Mellakoita odotellessa

Intialla on pitkä historia. Se näkyy erityisen konkreettisesti tänään kun Allahabad High Court antaa tuomion maanomistusta koskevassa oikeudenkäynnissä, joka alkoi vuonna 1950. Kiista on kuitenkin paljon vanhempi kuin tämä 60 vuotta.
Babur, Intian ensimmäinen mogulikeisari rakennutti vuonna 1528 moskeijan Ayodhyaan (Uttar Pradashissa, 600 km New Delhistä itä-kaakkoon). Legendan mukaan Rama, eräs hindujen tärkeistä jumalista, on synytynyt samalla paikalla. Jotkut hindut uskovat, että paikalla oli myös hindu-temppeli, joka olisi tuhottu moskeijan alta. Kaivauksissa tällaisesta temppelistä ei tosin ole löydetty todisteita (sen sijaan paikalla on ollut 600-luvulla jain-temppeli, mutta jain-uskovaiset ovat rauhanomaisia, eivätkä osallistu tähän kiistaan).
Moskeija sai kuitenkin olla paikallaan enemmän tai vähemmän rauhassa (käytiin siitä yksi oikeudenkäynti myös vuonna 1886) Intian itsenäistymisen aikohin saakka. Kuten tiedämme, itsenäistyessä Brittiläinen Intia jaettiin islamilaiseen Pakistaniin ja pääasiassa hindulaiseen Intiaan, minkä seurauksena Intiassa esiintyy edelleen ääri-hindulaisuutta. Vuonna 1949 hindut tunkeutuivat moskeijaan ja veivät sinne Raman ja Sitan patsaat. Siitä lähtien paikan hallinnasta on ollut avoin konflikti, joka huipentui siihen, että väkijoukot tuhosivat moskeijan vuonna 1992. Tästä seurasi laajoja mellakoita.
Tuomioistuimen päätettävänä on monta kysymystä ennenkuin varsinainen maanomistus voidaan ratkaista. Syntyikö Rama paikalla? Oliko paikalla hindu-temppeli ennen moskeijan rakentamista? Tuhosivatko muslimit temppelin? Tuotiinko moskeijaan hindu-jumalien patsaat joulukuussa 1949?
Intiassa varaudutaan monin paikoin levottomuuksiin tuomion julistamisen takia. Vaikuttaa siltä, että eniten pelätään muslimien hyväksi annettavaa tuomiota. Maa on pullollaan hindu-nationalistipoliitikkoja, jotka käyttävät mielellään jokaisen mahdollisen tilaisuuden oman asemansa nostamiseen.
Odotamme jännityksellä tuomion julistamista tänään klo 15. Tuloksen saatte varmaan lukea Hesarista.

Ihastus ja lässähdys

Ainahan on niin että uusi tuntuu alkuun ihmeelliseltä, hienolta ja tavoiteltavalta. Kuten Suomeen tulo. Nyt sattui vielä hienot ilmat, ihmiset istuivat kaupungilla terasseilla ja nauttivat ilmasta, joivat tyylikkäästi valkoviiniä Espan kahviloissa ja olivat trendikkään ja keskieurooppalaisen näköisiä. Suurin osa elämästä nauttijoista tuli tietenkin Ruotsin laivoista ja olivat oikeasti lomalla.

Helsinki on kaunis ja puhdas ja kaikki tuntuu toimivan. Kaupat on täynnä kaikkea mitä ikinä voi toivoa, kaikkea saa täältä. Niin vaatteita kuin ruokaa. Minutkin valtasi shoppailuhimo ja haltioituneena kokeilin ja ostin erilaisia syys- ja talvivaatteita joita en todellakaan tarvitse kun asun Intiassa.

Sitten alkoi tuntua ettei kaikki olekaan niin ihanaa kuin kuvittelin. Tutut puhuvat tulevista ja menneistä lomistaan, kuinka töissä mättää vähän kaikki ja muutenkin töitä on liikaa, töitä on silti tehtävä jotta saisi kohtuullisen eläkkeen ja tietenkin palkan takia. Työ nyt vaan häiritsee vapaa-aikaa. Se että minä teen palkatta hyväntekeväisyystyötä köyhien aseman parantamiseksi on kuulema hienoa ja tavoiteltavaa. Ettei se raha kaikkea merkitse. Elämänlaatu on tärkeämpi.

