Minulta on jo unohtunut koska viimeksi olin Chennaissa. Ei sillä väliä.
Kohta Intian reissut loppuvat kun Mikko muuttaa takaisin Suomeen. Kuten Pia sanoi omassa blogissaan, ei riitä kolme päivää sen enempää kuin kolme vuotta kaikkeen. Melkein tuntuu etten ole nähnyt Intiaa lainkaan, mutta onhan sitä kierrelty. Eniten kuitenkin eletty ja koettu joka on tärkeämpää. Maisemat ja paikat ei niin jää mieleen koska arki on aina kiehtovinta ja arkea eletään kotona.
Ihan riittävästi olen Intiaa kokenut. Viime vuosi Suomessa oli kamalan rankka, mutta oli se silti parempi kuin lorvailu Intiassa. En osaa hyödyntää tai täyttää noita tyhjiä vuosia, en osaa itse työllistää itseäni, en osaa perustaa firmaa tai luoda jotain tyhjästä. Teen työtä jos löydän sellaista ja jos joku tarjoaa sellaista. Me olemme kukin omanlaisiamme.
Istun taas kerran Lontoon Heathrow'n lentokentän loungessa ja mietin tuleeko näitä kertoja enää monia. Tuntuu hieman haikealta mutta eihän elämästä tiedä mitä se tuo tullessaan. Ei Heathrow sellaisenaan ole tärkeä mutta siitä on tullut se maa maailmojen välissä, paikka josta pääsen kauas pois. Vaikka sinne Narniaan josta se sanontakin tulee - "Wood between Worlds". En usko että viihdyn koskaan vain kotona ja Suomessa. Haikailen omaa kakkoskotia jonka käytännön syistä olisi oltava lähellä työpaikkaani ja kotiani, siis 100km etäisyydellä Helsingistä, tällä hetkellä. Olisi myös kiva jos olisi paikka joka pysyisi elämässä, ei aina vaihtuisi. Muuten voisin vaihtaa maata, kotia, asuntoa, kulttuuria, kieltä, työtä, mitä vain ihan iloisesti. En todellakaan halua asettua elämään eläkeläisen elämää.
Terveyskeskustyön ongelma on se että siinä ei liikuta. Sitä pysytään samassa paikassa ja vanhetaan yhdessä potilaiden kanssa. Nuoria lääkäreitä syyllistetään nykyään paljon siitä etteivät pysy samassa paikassa, kaivataan vanhoja kunnon kunnanlääkäriaikoja. Mutta hyvä tavaton! Sellainen elämähän olisi kauhistus enkä minä ole nuori lääkäri! Tein 7 vuotta samassa paikassa työtä ja ahdistuin lopulta siitä kuinka tärkeäksi tulin potilaille. Minulta kysyttiin neuvoa asunnon myynnissä ja aikuisten lasten avioeroissa ja siitä minkälaiseen kouluun lapset pitää laittaa. Ei, ei. En todellakaan halua sitä enkä myöskään syyllistä nuoria tuulihattumaisuudesta tai itsekkyydestä. Maailma on muuttunut, suurentunut, laajentunut.
Kukin tekee omat valintansa. Elämän työnä voi olla Pornaisten kunnanlääkäriys tai työnä voi olla eläminen erilaisissa rooleissa. Valitsen sen jälkimmäisen.
Ja siirryn mukavasta rakkaasta loungestani Chennain lennon portille, menen koneeseen ja lennän taas uuteen maailmaan.
Kohta Intian reissut loppuvat kun Mikko muuttaa takaisin Suomeen. Kuten Pia sanoi omassa blogissaan, ei riitä kolme päivää sen enempää kuin kolme vuotta kaikkeen. Melkein tuntuu etten ole nähnyt Intiaa lainkaan, mutta onhan sitä kierrelty. Eniten kuitenkin eletty ja koettu joka on tärkeämpää. Maisemat ja paikat ei niin jää mieleen koska arki on aina kiehtovinta ja arkea eletään kotona.
Ihan riittävästi olen Intiaa kokenut. Viime vuosi Suomessa oli kamalan rankka, mutta oli se silti parempi kuin lorvailu Intiassa. En osaa hyödyntää tai täyttää noita tyhjiä vuosia, en osaa itse työllistää itseäni, en osaa perustaa firmaa tai luoda jotain tyhjästä. Teen työtä jos löydän sellaista ja jos joku tarjoaa sellaista. Me olemme kukin omanlaisiamme.
Istun taas kerran Lontoon Heathrow'n lentokentän loungessa ja mietin tuleeko näitä kertoja enää monia. Tuntuu hieman haikealta mutta eihän elämästä tiedä mitä se tuo tullessaan. Ei Heathrow sellaisenaan ole tärkeä mutta siitä on tullut se maa maailmojen välissä, paikka josta pääsen kauas pois. Vaikka sinne Narniaan josta se sanontakin tulee - "Wood between Worlds". En usko että viihdyn koskaan vain kotona ja Suomessa. Haikailen omaa kakkoskotia jonka käytännön syistä olisi oltava lähellä työpaikkaani ja kotiani, siis 100km etäisyydellä Helsingistä, tällä hetkellä. Olisi myös kiva jos olisi paikka joka pysyisi elämässä, ei aina vaihtuisi. Muuten voisin vaihtaa maata, kotia, asuntoa, kulttuuria, kieltä, työtä, mitä vain ihan iloisesti. En todellakaan halua asettua elämään eläkeläisen elämää.
Terveyskeskustyön ongelma on se että siinä ei liikuta. Sitä pysytään samassa paikassa ja vanhetaan yhdessä potilaiden kanssa. Nuoria lääkäreitä syyllistetään nykyään paljon siitä etteivät pysy samassa paikassa, kaivataan vanhoja kunnon kunnanlääkäriaikoja. Mutta hyvä tavaton! Sellainen elämähän olisi kauhistus enkä minä ole nuori lääkäri! Tein 7 vuotta samassa paikassa työtä ja ahdistuin lopulta siitä kuinka tärkeäksi tulin potilaille. Minulta kysyttiin neuvoa asunnon myynnissä ja aikuisten lasten avioeroissa ja siitä minkälaiseen kouluun lapset pitää laittaa. Ei, ei. En todellakaan halua sitä enkä myöskään syyllistä nuoria tuulihattumaisuudesta tai itsekkyydestä. Maailma on muuttunut, suurentunut, laajentunut.
Kukin tekee omat valintansa. Elämän työnä voi olla Pornaisten kunnanlääkäriys tai työnä voi olla eläminen erilaisissa rooleissa. Valitsen sen jälkimmäisen.
Ja siirryn mukavasta rakkaasta loungestani Chennain lennon portille, menen koneeseen ja lennän taas uuteen maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti