Sri Lankan rikkaudet?

Ei Sri Lanka ole rikas maa. Minussa ei ole ekonomistia nimeksikään, mutta katsoin miten International Monetary Fund IMF oli listannut 181 maata bruttokansantuotteen mukaan. Sri Lanka on vuoden 2009 tilastossa sijalla 76 ja Intia sijalla 11 (Suomi 34). On kai myös muistettava että ensimmäisen 2009 vuosikolmanneksen ajan Sri Lankassa vielä jatkui 30 vuotta kestänyt sisällissota joka ei voi olla vaikuttamatta maan taloudelliseen tilanteeseen.

BKT on kuitenkin huono mittari kehitysmaissa joissa vauraus jakautuu epätasaisesti. Kansasta vain jokunen upporikas promille hyötyy kasvavasta kansantaloudesta valtaväestön eläessä äärimmäisessä köyhyydessä. Vaikka Intiassa on kasvavaa keskiluokkaa, en voi pitää maata muuna kuin kehitysmaana. Olen kiertänyt niin monessa maaseutukylässä ja ryöminyt niin moneen maalattiaiseen hökkeliin ja nähnyt niin monta alkeellista maaseutuklinikkaa jossa ei ole toivoakaan muunlaiseen diagnostiikkaan kuin mitä lääkärin silmä, kokemus, tietämys ja stetoskooppi suo, joten minulle on turha kertoa Intian olevan kukoistava Aasian taloudellinen mahti.

(Sekoitan nyt lukijani, mutta tiedoksenne: Kaikki tämän blogin kuvat ovat Intasta, Tamil Nadun maaseudulta parin tunnin ajomatkan päässä Chennaista jossa asumme)

Hand in Handin juuri kunnostama lasten kunnallinen päivähoitopaikka. Moniko suomalaisäiti olisi kiitollinen tällaisesta lottovoitosta lapselleen?
Päiväkodin keittiössä valmistetaan lapsille Hand in Handin ravitsemusterapeutin suosittama lämmin lounas ja välipala.

Kun siis katson IMF:n saman vuoden 2009 tilastoa BKT per capita, on tilanne toinen. Intia on romahtanut sijalle 128 ja Sri Lanka 113. Sri Lankakin on vielä BKT:n epätasaisen jakautumisen mukaan kehitysmaa, mutta maltillisemmin kuin Intia.

Citizen Centre - Information Centre. Tarvitaan yritteliäs nainen, Hand in Handin mikrolaina perushankintoihin kuten tietokoneen ostoon, printteriin, tilan vuokraan ja nettiyhteyteen ja paljon koulutusta maalaiskyliäkin koskevista perustuslaillisista oikeuksista ja osavaltion tukemista avustusprojekteista. Tämän keskuksen yhteydessä toimii myös kirjasto (katso toiseksi alinta hyllyä) josta kirjoja voi lainata pientä korvausta vastaan. Mikään ei ole ilmaista koska tästä palvelusta tulee yhden perheen toimeentulo jolla koulutetaan lapset ja elätetään vanhukset.

Silti, huolimatta siitä että toimin köyhyyden poiston, lapsityövoiman käytön eliminoimisen, ympäristön parantamisen, naisten työllistymisen ja koulutuksen eteen työskentelevässä järjestössä, Hand in Handissä, olen usein toivoton Intian suhteen. Suunnaton köyhyys ja kurjuus ja kuivuus ja rutiköyhän valtaväestön elämisen kaikinpuolinen vaikeus tuntuu niin pohjattomalta että joskus ajatuskin tilanteen parantumisesta tuntuu lohduttomalta. Sri Lankassa on vain 20 miljoonaa ihmistä ja saari on mitätön hiukkanen Intiaan verrattuna. Pienessä on ehkä helpompi yrittää, ehkä kansainvälinen apu on osattu käyttää paremmin tai ehkä kaikki näkemäni olikin vain harhaa ja valetta. Mutta hyvin lyhyellä, pintapuolisella visiitillä siellä aisti yrittämisen innon ja halun parantaa maata, pyrkiä eteenpäin ja pitää huolta niin ympäristöstä kuin perheestäkin.

Maaseudun klinikka jossa lääkäri käy kerran viikossa. Tämä tila on oikeasti kylän yhteisten kokousten paikka jonka kylän päällikkö lainaa kiertävälle lääkärille.

Ihmiset jonottavat lääkärille joka tutkii kolmen tunnin aikana 60-90 potilasta. Nämä ihmiset tietävät olevansa onnekkaita koska heille on järjestynyt omaan kylään loistava terveydenhoitopalvelu. Lääkärin vastaanotto ja lääkkeet maksavat 20 rupiaa per potilas. Köyhäkin ymmärtää ja hyväksyy ettei ilmaiseksi saa mitään.
Minulla oli Haagan terveyskeskuksessa yleensä 16 potilasta päivän aikana.

Mitäs sitten teimme Sri Lankassa

No, ratsastimme. Kerronko lisää?

Ainakin ne jotka itse ratsastavat tulisivat vihreäksi kateudesta ja itkisivät harmista jos oikein kuvailisin viikonloppuamme Sri Lankassa, joten tyydyn vain lyhyesti kirjaamaan kokemuksemme myöhempää käyntiä varten. Sillä olemme todella vakaasti menossa uudestaan joku viikonloppu vastaavalle retkelle, kenties silloin toiseen paikkaa Sri Lankassa. Premadasa Riding Schoolin johto, herra Suranjith ymmärtää nimittäin businestä - hänen yksinkertainen periaate on se että tarjotaan asiakkaalle sitä mitä asiakas haluaa. Jos toiveet on mitenkään järjestettävissä, hän järjestää sen. Siksi koulu menestyy ja tuottaa voittoa vaikkei hevosia ole enempää kuin meidän Madras Riding Schoolissa - 35 hevosta. Mutta meillä on 40 jäsentä, Suranjithilla 800!!