Minä en ymmärrä miten elämänlaatua saa ilman rahaa. Asuimme Amerikassa 1.5 vuotta siten että elimme minun 2000 – 4000 dollarin kuukausipalkalla. Kodin vuokra oli 2400 dollaria kuukaudessa, sairasvakuutukset 800 dollaria kuukaudessa, autovakuutus 8000 dollaria vuodessa ja sen päälle sähköt, vedet, kaasut, bensat, kaapelimaksut ja mitä niitä nyt oli. Huonollakin matikkapäällä huomaa ettei minun palkkani ihan kattanut kaikkia viisihenkisen perheen elinkustannuksia. Olihan meillä omaisuutta Suomessa – myyntiin meni ja rahat käytettiin elämiseen. Ei meidän elämänlaatu huono ollut ja vietimme paljon hyvääkin aikaa, mutta totta oli myös jatkuva ahdistus ja se että heräsin melkein joka yö hiestä märkänä kauhuissani pohtimaan miten tästä selviämme.

Silloin ajattelin että jos tästä selviän, selviän kaikesta mitä elämä eteeni tuo. Olisimme koska vain voineet luovuttaa, olisimme toki voineet muuttaa SUomeen ja saaneet suomalaisen sosiaaliturvan tuet ja avun vaikkei työtä olisikaan löytynyt. Olisin välittömästi saanut lääkärintyötä Suomesta. Lasten opiskelu olisi ollut ilmaista ja vakuutukset, sähkömaksut jne olisivat olleet murto-osa siitä mitä ne oli Amerikassa. Mutta jäimme Amerikkaan, toivoen että töitä löytyy. Kun Mikko sai loistavan työpaikan Suomesta, se tuntui oikeastaan pettymykseltä. Kaikki se kokemani tuska ja ahdistus – olinko kärsinyt turhaan? Muutto Suomeen tuntui paolta eikä onnen täyttymykseltä.

Kun mietin omaa elämääni ja omia arvojani ja ennenkaikkea omaa kunnianhimoani jota olen ilmeisen määrätietoisesti koko elämäni ajan jostain syystä yrittänyt nujertaa, en voi ymmärtää kuka haluaa helppoa elämää. Minulla on ollut aikaa harrastaa ollessani olosuhteiden pakosta työtä vailla, tosi pitkillä "lomilla". En voi väittää siitä nauttineeni. Kaikesta ahdistuksesta ja pelosta ja toivottomuudesta huolimatta nautin pienipalkkaisesta työstä Amerikassa paljon enemmän kuin siitä että rouvain kanssa menimme päiväsaikaan golffaamaan, lounastimme toistemme luona tai kokoonnuimme askartelemaan pääsiäistipuja. Se ei ollut elämänlaatua vaan elämän haaskausta. Mutta en myöskään kehuisi työttömyys / hanttihomma-ajan taloudellisesti katastrofaalista elämää laadukkaaksi. Painajaistahan se oli. Mutta vielä painajaismaisempaa oli se ikuinen harrastaminen.

Siksi en voi ymmärtää hinkua vapaa-aikaan. Tiedän että kuulun menneeseen maailmaan ja ilmeisesti synkkä luterilainen työkulttuuri – uhraukset ja kärsimys – on luotu minunkaltaisiani varten. En ole hedonisti, en osaa nauttia helposta elämästä. Jos elämä on helppoa, teen sen vaikeaksi vaikka vain valittamalla ja kirjoittamalla tällaisia tyhjänpäiväisiä ruikutuksia.

Ja vain todetakseni itsestäänselvyyden... mikään tekemäni työ ei ole kaapannut minulta vapaa-aikaa tai perhe-elämää. Minulla on aina ollut aikaa olla kotona, kivoja harrastuksia ja tarpeeksi lomia.

Koira Suomessa, me maailmalla

Meillä on koira Suomessa. Me asumme Intiassa. Me emme ymmärrä nuoria, jotka sitovat itsensä hankkimalla itselleen koiran. Siitä huolimatta olemme huolettomasti sitoneet omat lapsemme meidän koiraamme.

Näkee usein pohdiskeluja siitä milloin on lasten kannalta paras aika olla ekspattina: onko se silloin kun he ovat ihan pieniä vai kouluikäisenä, jolloin he saavat kansainvälisyyden vereensä koulun kautta vai onko paras aika olla ekspattina vasta kun lapset ovat jo aikuisia ja elävät omaa elämäänsä missä sitten ovatkin. Nämä ovat ihan relevantteja kysymyksiä, mutta ei ulkomailla asumisen ongelmat lapsiin lopu. On esimerkiksi eläimet. En ole koskaan nähnyt pohdintaa koiran vaikutuksesta ekspattiuteen.

Olen tosissani. Ei tämä ole vitsikästä. Hankimme koiran 9 vuotta sitten, asuessamme koko perhe Amerikassa. Lapset ovat nyt kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa ja vanhemmatkin ovat muuttaneet. Koira on perheenjäsen ja meidän kaikkien. Ketä se seuraa? Kuka on siitä vastuussa?

