Joulurauha

Ei koiraa olisi tarvinnut viedä ulos kahdeksalta. Se oli ulkoillut myöhään yöllä ja olisi nukkunut tyytyväisenä Pian kainalossa vielä monta tuntia. Mutta satuin heräämään hiljaiseen kerrostaloon. Tuntuu ettei kukaan liiku, on aivan hiljaista. Laitoin talvitakin pyjaman päälle, talvisaappaat jalkaan ja menin koiran kanssa Väinämöisen puistoon. Oli pieni pakkanen. Jalkakäytävät olivat kirkkaan ohuen jääkerroksen kuorruttamat, liukasta! Vihreä nurmikko oli saanut kuurapeitteen ja rapisi kivasti jalkojen alla. Muutama taksi ajoi Mechelininkatua, muuten oli autiota. Ilma oli raikas ja puhdas. Ihana tunne olla koiran kanssa yksin kaupungissa.

Joulun mieltä kaikille!

Huhhuh

Jos en tietäisi että olen väsynyt työnteosta, arvelisin olevani kuolemansairas. En muista toista näin jatkuvaa totaalisen lohduttoman synkeätä syksyä ikinä.

Keväällä olin töissä Porvoossa kahdella eri terveysasemalla ja sen jälkeen hoidin siellä kotisairaanhoitoa ja kolmea osastoa. Sitten siirryin kuukaudeksi Mäntsälän terveyskeskukseen. Sitten menin Intiaan jä hoidin Little Lamb Schoolin lapset jonkinlaiseen kuntoon pitkää poissaoloani ajatellen. Sitten tuli kesäksi Suomeen ja menin Someron terveyskeskukseen töihin. Siellä lopetin elokuisena perjantaina ja maanantaina menin Mäntsälän terveyskeskukseen jossa perehdyttämisen sijaan odotti puolen metrin korkuinen paperikasa potilasvalituksia, loma-anomuksia, tärkeitä tiedotuksia ja pyyntöjä tehdä kunnolliset hoito-ohjeet koko porukalle "voisitko tehdä nämä viikon sisällä?" plus kaikki monisairaat potilaat jonossa.

Lopetin Mäntsälässä. Liika on liikaa. Mutta... koska olen heikko luonne, sanoin seuraavana päivänä että jatkan saman perusturva-alueen piirissä mutta pienellä Pornaisten terveysasemalla. Sitten lähdin Intiaan ja hoidin Mikon muuton loppuun, sain vessankannet paikalleen, taulut seinään, loput muuttolaatikot tyhiksi ja verhot pestyina ripustetuksi.

Sitten pieni idyllinen Pornainen. Siellä ei ollut paperipinoja. Kävi ilmi ettei siellä ollut paljon muuta kuin potilaita mutta heitä on paljon. Teimme listaa puuttuvista tutkimusvälineistä, anoimme täysiä oikeuksia potilastietojärjestelmän käyttöön, digitaalista sanelua, röntgenkuvienkatseluoikeuksia, sydänfilmien katseluoikeuksia jotka kaikki ovat eri järjestelmissä joihin pitää jokaiseen kirjautua erikseen erillisen salasanan kanssa. Kun ohjelmaan on lopulta kirjautunut, potilaan röntgenkuvan tai sydänfilmin etsimiseen menee aikaa viitisen minuuttia ja sen jälkeen voin syventyä tutkimaan onko niissä jotain epänormaalia vai ei. Tietoturvasyistä nämä ohjelmat sulkeutuvat automaattisesti tietyn ajan kuluttua joten joudun kirjautumaan niihin useamman kerran päivässä. Voi kiitos Tieto ja sen nokkelat ohjelmoijat ja systeemisuunnittelijat! Voinko pyytää Bill Gates'in hyväntekeväisyyssäätiötä auttamaan ahdingossa olevaa Suomea käyttäjäystävällisen sähköisen potilasjärjestelmän luomisessa?

Lähden Pornaisiin kello 7 ja tulen takaisin kotiin kello 19. On pakko tulla niin aikaisin koska koira on pakko ulkoiluttaa. 13 tuntia on sille maksimi minkä se jaksaa pidättää, ja 12 tuntiin sen on nyt totuttava. Nyt on melkein joulu ja minulla on rästissä hommia marraskuun alkupäiviltä. Ja syön lounaan hätäisesti iltapäivällä klo 14-15 välillä, ensimmäinen ateria sitten kello 6 aamupalan. Kahville en ehdi koskaan.

Osittain tämä kaikki on omaa syytä. Olen tavannut aivan liian monta uutta potilasta, aivan liian monta uutta työtoveria, aivan liian monta erilaista sähköistä tietojärjestelmää ja aivan liian monta erilaista työpaikkaa ja työkulttuuria yhden vuoden aikana.

Kun olin terveyskeskuksessa 80-luvulla, hoidin enemmän potilaita päivässä kuin nyt, tulin työpaikalle kello 8 ja lähdin etuajassa kello 15. Joka aamu aloitin puhtaalta pöydältä. Rästitöitä ei yksinkertaisesti jäänyt. Kaiken ehti tehdä päivän aikana. Ehdin käydä syömässä ja aamupäivä- ja iltapäiväkahvilla.

Miksi näin? Tätä mietitään jatkuvasti terveyskeskuksissa, lääkäreiden koulutuksissa ja tapaamisissa. Ei kelvottomat sähköiset sairaskertomukset ainoa syy ole. Jotain on tapahtunut. Jotain huonoa ja pahaa.

Terveydenhuollon ongelmien lopullista valaistumista odotellessa ajan joka aamu pimeässä maaseudulle töihin. Harmaa päivä kuluu sairaiden ja apua tarvitsevien parissa. Illalla ajan pimeässä takaisin kaupunkiin. Koko ajan sataa. Apua, tarvitsen edes pilkahduksen valoa!

Ostin kirkasvalolampun. Se on voittamaton. Istun aamulla sen edessä, luen Hesaria ja kiitän valon voimaa. Kohta tulee kevät, kirkkaus ja oikea aurinko. Kohta tulee aika jolloin potilaani tulevat tutuiksi eikä jokainen ole minulle uusi potilas. Kohta olen muuttanut heidän lääkityksensä ajanmukaiseksi ja kaikille on kirjoitettu heidän tautihistoriastansa tiivistelmä.

Kuvat

En tiedä haluaako Pia kuvat blogiin. Laitan nyt kuitenkin, voihan ne ottaa poiskin. Kivoja kuvia kivalta matkalta vaikka jätinkin kameran oikeastaan koko matkan ajaksi kapsekkiin.

Siksi nämä kuvat ovatkin ne ainoat kuvat mitä otin. Mike tuli reppunsa kanssa Pian kämpille 45 minuuttia ennen kuin lähdimme lentokentälle. Mike oli valmistanut pasta-aterian kotonaan ja toi repussaan wokkipannun ja joitain tykötarpeita ja viimeisteli aterian meille Pian pikku keittiössä. Pasta oli kaupasta mutta herkkusienikastike oli täysin itse tehty. Herkkusienet oli pilkottu ja marinoitu, kastike oli keitetty kasaan aiemmin itsetehdystä kanaliemestä ja kermasta. Kasaankeitto vei enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, siksi ateria oli hyvin pikainen, mutta herkullinen. Pialla on vain yksi lautanen kämpässään, joten Mike toi myös lautaset mukanaan.

Huomautan tässä että Pia ei kenties ole loistavin ruoanlaittaja mutta tekee herkullisia lihapullia ja leipoo mitä maukkaimpia karjalanpiirakoita, korvapuusteja ja marjapiirakoita.

		Pian luona Montrealissa VIEW SLIDE SHOW DOWNLOAD ALL

Lentokentällä Lontoossa

Suihkun jälkeen aamiaisella. Nukuin koko matkan Montrealista Lontooseen. Kävi taas tuuri että sain kolmen penkkirivin keskipaikat kokonaan itselleni. Ergonomisesti penkkirivistöä ei ole suunniteltu oikoisenaan nukkumiseen, mutta luultavasti kuitenkin paremmin kuin turistiluokan ahtaassa penkissä istualtaan.

Tärkein asia on selvä. Pia on onnellinen. Ja koska Pia on onnellinen, minäkin olen. Elämä ja opiskelu on mallillaan. Valmistuminen on toukokuun lopussa ja sen jälkeen lähitulevaisuus näyttää pysyvän Kanadassa, hyvän ihmisen lähellä. Vaikka Pian oma perhe on ties missä, Kanadassa on lämmin perhe joka välittää Piasta. Pia ei ole yksin.

Olen levollisin mielin. Nuorimmaisenikin on selvästi aikuinen; harkitseva, järkevä, eteenpäin katsova, pärjäävä ja erittäin suomalainen tyttö. Ja hyvässä seurassa.

Tänään pois

Kanada on maa josta minun on aina vaikea lähteä pois. Se on omituista koska en edes tee mitään Montrealissa ollessani. Nautin niin pienistä asioista että voisin oikeastaan yhtä hyvin olla kotona.

Yksi tärkeistä Montrealin nautinnoistani oli kadonnut. Pian asunnon vieressä oleva viihtyisä kahvila on sulkenut ovensa. Näiden 4.5 Montreal-vuoden aikana omistaja on vaihtunut kai neljä kertaa, mutta aina kuppila on tarjonnut tuoreat croissantit ja maukkaan kahvin. Nyt hain kahvin vastapäisestä pikkukaupasta, joka sekin on minusta kivaa.

Oikeasti tulin kyllä tapaamaan Piaa ja tutustumaan Mikeen, en juomaan kahvia erilaisissa mukavissa paikoissa. Join kyllä kahvia Pian kanssa useammassa paikassa, myös Miken opiskelijakämpässä. Pääasiassa kuitenkin söin Miken luona koska Mike on kokki. Jollei vielä ammatiltaan niin ainakin sydämeltään, mieleltään, luonteeltaan, taidoiltaan ja ajatuksiltaan. Ruoka jota minulle tarjottiin, oli sellaista mitä ei odota saavansa suhteellisen räjähtäneen oloisessa opiskelija-asunnossa. Talo oli jotakuinkin sellainen kuin missä Antti asui PennStatessa, hieman pienempi, hieman paremmassa kunnossa, hieman siistimpi, mutta silti rähjäinen vanha talo jollaisessa suomalaiset opiskelijat eivät asuisi. Talon jakaa Miken lisäksi quebeciläinen poika ja philadelphialainen tyttö, kolmas kämppis muutti takaisin Torontoon.

Siellä on keittiö, kunnon jääkaappi ja pakastin, hella ja uuni.

Söin itseni täyteen jo alkupaloilla. Itsetehdyt humus, leipä ja dumplingit kahden eri dippikastikkeen kanssa olivat täysi ateria. Istuimme Pian kanssa mukavissa ja täysin kulahtaneissa nojatuoleissa kun Mike tuntui olevan yhtäaikaa seurustelemassa kanssamme dumplingeja napostellen, pilkkomassa lihaa keittiössä, täyttämässä lasejamme, siivoamassa muruja pois pöydältä, hämmentämässä paria eri kastiketta, laittamassa perunalohkoja rapeutumaan grilliin ja höyryttämässä vihanneksia.

Kun Mikon kanssa käymme Chennaissa Azuliassa, meidän mielestä kaupungin parhaassa ravintolassa, olemme ottaneet tavaksi pyytää itse Chef paikalle ehdottamaan mitä söisimme. Nyt oli aivan sama tunne, paitsi ettei Chefiä tarvinnut hakea paikalle vaan Chef oli koko ajan läsnä ja kertoi mitä meille tarjotaan ja millä tavoin kukin ruokalaji on valmistettu.

Se oli mykistävää.

No, kuten voi arvata, kun tällainen, kaiken lisäksi ylen kohtelias poika yrittää parastaan tehdäkseen hyvän vaikutuksen tyttöystävänsä äitiin, vihamielisinkin äiti sulaisi, saati sitten tällainen heikkoluontoinen ihminen kuin minä.

En ole suuri oluen tuntija enkä suurkuluttaja, mutta Philadelphiassa asuessamme opin että kotikulmien oluet Yuengling ja Rolling Rock ovat ykkösiä. Näistä Rolling Rock on vaaleampi ja ehdottomasti minun makuuni. Amerikan vuodet olivat perheellemme valtavan merkitykselliset, niin hyvässä kuin pahassa. Rolling Rock on minulle yksi lukuisista onnellisista muistoista.

Mike tarjosi ruokajuomaksi Rolling Rockia. Ja jälkiruoan kanssa kahvia.

Montrealissa

Vaikka Pia opiskelee McGillissä, Pian kampus on kaupungin ulkopuolella jossa on peltoa mitä viljellä ja tilaa lehmien käyskennellä. St Annen pieni idyllinen kylä on järven rannalla. Aikaerosta johtuen nousen ajoissa ja kävin pienellä sunnuntaikävelyllä kylän pääkadun päähän ja takaisin rantaa reunustavaa kävelypolkua, ihaillen kirkkaalla taivaalla nousevaa aurinkoa joka häikäisi kirpeässä alkutalven säässä. Järvi oli tyyni ja kaunis, muutama aamureippailija tuli vastaan hyvät huomenet toivottaen mutta muuten katu oli tyhjä.

Kävin Pian lähikaupasta ostamassa kahvin itselleni ja tulin takaisin nukkuvan Pian kämpille.

Eilinen päivä oli hyvä. Lähdimme Pian autolla Montrealin keskustaan, jätimme auton vanhan kaupungin parkkialueelle koko päiväksi ja samoilimme seutuja jotka alkavat olla minullekin jo tuttuja. Montreal on kaunis kaupunki ja vanha kaupunki kuljeskelijan paratiisi. Se on täynnä ravintoloita, kahviloita, bistroja, pieniä erikoiskauppoja joihin sukelsimme tutkimaan mitä ne tarjoavat. Voi, olisin ostanut vaikka mitä ihanaa turhaa tavaraa, mutta onneksi järki voitti. Ostin silti turkiskorvalaput jotka olikin täysosuma viileässä Montrealin alkutalvessa. Lounaspaikkaa etsiessämme pysähdyimme eri ravintoloiden oven vieressä olevia ruokalistoja lukemaan ja menimme paikkaan jota kadunlakaisijamies meille vakuuttavasti kehui. Ihan hyvä täytetty crepes minulle, Pialle bagel lisukkeineen.

Kävelimme joulukoristeltuja katuja ylös yliopistolle jossa Pia tänä vuonna on käynyt viikottain luennoilla. Lauantaina kampus oli tyhjä. McGillin pääkampushan on aivan kaupungin keskustassa, Mount Royal-vuoren juuressa. Istuimme kahvilla pari tuntia jutellen niitä näitä. Ihanan leppoisaa!! Äiti ja tytär ihan rauhassa kaksistaan.

Auringon laskiessa neljän jälkeen Mike liittyi seuraan, oli tullut bussilla ja metrolla Ste Annesta. En tiedä kuka meistä oli jännittänyt eniten. Minä olin jännittänyt jollen kaikkien Brasilian ja Intian vuosien jälkeen ymmärrä syntyperäisen kanadalaisen nuoren puhetta, Mike oli pelännyt mitä hän voi puhua Pian suomalaiselle äidille joka voi olla vaikka millainen tiukkapipo ja Pia oli jännittänyt yleisesti mitä tästä kaikesta tulee.

Tuli hyvin hauska ilta. Kävelimme ja juttelimme. Kävimme rannalla katsomassa luistinrataa jossa taustamusiikin soidessa ihmiset luistelivat kuten Helsingissä Brahen kentällä tai New Yorkissa Rockefeller Centerissä. Pysähdyimme kuuntelemaan vanhan kaupungin keskustorilla kuinka kuoro lauloi ranskaksi ja englanniksi "White Christmas" ja muita joululauluja. Montrealin vanhassa kaupungissa riittää ravintoloita joka makuun. Menimme kodikkaasti kutsuvaan Modavie-ravintolaan jonka ruokalistalta löytyi helposti kaikille sopivat annokset. Mike haaveilee ravintolan perustamisesta ja on koko opiskeluajan ollut töissä yhdessä Ste Annen ravintoista, nyt kokkina. Kun mukana on joku tällainen ruokafriikki, ei syöminen ole pelkästää sosiaalinen tapahtuma. Siinä tulee samalla tarkkaan rekisteröityä ravintolan miljöö, kalustus, ruoan nyanssit ja esillepano.

Söimme hyvin ja viihdyimme mainiosti. Kävelimme hytisten parkkipaikalle ja ajoimme takaisin Ste Anneen. Minulle on luvassa vielä Miken tekemä illallinen hänen kämpässään. Odotan innolla iltaa nuorten seurassa ja tietenkin sitä mitä saan syödäkseni kun Mike lupasi kokata parasta mitä osaa valmistaa!

Kanadassa

Täällä sitä ollaan Pian pienessä kodissa Ste Annen kylässä. Lento sujui hyvin puolityhjässä koneessa. Intiassa ja Suomessa asumisen jälkeen ihmisten kohteliaisuuteen kiinnitti huomiota. Jos tönäistään toista vahingossa, pyydetään anteeksi. Kun kassia kolutaan koneen ylähyllyiltä, pahoitellaan allaistuvalle aiheutuvaa häiriötä. Ovia pidetään auki seuraavalla kulkijalle. Sellaista pientä jonka kuitenkin huomaa ja joka tuntuu mukavalta. Koneessa toisilleen vieraat ihmiset kommentoivat jotain ja nauretaan yhdessä, vaikka sitä että ennen lähtöä ilmastointi inisi kuten hyttynen joka yrittää päästä irti hyttysverkosta, melkein pääsee, mutta sitten takertuu uudestaan. Se oli ärsyttävä ääni ja pelotti jos sen kuulee koko 8 tunnin matkan ajan. Ei se sitten kuulunut.

Pia oli vastassa, ajoimme kaupan kautta Pian kotiin, joimme iltateetä ja juttelimme. Pia ei ole muuttunut, rauhallinen ja iloinen oma itsensä.

Huomenna lähdemme Montrealin keskustaan katsomaan jouluvaloja ja -koristuksia, joulutoreja ja vanhan kaupungin ravintoloita. Mike tulee mukaan. Jos uskaltaa. Onhan Pian äiti tullut Suomesta asti varta vasten kyyläämään oikein kameran kanssa millainen kaveri tämä Mike on. Voiko pelottavampaa tilannetta olla?

Länsimaista sivistystä

Ilkka kommentoi Pizza Hutissa tekemääni FourSquare päivitystä "Siellä on tuollaistakin sivistystä?".

On täällä. Liikaakin. Ainakin päätellen siitä, että viime aikoina on ollut paljon juttuja siitä miten elintasosairaudet ovat lisääntymässä Intiassa. Syypäänä tietysti länsimaistuneet elämäntavat ja etenkin länsimainen roskaruoka. Chennaissa on kahdeksan Pizza Hutia, neljä McDonaldsia (joissa ei tietenkään ole hampurilaisia, ei edes lampaanlihasta) ja kahdeksan Subwayta. Nämä 20 länsimaista roskaruokaravintolaa ovat ilmeisen tehokkaassa käytössä kun ovat onnistuneet järkyttämään Chennain viiden miljoonan (esikaupungit mukaanlukien 9 miljoonan) asukkaan terveydentilan. Vakavasti puhuen, missään noista ketjuista ei saa yhtä epäterveellistä ruokaa kuin tyypillinen intialainen ruoka on. Mitä tulee muuten länsimaisiin elämäntapoihin, suurin ero intialaiseen verrattuna on, että länsimaissa harrastetaan liikuntaa.

Eilisessä lehdessä kerrottiin muuten, että vuosikymmenien väännön jälkeen hallitus on päättänyt sallia ulkomaalaisille 51% omistusosuuden vähittäiskauppaan. Tästä voi vielä olla pitkä matka siihen, että Carrefoureja tai Ikeoita tai Walmarteja näkyisi missään. Osavaltiot saavat itsenäisesti päättää onko ulkomaalisen omistuksen salliva laki voimassa kyseisessä osavaltiossa. Sen jälkeen pitää hankkia riittävä maa-alue, mikä ei välttämättä ole helppoa - muistatte varmaan miten Tata joutui siirtämään jo valmiin Nano-autoja varten rakentamansa tehtaan toiseen osavaltioon kun maaomistusta ei saatu järjestettyä. Ja lopulta kunnilla on kaavoitusmonopoli. Suomessa Ikealla taisi kestää kolmisenkymmentä vuotta siitä kun he ostivat sopivan maa-alueen siihen kun Espoo suostui kaavoittamaan sen huonekaluhallille. Intiassa oppositio saattaa käyttää myös eksoottisempia menetelmiä asioitten vastustamiseen. Pääoppositiopuolue BJP:n johtoon kuuluva Uma Bharti on luvannut henkilökohtaisesti tuikata tuleen Walmartin mikäli sellainen avataan missään Intiassa.

Marrasmasennusta

Kyllä kaikki nyt on synkkää. Ulkona ei päivä valkene, illat ovat pimeitä, asfaltti kiiltää märkänä ja maaseudulle töihin ajaessa on niin pimeätä että vein auton huoltoon koska luulin kaikkien polttimoiden olevan vaihdon tarpeessa.

Polttimoista jokainen oli kunnossa, mutta auton jarrulevyt ja -palat menivät vaihtoon. Huoltolasku oli sen mukainen, mutta enemmän pelästytti etten ollut tajunnut ajaneeni autolla jonka jarrut eivät pelaa. Olenko huudattanut Tapsa Rautavaaraa ja Abbaa niin kovalla etten ole huomannut jarrujen rahisevan?