Ero on siinä mitä tarjotaan. Meillä on ratsastusta aamulla kolmessa ryhmässä ja iltapäivällä koululaisille yksi ryhmä. Suranjith taas on rakentanut keskellä Colomboa olevan tallinsa yhteyteen kuntosalin, sulkapallohallin, uima-altaat, ravintolan ja lasten leikkikentän. Kaikki perheessä ei nimittäin välttämättä ratsasta... useimpien mielestä ratsastuksen katsominen on tappavan tylsää. Sisähallissa pidetään myös tanssikursseja ja paikka on suosittu lasten syntymäpäivien viettopaikkana. Jokaisen tapahtuman jälkeen tulee uusia jäseniä. Lisäksi järjestetään viikonloppukursseja, ratsastusretkiä ja -leirejä eri puolille Sri Lankaa. Pienet koulun sisäiset kilpailut innostavat huonompiakin osallistumaan toimintaan ja ratsastajat saavat itseluottamusta ja huomaavat leikkimielisen kisailun myötä että ratsastus on hauskaa eikä se olekaan niin pelottavaa kuin oli alkuun luullut. Pelkohan on monelle suurin este. Muistan itse kuinka pelkäsin Ruskeasuolla ratsastaessani joka-ainoalle tunnille menoa, laukannostosta näin etukäteen painajaisiakin. Pelko teki hevoset säikyiksi ja sai ne temppuilemaan joka vain lisäsi ratsastajaparan pelkoa. Pelkäävä ratsastaja istuu jäykkänä etukenossa, kädet puristuu sormet valkoisena satulaan ja koko tilanne ja tunti on tuomittu epäonnistumaan.

Ruskeasuolla pelko syntyi vanhanaikaisesta opettamisesta. Piti pelätä kaikkia mahdollisia virheitä, sitä että epäonnistuu, että istuu huonosti, että jalat on väärin, että kädet on huonosti ja tietenkin sitä että hevonen pillastuu ja kaikkein eniten piti pelätä että täysin nolaa itsensä kavereiden silmissä ja menettää asemansa jonka on jo saavuttanut tallilla. Tallithan ovat edelleen hyvin hierarkisia pikkutyttöjen keskuudessa. Oikeastaan aika kamalia paikkoja herkässä iässä oleville lapsille! Mutta Ruskiksen opetus oli kuitenkin niin tehokasta että se puree vieläkin. Opin hyvän hevosen käsittelyn, istunnan ja ratsastuksen perusteet niin että osaan ne vieläkin. Vasta Amerikassa tajusin että ratsastus voi olla hauskaa ja Manauksessa huomasin että se voi olla hauskinta maailmassa! Nykyään on Suomeenkin tullut rentoja ja iloisia talleja - olen nauttinut Kirkkonummella Wiknerin tallilla yhtä lailla kuin Somerolla Härkätien Ratsastajien kanssa.

Sri Lankassa olimme pelkästään maastossa. Emme siis tehneet mitään Kyra Kyrklund-tyyppisiä kouluratsastustemppuja jotka ovat todella vaikeita juttuja. Ratsastimme 4-5 tuntia sekä perjantaina että lauantaina, pitkin Kalpitiyan kylänraitteja, pellonsyrjää, matalan viidakon läpi hiekkarannalle. Laukkasimme vähän väliä, kilometri tai kaksi kerrallaan. Nämä kippurakorvaiset hevoset ovat Intian Rajasthanista, Pakistanin naapurista, kuuluisia kestävyydestään. Aiemmin rotua on käytetty sotaratsuina ja hevoset nauttivat itsekin vauhdista. Samoin Suranjith, meidän ikäisemme isäntämme, joka on entinen Formula Ford-kuski. Suranjith sanoi ettei hän oikein piittaa muuta kuin vauhdista jota sitten olikin riittämiin!

En tiedä miksi AccuWeather ja muut sääkanavat ennustivat että Sri Lankassa sataisi kaatamalla koko viikonlopun. Sri Lankan ilmasto on aina trooppinen ja kostea, lyhyet rankat sadekuurot ovat tyypillisiä jonka jälkeen taas paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Meille ei nyt vaan sattunut yhtään sadekuuroa. Lisäsimme vain aurinkovoidetta ja laukkasimme hurjaa vauhtia hiekkarannan vedenrajassa niin että kastuimme täysin. Pia nauroi ettei tässä suihkua tarvitse eikä ainakaan tarvitse mennä uimaan, kun on kenkiä ja kypärää myöten täysin suolaisen meriveden kastelema. Siinä vedenrajassa laukatessa aallot rikkoutuivat rantaan, heittivät pärskäykset päällemme niin että suolavesi kirveli silmissä eikä hetkeen nähnyt mitään. Eikä se mitään, hevonen sen kun vain laukkaa. Jos joku olisi pelkäävää tyyppiä, pelko olisi taatusti huuhtoutunut pois kuten huuhtoutui kaikki huolet ja murheet ja surut ja turhat ajatukset. Oli vain aurinko, vesi, hiekka, ääretön ranta ja hevonen.

Täydellinen irtiotto kaikista mahdollisista taakoista! Taivas ja paratiisi, joka tosin saavutettiin hikeä valuen ja suu kuivana huohottaen, ja maksettiin seuraavana päivänä sillä että joka ainoa lihas oli kipeä, jalat kankeat eikä selkä taipunut lainkaan. Ratsastus on kuitenkin todella rankkaa urheilua!

Tunnin lento sivistykseen?

Intia on niin valtava maa että meiltä on nopeampi matkustaa ulkomaille kuin kotimaassa! Yksi sveitsiläinen kertoi viikonloppumatkastaan keskellä Intiaa olevaan Madhya Pradeshin osavaltion kansallispuistoon: perjantaina lento Mumbaihin, sieltä Bhopaliin josta viiden tunnin automatka perille... yhteensä 12 tuntia matkantekoa. Ja sama sunnuntaina toiseen suuntaan.

Sri Lankaan lentää tunnissa ja maa on niin pieni että siellä ei automatkatkaan vie tuntikausia. Torstai-iltana lensimme Colomboon jossa Premadasan ratsastuskoulun johtaja Suranjith odotti meitä. Ajoimme reilut kaksi tuntia pohjoiseen Ruwala Adventure & Nature Resortiin jonne saavuimme hieman yli keskiyön. Sovimme aamiaisen aamuseitsemäksi ja heti sen jälkeen olisi neljän tunnin ratsastus. Joten ei muuta kuin samantien hyttysverkkojen alle nukkumaan. Ekokylässä ei ole ilmastointia, lasiset liukuovet ovet auki yön yli ja propelit pyörii katossa. Ei hyttyset häirinneet, eikä ollut liian kuumakaan kun peittona on pelkkä lakana.

Ruwala on vuoden vanha ekologinen lomakeskus Kalpitiyassa. Alue oli vielä reilu vuosi sitten tamilitiikereiden vahvaa aluetta eikä sinne voinut kuvitellakaan järjestettävän minkäänlaisia turistimatkoja. Sisällissota kuitenkin loppui huhtikuussa 2009 jonka jälkeen LTTE:n kannattajat (Liberation of Tigers of Tamil Eelam) jäivät pienelle alueelle Sri Lankan pohjois- ja koilliskolkaan. 1976 perustettu, terroristijärjestöksi luokiteltu LTTE ajoi Sri Lankan tamilivähemmistön itsenäisyyttä varsin verisin keinoin. Intian ja etenkin Tamil Nadun suhtautuminen LTTE:n toimintaan on ollut ja edelleen on varsinaista taiteilua ja tasapainottelua. Toisaalta tamilien on varmaan ihan perustuslain perusteella pidettävä yhtä ja toisaalta terrosrismiin antautuvaa liikettä on vaikea kannattaa. Joten politiikot puhuvat ympäripyörein lausein, puolustavat tai tuomitsevat LTTE:n toimintaa ja sitten pyörtävät sanansa. Rajiv Gandhin pääministerikaudella Intian rauhanjoukot osallistuivat Sri Lankan sisällisotaan tilanteen rauhoittamiseksi. LTTE ei tätä hyväksynyt. Kun Rajiv Gandhi sitten kerran vieraili Mikon tehtaan lähellä Sriperumbudurissa vuonna 1991, tamilitiikerinainen asetti rakastavasti kukkaseppeleen Rajiv Gandhin kaulaan, polvistui suutelemaan tämän jalkoja ja räjäytti itsensä, Gandhin ja 14 muuta laukaistessaan sarinsa sisään kätketyn pommin. Suuret väkijoukot olivat saapuneet hurraamaan Gandhin kunniaksi, koululaisilla oli vapaata osallistuakseen tilaisuuteen ja sitten tällainen kauhea tamilitovereiden veriteko. Se on hindullekin vaikea paikka.

Nyt poliittinen tilanne on rauhoittunut, ihmiset uskaltavat kulkea Colombon kaduilla, käyttää busseja ja käydä ostoksilla. Myös Kalpitiyan kaltaiset alueet jotka viimeiset 30 vuotta ovat olleet miltei tyhjillään, alkavat kukoistaa. Uutta rakennetaan vimmalla.

Ensimmäinen häkellyttävä huomio Sri Lankasta oli puhtaus. Lentokentällä WC:ssä oli siistit pöntöt eikä pelkkiä reikiä lattiassa, lattiat kuivat, lavuaarit puhtaat ja hanoista tuli vettä. Ja kun ajoimme kohti Kalpitiyaa ... Missä on kaikki roskat? Miksei täällä haise? Käyttävätkö ihmiset tosiaan WC:tä täällä? Missä on lehmät, vuohet ja vesipuhvelit kun eivät kuljeksi kaduilla? Miten autorikshat eivät savuta ja pöläytä haisevaa mustaa pakokaasua? Minne jätteet heitetään kun niitä ei näy kaduilla?

Toinen huomio oli ihmiset ja yleensä ympäristö. Missä on sarit ja erilaiset alkuasukasvaatteet? Miehillä on länsimaiset vaatteet, lannevaatteisiin pukeutuneita paljasjalkaisia pörröpäitä ei näy. Kasvoissa ei näy julman näköisiä sormella maalattuja otsaviivoja eikä edes siistejä pilkkuja otsalla. Nämä eivät ole hinduja. Kukaan ei asu kaduilla eikä kojut levittäydy jalkakäytäville vaan siellä kävellään farkuissa, leveähelmaisissa hameissa, pienissä topeissa ja t-paidoissa, siisteissä työasuissa. Viiksetkin on vain harvalla. Bussit eivät ole maalilla kasaan parsittuja rämiseviä kolhuisia romuja, talojen pihoilla on kauniita istutuksia ja paikoista pidetään selvästi huolta.

Kalpitiya on maaseutua mutta maaseutukin oli puhtoista ja siistiä. Talojen pihat kasvoivat vihreätä nurmikkoa ja katsoin kateellisena menestyviä värikkäitä kukkaistutuksia. Kasvimailla oli kotitarpeisiin vihannekset ja hedelmät. Lapset olivat puhtaita ja kaikilla oli hymy niin herkässä että sen on oltava geeneissä.

Sitten täsmällisyys! Kun sovittiin että lähdetään kello kahdeksan liikkeelle, kaikki oli kahdeksalta valmista paitsi me! Meitä sai odottaa. Ruwalasta lauantaina lähtiessä autonkuljettajalle sanottiin että lähdemme kello 15, niin tasan kello kolme hän koputti ovelle ja kysyi voiko viedä matkatavarat autoon. Mikko ja Pia olivat vielä syömässä ja hätäpäissäni tungin vaatteita laukkuihin kuskin seisoessa odottaen vieressä. Tulemme Intiasta jossa ajalla ei ole merkitystä. Sri Lankassa aikaa ilmeisesti kunnioitetaan.

Tulimme sunnuntai-iltana takaisin Chennaihin. Lentokentällä naisten WC:n kahdeksasta lavuaarista vain yhdestä tuli vettä ja saippua oli loppunut. Paperia ei koskaan olekaan. WC:n ovea ei saanut lukkoon koska lukko oli pudonnut joskus pois. Miesten WC:n pisuaari oli asiallisesti paikallaan. Hetken kaikki oli ihan hyvin, kunnes Mikko kauhukseen tajusi ettei pisuaarissa olekaan viemäriä vaan putki johti suoraan lorona lattialle. Tervetuloa takaisin Intiaan!

Sri Lankan kuvia

Sri lankan kuvia löytyy osoitteesta http://picasaweb.google.com/Kaukoranta/SriLankaJul10?authkey=Gv1sRgCK7_taikt6mHvQE#. PicasaWebissä olevasta kartasta näkee myös missä olimme.

Sri Lankaan

Parin tunnin kuluttua lennähdämme tunnissa Sri Lankaan, Colomboon josta ajamme kaksi tuntia pohjoiseen Kalpitiyaan.

Käsittääkseni karttaa klikkaimella pääsee katsomaan tarkemmin mistä tulemme ja minne menemme ja miten Sri Lanka oikeastaan sijoittuu Intiaan. Sehän on tuo Intianniemen kärjestä lohjennut pisaran muotoinen palanen, entinen Ceylon, nykyään sotaa käyvä maa jossa tamilivähemmistöllä on kurjat oltavat. Kahinat ovat koilliskulmilla ja Kalpitiyan pitäisi olla ihan turvallista seutua, 150km Colombosta pohjoiseen.

Kalpitiya on saarella ja meidän etappimme on uusi ekologinen lomakeskus josta emme sen enempää tiedä. Halusimme Sri Lankaan ja ajattelimme että olisi hauska ratsastaa vaikka yhtenä päivänä. Löysimme netistä Sri Lankan ainoan ratsastusretkiä järjestävän colombolaisen ratsastuskoulun Premadasan, jonka omistaja tai ohjelmanjärjestäjä oli niin hyvä myymään että varasin suoraan kahden päivän kokopäiväratsastuksen meille Kalpitiyan saarella. Sen jälkeen siirrymme sunnuntaina Colomboon ratsastuskoulun vierasmajoitukseen ja aamuratsastuksen jälkeen tutustumme kaupungin nähtävyyksiin ja iltapäivällä lennähdämme takaisin Chennaihin. Ratsastusta siis yllin kyllin luvassa. Toivottavasti ei koko aikaa ole kaatosade!!

Sri Lankassa, kuten Chennaissakin, on nyt ennätysmärkää. Yleensä lounaismonsuuni ei tänne ulotu vaan sateet tulevat koillismonsuunin myötä  marras-joulukuussa. Koska maailman ilmasto on nykyään täysin arvaamaton ja sekaisin, meilläkin on satanut 68% yli keskiarvon ja lämpötila on ollut 6C astetta normaalia matalampi, pysytellen usein alle 30C:een. Paikalliset pitävät tilannetta siunauksena, me valitsisimme kuivan ja aurinkoisen sään. Sitä on niin tottunut suomalaisena siihen että sade on paha ja aurinko on hyvä.

Joten - samoin kuin melkein joka kirjoituksessani joudun toteamaan - täällä kaikki on juuri toisinpäin kuin olen aiemmin luullut.

Ostoskeskusaddiktio

Olen addiktoitunut ostoskeskuksiin. Tauti rysähti sillä hetkellä kun ensimmäisen kerran näin suuren Shopping Mall'in Kanadan Vancouverissa vuonna 1985. Espoon Leppävaaraan avattiin suurella kohulla Suomen ensimmäinen Mall samana vuonna ja olin ensimmäisten joukossa tutustumassa ostarin ihanuuksiin. Se oli aika pettymys eikä Galleria sittemmin olekaan menestynyt vaikka se vielä kituuttaa suuren Sellon vieressä.

Onneksi pääsin muuttamaan Philadelphiaan ja King of Prussia Mallista tuli minun keitaani. En välttämättä osta mitään; olen ja kuljen ja istun kahvilla ja katson ihmisiä. Ehkä sen vuoksi monasti ostareihin sijoitetut Kevin Smith'in leffat vetoavat minuun vaikken niinkään samaistu härskiä slangia puhuviin new jerseyläisiin "mall rats"eihin.

Espooseen avattiin Iso Omena joka on aika hyvä ihmisten katseluun. Selloon en ole ihastunut, se on liian monimutkainen, ihmiset katoavat jotenkin sinne. Kamppi on nykyään nuorten ostarirottien valtaama joka hieman harmittaa minua. Alkuun Kamppi oli oikein hyvä. Forumin täyttää mielenkiinnoton harmaa massa eikä sitä mielestäni edes voi laskea Mall'iksi.

São Paulossa oli loisto-ostarit mutta Manauksessa aika mitättömät. Silti, Shopping Amazonas ja Millenium oli molemmat rakennettu niin että kahvilla istuminen ja ihmisten katselu onnistui hyvin.

Chennaista tällainen puuttui. CitiCentre oli uusi kun muutimme tänne, mutta siellä ei ole istumapaikkoja eikä siellä siksi viihdy pitkään. Spencer's Plaza on vanha valtava kompleksi jonne eksyy pienten liikkeiden reunustamille kujille. Tunnelma on todella kuin kulkisi jossain itämaisessa basaarissa, loputtomissa sokkelossa jonne on tarkoitus eksyttää ulkomaalaiset. Sellaista jota näkee elokuvissa. Olen löytänyt sieltä luottokaupan ja pakopaikan, kashmirilaiset veljekset, jonne menen aina silloin tällöin juomaan teetä ja ostan taas uusia huiveja tai pieniä mattoja. Kun tulen paikalle, pikkuliikkeen oviaukko suljetaan verholla, eteeni levitetään toinen toistaan kauniimpia huiveja eikä muilla asiakkailla ole sinne asiaa. Rakastan sitä kuvailevaan korukieltä jolla nuo taitavat myyjät kauppaavat tuotteensa ja huokailevat samalla Kashmirin, maanpäällisen paratiisin ihanuutta. Olen luultavasti heidän suurin tulonlähteensä.

Nyt on avattu kaksi valtavaa, länsimaista ostoskeskusta. Chennaille tyypillistä on etten huomannut lainkaan että jotain tällaista rakennettiin. Kaikki kun näyttää täällä muutenkin keskeneräiseltä. Yhtäkkiä vain kuulin että on Skywalk-Mall ja Express-Mall. Molemmat on avattu pari kuukautta sitten mutta puolet liiketilasta on vielä tyhjänä.

Eilen kävin Skywalkissa. En ole ihan varma miten tulen siellä viihtymään. Se ei sytyttänyt vaikka olihan siellä kahvila ja hedelmämehubaari joissa saattoi istua ja katsoa ihmisiä. Jotain vain puuttui. Express-Mallissa oli sama vika, kalsea tunnelma. Tietenkin keskeneräisyys häiritsi jonkin verran, ilmassa leijuva rakennuspöly ja porakoneiden meteli. Ne myös kaikuvat epämiellyttävästi, kaikki äänet sekoittuvat korviin koskevaksi kakofoniaksi.

Skywalk mall näyttää kyllä hienolta. Liukuportaat ovat konstikkaat koska ylös- ja alas liikkuessa joutuu aina kiertämään vastakkaiselle puolelle jatkaakseen matkaa, eikä tavallisia portaita näy missään.

Liukoportaita vahtii vartija mikä on käytännöllistä. Portaat pysähtelevät vähän väliä ja niitä pitää korjata. Vartija ei osaa korjata koska hänen tehtävä on vartioida. Paikalle kutsutaan korjaaja. Asiakasvirta ohjataan silloin toisiin liukuportaisiin joka aiheuttaa sen että käytössä on vain yhdet portaat. Kun portaat menee ylös, alasmenijät joutuvat jonottamaan ja päinvastoin.

Toisessa kuvassa on yksityiskohta jollaisia löytyy ostarista paljon. ilmastointilaite on vuotanut ja katto alkaa repeillä. Kaikkea ei ehdi tehdä ihan vimpan päälle eikä tällaisilla niin ole väliäkään.

Löysin myös tavalliset portaat. Tämä on ihan tyypillinen chennailainen porraskäytävä, ei sen hienompi kuin muuallakaan. Tietenkin uudempi ja paremmassa kunnossa, maali on vielä siisti ja viimeistely on kohdallaan.

Parkkipaikkoja on paljon ja kuten kuvasta näkyy, suurin osa tulee mopolla. Lähellä on monta yliopistoa ja ostarin asiakaskunta näytti olevan hengailevaa opiskelijanuorisoa enemmän kuin täti-ikäisiä naisia.

Jos vaan saisin rahat takaisin...

... niin lopettaisin Madras Riding Schoolin jäsenyyden tähän päivään. Torstaina emme päässeet ratsastamaan edes kentällä vaan kiersimme kehää jonkinlaisessa erottelukäytävässä, joku sellainen rauta-aidoilla rajattu polku joka kiersi kenttää. Kehä jossa ei voinut muuta kuin seurata edellä kulkevaa hevosta, automaattiratsastusta. Hevonen pysähtyi kun edellä oleva pysähtyi ja lähti liikkeelle kun edellä oleva lähti. Seuraavaksi meitä varmaan talutetaan.

Brasiliassa oli vallan toista! Voi kuinka onkaan ikävä niitä aikoja kun kiisimme hurjaa laukkaa Zorron lailla illan pimeydessä, hypimme esteratoja ja kilpailimme kumpi meistä on nopeampi. Siellä huudettiin koko ajan "vauhtia, älä laahusta".

Ei se että aamulla herää viideltä ja lähtee ratsastusklubille ole ollenkaan kurjaa, mutta tulemme sieltä nykyään takaisin yhä harmistuneempina ja vihaisempina. Eikä näihin intialaisiin tunnu mikään tehoavan. Olen ollut ystävällinen ja kärsivällinen, olen hymyillyt ja naureskellut, olen ollut vihainen ja polttanut pinnani. Kertonut että haluaisimme tehdä jotain muutakin kun kävellä ja ravata kehää ympäri, ympäri, että Mikon kanssa taannumme tässä ratsastuskoulussa, että unohdamme kaiken mitä osaamme, että tällaisenaan tämä on todella tylsää, tyhmää, typerää. Aina sanotaan että "ensi kerralla", "mietitään", "tämä on niin uutta". Ihan sama kuin mikä vaan Intiassa. Kaikki on hidasta ja vaivalloista. Mikään ei etene eikä mitään uutta voi kokeilla. Tahmeata ja takkuista. Enkä tiedä miksi niin on. Niin on kai vaan aina ollut.