Meillä oli kolme vaihtoehtoa, joista oli valittava vähiten huono. Ottaako Josie mukaan Intiaan? Mutta siellä on ikuinen kuumuus joka olisi tukalaa jo Suomen kesien lämmöstä kärsivälle koiralle. Jos Josie asuisi Intiassa, sen pitäisi joko sietää jatkuvat edestakaiset lentomatkat tai jäädä lomiksi Intiaan jolloin muu perhe ei näkisi sitä koskaan. Mahdoton vaihtoehto. Tai sitten Pia olisi voinut ottaa Josien mukaan Montrealiin. Paitsi, että se olisi varmasti ollut todellisuudessa hyvin hankalaa yksin asuvalle opiskelijatytölle. Ja tietenkin sama ongelma kuin Intian kanssa - edestakaiset lentelyt tai koira asuu pysyvästi Kanadassa. Eli sekään ei käy. Jäljelle jäi Josien jättäminen Suomeen Ilkan ja Riikan ja Antin hoitoon.

Periaatteessa Josie siis asuu meillä Caloniuksenkadulla ja on Antin hoidossa. Käytännössä Antilla on usein töissä projekteja, jotka vaativat pitkiä työpäiviä, eli Josie asuu Riikalla ja Ilkalla. Vaikka se on harvinaisen helppohoitoinen koira, joka ei vaadi pitkiä juoksulenkkejä ja tyytyy etenkin aamuisin ja iltaisin aivan lyhyeen ulkoiluun, koira sitoo aivan hirveästi. Aamulla olisi parempaakin tekemistä kuin viedä koira ulos ennen töihin lähtöä. Töitten jälkeen taas olisi kiva mennä suoraan johonkin, mutta koira on pakko käydä ulkoiluttamassa ensin.

Lopputulos on, että meillä on Intiassa ikävä Josieta samalla kun podemme huonoa omaatuntuntoa siitä, että se on muilla riesana. Lapset taas ovat ärtyneitä siitä, että heidät on pakotettu sitoutumaan koiran hoitajiksi. Koiran joka on heille tärkeä ja rakas perheenjäsen mutta jota he eivät tähän elämäntilanteeseen missään nimessä kotiinsa ja vastuulleen kaipaisi.

Koira ja ekspattius on vaikea yhtälö.

Koiran kanssa kävelyllä Töölönlahden rannassa Helsingin keskustassa, 300 metriä rautatieasemalta. Helsinki on aivan ihmeellinen paikka. Eihän tämä näytä lainkaan kaupungin keskustalta. 

Vierivä kivi ja jatkuva reissaaminen...

Kyllähän muutot ovat aina raskaita. Sitäkin tarkoitin edellisellä blogilla. Ei kyse ole välttämättä maasta vaan asettautumisesta. En minä ole nopea laittamaan kotia kodiksi. Meillä on muuttolaatikot purkamatta seuraavaan muuttoon riippumatta kuinka kauan asutaan yhdessä paikassa. Monella on sama juttu. Mutta päälle viisikymppisenä moni on jo asettautunut ja eikä jatkuvasti roudaa mööpeleitään ympäri maailmaa.

Olen elämäni aikana asunut 14 eri asunnossa, kolmella mantereella. Tai neljällä jos lasketaan Etelä- ja Pohjois-Amerikka eri mantereiksi. En laske mukaan väliaikaista asumista Tapiolassa vuonna 2004 kun olimme remonttia paossa, tai kun 2006 lopulla vuokrasimme Niittykummun kodin ja muutimme vuokralle Töölön Väiskille ennen Brasiliaan muuttoa, tai nykyistä Töölön asuntoa joka on Suomen kotimme - se on muuttunut enemmän Antin kodiksi.

 

Tein hienon graafin kodeistani joissa olen asunut. Lapsuus ja nuoruus oli vakaata aikaa. Neljä ensimmäistä vuotta vierähti Helsingin Käpylässä ja sen jälkeen 20 vuotta Haagassa, tosin kahdessa kodissa. Lyhyen opiskeluaikaisen Töölön asumisen jälkeen oli pakko muuttaa edullisemmille seuduille Espooseen seuraaviksi 14 vuodeksi. Kaikista lapsistamme tuli siis espoolaisia.

Kuten kaikki muutkin nuoret tuohon aikaan, rahatilanteen salliessa muutimme aina yhtä huonetta suurempaan asuntoon. Yksiö, kaksio, kolmio, neljä huonetta, viisi huonetta. Elintaso on kohentunut tai lainajärjestelmät ovat muuttuneet koska monet nuoret parit voivat muuttaa "lopulliseen" asuntoon kun lapsia alkaa tulla. Kyllä mekin olimme koko ajan töissä, vieläpä hyväpalkkaisina työntekijöinä, mutta en tiedä minne rahamme tärväsimme. Rupesimme esimerkiksi opiskelemaan omalla kustannuksella jatkotutkintoja ja hankimme lapsille hoitajan kotiin - eikä mitään pimeätä hoitajaa vaan maksoimme sotut ja eläkemaksut jo kertaalleen verotetusta tulosta. Lääkärinpalkka meni suoraan lastenhoitoon. Lapsille on ihanaa ettei tarvitse muuttaa. Lapset eivät halua koskaan muuttaa. En tiedä sattuiko meidän lasten muuttorumban alkaminen väärään aikaan, teini-iässä tai sen kynnyksellä - ainakin se kuulostaa pahimmalta mahdolliselta valinnalta. Luultavasti mikään aika ei ole otollinen aika lapsille ja nuorille.

Meidän lapset saivat silti elää Espoossa kahden kilometrin säteellä 14 vakaata vuotta, vaikka siihen mahtui 4 eri kotia - kaksio, kolmio, neljä ja viisi huonetta. Sen jälkeen, 40 vuotta täytettyäni elämä muuttui. Amerikassa asuimme kuuden vuoden aikana kolmessa talossa, mutta lasten koulut säilyivät silti samoina. Yritimme olla tosi vastuullisia vanhempia, ainakin sen kuin pystyimme. Ja sen jälkeen tuntuu että koko ajan muutetaan. Kodin laittaminen ja koristaminen on täysin jäänyt. Miksi sitä laitella kun ei tässä pysyvästi olla? Kohta taas lähdetään.

Lähteminen ja liikkuminen on kivaa, mutta muuttaminen ei. Väliaikaisenkin kodin purkaminen ja pystyttäminen on raskasta kun siihen tulee päälle työnhaku, uusi kulttuuri, uudet ihmiset, uudet paikat, uusi valuutta, uudet hinnat, uudet tavat. Ei tiedä edes mitä ruokakauppaa pitäisi käyttää saati että tietäisi mitä sieltä voi ostaa. Jopa uudet vaatteet! Tropiikissa asuminen on ihan toista kuin Suomen normaalikesä. Ennen Brasiliaan muuttoa pärjäsin yksillä sandaaleilla, nykyään niitä on kymmenet. Ja Brasilian minimuoti jäi Brasiliaan, Intiassa sillä ei tee mitään. Peittävät kaavut ja pellavahousut ovat sikäläisessä kulttuuri-ilmastossa säädylliset tamineet, jotka ei taas istu Suomen maisemiin lainkaan. Että mitä tuokin etnoilee koruissaan ja kaavuissaan.

Ei pääse sammaloitumaan. Joskus vaan vähän väsyy.

Vierivä kivi...

Taas Suomessa! Oli jotenkin sopiva aika tulla Suomeen. Mikolla oli työmatka, minä mahduin lennoille mukaan. Intiaa jaksaa paljon paremmin kolmen kuukauden pätkissä. En ole koskaan aiemmin asunut paikassa joka uuvuttaa yhtä rankasti kuin Intia. Jokainen päivä siellä tuo uuden yllätyksen, uuden opin, uuden näkökannan, uuden pulman tai uuden ilonaiheen.

Usein ajattelen että olemme Mikon kanssa liian vanhoja tällaiseen elämään, jatkuvaan vaellukseen ja sopeutumiseen. Että kaikki tämä kokemus pitäisi saada nuorempana. Mutta sitten en taas ole varma. Meidän Intiamme on varmasti tyystin erilainen kuin nuoren ulkomaalaisen Intia. Chennaissa on paljon kaltaisiamme ulkomaalaisia pariskuntia joiden lapset ovat kasvaneet aikuisiksi eikä vielä ole lapsenlapsia. On nuoriakin, lapsettomia pariskuntia, sinkkujakin. Ulkomaisia lapsiperheitä en juurikaan tunne, kansainvälinen koulu tiivistää nämä perheet yhteen ja koulun tarjoama vilkas sosiaalinen elämä riittää heille. Siksi lapsettomat ja lapsiperheet eivät oikeastaan kohtaa ulkomailla asuessaan.

Tulin lounaismonsuunisateiden kastelemasta höyryävästä Chennaista Suomen raikkaaseen syksyyn jossa se että voin pitää ikkunaa auki, on pieni onnen aihe. Viileys ja sade voivat tosiaan olla ihmeellisiä ja ihania asioita!

menemisiä ja lähtemisiä

Juuri kirjoitin kuinka Ilkka ja Riikka tulivat meille. Ja nyt he lähtevät, tänä iltana Yhtään, edes lyhyttä, blogia en ole ehtinyt kirjoittaa ja nytkin vain laitan lyhyen viestin missä mennään.

Keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai ja vielä tämä sunnuntai, joka on lähtöpäivä. Lento Delhiin on illalla 20.15 ja kotoa pitää lähteä puoli kuuden maissa jotta ehtii hyvin. Joka päivä on ollut täynnä ohjelmaa. Riikka eilen illalla ihmetteli miksi kaikki sanoo että Chennai on tylsä kaupunki jonne ei todellakaan kannata mennä turistiksi.

Ehkä auttaa että me olemme jo asuneet täällä. Kaikki mitä teemme on erilaista kuin turistikierroksilla. Ei Chennai ole kuuluisa nähtävyyksistä eikä täällä ole vauhdikasta iltaelämää. Teimme kaupunkikierroksen keskiviikkona siten että minäkin näin aivan uusia paikkoja. Torstaina tutustuimme Hand in Handiin ja ehtihän Mikko näyttää ne operaattorityttönsäkin tehtaassa. Ei sellaista turistit tee normaalisti. Perjantaina ajoimme etelään Tamil Nadun ainoalle linnoitukselle joka oli jo raunio. Kukkulalle piti kiivetä ja kaiken autossa istumisen jälkeen parin tunnin kipuaminen ylös ja alas kuumassa ilmassa teki ihan hyvää. Pondicherryssä emme sitten jaksaneetkaan tehdä juuri mitään.

Auroville on Intian mystiikkaa ja niitä "Kaikille Rauhaa ja Rakkauta ja Universaalista Yhteyttä"-gurupaikkoja jonne kerääntyy ihmisiä ympäri maailmaa ties minkä henkilökohtaisen ongelman tai trauman vuoksi. Meistä ei taida olla Aurobindon oppeihin hurahtamaan. Illalla nautimme rauhallisesta uinnista Madras Klubilla yön lämpimässä pimeydessä ja söimme iltapalan klubin pool-side ravintolassa jonne voi kuka vaan klubilainen mennä sandaaleissa ja jopa shortseissa sisään.

Olimme Mikon kanssa tänään aamulla ratsastamassa ja tunnin kuluttua taas lähdemme. Ajelemme Marina Beachille katsomaan kuinka intialaiset seisovat hiekkarannalla ja katsovat merelle, syömme jossain hyvän lounaan, käymme Landmarkin kirjakaupassa täyttämässä Ilkan Wodehouse-kirjastoa, ehdimme varmasti vielä nauttia rauhallisen iltapäiväkahvin Anokhin idyllisessä puutarhakavilassa ja ehkä jopa käydä Spazion nahkamyymälässä tässä vieressä katsomassa olisiko siellä Ilkalle lompakkoa. Ei kaikki Intiassa ole ränsistynyttä, rumaa, saastaista ja likaista. On täällä paljon hyvääkin.

Vierailut ovat aina liian lyhyitä. Mutta sillä hetkellä kun tuntuu hyvältä ja kaikki on hauskaa ja hyvin, on varmasti paras lähteä. Jää hyvä mieli ja hyvät muistot. Ainakin meille vierailut ovat aina onnellisia tapahtumia.

Sanotaan että kun ulkomaalainen alkaa puhella kuinka ihmeen kauniit lehmän silmät ovatkaan, on aika poistua maasta. Kun ajoimme kotiin illalla, Riikka katsoi lähinurkillamme olevia lehmiä "täällä on niin paljon kauniimpia lehmiä kuin Jaipurissa. Täällä niillä on kauniit silmät"

Vieraita

Riikka ja Ilkka tulivat ongelmitta eilen illalla. Delhin kone ei ollut myöhässä ja olimme kotona hieman ennen yhtätoista illalla. Intiassa ei koskaan voi etukäteen tietää tarjotaanko lennolla kunnon ateria jälkiruokineen vai onko tarjoilu vain 2 desin vesipullo kullekin. Nyt oli se vesipullolento. Delhistä lentää kolmessa tunnissa joten kukaan tuskin nääntyi matkalla. Ainakin meidän vieraat olivat ihan normaalin ja hyväkuntoisen oloisia tullessaan.

Ajoimme kotiin. Oli kaiketi ollut pientä kisaa kumpi kuljettajista hakee Saarin (siis Mikon) pojan. Kyllä se on ykköskuljettajan hommia, vaikka Prabha on alityöllistetty. Tämä on niitä suuria tapahtumia meidän piireissä. Kaikki kulmakunnan vartijat, autonkuljettajat ja kodinhoitajat ovat tietoisia että se niiden toinenkin poika tuli nyt.

