei ole näköjään kestänyt kulutusta vaan se on pitänyt korvata elmu-kelmulla. Toimiva ratkaisu. Kuvasta ei valitettavasti oikein näy (jouduin sentään ottamaan kuvan salaa), että myös kännykkä on kokonaan elmu-kelmulla päällystetty.

Kun tulee joskus aika myydä nämä eteenpäin, niin ostaja saa uudenveroiset vehkeet. Ei ostajallakaan tosin ole siitä íloa, koska myös hän käyttää vastaavia suojamuoveja.

Yhden päivän kesäloma

Vietimme Pian kanssa leppoisan viikonlopun mökillä ja lähdimme raukeasti sunnuntaina aamupäivällä kaupunkiin. Ajoimme Jeepillä Helsinkiin ja kotiin Töölöön - 80 kilometria. Kotona laitoin pesukoneen päälle, luin sunnuntai-Hesarin ja sitten veimme Jeepin 3 kilometrin päähän Kallioon jossa Lexus oli vaihdossa. Ilkka ja Riikka olivat sopivasti lähdössä Stockalle joten juttelimme niitä näitä mukavia aurinkoisella Toisella linjalla. Ajoimme Lexuksella 6 kilometrin päähän Haagaan Ukin luokse. Ukki oli kovin sairas ja väsynyt eikä jaksanut lähteä Riistavuoreen joten vain rupattelimme kuulumisia. Kilometrin päässä on Riistavuoren vanhustenkeskus jossa Mummi oleskelee. Mummi oli siellä juuri päiväkahvilla, odotimme että hän saa kahvinsa juotua ja menimme osaston parvekkeelle istumaan ja nauttimaan kauniista ilmasta vaikkei Mummi ihan muistanut keitä olemme. Ja sitten takaisin 6 kilometria kotiin Töölöön.

Auto jäi asukasparkkiin kadunvarteen, koira kotiin ja kävelimme 2 kilometrin matkan Aleksille lounaalle Santa Fe'hen. Sieltä poukahdimme korttelin päähän kahville Espan Café Esplanadille vaikka matkalla pysähdyimme Monki-nuorisokauppaan. Monkissa oli hyvä alennusmyynti ja ostimme molemmat jonkinlaiset villapuserot. Ei ehkä niin kesäistä shoppailua, mutta taisi olla ensimmäinen kesään vivahtava päivä joten ei niitä hellevaatteita oikein osaa vielä ajatella. Espalla oli mukava istua kahvilan ikkunan ääressä ja katsoa ihmispaljoutta. Katuterassi oli niin täynnä että tuntui turhalta norkoilla ja odotella vapautuvia paikkoja kun sisälläkin oli ihan mukavaa.

Jätimme kodikkaan kahvilan ja vaelsimme kahden korttelin matkan Mannerheimintien yli Yrjönkadulle. Poikkesimme hotelli Tornin baariin nauttimaan lasilliset valkoviiniä. Aurinko paistoi kuumasti tuulelta suojatulle kattoterassille, nautimme viinistä ja ihailimme kaunista kaupunkiamme. Tiirailimme kotiamme Töölössä, näimme hyvin Ilkan ja Riikan Kallion talon ja Antin uuden kotitalon Hakaniemessä. Haaga näkyi tuolla kauempana Keskuspuiston vieressä, Länsiväylä vei Espooseen missä asuimme ennen. Tarvontie näkyi Munkkiniemen kupeessa - sieltä olimme aamulla ajaneet kaupunkiin mökiltä tullessa. Ihmettelimme kuinka pieni ja kodikas Suomen pääkaupunki onkaan. Kaikki on käden ulottuvilla ja kävelymatkan päässä. Meri kimmelsi joka puolella, oli lämmintä ja kaunista, oli rauhallisen onnellinen tunnelma.

Laskeuduimme hissillä maantasoon ja tepastelimme 1.5 kilometrin matkan kotiin. Antti tuli yllättäen valtavan pyykkikassin kanssa pesemään pyykkinsä ja hakemaan tavaroitaan uuteen kotiinsa. Eikä Antti olisi Antti jollei olisi tyynesti jättänyt pyykkikoneen päälle lähtiessään Hakaniemen kotiinsa tai jonnekin, minne nyt milloinkin. Äiti sitten ripusti kymmenen paitaa henkareille kuivumaan, tunki loput kuivauskoneeseen ja kaikki Antin tummat likaiset vaatteet pyörii parhaillaan koneessa, äidin toimesta, seuraana päivänä.