Vaikka Madras Riding School on toistaiseksi vaikuttanut katastrofaaliselta virheinvestoinnilta, into itse harrastukseen ei ole laantunut. Parhaillaan selvittelemme miten voimme elokuussa viettää kolmen päivän ratsastussafarin Rajasthanissa ja voiko ensi viikonloppuna tutustua Sri Lankan teeplantaaseihin ratsain.

Työkalut

Olemme Mikon kanssa monet kerrat ylimielisinä ilkkuneet paikallista tapaa tehdä erilaisia korjaustöitä. Jos vaikka on ollut keittiön lavuaarin viemäri tukossa, meille on poukannut kaksi kaveria tutkimaan tilanteen, juoneet Anithan keittämät teet, kurkkineet tiskipöydän alle ja todenneet että tarvitaan työkaluja. Sitten on lähdetty 1.5 tunnin automatkan päähän Mikon tehtaalle hakemaan työkaluja tai kysytty vartijoilta ja kodinhoitajalta jotain heppua lähiseudulta jolta voisi lainata pihtejä ja muuta tarpeellista. Sitten ne kaverit tulevat takaisin yhdessä sen työkalujen omistajan kanssa jonka on vartioitava omaisuuttaan jonka takia hän seuraa keittiössämme korjaustöitä ja jolle maksetaan pieni korvaus välineiden lainasta. Ja sitten kaikki juovat taas Anithan keittämää teetä.

Jos joku on tullut korjaamaan kattolamppuja tai ilmastointilaitteita, minulta on pyydetty tikkaita joilla pääsee tutkimaan tilanteen. Kattomme on noin neljän metrin korkeudessa eikä lyhyt tamili sinne ylety vaikka seisoisi varpaillaan. Muuttaessamme ostin viisiportaiset porrastikkaat kodinhoitajaa varten jotta saisi pölyt pyyhittya kirjahyllystä ja kaappien päältä. No, kyllä niitä käytetään siihenkin, mutta sen työn tekee vartija koska kodinhoitajat eivät uskalla kiipeillä niin korkealle ja onhan se sarin kanssa hankalaakin. Portaat ovat osoittautuneet yhdeksi parhaimmista hankinnoistamme vaikka Mikko heti alkuun tyrmäsi ne ja olisi käynyt vaihtamassa ne tavalliseksi taitettavaksi keittiöjakkaraksi. Nyt ne ovat myös maaliroiskeiset kun sisäseiniemme maalaritkin näyttävät käyttäneen meidän poissaollessamme tukevia tikkaitamme, mikä ei ole lainkaan yllättävää koska niin hyviä tikkaita ei ole kenelläkään muulla. Minut muistetaan edelleen Currimbhoys-sekatavaraliikkeessä ja kysytään aina olenko vielä tyytyväinen silityslautaan ja tikkaisiin vaikka asioin siellä nykyään harvoin. Olen sataprosenttisen varma ettei kukaan muu ei ole ostanut mitään niin kallista tai harvinaista siitä kaupasta. Normaalisti Chennaissa käytetään bambutikkaita, hyvin paljon sen kaltaisia millä Tarzan kipusi majaansa Janen huudellessa päivälliselle.

Erilaista pikkusälääkin pitäisi kotoa korjausmiehille löytyä -narua, liimaa, mittanauhaa ja kaikkea sellaista minkä kuvittelisi kulkevan ammattimiehen laukussa mutta kun sillä miehellä ei ole laukkuakaan. Jos jotain on, se kulkee muovisessa riisisäkissä.

Kun Mikko oli tarpeeksi monta kertaa nauranut töissä oman tehtaansa korjausmiesten jatkuvasta edestakaisesta ramppaamisesta kotimme ja tehtaan välillä erilaisia välineitä hakien, todeten sen olevan myös tavattoman tehotonta ja aikaa vievää, meille ilmaantui työkalut.

Eräänä päivänä Anitha kertoi ylpeänä että on nyt ostettu aivan uudet työkalut ja ne löytyvät kotoamme varastohuoneesta. En tiedä mikä oli hienointa - että ostettiin ihan uudet vai se että olemme nykyään tämän suhteen omavaraisia.

Oli pakko mennä katsomaan mitä siellä oli:


En ole ammattilainen mutta sanoisin että omistamme rautasahan ja sen varaterän, ruuvimeisselin ja siihen erikokoisia päitä erikokoisia ruuveja varten, putkipihdit ja moskan. Mikko väitti tuota vasaran näköistä moskaksi joten uskon Mikkoa. Minä luulin sitä alkeelliseksi vasaraksi.

Aina puhutaan Intian IT-osaamisesta ja kehittyneestä teknologisesta tietämyksestä. Arkielämässä huipputeknologia on hyvin kaukainen asia enkä enää joka päivä pelkää että intialaiset tulevat ja vievät suomalaisten insinöörien tai remonttireiskojenkaan työpaikat.

Intialaista logiikkaa

Aloitin toukokuussa ratsastamisen Madras Riding Schoolissa. Kypsyminen ajatukseen ratsastaa aamulla joko klo 5.30-6 huippuryhmässä tai 6-6.30 keskitason ryhmässä on vienyt aikaa. Ei ole kiva herätä kolme kertaa viikossa niin aikaisin, ja sitäpaitsi huippuryhmä ratsastaa kuusi kertaa viikossa, joten on tässä ongelmaa. Ja kun Mikko jatkaa toiseen suuntaan töihin ja minä toiseen niin tarvitaan kaksi autoa ja kaksi kuskia joka sekin on logistinen ongelma.