Kotona on remontti päällä, nyt alkaa kolmas viikko. Kaikki on kivipölyn peitossa ja maalinkäryn ympäröimää. Aivastelen ja yskin kotona, olohuone on täynnä vierashuoneen huonekaluja, kaikki Antin vaatteet ja kengät on minun makuuhuoneessani. Kahteen päivään en saanut jääkaappia auki enkä aamukahvia keitettyä koska keittiö oli katonmaalauksen vuoksi paketoitu plastiikkiin. Seinä joka piti repiä pois sisälsikin kolme toimivaa hormia. Isännöitsijä oli antanut luvan seinän poistamiseen, mainitsi vielä kannustavasti että meidän asuntomme onkin ainoa jossa sitä alkuperäistä komeroa ei ole poistettu. Katsoi varmaan jotain vuoden -50 virtaviivaistettuja pohjapiirroksia. Entinen talonmies löysi jostain kätköistään alkuperäiset piirrokset vuodelta 1928 joissa hormisto oli näkyvissä. Olin onneksi töissä kun kotini oli yleisen ihmettelyn aiheena, paikalla oli maalari, moukarimiehet, entinen talonmies, naapureita. Vähän kuin Intiassa. Kuka näistä vanhoista taloista ottaa tolkkua. Täältä voi löytyä mitä vain. Ja tämän piti olla vain pieni maalaustyö ja uuden liukuovikaapiston asentaminen

Kävelyllä

Kävelin tänään koiran kanssa Seurasaareen. Ei siellä kamalasti ole paikat muuttuneet. Samat tutut Antti, Ivars, patsasaitta, kirkkovene ja luhtiaitat siellä edelleen ovat. Uusimpana kai Iisalmen vanha pappila joka tuotiin Seurasaareen 1984.

Lapsena Seurasaaressa käytiin oravia syöttämässä koko perheen voimin. Joskus kesäisin äiti toi meidät Seurasaaren uimarannalle, mutta se oli aina kauhistuttava kokemus. Silloin oli naisten ja miesten puolet erikseen, joten ihmiset sai halutessaan uida ja ottaa aurinkoa ilman uimapukua. Vanhat alastomat naiset järkyttivät lapsen mielen niin syvästi että muistan sen vieläkin traumaattisena kokemuksena. Koululaisena fillaroin Seurasaareen usein jonkun ystävän kanssa kävelemään ja juttelemaan. Kun omat lapset kasvoivat, hekin saivat syöttää Seurasaaren oravia. Seurasaari on kiva paikka jonne on aina hauska mennä.

Toisenlaiset Seurasaari-muistot ovat opiskeluajoilta. Aloitin Helsingin yliopistossa 1977 käsittämättömällä aineyhdistelmällä suomen kieli, kansatiede ja matematiikka. Yhdistelmä syntyi kuitenkin luontevasti. Pyrin Polille jonne en päässyt joten hätäisesti pyrin eri paikkoihin yrittäen varmistaa jonkun opiskelupaikan. Koska en tiennyt mitä oikeasti halusin, otin vastaan kaiken minne minut oli hyväksytty.

Matematiikan pudotin kyllä varsin pian pois. Heti ensi luennolla putosin kärryiltä ja laskuharjoitukset liisivät korkealla yli ymmärrykseni. Lukiossa emme ehtineet kahlata edes pitkän matematiikan kurssia läpi joten matemaattinen osaamiseni oli todella vajavaista.

Kansatieteeseen pyrkiessäni luin jonkun tavattoman kuivan historiankirjan jossa ei ollut edes yhtään kuvaa, enkä ole varma millä eväin pääsin sisään. Ehkei kansatiedettä pääaineena lukemaan hinkuvia ollut tungokseen asti. Nykyään se voi olla hyvinkin suosittu ala. Suomen kielen pyrkimiset oli heti kansatieteen jälkeen joten kokeeseen menin koulutiedoin. Osasin kieliopin hyvin eikä aineenkirjoitus ole koskaan ollut minulle vaikeata.

Kansatiede oli ihan ufo ala. En tiennyt siitä etukäteen mitään, tuskin kukaan tietää. Kuvittelin sen olevan helppoa ja hauskaa joten oli yllätys kuinka kuivaksi menneisyyden ihmisten elämän ja arjen havainnoiminen oli saatu. Tuli tunne että siitä väännettiin väkisin vakavaa tiedettä ja muistan luennot erityisen synkkinä tilaisuuksina. Odotin innolla museokäyntejä joiden arvelin tuovan iloa ja hilpeyttä opiskeluun.

Ensimmäisenä oli Seurasaari. Kaikkea muuta kuin riemua! Seurasimme hiljaisina opettajaa vihkot kädessä ja piirsimme lyijykynät sauhuten erilaisia hirsisalvoksia ja muita rakennusten yksityiskohtia. Eri puolilla maata talon nurkat rakennettiin eri tavoin, samoin sisustus oli eri puolilla maata toisistaan poikkeavaa, kuten tietenkin koristeet, tekstiilit, lusikat, röijyt, peitot. Kaikki nämä ikuistettiin lyijykynätuherruksin vihkoihimme. Seurasaari ei koskaan ole ollut niin ratisevan kuiva kuin kansatieteen kurssilla. Luultavasti retkellä satoi ja oli kylmä. Ainoa mitä muistan on karjalaistalojen käspaikka. Se oli hienosti kirjailtu pellavainen pyyheliina jota ei kuitenkaan käytetty pyyhkeenä. Varsinainen pyyhe oli sen takana. Siitä olisi voinut kertoa vaikka mitä jännittävää mutta me vain piirrettiin vihkoihin Laatokan karjalaisille tyypilliset ristipistokoristeet.

Kaikki muutkin museot menivät samaan malliin. Vihkot täynnä pieniä piirroksia ja muistiinpanoja, erilaisia muinaissuomalaisia termejä ja esineiden nimiä. Pellavanvalmistuksen kaikkien vaiheiden hallitseminen oli erityisen tärkeätä johon palattiin tuon tuosta. Liotus, lihtaaminen, loukutus ja niin edelleen. Monivaiheinen juttu jonka olen tyystin unohtanut kun ei ole tullut elämässä niin käyttöä sillekään tiedolle. Parhaiten muistan Kansallismuseosta Ruskon kinkerikousan. Se on siellä vieläkin. Kinkerikousa on suuri puinen malja tai haarikka mutta se oli vain koriste eikä siitä kumottu ehtoollisviiniä tai otettu ryyppyä kinkereiden päätteeksi. Muistan aina Ruskon kinkerikousan koska kirjoitin siitä vauhdikasta ja huumoria pulppuilevaa jatkokertomusta joka oli tarinana taatusti parempi kuin kousan alkuperäinen tarina. Siinä tarinassa kousaakin kumottiin ahkerasti. Sitä vain suren että tarina on kadonnut. Minulla on vahva mielikuva että se on paras juttu mitä olen koskaan kirjoittanut ja täysin tuulesta temmattu. Yhdistin kaiken kansatieteessä oppimani jännittävään kadonneen kinkerikousan metsästykseen, vähän Indiana Jonesin malliin Graalin maljan kanssa. Hyvillä tarinoilla historia tulee eläväksi - suurin osa meistä osaa historiaa Aku Ankan, Asterixin ja Indiana Jonesin pohjalta.

Etenkin kun kansatieteessä ja suomen kieltä opiskellessa huomasin ettei mikään olekaan eksaktia. Kurssilla "Agricolan suomen kieli" luimme vanhoilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstejä ääneen lausuen kuten oletettiin siihen aikaan sanat lausutun. En siitäkään muista muuta kuin että d-kirjainta ei muinoin ollut. Harjoittelimme pehmeätä th-muotoa useamman tunnin - Agricola lausui d:n ilmeisesti kuten englanniksi lausutaan "the". Se onkin suomalaiselle vaikea äänne, mutta en tiedä miksi siihen piti tärvätä monta tuntia.

Aloin miettiä tulevaisuuttani kansatieteilijänä. Suomi pullistelee museoita mutta ne toimivat vapaaehtoisvoimin enkä nähnyt vaurasta tulevaisuutta sellaisen johtajana. Nuoren kaikkivoipaisuus on aina hellyyttävää joten minäkin näin Kansallismuseon johtajan pallin ainoana mahdollisena työpaikkana, mutta realistisesti päädyin että niitäkin posteja on vain yksi. Ehkä olisi harkittava jotain varmempaa alaa?

Suoritin kansatieteestä kuitenkin approbatur-tason. Luin tenttiin tosissani, mutta lukiosta vasta tulleelle tuhat sivua yhtä tenttiä varten oli käsittämätön ajatus. Karsin tenttilistalta yhden kirjan joka oli Toivo Kaukorannan nippelitasoinen tutkimus Etelä-Pohjanmaan kalastajakylän välineistä ja esineistöstä. No, kalastajakylästä tuli tenttiin yksi kysymys joka minun oli pakko skipata. Toivo Kaukorannan vuoksi en saanut laudaturia kansatieteen approbatur-tentistä.

Mutta menin muutama vuosi myöhemmin naimisiin Toivo Kaukorannan pojanpojan kanssa joten en kanna kaunaa Kaukorannalle.

Pyöräilemässä pitkästä aikaa

Kävin lauantaina fillaroimassa ensimmäistä kertaa melkein kahteen kuukauteen - ensin Pirkko oli täällä, sitten sain flunssan, sitten satoi jatkuvasti, sitten oli jotain muuta. 60 kilometrin lenkki meni yllättävän helposti ja menomatkan myötätuuli auttoi näköjään enemmän kuin paluumatkan vastatuuli, ainakin keskinopeus oli parempi kuin ennen.

Ei tästä lenkistä sen enempää, vaan fillaroinnistani yleensä. Olen vakuuttunut, että herätän enemmän huomiota fillarini kanssa kuin jos ajelisin tulipunaisella Ferrarilla. Liikennevaloissa joku aina kysyy paljonko fillarini maksoi (aikisemmin valehtelin 50% alakanttiin, nyt sanon etten enää muista), montako vaihdetta minulla on (joudun toistamaan pari kertaa ennenkuin uskovat korviaan, eihän 27 voi olla totta). Ajaessani ohittavat moottoripyöräilijät jäävät rinnalle kyselemään kuinka kovaa fillarillani pääsee, mihin menen ja - tietysti - paljonko fillari maksoi. Jos pysähdyn hetkeksi jollekin kojulle ostamaan juoman, pyörän ympärille kerääntyy hetkessä lauma autoriksakuskeja pällistelemaan pyörää, räpläämään vaihteita ja esittämään nuo standardikysymykset. Ohi ajavista henkilöautoista pursuu ikkunoista liuta lapsenpäitä, taas samat kysymykset ja ihmettelyt. Jos jätän pyörän mihinkään edes hetkeksi, voin olla varma, että vaihteita on räplätty niin, että ketjut putoavat paikaltaan jos lähden ajamaan ilman että korjaan oikean vaihteen. Ei se ole niin paha juttu, joku ojentaa minulle rätin käsien puhdistamista varten jo ennenkuin olen saanut ketjut takaisin paikalleen.