Yhteen päivään mahtui kesämökki ja keskikaupunki, shoppailu, kahvilatunnelma ja aurinkoinen terassi, isovanhemmat ja oma perhe. Suomi on upea maa, Helsinki on ihana kaupunki. Ja kaikki on niin lähellä. Parhaiten Helsinkiä kuvaa varmaan hotelli Torni: mennään hissillä 15. kerrokseen ja sieltä näkee kaiken minkä haluaa nähdä. Ei ole pilvenpiirtäjiä eikä niitä tarvitakaan. 15. kerroksen näköalat ovat huikeat ja avoimet. Se on sopivasti suuruutta ja oikea annos pienuutta ja vielä tervettä vaatimattomuutta.

Kielot

Viime kesänä nyhdin täysikasvuisia kieloja käsin. Se oli työlästä ja hidasta eikä kielot irronneet juurineen niinkuin olin kuvitellut. Sitten kokeilin trimmeriä. Jättiputken kokoiset kielot kaatuivat nopeasti vaikka sähköllä toimiva trimmeri pitkine jatkojohtoineen ei ole metsämaastossa juuri se minkä valitsisin käyttööni jos saisin valita. Somerniemen mökin liiteri on varmasti yksi Suomen parhaiten varustettuja liitereitä, mutta trimmerin hankinnassa on tullut mokattua.

Mäki näytti viime kesänä paremmalta kun kaikenpeittävät kielot olivat kaatuneet. Tänä keväänä vedin kokeeksi trimmerillä varhain keväällä pilkistävät kielonlehdet pieneltä alueelta pihakeinun vierestä.

Nyt on analysoinnin aika.

1. Synk'metsässä mustikoiden seassa oleviin kieloihin ei auttanut mikään. Ne rehottavat yhtä valtavina riippumatta mitä systeemiä käytin.
2. Varhaiskevään trimmerityöskentely oli hyvä idea. Katkottujen kielojen kohdalle kasvoi jonkin verran uusia versoja mutta ovat kovin kitukasvuisia eivätkä edes jaksa kukkia. Voisin kuvitella kielojen vähitellen kuolevan tuolla systeemillä. Lisäksi jo unohtuneet perennakasvit olivat levinneet alueelle - särkynyt sydän ja joku keltainen maanpeittokasvi.
3. Viime kesänä vedin trimmerillä vähemmän metsäisen mäenrinteen ja tein nyt saman. Rinne oli täynnä inhottavia kieloja. Yllätyin iloisesti kun niiden alta paljastui mattomaisena kasvava talvio joka on monta vuotta ollut kadoksissa. Talvio voi hyvinkin tukahduttaa kielon ajan mittaan, ainakin jos jaksan kaataa kielokkoa. Samoin villiruusu oli lähtenyt leviämään ja joitain niittykukkiakin kasvaa mäessä pitkästä aikaa - apilaa, päivänkakkaraa, hiirenvirnaa.

Taistelu kieloja vastaan ei ehkä olekaan toivotonta. Vaikka kahden tunnin trimmerityöskentelyn ja kielojen käsin nyhtämisen jälkeen oikea ranteeni on käyttökelvoton, kaikki sormet pistelevän puutuneet enkä ranteen voimattomuuden vuoksi pysty kumoamaan suuhuni edes lasillista vettä, uskon ensi kesän koittavan entistä kielottomampana. Kahdessa tunnissa ei yksi ihminen kauheasti saa aikaiseksi. Mutta kahdessa tunnissa saa näköjään ranteen sekundaksi.

Pieniä suuria iloja

Anitta jätti eilen lapun, jossa kertoi ettei voi tulla tänään koska tyttären yliopistolla on joku vanhempienpäivä (en tosin osaa kuvitella mitä hän tekee sellaisessa  -  tai ehkä muut vanhemmat ovat ihan yhtä uunoja). Olin tänään jo menossa hissiin kun minulla välähti että kotini onkin  vapaana, voin jäädä kotiin!

Säästyin yli kolmen tunnin autossa istumiselta ja minulla on parempi rauha perehtyä tuleviin työtehtäviin.