Puhuin jo toukokuussa tallin johtajalle että Pia on tulossa kahdeksi kuukaudeksi meille ja ratsastaisi klubiin liittyvän Mikon ja minun kanssani sen ajan. Mr Ravi vaivasi päätään kovasti kiperän ongelman kanssa. Klubi ottaa vain vuosijäseniä eikä tällaiseen kahden kuukauden ratsastajaan ole varauduttu. Talli pursuaa hevosia joilla ratsastaa kourallinen ihmisiä aamulla kello 5:30 - 7 välillä. Konit laiskistuvat pilttuissaan seistessä. Ja talli kärsii rahapulasta. Ei ole tarpeeeksi ratsastajia. Minusta asiassa ei ollut miettimistä vaan siitä vaan!

Jäsenyys on siis ympärivuotinen tai ikuinen jäsenyys. Alkumaksu on 25,000 rupiaa (429 euroa) jota ei makseta takaisin vaikka eroaisi klubista. Tällä sitoudutetaan ratsastaja klubiin. Maksoimme sen nikotellen koska muuten ei voi aloittaa ratsastamista. Sitten on jäsen. Jäsenen pitää lisäksi maksaa kuukausimaksu joka on kolme kertaa ratsastavalle 7000 rupiaa (118 euroa) ja kuusi kertaa viikossa ratsastavalle huipputason tyypille 10,000 rupiaa (168 euroa). Jos olen kuukauden lomalla Suomessa kuten tulen vuoden sisään olemaan ainakin pari kertaa, maksan alennettua kuukausimaksua eli 4000 rupiaa (67 euroa) siitä etten ratsasta. Ymmärrän tämän jotenkin, vaikka hankalasti. Tallissa on jatkuvat kiinteät kustannukset joten sattumanvarainen ratsastaminen on hankalaa talouden kannalta. Mutta onhan ratsastaminen aivan huikean kallista. Kyse on kuitenkin vain puolen tunnin pyrähdyksistä.

Somerolla yksityistunti maksoi 40 euroa, mutta toisaalta Somerokin kärsii rahapulasta ja talli on vuosittain vaihtanut omistajaa edellisen tehtyä konkurssin. Hevosurheilu on kallista, hevoset ovat kalliita.

Olin siis puhunut Piasta ja varoittanut ja kysynyt ja selittänyt tilanteen. Että Pia ratsastaa kanssamme kolme kertaa viikossa. Kun Pia tuli, Ravi oli edelleen huolissaan ja lopulta ilmoitti ettei koulun säännöissä ole mahdollisuutta väliaikaiseen jäsenyyteen vaan Pian on haettava jäseneksi. "Ok", sanoin, "on ihan reilua että Pia maksaa sen 8000 rupiaa kuussa," Mutta ei. Paikallisen logiikan mukaan jäseneksi ei voi liittyä ellei maksa tuota 25,000 rupian liittymismaksua! Se alkoi jo tuntua liian paksulta! Yhteensä 680 euroa siitä että pääsee ratsastamaan keskitason ryhmään kahden kuukauden ajan! Ryhmään jossa on mukana kolme vuotta ratsastaneita tolloja jotka tuskin pysyvät hevosen selässä eivätkä ole päässeet edes sille asteelle että osaisivat nostaa laukan.

Pia ei sitten tullut jäseneksi. Sovin että on ihan ok että Pia on vieraana. Kukin jäsen saa tuoda vieraan ratsastamaan 500 rupian kertamaksulla kaksi kertaa kuussa. Ja kun meitä on perheessä kaksi jäsentä, Pia voi siis ratsastaa neljä kertaa kuussa. Vaan ei... Ravi kertoi että koulun säännöt sanovat että sama vieras voi olla vieraana vain kaksi kertaa kuussa. Eli Pian ratsastukset typistyvät kahteen kertaan.

Joten Pian ratsastuksista koulu tienaa laatimiensa sääntöjen perusteella kahdelta kuukaudelta 2000 rupiaa. Olimme täysin valmiit maksamaan 14,000 rupiaa Piasta tuolta ajalta. Länsimaisen logiikan mukaan näiden erotus 12,000 rupiaa on ihan kiva summa etenkin kun koulu kärsii rahapulasta. Länsimaisen logiikan mukaan voisi tehdä poikkeuksen klubin tiukkoihin sääntöihin, etenkin tällaiseen aikaan kun tallilla ei muutenkaan ole ratsastajia. Mikon ja minun lisäksi keskitason ryhmässä on yksi nuori nainen.

Ratsastustaso Madrasissa on surkea. Huippuryhmää ei harjaantumattomallakaan silmällä huomaa huippuryhmäksi, mutta on silti kiva että voimme ylläpitää Brasiliassa hyvään malliin kehittynyttä harrastustamme.

Tänään oli opettajakin pois ja päädyimme siihen että Mikko kovaäänisenä huusi käskyt minun vikistessä komennusohjeet Mikolle ja saimme ihan kelvollisen tunnin aikaiseksi. Ja kun opettajaa ei ollut, ihan häikäilemättä laukkasimmekin vaikka sitä ei opettaja meille keskinkertaisuuksille normaalisti suo. Jospa huomennakin onni suosisi ja opettaja olisi pois!

Rautatiet

Jolleivat muuta jättäneet, niin briteiltä jäi Intiaan ainakin rakkaus krikettiin, hyvin hankala byrokratia - ja rautatiet. Jo vuonna 1832, silloin kun Englanti ei vielä Intiaa hallinnut vaan British East-Indian Company, tehtiin ehdotus ensimmäisen intialaisen rautatien rakentamisesta strategisesti tärkeästä kauppa- ja satamakaupungista Madrasista vähemmän strategiseen Bangaloreen. Unelma ei ikävä kyllä toteutunut ja Intian ensimmäinen matkustajarautatienpätkä rakennettiin vasta vuonna 1851 Bombaysta Thaneen, joka nykyään on Mumbain esikaupunkialuetta.