Tämä on muuten aikaisemmassa jutussa  mainitsemani Anna Centennial Library, eli tuleva multi-super-special-lastensairaala

... ja tämä jollain aikaisemmalla fillariretkellä ottamani kuva entisestä uudesta osavaltioparlamenttirakennuksesta eli tulevasta multi-super-specialiteetti yleissairaalasta

Parlamenttirakennuksen kupoli kuvattuna (teleobjektiivilla) parvekkeeltamme. Tuon kupolin purkutyöt ovat jo pitkällä - ilmeisesti parlamenttirakennuksen ja sairaalarakennuksen ero on siinä, että jälkimmäisessä ei ole kupolia

Kerrostalossa tapahtuu 2

En todellakaan edellisessä blogissa kirjoittanut siitä mitä piti kirjoittaa. Minun piti vain kertoa että meillä kotona alkaa huomenna pienimuotoinen remontti. Makuuhuoneiden seinistä revitään tapetit, seinät ja katot maalataan, samoin keittiössä. Palvelijanhuoneesta murskataan vanha komero jolloin eteisen puolelta suljettu oviaukko ja vanha komero muodostavat makuuhuoneeseen 170cm leveän ja metrin syvyisen tilan johon saa asennettua Inaria-liukovikaapin. Inarialla on liukovia jotka voivat olla 3 metriä korkeita joten saamme koko seinän korkuiset siistit ovet. Ja mukavasti kaappitilaa kotona vierailevalle Pialle ja Antin kamoille, ennenkuin kumpikin löytävät paikkansa maailmassa.

Kävin eilen Munkkiniemen Inaria-myymälässä, hyvä palvelu, mutta hidas toimitus tehtaalta. Toivottavasti saan kaapit ennen joulua. Myyjä sanoi että jos oikein kauniisti pyytää, se luultavasti onnistuu jo marraskuun puolella joka olisi hyvä koska remontti alkaa huomenna.

En todellakaan remppaa yksin. Olen yksin ja yhdessä Mikon kanssa tapiseerannut ja maalannut ihan riittämiin. Nyt energiani menee sairaiden ihmisten jatkuvaan virtaan, heidän asioiden hoitamiseen, turhien todistusten kirjoittamiseen kuten koululiikunnasta poissaoloon tai laajemmat todistukset valituksiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen tai holhouksenalaiseksi asettamiseen. Yleensä potilaista jotka näen vastaanotollani ensimmäistä kertaa ja joilla on kilometrin mittainen sairaskertomus ja lukuisia hoitoja eri hoitopaikoissa ja yleensä hoitosuhde erikoissairaanhoitoon. Mutta kuntapuoli vaatii oman kunnan terveyskeskuslääkärin arviota. Tee nyt sitten 20 minuutissa arvio onko potilas kunnian ja omantunnon kautta holhouksen tarpeessa.

Remonttireiskana toimii Rafu, Maija Hämäläisen Kodistus-firmasta joten voin luottaa remontin onnistumiseen. Olen nyt tyhjentänyt huoneita irtokrääsästä, poistanut taulut ja verhot, kasannut vaatteita joita voin käyttää remontin ajan jos kaapit suojataan muovilla enkä pääse niihin käsiksi.

Mutta edelliseen blogiini palaten... On todella erinomaisen ylellistä asua kävelymatkan päässä keskustan palveluista. En tajunnut että Isänpäivänä kaupat ovat kiinni. Kaupat ovat auki jouluaattona, juhannusaattona, uudenvuodenaattona, vappuaattona. Suomessa on vakaa tapa viettää juhlat ennen juhlia: Aatto juhlista jaloin. Joten esimerkiksi jouluaattoon tungetaan kaupassakäynnit, kuusenkoristelut, kirkossakäynti, haudoilla käynti, pääjouluateria, joulupukki ja lahjojen jako. Ja kaupat ovat auki.

Isänpäivä käsittääkseni keksittiin joskus -70-luvulla kaupallisin mielin. Syyspuolella ei tapahtunut mitään eikä ollut tarvetta ostaa lahjoja tai järjestää kalaaseja. Olin jo pitkälle teini-ikäinen kun isänpäivä lanseerattiin Suomeen eikä ainakaan meidän perheessä sitä osattu viettää. Ihmeteltiin hirveästi pitäisikö isälle viedä aamutee sänkyyn, laulaa ja leipoa kakku mutta se tuntui naismaiselta ja hempeältä. Isä oli muistaakseni lähinnä kiusaantunut. Sotakirjojakaan ei tullut ostettua. Luultavasti isä sai kuitenkin villasukat joihin äiti on aina ollut heikkona. Kenties villapaidan tai -takin, äidin toinen suuri heikkous. Sai niitä kyllä isänpäivän ulkopuolellakin, sukkia ja villapaita tuli melkein aina kun äiti meni Stockalle.

Lupasin isänpäiväaterian Haagaan. Ruoan tein eilen, mutta sivutarpeet ajattelin ostaa tänään Alepasta. Ei muuta kuin Kampin K-Marketiin joka on auki vuoden jokaisena päivänä.

Kerrostalossa tapahtuu

Luultavasti otsikko antaa väärän kuvan mitä aion kirjoittaa. Tai en tiedä mitä aion kirjoittaa, joten ollaan kaikki hetki jännityksessä.

Ostimme Töölön asuntomme kun asuimme Brasiliassa emmekä nähneet asuntoa ennenkuin kaupat oli tehty. Netistä näki kuvia ja ystävämme Maija (Kodistus Oy) on hyvin luotettava kiinteistö- ja korjausalalla ja käytännössä valikoi meille kodin. Talo on rakennettu vuonna 1928, huoneet ovat kolme metriä korkeat ja seinät vaikuttavat olevan puolisen metriä paksut. Hyvin jykevää.

Olemme todella viihtyneet asunnossa. Paikka on loistava, asunto on mitä parhain yhden tai kahden hengen perheelle, kävelymatka keskustaan, lähikauppa kadun toisella puolella, käytännössä aina auki oleva Kampin ostoskeskuksen erinomainen K-Market 10 minuutin kävelymatkan päässä, Stockan Herkkuun kävelee 15-20 minuuttia. Museokadulla Runeberginkadun toisella puolella on Anton&Anton-luomukauppa josta saa tuoretta lihaa ja kalaa. Mainioita kuha- ja ahvenfileitä, herkullista naudanmaksaa, tuorepestoa, maukasta leipää - kaikkea sellaista mitä Alepan tai Siwan valikoimiin ei vakiona kuulu. Joten en todellakaan valita.

Kaikki aina kysyvät eikö keskustassa ole meluisaa. Ratikka kulkee olohuoneen ikkunan alla ja Caloniuksenkatu on vilkasliikenteinen koska se on väylä idästä länteen ja päinvastoin ajaville. Siis jatkumo esimerkiksi Länsiväylältä Lahdentielle. Ruuhka-ajat ovat kuitenkin niin lyhyet ja huomaamattomat Suomessa etten ole havainnut ongelmaa. Hyveellisenä kansalaisena haluan antaa satunnaisille lapsille esimerkin liikennesääntöjen noudattamisesta joten olen äärettömän tarkka noudattamaan jalankulkijoiden liikennevaloja, seison odottamassa vihreän valon vaihtumista vaikka yhtään ihmistä tai autoa ei ole näkyvissä. Silti teen hirveän rikkeen miltei päivittäin ylittämällä kauppakassi kädessä Caloniuksenkadun mistä sattuu. Kun kauppa on niin lähellä ettei viitsi takkia päälle laittaa, ei viitsi odottaa liikennevaloissakaan. Se on väärin ja myönnän sen. Toivon että lasten vanhemmat kasvattavat lapsensa noudattamaan liikennesääntöjä huolimatta minun ja monen muun holtittomasta Caloniuksenkadun ylittämisestä.

Siis liikenteen meteli ei kuulu sisälle. Meteliä kuului kyllä kesällä kun ikkunat oli jatkuvasti auki. Korttelin talot muodostavat korkean kivimuurin jonka keskelle jäävät talojen aidoilla erotetut pihat. Olisi kiva että pihat olisivat yhteistä avointa tilaa, mutta miten lapset silloin voisivat tietää ketkä ovat vihollisia. Tai en tiedä onko tällaista kulttuuria enää. Omassa lapsuudessani naapuritalon lapset olivat aina vihollisia.

Viime kesä oli kuuma ja illat ja yöt lämpimiä. Ihmiset grillasivat sankoin joukoin pihoilla. Normaaliin suomalaiseet tapaan alku oli aina vaimea ja ihmiset puhuivat miltei kuiskaten, mutta mitä myöhäisempi yön hetki, sitä kimeämmät äänet, röhöisemmät naurut ja tyhmemmät jutut. Ne kaikuu hämmästyttävän hyvin jokaiseen asuntoon joita on satoja tässäkin meidän korttelissa. Heräsin usein mekkalaan ja kävin tuuletusparvekkeella joskus kello kaksi yöllä väijymässä missä niitä bileitä pidetään, mutta koska pihat on erotettu ja alue on laaja, en nähnyt edes minkä talon asukkaita syyttäisin melskaamisesta. Ennenvanhaan rapuissa oli sääntö ettei iltakymmenen jälkeen enää metelöidä.

Kun ikkunat on kiinni, ulkoa kuuluu vain roskien tyhjennyksen äänet. Roskat viedään ennen aamuseitsemää mutta eihän sitä tapahdu kuin pari kertaa viikossa eikä se ole ongelma. Hienoa että jätehuolto toimii luotettavasti!

Alakerran naapuri, iäkäs hammaslääkärileski, sanoo ettei meiltä kuulu koskaan mitään ääniä. Ehkä Anttikin oli hiljaa? Ajattelin että pitkäkyntisen koiran tepastelu kuuluisi, mutta toisaalta koira on niin laiska että se nukkuu soffalla pitkin päivää. Yläkerrasta meille ei kuulunut mitään. Kävi ilmi että siellä asui hyvin vanha ihminen joka ei päässyt viimeisinä vuosinaan liikkumaan ja hän nukkui pois alkuvuodesta. Asunto meni ajallaan myyntiin ja sinne muutti nelihenkinen lapsiperhe.