Tyhmyydestä sakotetaan

Tämä on varmaan keräily-
harvinaisuus

Vein fillarin huoltoon ketjujen vaihtamista varten. Babu auttoi kantamaan pyörän sisään, jolloin auto oli pysäköitynä laittomasti kaksi minuuttia. Palatessa poliisi oli pannut autoon rengaslukon. Olen ilahtunut siitä, että Chennain liikennepoliisi on alkanut valvoa liikennesääntöjen noudattamista. Vaikka tämä oli toistaiseksi ainoa minun havaitsemani merkki siitä.

Babu kipaisi poliisin hinausauton luokse selvittelemään asiaa ja minä jäin odottelemaan auton luo. Odottelin ja odottelin, näin miten muut väärinpysäköijät kävivät pollisin luona ja tulivat hetken päästä takaisin pojan kanssa, joka avasti rengaskukon. Kun Babu sai lopulta maksettua sakkonsa ja pääsimme jatkamaan matkaa, hän kertoi, että poliisi oli pyytänyt 100 rupiaa ilman kuittia. Kuitin kanssa maksu oli 200 rupiaa ja hankalat kuittia vaativat asiakkaat tietysti hoidettiin – mahdollisimman hitaasti – vasta helpompien tapausten jälkeen.

Syyllistyttiinköhän me Chennain liikennepoliisin byrokratianvähentämiskampanjan  pilaamiseen?

Melkein talo

Aina ne menee sivu suun. Kärjen Timppa Somerniemen naapurista soitti tohkeissaan ja kertoi talosta Oinasjärven rannalla. Timo ajaa taas postia ja huomasi tänään että talo jossa aiemmin oli vuokralaisia, onkin nyt tyhjä. Ja heti kysymään Ahoselta että mitäs on tapahtumassa sen talon kanssa. Ei ne ensin tiennyt kuka sen omistaa, tiesivät vain että ne maat on olleet joskus Toivoniemen, isäni äidin suvun kantatilan maita, vaikka itse Toivoniemi onkin toisen järven rannalla. Eli jos perimysjärjestystä ajattelee, se olisi käytännössä minun maatani.

No, Ahonen sai selville että Nummella yksi Aarnio sen talon omistaa. Löysin sopivan Aarnion Eniron sivuilta, soitin ja kysyin että mitäs Oinasjärven talolle kuuluu. "Hyvää kuuluu", sanoi Aarnio, "olen sinne juuri muuttamassa."

Taas maailmani romahti. Olin jo suunnilleen sisustanut sen talon itselleni ja istunut rannalla hyttysten kanssa katsomassa niemeä siinä kunnan rannan ja laakean kallion välisellä tontilla, ihailemassa kuinka ilta-aurinko paistaa syvään rantaan. Ja sitten sitä taloa ei olekaan minulle.

Laitoin Timpalle tekstarin että tilukset vietiin minulta. Timo vastasi että "Harmin paikka. Se oli sun talo."

Valmistuminen Kanadassa

Kun Antin juhlava PennState graduation-tilaisuus vuonna 2007 oli ohi, siirryimme välittömästi sairaalaan. Se oli kyllä ikimuistettava juhla. Antti yliopiston valmistujaiskaapu päällä, Mikko ja minä juhlatamineissa University Parkin sairaalan päivystyspoliklinikalla. Shampanjan sijaan hain automaatista kitkerää kahvia, Antti naputteli pöytää "ei tämän ihan näin pitänyt mennä" ja Mikko oli lääkärin tutkittavana. Apteekista haettiin Mikolle selkäkipulääkkeet ja jatkettiin illalliselle ravintolaan jonka Antti oli varannut kuukautta aiemmin. Mikon lääkkeet eivät tehonneet ja suurimman osan illallista Mikko seisoi jotenkin skolioottisen vinosti ja kyyryssä.

Kun Pia valmistui, olimme kaikki terveitä. McGill Universityn Macdonald-kampus on maa-metsä-ympäristötieteilijöiden pesäpaikka joten juhlakin oli reippaasti ulkona. Edellisenä päivänä oli satanut kaatamalla, seuraavaksi päiväksi oli luvattu jatkuvaa tihkua, mutta Pian valmistumispäivän kunniaksi oli luvattu aurinkoa ja lämmintä. Vaikka Kanadan ilmasto on aika tavalla kuten Suomessa, erona on se että säätiedotukset pitävät paikkansa. Joten aurinko paistoi, nurmikko oli vihreä, taivas sininen, ihmiset iloisia.