Tänään tutkimme Chennain kaksi suurinta nähtävyyttä - mietin vielä mitkä ne voisivat olla - ja sitten voimmekin jo mennä lounaalle. Sen jälkeen Riikka saa tehdä huiviostoksia kashmirilais-veljesten kaupassa ja siihen vierähtänee pari tuntia. Tietäen luonteeni heikkouden ja veljesten myyntitaidot, uskoisin itsekin poistuvani kojusta parin huivin ja muutaman korun kanssa. Sitten voikin olla aika vetäytyä iltapäiväkahville vaikka Amethystin puutarhakahvilan idylliin ja lopulta tulla kotiin ja mennä illalliselle Mikon kanssa.

Huomenna on Hand in Hand-päivä, kylä, terveyskeskus, koulu ja Kancheepuramin toimisto jossa Pia oli töissä. Perjantaina lähdemme Pondicherryyn josta palaamme lauantaina. Sunnuntai-iltana vieraamme jo lähtevät.

Sukat

Intiassa kaikki on aina toisin.

Madras klubilla naisten pukukoodi on "decorative". Miesten pukeutumiseen on kaksisivuiset ohjeet.

Mikko kutsui kerran johtoryhmänsä illalliselle Madras Klubiin. Eikös vain jotkut pojista saapuneet paikalle sandaaleissa ja ilman sukkia. Tietäähän sen miten kävi. Ei ollut sisäänpääsyä. Matin vaimo oli illan kotona joten Matti lähetti autonkuljettajansa, Venkateshin, hakemaan sieltä kolme paria kenkiä ja sukkia. Kun miehet oli lopulta säädyllisen näköisiä ja pukukoodin mukaisia, illallinen saattoi alkaa.

Eräänä sunnuntaiaamuna olimme uimassa, uidessa tuli nälkä ja päähämme pälkähti mennä kokeilemaan Madras Klubin kuuluisaa intialaista sunnuntaibrunssia klubin terassilla. Ei onnistunut. Mikolla oli brasilialaiset Havainas-rantasandaalit. Ei siis kenkiä eikä sukkia. Se että minulla oli samanlaiset Havainakset ei haitannut mitään koska on kaiketi liian epäkohteliasta tarjoilijoiden ja henkilökunnan ilmoittaa rouville missä tamineissa nämä eivät ole tarpeeksi koristeellisia klubin tiloihin.

Tiedämme siis sukkasäännöt tosi hyvin. Toissapäivänä brasilialaiset salcompilaiset, Alex ja Eliane, siirtyivät hotellista asustamaan Madras Klubin vierasasuntoihin työmatkansa toiseksi viikoksi. Klubissa on mukavuuksia joita hotellissa ei ole - suuri uima-allas ja 500 metrin kävelyreitti puhtaassa puistomaisessa ympäristössä, olkoonkin että tähänkin aikaan vuodesta klubin edessä oleva Adyar-joki haisee.

Saattelimme vieraat klubiin ja huoneita odotellessa menimme baariin nauttimaan drinkit. Baarin ovella Mikko muisti sukat. Jalassa oli nahkaiset purjehduskengät, ilman sukkia. Näimme baarissa viisi tennisshortsiasuista vanhempaa intialaista herrasmiestä. Tennistossuissa - vaikkakin sukat jalassa - ja pienissä shortseissa istuvat papat olivat päässeet sisään, kyllä mekin. Mikolla oli erityispitkät farkut jalassa eikä paljaita nilkkoja näkynyt lainkaan.

Tarjoilija tuli pöytäämme ja sanoi "Anteeksi mutta teillä ei ole sukkia". Mikko kysyi miten nuo herrasmiehet saattavat nauttia juomiaan shortseissa jollei hän voi olla samassa paikassa, ilman sukkia. "Sir, he aiheuttavatkin minulle paljon harmia ja huolta".

Tilasimme gin-tonicit ja nauroimme iloisesti intialaisten säännöille. Brasiliassa on paljon lakeja, mutta ei sukkasääntöä, kylläpäs Intiassa on hassunkurista! Baarin manageri tuli paikalle. "Sir, teidän pitää poistua, teillä ei ole sukkia." Mikko katsoi jalkojaan ja huomautti ettei kukaan voi nähdä onko hänellä sukat vai ei. Minä hymyilin koristeellisesti "Vain yhdet juomat?". Pohtimista, miettimistä. Jännitys kasvoi.