Nyt meille kuuluu meteliä! En muistanut että 1.5- ja 3-vuotiaat eivät kipitä kevein askelin vaan juoksevat kuin elefantit koko jalka tömähtäen lattiaan. En muistanut että pikkumukulat ulvovat palosireenin äänellä. En muistanut että nuorilla vanhemmilla on hyvin lyhyt pinna eivätkä he kotona toimi kuten neuvolassa ja Kaks Plus-lehdessä opetetaan - otetaan kiukutteleva lapsi tiukasti syliin, jutellaan rauhoittavasti ja kysytään lempeästi mikä lasta vaivaa.

En muista että meidän lapsille olisi pitänyt huutaa kurkku suorana, mutta ehkä niin on tullut tehtyä. Muistan kyllä nuorena äitinä yrittäneeni tuota sylissäpitoa ja rauhallista jutustelua, mutta lapsi hakkasi minua pikku nyrkeillään ja kiemurteli kuin käärme pois sylistä joten lempeyteni kaikkosi sen sileän tien. Lepertely loppui, ruokaakin piti tehdä, toinen pienokainen istuu potalla ja huutaa pyyhkimään peppua. Meillä suljettiin kiukuttelevia lapsia yksin lastenhuoneeseen mellastamaan ja ulvomaan. Kyllä siitä varmaan lähti ääntä joka kuului naapuriinkin. Kuten sekin kun puhkaisin Antin paiseen Päivänkilonkujan lastenhuoneessa avoimen ikkunan alla. "ÄITI, ÄLÄ VIILLÄ MUA!!!"

Totean siis että vanhoissakin kerrostaloissa asumisen äänet kuuluvat. Ei puhe eikä musiikki eikä televisio, ainoastaan huuto, kirkuminen, itku ja lattian tömähdykset. Ei se niin pahaa ole. On tosi kivaa että keskustassa asuu lapsia. Keskusta on mahtava paikka kasvaa ja elää. Jos saisin valita uudestaan, en olisi ikinä muuttanut Helsingistä Espooseen vaan meidänkin lapsemme olisivat syntyperäisiä helsinkiläisiä ja keskustan kasvatteja.

En ole lastenvihaaja, mutta myönnän avoimesti että jos saisin valita uudestaan, muuttaisin ylimpään kerrokseen.

Superspesialiteettisairaala

Edelliseen Mikon kirjoitukseen lisäyksenä:

Dr Mehtan sairaala, jossa työskentelin, on sekä multispesialiteettisairaala että superspesialiteettisairaala. Käytännössä tämä tarkoitti sitä että Mehtassa hoidettiin kaikki erikoisalat sydänkirurgiaa lukuunottamatta. Elinsiirtokirurgia rajoittui munuaissiirtoihin, mutta elinsiirrot oli silti erikoisala. Kaikki käy ilmi Mehtan nettisivulta http://www.mehtahospital.com/ . Nämä sivut ovat suureksi osaksi minun käsialaani. En ole ylpeä tästä saavutuksesta enkä siksi ole siitä niin hirveästi puhunut. Kirjoitin ja editoin kaiken tekstin kelvolliseksi mutta lopulta se käännettiin intialaiseksi. Poistin esimerkiksi kaiken sen roskan mitä kotisivujen etusivulla kirjoitetaan, mutta se oli sairaalan johdon mielestä juuri sitä millä houkutellaan potilaat sairaalaan ja tuollaiseksi se sitten jäi. Näin hirveästi vaivaa poistaessani Isoja kirjaimia Sieltä Sun täältä, tyypillinen Intialainen Tapa korostaa jotain Mistä kukaan Ei oikeastaan tiedä Mitä siinä korostetaan. Isot kirjaimet vain putkahtivat jotenkin takaisin.

Jos Mehtan nettisivulta etsii vasemmasta palkista kohdan Media & Events, sieltä voi klikata Dr Mehta Bulletin. Näyttää siltä että minun lähdettyäni sairaalasta lehdykkä ei enää ilmesty. Viimeisen julkaisun etusivulla on hieno kuva Pian luokan penkkariajelusta ja minun pääkirjoitukseni keskittyen korkeatasoiseen suomalaiseen koulutukseen. Osin sen vuoksi että lehden yksi teema oli koululaisten mielenterveys ja toiseksi, yksi Mehtan neurologeista oli käynyt Töölön sairaalassa Juha Hernesniemen leikkauksia seuraamassa josta luonnollisesti on oma juttunsa.

Useimmiten sain lääkäreiden tekstit power point-esityksinä tai ranskalaisina viivoina ja kirjoitin artikkelit niiden perusteella eli laitoin kaiken sen lihan luiden ympärille. Sen jälkeen oikoluin tekstit moneen kertaan ja hyväksytin lääkäreillä. Tämän viimeisen lehden valmistuessa en ollut Intiassa ja kymmenet lähettämäni korjaukset jäivät tekemättä. Mutta se kansikuva on minusta kylmän arktisen hieno. Se kannattaa klikata suuremmaksi ja ihailla Piaa ja muita vuoden 2007 SYK:n abeja.

Niin että multispesialiteettisairaala on yksinkertaisesti sairaala jossa on monia spesialiteetteja ja siellä työskentelee tohtoreita, kirurgeja, spesialisteja, super-spesialisteja ja lääkäreitä. Tämä lause, ikävä kyllä, pöyhistelee edelleen Mehtan kotisivujen etusivulla. (Many leading Doctors, Surgeons, Specialists, Super-specialists and Medical Practitioners practice or consult with us.)

Minä yritin muuttaa Intiaa mieleisekseni, mutta Intia ei suostunut muuttumaan. Tämä on hyvä muistaa aina kun arvostelee Suomessa asuvien ulkomaalaisten käytöstä, tapoja ja toiveita. Maassa maan tavalla tai maasta pois, mutta pikkuasioista ei kannata vaahdota. Emme me suomalaiset ole aina oikeassa, en minäkään.

Sanomalehtikatsaus

Monsuunin kunniaksi olen lukenut viikonlopun lehdet kannesta kanteen. Onneksi lehti tuli molempina päivinä – täällä Pyhäinmiestenpäivää vietettiin keskiviikkona. Enkä usko, että sillä oli vaikutusta lehden tuloon. Se ei tullut silloin sateen takia, vain Anitha oli tulematta pyhäpäivän takia kun hänen oli mentävä kirkkooon ja messuun ja johonkin muualle.

Asiaan.

Osavaltiomme Chief Minister, AIADMK:N puheenjohtaja Jayalalithaa, on päättänyt sulkea edeltäjänsä, DMK:n puheenjohtaja Karunanidhin, lähes viime töikseen vihkimän Anna Centennial Libraryn. Tämä Aasian toiseksi suurin kirjastorakennus on tarkoitus muuttaa lastensuperspesialiteettisairaalaksi. Pirkko voi varmaan alaa tuntevana valaista meitä siitä, mitä tuo superspesialiteettisairaala tarkoitaa. Jotain hyvin tärkeää joka tapauksessa, kaikki ovat sitä mieltä, että se on sellainen on ehdottomasti rakennettava, jotta Chennai saadaan lopullisesti maailmankartalle johtavana lääketieteen keskuksena. Siitäkin huolimatta hanke on saanut vielä suurempaa vastustusta kuin Karunanindhin aivan viime töikseen vihkimän uuden osavaltioparlamenttirakennuksen muuttaminen monisuperspesialiteettisairaalaksi. Eri alojen asiantuntijat ja kadunmiehet ovat olleet yhtä mieltä siitä, että kirjastoksi suunniteltu rakennus sopii paremmin kirjastoksi kuin sairaalaksi. On jopa esitetty arveluja, että tulisi halvemmaksi rakentaa uusi sairaala kuin muuttaa kirjasto sairaalaksi ja rakentaa uusi kirjasto. Mene jä tiedä. Vakuuttavin ja vastaansanomattomin perustelu on kuitenkin se, että Hillary Clinton piti puheen kirjaston ilmastoidussa auditoiriossa ja kehui sitä hyväksi paikaksi.

Inian hallituskoalitio on rakoilemassa. Kansalliset öljy-yhtiöt päättivät viikolla nostaa bensiinin hintaa, eikä hallitus tehnyt mitään estääkseen sitä, huolimatta siitä, että kärsijöinä ovat taas common men. Intian kielessä sanoilla on usein eri tarkoitus kuin englannissa, common man tarkoittaa kai keskiluokkaa, ainakaan Intian 700 miljoonalla köyhällä ei ole minkäänlaista motorisoitua menopeliä. Hallituskoalitioon kuuluvan Trinamoor Congress -puolueen puheenjohtaja Mamata (sama West Bengalin Chief Minister, joka onnistui karkottamaan Tatan osavaltiostaan kiusaamasta maanomistajaparkoja) uhkaa vetävänsä puolueensa hallituskoalitiosta, jollei Congress –puolue peruuta hinnankorotuksia. En ole ihan varma miten se käytännössä tapahtuu, varmaan omistajaohjausyksikön kautta. Hallitus kun ei enää määrittele bensiinin hintaa, vaan se vapautettiin hintasäännöstelystä vähän toista vuotta sitten. Päätöstä oli silloin tekemässä myös Mamata.

Tähän mennessä monsuuni on aiheuttanut 40 kuolonuhria Chennaissa, vaikka varsinaisia rankkasateita ei ole vielä ollut. Tyypillinen onnettomuus tapahtuu kun tulvan vallassa olevaa katua kahlaava tai fillaroiva henkilö putoaa näkymättömissä olevaan kuoppaan (useimmiten keskentekoinen sadevesiviemärityömaa). Joko hukkuu tai lyö päänsäkuopassa oleviin kivenlohkareisiin ja betonirautoihin. Poliisi on luvannut nostaa valppautaan.

The Hindussa oli tänään koko aukeaman artikkeli, joka rauhoittaa monen mieltä. Artikkelin kirjoittajat, A.P.J. Abdul Kalam, Intian edellinen presidentti ja Srijan Pal Singh, sähköinsinööri ja MBA (IIM-A), kertovat siinä vakuuttavasti, että ydinvoima on paitsi edullista ja varmaa, myös turvallista. Muualla maailmassa tapahtuneet onnettomuudet johtuivat inhimillisistä virheistä, huonosta suunnittelusta tai vajaavaisesta riskienhallinnasta. Intiassa, maailman johtavassa insinöörimaassa, ei tullaista voi tapahtua. Sitä paitsi, ilmailussakin on tapahtunut onnettomuuksia kautta aikain eivätkä ne ole jarruttaneet ilmailun kehittämistä. Tough luck, jos vaikka sattuisikin onnettomuus. Siitä otettaisiin opiksi.

Irom Sharmilalla oli eilen vuosipäivä. Hän on ollut 11 vuotta nälkälakossa vastustaakseen Assamissa olevaa poikkeustilalakia. Kyseistä lakia pidetään kuitenkin tarpeellisena, jotta alueella olevat ääriainekset saadaan taltutettua. Tilannetta paremmin tuntematta voi tosin ihmetellä kuinka tehokas tuo laki on kun se on ollut sentään voimassa jo vuodesta 1958. Sharmila sai joka tapauksessa laista tarpeekseen 11 vuotta sitten kun armeija tappoi 10 kyläläistä turhautuneena siihen, että kapinalliset olivat ehtineet poistua. Poikkeustilalain ansioista tapahtumasta ei tarvinnut tehdä tutkimusta. Sharmila on siis ollut pakkoruokinnassa viimeiset 11 vuotta ja saa näköjään vähän julkisuutta vuosipäivinään.