Kaksi säkkipillin soittajaa johti professorien, opettajien ja valmistuvien opiskelijoiden kulkuetta. Arvatkaa vain olivatko herrat McGill ja MacDonald skotteja? Yliopisto perustettiin 190 vuotta sitten eikä Skotlanti unohdu.
Ja ne vaatteet! Pidän tosiaan näistä tamineista joita englanninkielisten maiden kouluissa ja etenkin yliopistoissa vaalitaan. Keskiaikaisia kaapuja. McGillin viitoissa on samettireunuksiset huput lisävarusteena, ihan niinkuin Robin Hoodin aikaisella kardinaalilla. Tohtorinhatut eivät ole silintereitä vaan samettisia löysiä baskereita kuten vaikka Henrik VIII:lla. Koska Piasta ei tullut tohtoria, Pialla oli sellainen satiininen kireä pipo jonka päälle on laitettu neliön muotoinen levy ja levyn keskeltä lähtee narun päässä oleva tupsu. Muistan Antin ja Ilkan High School graduationista kuinka tarkkaa oli miten päin tupsu on ennen valmistumista ja kun rehtori julisti oppilaiden valmistuneen koulusta, kaikki siirsivät tupsun toiselle puolelle. Niin olisi pitänyt Macdonaldissakin tehdä mutta kukaan ei tiennyt mitenpäin tupsujen kanssa pitää toimia joten tupsut oli miten sattuu. Se voi olla kanadalaista rentoutta tai ympäristötieteilijöiden suurpiirteisyyttä. Mutta hatut heitettiin ilman yhtä iloisesti kuin High School graduationissa, PennStatessa ja varmasti jokaisessa koulussa ja yliopistossa. On ihanaa saada opiskelut päätökseen, olla nuori eikä vielä tiedä mitä kaikkea jännittävää elämässä tulee tapahtumaan.

Pia ja Michael olivat päätyneet että molempien perheet tapaavat valmistujaisissa ja menemme yhteiselle illalliselle. Michaelin perhe oli keksinyt mainion ajatuksen mennä heti graduation-tilaisuuden jälkeen nauttimaan alkupaloja ja shampanjaa Miken kämppään. Se vei turhat jäykistelyt. Ensiksi tietenkin yleinen onnellinen tunnelma, toiseksi shampanjan hilpeyttä korostava vaikutus, kolmanneksi se opiskelija-asunto. Jollen olisi käynyt Antin kimppatalossa PennStatessa, en luultavasti olisi astunut Miken taloon sisään. Ihmeesti sitä sopeutuu kaikkeen. Luhistuva, homeinen ja rähjäinen talo vaikutti oikeastaan ihan kivalta ja normaalilta kodilta vaikka ensimmäistä kertaa siellä käydessämme mietimme voiko soffalle istua edes farkuissa vai pitäisikö olla istuinalusta.

Michaelin äiti aloitti reippaasti juhlapuheen mutta se kääntyi nikotteluksi ja itkuksi. Mikko varoitti minua jatkamasta koska kyynelehdin jo valmiiksi. Joimme sen sijaan lisää shampanjaa ja söimme Miken äidin valmistamaa graavia lohta ja nauroimme kippurassa kuinka Miken isä nuorena miehenä Saksassa asuessaan oli kuunnellut suomalaisen pop-tähden Frederikin lauluja jotka osasi vieläkin - "Tsing Tsing Tsngis Khan! Kaikkien naapurivaltojen alistaja!", "Raa-Raa-Rasputin rakastaja Rasputin". Kaiken kukkuraksi Miken isä osasi vetäistä paidan napit nopeasti auki ja paljastaa karvaisen rintansa ihan kuten Frederik 70-luvulla. Se oli jo silloin irvokasta. Frederik oli Suomen Tom Jones joka valloitti näköjään Saksankin.

Tällainen rentouttaa kenet hyvänsä. Meillä oli tosi mukava ilta. Parasta tietysti oli juhlia meidän kahta onnellista nuorta jotka valmistuivat samaan aikaan ja miettivät minne hakeutuvat ja mistä saavat töitä. Torontoon he tällä hetkellä tähtäävät mutta sitä ennen Pia tulee Suomeen kahdeksi kuukaudeksi. 