Mikko sai juoda koko gin-tonicinsa ilman sukkia! Humalluimme pelkästä riemusta. Sukattoman suomalaisen voitto!

Tässä lähikuva pahennusta herättävästä etiketin vastaisesta pukeutumista - irvokkaasti vilkkuvat miehen paljaat nilkat

Kotielämää ja uskontoa

Olen ollut hieman kremppa ja pysytellyt enimmäkseen kotona. Koska maksan Prabhalle, kuljettajalle, kuukausipalkkaa, en anna ylimääräisiä vapaapäiviä joita kertyy muutenkin kaikkien matkojeni aikana. Prabha tulee meidän talon nurkalle notkumaan kello 9 aamulla.

Eiliseksi Prabha pyysi vapaapäivää hääpäivänsä vuoksi. Kun Anitha ensimmäisenä pyysi vapaata hääpäivän vuoksi, olin ymmälläni ... "Etkö ole jo naimisissa? Kenen häät nyt on?" Anithalla oli 21-vuotishääpäivä ja arvelin sen olevan joku suotuisa luku jonka vuoksi on tarpeen mennä kirkkoon koko perheen voimin. Anitha on katolinen mutta käy, jos mahdollista, vielä useammin kirkossa kuin hindupalvelijamme temppelissä.
Sitten Babu pyysi vapaata 6-vuotishääpäivänsä vuoksi päästäkseen kotikylänsä temppeliin. Nyt Prabhalle tuli 4 vuotta täyteen avioelämää ja mennään temppeliin. Kaikki ylimääräiset vapaapäivät ovat jonkun perhetapahtuman vuoksi jonka vuoksi mennään temppeliin. Länsimaisittain ajatellen vapaapäivä menee hukkaan.

Koska Prabha asuu Chennaissa, kokonainen vapaapäivä ei ollut tarpeen. Prabha laskettelee englannin sanoja hyvin hitaasti eikä muutenkaan ole erityisen eloisa, mutta kysyttäessä kertoo asioitaan tunnollisesti ja perinpohjaisesti. Koska meillä on molemminpuolisia kieliongelmia, olen luultavasti värittänyt näitäkin tarinoita aika tavalla. Prabhalla on kaksi vanhempaa veljeä ja yksi sisar ja uskon että sekä Prabhan edesmennyt isä - käsittääkseni viinan viemä - ja vanhin veli on hakannut Prabhaa kepillä koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa. Prabha on tosi kiltti ja tekee saman vaikutuksen kuin uskollinen koira joka koko ajan hieman pelkää että isäntä kuitenkin potkii.

Hääpäivänä annetaan lahjoja. Koska Prabha ei ole varoissaan, lahjaksi vaimolle oli vain uusi sari. Kelvollinen puuvillasari on 300 rupiasta ylöspäin (6 euroa), silkkisari on jo tuhannen rupian luokkaa (17 euroa) ja siitä ylöspäin aivan käsittämättömiin summiin. Viime vuonna vaimo sai kellon, sitä edellisenä kultakorun. Nyt Prabhan äidin ja lasten sairastelu ja sairaalakäynnit ovat verottaneet aika tavalla perheen taloutta. Temppelin jälkeen mennään syömään ulos, vain oma perhe, eli meikäläisittäin ajatellen tiedossa on jotain hauskaakin.
Hauskuus taisi loppua lyhyeen. Illalla tuli Prabhalta tekstiviesti "Isoäiti kuoli kello 7.40 pm. Voinko saada huomisen vapaaksi?". Hautajaiset ovat ilman muuta vapaapäiviä. Hautajaisia on vähän väliä ja sen jälkeen hinduilla on omaisen kuolemaan liittyviä päiviä jolloin on pooja , rituaali, pyhä toimitus, palvonta jolloin mennään temppeliin, uhrataan jumalille kookospähkinää ja hedelmiä ja omaisille tarjotaan makeisia. Ensi viikonloppuna Babu menee kaksi viikkoa sitten kuolleen tätinsä poojaan ja on siksi järjestänyt Prabhan kuskaamaan meitä vapaapäiviensä ajaksi.

Kun Mehtan sairaalan perustaja kuoli helmikuussa, 15 päivää hänen kuolemansa jälkeen oli tärkein pooja jolloin koko sairaalan henkilökunta meni sairaalan katolle järjestettyyn buffet-tilaisuuteen syömään ekstrahyvää ruokaa ja paljon makeisia ja edesmenneen Dr. Mehtan suku esiintyi täysin valkoisissa suruvaatteissa.