Muutenhan nämä nälkälakot, “fast to death”, kuuluvat jokapäiväiseen politiikkaan. Korruption vastaisen liikkeen johtohahmo Anna Hazare ehti olla nälkälakossa viikon verran (kuvista päätellen pari viikkoa lisää ei olisi vielä tehnyt pahaa), joka on poliitikoille pidemmästä päästä. Useimmiten poliitikkojen nälkälakot “kuolemaan saakka” kestävät korkeintaan päivän. Ilkeät juorut kertovat, että pizzatakseilla on huippusesonki niinä päivinä kun näitä lakkoja on. Joku kolumnisti vertasi poliitikkojen syömälakkojen nauttimaa 24/7 julkisuutta verrattuna Sharmilaan (joka ei siis ole poliitikko eikä muutenkaan tärkeä henkilö.

Lueskelin tänään myös puolisonhakuilmoituksia. Niissä ei ollut mitään uutta. Edelleen kaikki sulhas- ja morsianehdokkaat ovat vaaleaihoisia, edelleen muunväriset partnerit eivät tule kysymykseenkään. Edelleen kaikilla on vähintään pari tutkintoa ja useimmat ovat töissä IT-alalla, monikansallisessa firmassa tai valtion virassa (joka on tietysti kaikkein hienointa). En tiedä onko totta, mutta minusta näytti, että nyt olisi ollut enemmän ilmoituksia, joissa sanottiin ettei sulhasen perheellä ole myötäjäisvaatimuksia. Toivottavasti tämä ei ollut vain näköharhaa.

Näistä ilmoituksista tuli mieleen työkaverini, joka pyysi viime viikolla päivän vapaata, jotta hän ja hänen vaimonsa voivat käydä katsomassa jotain morsianehdokasta pojalleen. He olivat siis jo niin pitkällä, että taustat ja horoskoopit oli todettu sopivaksi, samoin tyttö oli valokuvassa näyttänyt kelvolliselta. Nyt oli vuorossa tytön tarkastaminen ihan livenä. Jos hyvin menee, niin seuraavaksi poika pääsee itsekin katsomaan tyttöä.

Masentava taito

Ihmisillä on monia hienoja kykyjä ja ominaisuuksia jotka pitäisi vain löytää ja uskaltaa käyttää. Minä olen löytänyt itsestäni uuden kyvyn.

Minulla on ainutlaatuinen lahja masentaa ihmisiä.

Vastaanotolla monet itkevät ja olen pitänyt sitä normaalina. Itku puhdistaa ja puhuminen vieraalle ammatti-ihmiselle helpottaa oloa, selventää monimutkaisia ajatuksia ja elämäntilannetta. Silti aloin ihmetellä. Raavas mies poistui itkien vastaanotoltani. Seuraavaksi nuori perheenäiti puhkesi kyyneliin. Olin käyttäytynyt tapani mukaan ystävällisesti mutta poikkeuksellisen rohkaisevasti. En ollut langettanut kuolemantuomiota tai julistanut tuomionpäivää.

Minulla on siis ilmeinen kyky luoda toivottomuutta ympärilleni. Masentaa ja synkistää ympärilläni olevia kanssaihmisiä. Ihmeellinen taito josta en tiennyt aiemmin. Tämäkin murheellinen tarina sopii juuri tänään vietettävään Pyhäinpäivään, marttyyrien ja vainajien muistopäivään.

Tänään paistaa aurinko. On se niin väärin.

Lakheja tulee tai menee

Ok. Tiedetään. Ketään ei voisi vähempää kiinnostaa kuin se miten ankeaa jossain on. Ei niin, että kukaan haluaisi kuulla siitäkään miten mahtavaa jollain on. Kerrotaan sitten jostain muusta.

Babu piti keskiviikkona vapaapäivän, koska hänen isällään oli jotain maajuttuja. En ymmärätnyt mistä oli kyse, mutta jotain tärkeää joka tapauksessa ja Babun piti perheenpäänä olla paikalla. Eilen sain sitten kuulla, että Babun isä oli saanut lopulta hallitukselta maata. Prosessi oli kestänyt monta vuotta, mutta kyllä kannatti kun maa-alueen arvo on monta lakhia, noussut näitten vuosien aikana muutamasta tuhannesta.

Tai sitten se olikin niin, että hallitus oli riistänyt isältä pakkolunastuksena monen lakhin arvoisen maa-alueen ja nyt - monen vuoden taistelun jälkeen - hän oli saanut korvaukseksi vaivaisen muutaman tuhannen arvoisen pläntin tilalle. En saa tarpeeksi selvää Babun englannista enkä todellakaan osaa tulkita hänen ilmeistään milloin häntä pitäisi onnitella, milloin ottaa osaa. Varmaan tämäkin selviää kun Madam tulee seuraavan kerran. Varmaan jo ennenkuin pääsevät lentokenttäalueelta.

Jännitystä elämässä

Pirkko on vähän valitellut kuinka elämä Suomessa on niin tasaista, mitään uutta, mielenkiintoista tai yllättävää ei koskaan tapahdu. Toista se on meillä ekspateilla. Joka päivä jotain jännitettävää. Viime aikoina olen jännitänyt aamuisin kestääkö tunnin työmatka tänään puolitoista vai kaksi tuntia. Ja iltapäivisin kestääkö puolentoista tunnin kotimatka kaksi ja puoli vai kolme tuntia. Eilen kesti vain 2½ tuntia, joten olin kotiin tultua niin virkeä, että jaksoin oikein katsoa leffan (Komisario Palmun erehdys).

Sain flunssan heti Pirkon lähdettyä. Podin flunssaa viikon verran, sen jälkeen olen potenut vain säätä. Koillismonsuuni alkoi 24.10, minkä jälkeen on satanut joka päivä. Ainakaan toistaiseksi ei erityisen paljon - vain yhtenä päivänä yli 100 mm - mutta joka päivä. Monta kertaa päivässä. Masentavaa. En viitsi tehdä mitään, en ole käynyt kertaakaan ulkona syömässä Pirkon lähdettyä. Pakottaudun ruokakauppaan kerran viikossa.No, ainakaan en ryyppää masennukseeni sillä aikomukseni käydä Klubilla ostamassa olutta ovat toistaiseksi jäänet pelkiksi aikomuksiksi.

Merinäköala 11 kerroksen parvekkeeltani

Liikenne on tosiaan aivan toivotonta. Elo- ja syyskuu olivat kumpikin historian sateisimpia. Sen seurauksena tiet ovat kamalassa kunnossa, eikä vedellä ole enää mitään paikkaa minne mennä - sadetta on tullut jo 1000 mm viimeisten 3 kuukauden aikan. Kun teitten reunamat lainehtivat, siirtyvät kaikki jalankulkijat, härkävankkurit, kaupustelijat, pyöräilijät, mopot ja autoriksat entistä keskemmälle tietä. Autoille ei jää enää sitäkään vähää tilaa mikä niillä on normalisti.

Jokapäiväisen jännityksen lisäksi minulla on pidemmän ajan jännitys, onnistunko selviämään monsuunista ilman, että kaikki vaatteet homehtuvat.

Työnhaku ja yliopistot

Olen jo kirjoittanut kommentin edelliseen blogiini Amerikan ajoista jolloin hakemalla hain ja lopulta sainkin lääketeollisuutta ja lääkekehitystä liippaavaa työtä. Monta pettymystä, paljon itkua, turhaa masennusta. Harvoin olen tuntenut itseni niin lyttyynlyödyksi ja mitättömäksi!

Syitä miksi työnhaku oli vaiketa:

• olin ollut lääketeollisuudessa vain kolme vuotta...
• ... joten en ollut kerinnyt kerätä kunnollista alan verkostoa
• 1990-luvun lopulla tapahtui fuusioita ja USA:n itärannikolla pharmafirmojen henkilöstöä supistettiin, oli ylitarjontaa amerikkalaistakin hakijoista. Ulkomaalaisen, työluvattoman työmahdollisuudet olivat käytännössä olemattomat.

Mutta suurin yllätys minulle oli opiskelupaikan merkitys vielä nelikymppiselle! Siis yliopisto mistä olin tutkintoni saanut. Olin naiivisti arvellut Helsingin yliopiston lääkiksestä valmistuneen olevan jo sellaisenaan huipputuote, sinnehän on Suomen lääketieteellisistä tiedekunnista vaikein päästä. Samoin kuvittelin Helsingin Kauppakorkean MBA-tutkinnon olevan kova sana maailmalla ja kaiken huipuksi uskoin harvinaisen lääkäri-MBA-yhdistelmän takaavan sen että minut revitään töihin siltä seisomalta.

Karu totuus valkeni työtä hakiessa: kumpikaan korkeakoulu ei yltänyt Top 25 eikä edes Top 50-ranking-listoille joita yleensä vaadittin työnhakuilmoituksissa. Yliopiston perusteella on helppo tehdä esikarsinta, onhan hakijoita pilvin pimein. Top 50-yliopistoistakin valmistuneita on niin valtavasti ettei haittaa vaikka "huonommista yliopistoista" valmistuneet putoavat jo ennen alkua. Helsingin Yliopiston tiesi sentään joku, mutta kukaan ei ollut kuullut Kauppiksesta. MBA:ni oli nollan arvoinen vaikka se hienolta näyttikin suunnittelemassani käyntikortissa ja itse tiesin että olin saanut sieltä todella hyvän koulutuksen. Alkoi kieltämättä tulla tunne että tutkintojani pidetään googlaten tilattuina nettidiplomeina.

Sama juttu Brasiliassa ja Intiassa. Joka maa asettaa omat yliopistonsa ykköseksi ja sen lisäksi arvostavat tietenkin maailman huiput, ne Top 50-listalla olevat. Ihan kuten Suomessakin. Ei ole Helsingin yliopiston voittanutta ja Aalto-yliopistohan jyrää kaiken.

En varmasti osannut kohahtaa riittävästi kun tuttu brassi kertoi tyttärensä päässeen Universidade do Federal do Rio Grande do Soliin, vaikka se on Brasilian paras paikka opiskella viestintää ja sinne on todella, todella vaikea päästä. En tietenkään ollut kuullut moisesta oppilaitoksesta. Jollen olisi nähnyt brassi-isän kasvoista kuinka suurenmoinen saavutus tämä oli, olisin saattanut rueta jopa lohduttelemaan isäparkaa kun tytär ei ollut päässyt São Pauloon joka minun korvissani kuulosti ainoalta kohtuulliselta paikalta opiskella Brasiliassa.