Ruokamatkalla(?) Kanadassa

 On monella tapaa hienoa kun lapsi valmistuu yliopistosta. On ylipäätään hyvä valmistua koska sen vuoksi yleensä opiskellaan jotta valmistuisi ja pääsisi tekemään koulutusta vastaavaa työtä, jotain sellaista työtä jota ilman sitä koulutusta ei saisi.
Tuo oli se syvällinen osa kirjoitustani.

Tärkeätä lapsen valmistumisessa yliopistosta on tietenkin se että vanhemmat voivat ottaa ylimääräisen loman ja matkustaa toiselle mantereelle todistamaan valmistujaisia. Olen vieläkin katkera suomalaisen ankeasta tavasta olla järjestämättä massiivisia valmistujaisjuhlia koska se vei meiltä matkan Suomeen Ilkan valmistujaisiin.

Olen itse tämän viiden vuoden aikana ehtinyt käydä ties kuinka monta kertaa Montrealissa ja Ste-Anne-de-Bellevuen pikkukylässä Pian luona, Mikolle tämä on kolmas kerta, Ilkalle ja Riikalle ensimmäinen. Ilkka on toki Montrealissa käynyt muutaman kerran aiemmin, olihan Ilkalla itselläänkin tarkoitus ottaa opiskelupaikka McGillissä vastaan.

Koska olemme kaikki lomalla, olemme enimmäkseen vain syöneet hyvin. Sen huomaa kuvia katsoessa. En ole varma olemmeko tehneet muuta. Olemme kyllä jutelleet paljon siinä sivussa, viettäneet hyvää yhteistä aikaa ja nauttineet olostamme, mutta ruoka on aina ollut jotenkin esillä. Ainakin kuvissa:

 Mikon ja Pirkon saapumisiltana ei lähiseuduilla ollut muita ravintoloita auki kuin Pian asunnon alakerrassa oleva epämääräinen pixxa-souvlaki-paikka. Mikko sai kanadalaisen erikoisuuden Poutienne-annoksen (ranskalaisia perunoita sulatetun juuston ja ruskean kastikkeen kastikkeen kanssa. Pitää ottaa selvää onko se enemmän ranskalais- vai brittiläisvaikutteinen ruokalaji. Erikoinen ja yksi kerta riittää). Ilkka ja Riikka olivat ehtineet olla Kanadassa jo kaksi päivää.

 Kun Riikka ja Ilkka asuivat Pian kämpässä, me Mikon kanssa asuimme 10 minuutin ajomatkan päässä Bed&Breakfastissa. Tässä seisoskelen B&B:n drivewayn edustalla, aurinko paistaa ja on kaunista. Hieno paikka!

 Lehmien luona ei syöty, mutta toisaalta lehmistä tulee paljon syötävää - maitoa, jugurttia, juustoa, lihaa. Nämä lehmät ovat valioyksilöitä joita kuljetetaan eri maatalousnäyttelyihin esiintymään. Siksi mekin olemme niin ihailevan näköisiä taustalla.

 Pre-graduation dinner oli Ste-Annen parhaassa ranskalaisravintolassa. Ruoka oli todella hyvää ja sitä oli todella riittävästi. Mukana oli myös Pian Michael joka istuu tuossa Ilkan vieressä. Mikko ja Michael tapasivat ensimmäistä kertaa, oli se tietysti vähän jännittävää.

 Jos voi syödä vielä enemmän niin se on mahdollista ainakin Pian ja Miken luona. Mike on antaumuksellinen kokki joka loihtii aterian kuudelle hengelle niin että siitä riittää kahdellekymmenelle ja lopulta ne kuusi henkeä on syönyt miltei kaiken ja lähtevät paksuina palloina pyörimään yöpymispaikkoihinsa. Tarvikkeet olimme ostaneet aamulla torilta joka sekin oli aivan ihana kokemus!

Kun tarvitsemme vain pientä iltapalaa, Pia löysi meille taivaallisen japanilaisen ravintolan jossa söimme sellaista sushia ja sashimia jota emme olleet koskaan tienneet olevan olemassa. Ei yhtään soijaan ja wasabiin kastettuja rullia vaan aivan ihmeellisiä ja taivaallisen herkullisia luomuksia. Chef's Special-listalta kannatti ottaa juuri ne mitä hyvä tarjoilija suositteli!