Anithan kirkossakäymisinnon ymmärrän hyvin. Anithan mies on kelvoton juoppo joka ei pysy yhdessäkään työssä pitkään. Anithan 19-vuotias poika lopetti koulun kymppiluokkaan. Poika ei ole lukumiehiä ja aavistelen että on seuraamassa isänsä jälkiä vaikka tästä ei ole suoraan puhuttu. Anithan tytär valmistui hyvin arvosanoin keväällä 12-luokaltaan ja pääsi sairaanhoitajakouluun. Tytär on äitinsä kaltainen kunnon ihminen - äiti ja tytär käyvät yhdessä kirkossa.

Anitha on ollut kolme päivää pois hakeakseen tyttärelle opintolainaa. Tänä aamuna Anitha tuli taas töihin, mutta oli jotenkin hätääntyneen oloinen. Pankissa oli ollut ongelmia, jotain joka liittyi kahteen osoitteeseen jotka Anitha oli lainahakemuksessa ilmoittanut. Perhe on asunut vuokra-asunnossa jota kunnostetaan vesivahinkojen vuoksi ja siksi asuu nyt väliaikaisessa asunnossa ja tämä herättää epäluuloa pankissa. Oli kuulema sanottu että ettei saa muuttaa miten vain vaan on pysyttävä yhdessä osoitteessa. Intiassa asuneena uskon ettei lainanotto mikään helppo juttu ole. Etenkin kun Anitha on perheen pääelättäjä, mieshän ei tuo kotiin ainuttakaan rupiaa eikä Anitha ole koskaan aiemmin hakenut lainaa ja on avannut pankkitilinkin vasta nyt tyttären opintolainan vuoksi. En minäkään mikään ekspertti pankkiasioiden hoidossa ole mutta Suomessa sentään pankeissa on tapana antaa ystävällistä palvelua ja hakea ratkaisu asiakkaan ongelmaan. Intiassa Anithan kaltaiselle, ilman aviomiestä asioivalle köyhälle kotiapulaiselle on helppo huutaa "Mitä jos tyttärellesi tapahtuu jotain eikä hän pysty maksamaan lainaa takaisin eikä miehesi tienaa mitään ja asutte missä sattuu? Ei sellaiselle voi lainaa antaa." Anitha oli itkenyt pankissa ja kotona ja tytär oli yrittänyt lohduttaa.

Anitha itkeskeli keittiössä, pyyhki jatkuvasti kyyneleitä sarin helmaan, juttelimme ja yritin miettiä mistä oikein on kyse ja mitä voisi tehdä. En tiedä intialaisista opintolainoista enkä paljon muustakaan. Anithan tytär on sukunsa ensimmäinen yliopisto-opiskelija eikä perheessä kukaan ole ottanut opintolainaa, ei myöskään naapurustossa. Anithan tuki, vanhempi veli kuoli puoli vuotta sitten. Ehdotin että kirkosta voisi löytyä joku joka tulisi pankkiin mukaan, vaikka pappi, ja voin itse kirjoittaa suosituskirjeen. Anithalle on kunnia-asia saada tytär sairaanhoitajaksi koska olisi itse mielinyt opiskelemaan kun koulunkäynti sujui hyvin mutta hänet naitettiin 17-vuotiaana. Tyttärelleen hän ei halua samaa kohtaloa. "Pray for me, Mam", nyyhki Anitha. Tämän kuulen kovin usein Intiassa.

Ulkomailla asuessani olen tajunnut asian joka ei minua ole Suomessa mitenkään kiinnostanut. Niin Amerikassa, Brasiliassa kuin Intiassakin uskonto on jokapäiväinen juttu josta puhutaan ilman että kukaan ilkkuu hihhuliksi tai katsotaan kieroon että onko tuokin nyt vinksahtanut. Vaikka olen normaali suomalainen tapauskovainen, olen todella onnellinen että olen saanut kristillis-luterilaisen kasvatuksen. Tässä uskontojen sekamelskassa ja eläessä erilaisten jumalien ja pyhyyksien keskuudessa on todella helpottavaa että tiedän mikä olen ja miksi ajattelen kuten ajattelen ja miksi myös saan ajatella niin; että minulla on oikeus ajatella omalla tavallani. Olen kaksituhatvuotisen kristillisen kulttuurin tuote enkä voi sitä mitenkään muuttaa. En ymmärtänyt juutalaisuutta Amerikassa enkä luterilaisena ymmärtänyt miksi Manauksessa hyvin maallinen Michelle meni joka tiistai messuun äitinsä kanssa, enkä ikinä voi ymmärtää hindun ajattelutapaa enkä edes intialaista kristittyä, mutta se ei minua häiritse koska minun ei tarvitse sitä ymmärtää. Ei hekään ymmärrä minua ja voimme silti elää rauhassa elämäämme.