Ei koulutukseni missään nimessä huono ole. Mutta ulkomailla työtä hakiessa olen kyllä ehdottomasti kärsinyt tuntemattomista kouluistani. Ulkomailla yliopistolla on merkitystä, siitä arvioidaan ihmisen osaaminen ja etenkin arvo. Suomalaisiin ja suomalaisittain huipputasoisiin opinahjoihini on joskus suhtauduttu hyvinkin epäluuloisesti. Intiassa äveriäiden ihmisten Madras Clubilla meiltä jopa kysyttiin onko Suomessa yliopistoja lainkaan! Intiassa rikkaat lähettävät lapsensa Oxfordiin, Cambridgeen tai Ivy League-yliopistoihin. Huonommin menestyneet vauraat intialaisjälkeläiset joutuvat tyytymään niihin loppuihin Top 50-yliopistoihin, hieman kärjistäen.

Intiassa asuessani kävin kerran tervehtimässä naapureitamme. 99-vuotias isäntä makasi lepotuolissaan ja näytti vainajalta. Rouva puolestaan oli puhelias. Kerroin olevani lääkäri, sillähän aina saa kunnollisen ihmisen maineen, olkoonkin että on ulkomaalainen. Välittömästi isäntä heräsi henkiin ja kirjoitti lyijykynällä paperilappuselle jotain jonka rouva välitti minulle luettavaksi: "Which university?" Sanomalla "University of Helsinki", sain herran sammahtamaan entiseen horrokseen. Luultavasti olisin voinut pikkuisen valehdella ja sanoa vaikka Johns Hopkins. Olisin elähdyttänyt herraa hieman enemmän. No, pari kuukautta myöhemmin hän kuoli. Tuskin yliopistoni takia kuitenkaan.

Tämä oli tavattoman pitkä selitys sille miksi urani lääketeollisuudessa tyssähti, miksi en kiitänyt tähdenlennon tavoin huipulle. Olin ehkä väärässä paikassa väärään aikaan, väärän yliopiston kasvatti, väärän ikäinen, väärässä maassa. Tai ehkä minusta vain ei ollut siihen mitä itsestäni toivoin.

Yhtä kaikki, yhdentekevää, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, mitäs näistä ... kun jotain menettää, niin jotain saa. Viihdyin valtavan hyvin Amerikassa enkä olisi lähtenyt sieltä pois. Brasilia on upea maa eikä iloisempaa paikkaa maailmassa ole. Intiassa kerran asunut ymmärtää sellaista mitä muut eivät ymmärrä ikinä.

Tasaista elämää

Tämähän alkaa jo maistua puulta. Liian tasaista elämää. Aamulla töihin, päivä töissä ja iltapäivällä kotiin. Koiran ulkoilutus kolme kertaa päivässä. Nukkumaan kymmenen maissa että jaksaa herätä aamulla puoli kuusi niin ehdin lukea Hesarin ennen kuin lähden seitsemältä ajelemaan Pornaisiin.

Halusinko tätä?? Minulla on virka ja jostain kaukaa tulee muistoja kun ensimmäisen kerran olin virassa. Ei välttämättä onnellisia muistoja. Oli usein tunne että on vankilassa.

Täytyy tottua tähän. En osaa vielä sanoa potilaille että olen vakituinen lääkäri. Jotenkin kierrän kysymyksen, vastaan savolaisittain, kukin voi tulkita omalla tavallaan. Että periaatteessa vakituinen mutta miten sen määrittelee. Kuka sitä tietää mitä tuleman pitää.

Ajatus siitä että olen samassa työpaikassa vielä ensi vuonna tuntuu tukahduttavalta. Kamalaa! Olen pikkukylässä työssä, kaikki tuntevat kaikki ja lääkäreitäkin on vain kaksi. Väkisin tulen tutuksi.

Maailmalla kulkeminen on tehnyt tehtävänsä. On vaikea pysähtyä. Työ on kivaa, työpaikka on kiva, asiakkaat on kivoja. Missään ei ole mitään vikaa. Mutta on tunne että tukehdun. Joka päivä sama matka, sama paikka.

Iän tuomaa kriisiä? Töissä oli keski-ikäisiä ja vähän vanhempia kahvilla. Mietittiin mitä haluaisi tehdä isona, voisiko repäistä ja tehdä jotain ihan muuta? Hyvä niiden on miettiä jotka ovat olleet 25 vuotta samassa työpaikassa. Mutta minä!

Niin, minä olen sen tehnyt. Olen repäissyt monta kertaa ja tehnyt jotain muuta. Selasin työtodistuksiani jotka vihdoin sain kerättyä kasaan lukuisista eri paikoista. Paljon erilaista elettyä elämää.

Kaukana, kaukana on onni. Onni ei koskaan ole siinä missä itse on, koska onni on aina vielä kauempana. Ehkä, en tiedä. On vaikea pysähtyä kun on aina halunnut liikkua. Ja saada jotain uutta. Kokea jotain uutta. Ja hengittää vapaasti.

Kotikuvia

Otin Pirkon pyynnöstä kuvia kodiksi muuttuneesta kämpästä.

Ulko-ovelta olohuoneeseen päin

Kirjahyllyn päällä risteilyillä otettuja perhepotretteja, seinällä pari Tikkasta

Pienet laivat pääsivät vitriiniin pölyltä suojaan kun linnut lensivät Suomeen. Seinällä muutama Tikkanen lisää.

Olohuoneesta halliin(?). Lasten kuvia hyllyllä.

Ruokapöydän ympärillä alastomia naisia: läsiäislahja Brasiliasta ja kaksi Tikkasta.

... ja toisella puolella Liipolan muori

Lasikaapin päällä Iso-Papan postimerkkien paksuusmittari, taustalla Ukin äidin ompelukone.

Makuuhuone oven suunnasta

... ja päinvastaisesta suunnasta. Mummin vanhempien piironki.

Kotitemppeli(?)

Työhuone/vierashuone. Taustalla näkyy Pian ilmoitustaulu.

Sivupöydällä lasten kuva

... ja seinällä taulu, jossa lasten kolukuvat vuoteen 2003 saakka.

Ja sama vielä videonakin:

Arki taas

En tiedä olenko vielä tajunnut että elän arkea. Töistä tullessani poukkasin Museokadun kodinkoneliikkeeseen joka on erikoistunut erikoisuuksiin. Olen monta kertaa kulkenut kaupan ohi ja tuijottanut jännittävän näköisiä espressokeittimiä, leivänpaahtimia ja silitysrautoja. Ne ovat hieman kalliimpia kuin jossain Mustassa Pörssissä, mutta varmasti parempia.

Menin kauppaan ja tulin yli tunnin kuluttua takaisin kantaen hienoa espressokonetta ja nerokasta suutinta Miele-pölynimuriini. Suutin jolla kuulema saan koirankarvat hienosti imuroitua mistä vain. Myyjä oli saanut syntymälahjanaan erinomaiset puhelahjat ja sen lisäksi teki kauppaa kuin olisi nauttinut siitä, kuin kauppa olisi hänen oma leikkikenttänsä. Sain kuulla lyhennettyjä ja pidennettyjä versioita eri vempeleiden käytöstä, historiasta, ja siitä miten eri maissa keitetään kahvia, imuroidaan mattoja tai miksi sähkökäyttöinen silityslauta voi olla, jos ei nyt ihan tarpeellinen, niin ainakin hyödyllinen. Myyjä auliisti varoitti espressokeittimestänikin että niihin voi tulla riippuvuus. Että lopulta haluaa enemmän jänniä toimintoja ja kivoja temppuja. Että onhan tämä koko homma vähän hölmöä. Että hänen kotinsa on niin täynnä vempaimia että oli parempi perustaa kauppa.

Kerroin että ostan espressokeittimen sen kunniaksi että olen saanut kuukausipalkan. Että asuin melkein kolme vuotta Intiassa saaden sikäläistä palkkaa ja nyt uskon olevani niin rahoissani että voin laittaa ne menemään espressokeittimeen joka on vain itseäni varten koska kukaan muu perheessäni ei juo kahvia. Paitsi ehkä Pia joskus.

Juhlistin siis juuri alkanutta Pornaisten uraani. Katsotaan kuinka pitkään siellä viihdyn. Mäntsälähän tyssähti yhteen kuukauteen. Tosin olen osittain Mäntsälässä edelleen, mutta kaikki tyhmä, ikävä ja kurja leikattiin työstäni pois. Nyt on vain potilaat ja terveysaseman kehittäminen ja parantaminen, ei byrokratiaa, en ole enää terveyskeskuksen vänrikki Nappula.

Aloitin parannustyöni jo ensimmäisenä päivänä kertomalla että kummankin lääkärihuoneen pitää olla varustettu ja kalustettu täsmälleen samalla tavalla. On kamalaa pitää vastaanottoa terveyskeskuksessa eri lääkärinhuoneissa etsiä ruiskuja, korvalamppua ja erilaisia papereita ympäri huonetta, penkoa laatikoita josko sieltä löytyisi verenpainekortteja potilaalle. Kyllä huoneissa pitää olla järjestys. Ihan kuten minulle opetettiin Maunulan terveysasemalla kun aloitin terveyskeskusurani 17-vuotiaana lukiolaisena terveyskeskusavustajan roolissa. Maunulassa oli hyvin tiukka kuri. Joka aamu kävin lääkärinhuoneet läpi listan mukaan tarkistaen että joka ainoa listassa mainittu väline oli oikealla paikalla säntillisessä ojennuksessa.

Joskus kuvittelen olevani siisti ja ehdottoman tarkka vain lääkärin työssäni, mutta taidan olla sitä myös siviilissä. Ainakin ennen Intiasta lähtöäni pidin sellaisen saarnan Anithalle puhtauden ja hygienian tärkeydestä että itseänikin puistatti. Olen hyvä kertomaan esimerkkejä. Anithan tytär opiskelee sairaanhoitajaksi ja muistutin kuinka hänen tyttärensä on sairaalassa pidettävä kaikki instrumentit puhtaina, pestävä kätensä ja pidettävä paikat kunnossa. Että minut on kasvatettu aivan samoin. Että sairaanhoitajaäitini opetti minulle jo lapsena kuinka sänky pedataan niin että lakanat pysyy paikallaan, että jo lapsena pyyhin pölyt tältä tupakkapöydältä joka on nyt Intiassa. Näytin jopa rätin ja Pledin kanssa kuinka lapsena niitä pöydän jalkoja pyyhin. Että samoin kuin Anithan tytär oppii sairaalassa hygienian ja ehdottoman puhtauden merkityksen, minä opin ne kotona äidiltäni joka oli oppinut ne sairaalassa. Anitha tuijotti minua silmät rävähtämättä kuten intialaisilla on tapana ja nyökytteli kauhistuneena "yes madam, yes madam".

Tänään toisena työpäivänäni Pornaisissa totesin että tarvitsemme lääke-esittelijöitä kaksi kertaa viikossa kertomaan uusista lääkkeistä. Hoitajat ymmärsivät asian lääke-esittelijöiden tuomina sämpylöinä ja pullina, jotka ovat ihan kivoja, mutta oikeasti minä kaipaan tietoa uusista lääkkeistä. Että mitään trimopanien tai penisilliinien esittelijöitä ei oteta vastaan, vaan uusien lääkkeiden edustajia.

Pieni Pornainen on kiehtova paikka kahden päivän jälkeen. Täynnä mahdollisuuksia!

Chennain-kodin kuulumisia

Peilimies kävi tänään tuomassa peilit ja ripusti sovitun mukaan samalla käynnillä myös taulut. Meni ihan kohtuullisesti. Jotkut sattuivat menemään vähän turhan lähelle toisiaan, mutta ei se haittaa mitään.

Tälle taululle meinasi käydä huonosti. Arveluni mukaan ruuvi oli liian iso ja taulun ripustusrengas irtosi. Onneksi löytyi melkein tarpeeksi pieni naula, jolla sen sai korjattua.

Ellimaria II:n kuvalle ei oltu merkitty paikkaa ollenkaan. Jätin sen tuohon soffalle ja Antiha ymmärsi aivan oikein, että halusin sen soffan yläpuolelle. Tuli ainakin tarpeeksi korkealle, edes pitkäselkäinen ei kolhi päätään siihen.

Isoisän kuva antaa kodillemme aidon intialaisen säväyksen. Pitäisi vaan sytyttää nuo alttarikynttilät joka aamu.

Anitha kävi ostamassa Pirkon ohjeitten mukaan uudet kylpyhuoneitten lamput, jotka peilimies asensi samalla käynnillä. Taattua intialaista viimeistelyä, mutta eivät lamput olleet hinnallakaan pilattuja, kympin kappaleelta.

Kodista kotiin

Chennain kodista tuli kuin tulikin kotini. Lopulta viihdyin hyvin, se tuntui omalta. Muutenkin loma oli onnistunut. En olisi vielä lähtenyt pois. En ehtinyt tehdä kaikkea mitä olisin halunnut tehdä, loma oli aika täyteen pakattu. Mutta toisella kertaa sitten.

Itsenäiseen, yksinasuvan aikuisen elämään tottunutta häiritsi nyt eniten Intiassa sama mikä sinne alunperin muuttaessakin - kotona jatkuvasti oleva kodinhoitaja. Otin tarkoituksella etäisyyttä Anithaan, joka selvästi hakeutui lähelleni, haki uskottua ja ihmistä jolle vuodattaa koko elämänsä surkeuden. Nyt kun työkseni kuuntelen ihmisten suruja ja murheita, kohtaan työssäni ainoastaan ongelmia, sairauksia ja vaivoja, kaipaan lomalla taukoa tästä. Kukaanhan ei tule terveyskeskukseen kertomaan olevansa terve kuin pukki ja elämän kulkevan loistavasti. Autan mielelläni, mutten jatkuvasti.

Missä hyvänsä kotona istuin lukemassa tai kirjoittamassa, Anitha tuli viereen pyyhkimään pölyjä tai siirtelemään koriste-esineitä säntilliseen asetelmaan, juuri kun olin järjestänyt ne minua miellyttävään epäjärjestykseen. Intialaisten rakkaus symmetriaan ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Ja myönnän, Anita voitti. Pakkasin kaikki Iittalan lasilinnut ja kauniisti maalatut koristemunat kapsekkiini ja ne on nyt matkalla Suomeen jossa ne saavat olla taiteellisen vapaassa asetelmassa, hengittää rauhassa kuten minäkin.

Oli hauska matkustaa, nähdä ihmeellinen Malediivien saaristovaltio ja käydä taas Bangaloressa. Oli mukava kulkea sandaaleissa ja nauttia lämmöstä. Toisaalta näin Intian uudelleen satunnaisen kävijän silmin. Lika, kaikkialle levittyvä roska ja saasta, haisevat joet ja muoviroskan peittämät joentörmät, mopojen ja autorikshojen pakokaasu, liikenteen kaaos, ajotielle kasvavat ja tiet tukkivat myyntikojut, köyhyys, naapuriin rakennettavan talon katolla nukkuvat rakennustyöläiset - kaikki tuo häiritsi minua. Eniten varmaan se kaoottisuus, järjestyksen puute ja piittamattomuus joka aiheuttaa roskakasat joita ei pysty kuvittelemaan ennen kuin sen näkee.

Olen Lontoon Heathrow'lla. Erilaisia välähdyksiä lomasta tulee mieleen. Nauroin, olin onnellinen, raivostuin, olin kiukkuinen, ärtynyt, tyytyväinen, kiitollinen, vihainen. Intia muuttaa ihmisen. Sekä hyväksi että pahaksi. Sellaiseksi kuin Intia on.

Rahanjakoa ja -katoa

On taas Diwali, valon juhlan aika. Diwali on Intian tärkein uskonnollinen juhla. Tai yksi sellainen. Olen loppujen lopuksi päätynyt siihen että Tamil Nadussa vuoden kaikkein tärkein juhla on ainakin Ayddha Pooja eli Navratri, Pongal ja Deepawali eli Diwali. Olen myös päätynyt siihen että joka juhlaan on hankittava uudet vaatteet koko suvulle ja annettava lahjoja sekä jumalille että sukulaisille ja vähän muillekin vaikkei siihen olisi varaa. Työnantajat antavat vain kerran vuodessa, Diwalina, lahjaksi bonuksen joka voi olla esimerkiksi kuukauden palkka. Koska olemme lepsuja länsimaisia, olemme antaneet palveluskunnalle kuukauden ylimääräisen palkan Diwalina. Entisen asunnon vartijat olivat vartiointiliikkeen palveluksessa joka maksoi heidän palkkansa ja bonuksen, joten he saivat meiltä lahjaksi yleensä vain 500 rupiaa, 7,50 euroa.

Bishop Gardenin vuokrasopimus päättyi syyskuun lopussa. Kävin kuun vaihteessa hyvästelemässä vartijat ja antamassa Supervorille 15 euron kuukausimaksun moskiittomyrkytyksen hoitamisesta. Olimme tässäkin höveleitä - sopiva summa myrkytyksen hoitamisesta olisi ollut 4-5 euroa kuukaudessa, me maksoimme kolminkertaisesti!

Supervor oli liikuttavan iloinen nähdessään minut. Hän oli juuri lähdössä kuukauden palkattomalle vapaalle Orissan osavaltioon sisarensa häihin. Annoin Supervorille 15 euroa hyttysmyrkytyksen hoitamisesta ja sen lisäksi Diwali-bonuksena 60 euroa. Bonuksen jota minun ei tarvitsisi antaa koska en maksa kaverille palkkaa. Vartijan palkka on 83 euroa kuukaudessa ja sen maksaa vartiointiliike.

Supervor purskahti itkuun saadessaan rahat. Minullekin tuli liikutuksesta kyyneleet silmiin. Kylläpä minua rakastetaan. Että Supervor kyynelehtii palvotun Madamin laupeuden ja anteliaisuuden vuoksi! Pala kurkussa kehuin vuolaasti Supervoria hyväksi pojaksi josta hänen vanhempansa voivat olla ylpeitä, erinomaiseksi vartijaksi ja oppivaiseksi ja luotettavaksi työntekijäksi.

Kun Supervorin itku lopulta tyrehtyi, hän nikotteli "Sisareni menee naimisiin. Myötäjäisiin, vieraiden ruokiin, lahjoihin ja vaatteisiin menee paljon rahaa. Häät maksavat yhteensä 6 lakhia (9000 euroa). Vanhempani ovat köyhiä riisinviljelijöitä, ei meillä ole rahaa. Olen ottanut häitä varten 70,000 rupian lainan ystäväni kanssa (1000 euroa) enkä tiedä miten maksan sen takaisin. Äitini sanoi että varmasti Madam antaa rahat."

Kyllä jotenkin tilanne lässähti. En minä olekaan rakastettu. Rahojani rakastetaan. Minä olen rahasampo jolta irtoaa rupioita sinne ja tänne jos joku tarvitsee.

Minun arvojeni mukaan on todella eri asia lainata rahaa Babulle hänen poikansa koulumaksua varten tai Anithalle tyttären opiskelua varten kuin syytää rahaa vartijan tuntemattoman siskon myötäjäisiin! Myötäjäiset ovat lailla kiellettyjä Intiassa vaikka kukaan ei mene naimisiin ilman niitä. Mutta minun maailmaani myötäjäiset eivät kuulu.

Mehtan sairaalan alaiseni Elizabeth meni vuosi sitten naimisiin ja myötäjäislahjaksi Elizabethin vanhemmat antoivat muun muassa ison valkoisen Mersun sulhaselle ja Elizabethille valkoisen pikku-Audin. Tuontiautot ovat älyttömissä hinnoissa Intiassa. Supervorin riisinviljelijäperhe naittaa tyttärensä toiseen riisinviljelijäperheeseen. Riisinviljelijät asuvat maalattiaisissa yksihuoneisissa taloissa joissa sähköä on miten sattuu. Juoksevaa vettä ei ole, WC:stä puhumattakaan. Mutta viimeisen päälle suuri taulu-telkkari pitää antaa myötäjäisiksi vaikkei siihen ole rahaa ja vaikkei sähköt riittäisi sen katsomiseen.

En antanut lisärahaa. En vaikka pystyin helposti kuvittelemaan Supervorin perheen ajautuvan todelliseen ahdinkoon ja hätään. Supervor on 83 euron palkallaan perheen pääelättäjä. Tämä kulttuuri tai uskonto tai tavat tai mikä vain on väärä ja kieroutunut - tyttären naittaminen on jokaiselle perheelle kalliimpaa kuin olisi varaa. Olen ulkopuolinen, minun ei tarvitse mennä siihen mukaan. Ei vaikka luen joka päivä "onnettomuuksista" joissa nuori vaimo on kuollut (ja yleensä artikkelissa on sivulauseena maininta että sulhasen perhe oli ollut tyytymätön myötäjäisiin) tai perheenisien itsemurhista koska ei pystytty maksamaan myötäjäisvelkoja. Ja voin hyvin nähdä mielessäni Supervorin perheen ajautuvan samaan.

Intia on minusta julma maa. Vaikka auringolla on astrologiassa ja hinduismissa tärkeä merkitys, minulle Intia on kylmän kuun varjossa oleva kalsea maa. Kuun jumala Chandra edustaa aivoja ja mieltä, tunteita ja herkkyyttä, pehmeyttä ja mielikuvitusta, äitiä.

Huh... aurinko paistaa ulkona, on 35C lämmintä ja nyt minä värisen kylmästä!