Vuonna 1909 rautatieverkosto oli jo ylläoleva hämähäkinverkko. Lähes joka paikkaan pääsi junalla, pääasiassa kolmen rautatiekeskuksen kautta: lännessä Bombay, idässä Calcutta ja etelässä Madras. En ole varma mitä vihaa silloin pidettiin nykyistä Pakistania kohtaan, mutta tuosta kartasta katsoen sinne vasempaan ylänurkkaan, Intian luoteiskolkkaan ei junalla juuri asioitu. Pohjoisessa rautatiet tyssähtävät luonnollisesti Himalajan vuoristoon, mutta muuten oltiin jo tuolloin varsin kattavasti junankäyttäjiä.

Siihen nähden kuinka tiuha rautatieverkosto Intiassa edelleen on ja kuinka minun suonissani virtaa vahva rautatieläisveri ja vielä että joku voisi ajatella junamatkustamisen nimenomaan Intiassa olevan vertaansa vailla elämys, on kummallista että olemme tehneet vain yhden mitättömän kahden tunnin junamatkan koko puolentoista vuoden aikana minkä olemme olleet täällä. Enkä nytkään tarinoi junamatkaamisesta koska emme junalla matkustaneet, vaan kerron junamuseosta Mysoressa

Junamuseoon oli aika vaikea löytää. Saimme paljon erilaisia, osittain hyviäkin ohjeita, mutta ongelmaksi muodostui että museoon vievä katu oli yksinkertaisesti katkaistu. Siihen oli kaivettu valtava monttu. Siis ylitsepääsemätön ongelma. Mutta ei luovuteta. Monen uuden pysähtymisen ja Babun sitkeiden kyselyjen jälkeen pääsimme montun toiselle puolelle, jossa oli tien yli vedetty karut kettingit ja tyly ilmoitus että tänne ei mennä. No, kuten Intiassa usein, sinne mentiin kuitenkin. Ja museo löytyi sieltä montun kulmilta.

Kukaan muu ei ollutkaan paikkaa löytänyt. Maksoimme kukin 5 rupian (8 sentin) sisäänpääsymaksun, sisäänpääsyliput leimattiin ja pääsimme museoon. Pienessä telttamaisessa museorakennuksessa ei ollut paljon katsottavaa, lähinnä kellastuneita valokuvia julisteista jotka esittivät intialaisia junia. Mutta tämä kaksikerroksisen kolmannen luokan matkustajavaunua esittävä piirros oli selkeydessään loistava ja osoitti että vaikka matkanteko nykypäivinä on raskasta, oli se - jollei muuta - ainakin ahtaampaa entisaikaan:

Mysoren maharaja ja maharani matkustivat hulppeasti omissa yksityisvaunuissaan. On hieman kurjaa että vaunut on nykyään erotettu toisistaan. Maharajan vaunu on Delhin rautatiemuseossa ja kuningattaren, maharanin, vaunu jätetty Mysoreen. Kyllähän ne kuuluisivat yhteen.
Nyt vaunua katsellessa tuli mieleen ettei elämä aina niin loisteliasta ole edes kuninkaallisilla. Matka Bombaysta Madrasiin kesti tuolloin neljä vuorokautta. Toisaalta, jos tästäkin vaunusta olisi kuninkaalliset pölyt, homeet ja hämähäkinverkot pyyhkäisty pois, vaunussa olisi saattanut olla ripaus loistoa ja ylellisyytta.

Mikko ja Pia tutustumassa autenttiseen alkuperäiseen Mysoren maharanin junavaunuun. Oma kirjoituspöytä, oma WC ja lavuaari, oma taitettava korttipöytä ja puinen nojatuoli. Sängyssä on patja, mutta aika ohuen oloinen sekin on.

Junan käytävät ovat kovin kapeita ja ahtaita. Olen katsonut lukuisia maharaja-perheiden valokuvia joita on ripustettu eri hotelleiden seinille ja minusta hallitsijasuvuissa on ollut taipumusta ylipainoisuuteen. Kun nyt katsoo Mikkoakin seisomassa käytävässä, ei siinä juuri ohikulkutilaa ole. Vaan eipä kenelläkään varmasti ollut oikeutta maharajaa ohittaa ja muiden hyvinvoinnista ei niin väliä ollut.

Mutta viis me lihavista maharajoista! Me olemme lomalla ja rautatiemuseon ainoat asiakkaat,. Kaiken kukkuraksi jotenkin unohtuneiden museojunien välissä on lihava lehmä märehtimässä heinää ja sellainen tekee Pian iloisemmaksi kuin hienoimmatkaan veturit.

Paras laittaa se lehmänkin kuva vielä mukaan. Taustalla näkyy yksi museojunista. Kuten tavallista Intiassa, museon pihapiiri ei ole mitenkään ihmeemmin somistettu. Ruoho ja rikkaruohot ovat vehreitä ja sekä lehmä että asiakkaat ovat tyytyväisiä.

Vaikka Intian rautatieverkosto on maailman neljänneksi tihein ja varmasti maailman käytetyin, rautatiemuseo on selkeästi vaatimattomampi kuin vaikka Hyvinkäällä olevan Suomen rautatiemuseo tai Pennsylvanian Scrantonissa oleva rautatiemuseo, joissa myös olemme käyneet. Intialaiset ymmärtävät perinteisen käsityksen museoista. Se on paikka jonne viedään pölyttynyt, korjauskelvoton, käytöstä poistettu kama joka ei muuhun kelpaa. Siis museotavara.

Bangaloressa

Oikeasti, vuodesta 2006 alkaen on pitänyt sanoa Bengaluru. Alkuperäinen kannadankielinen nimi Bengaluru on joidenkin lähteiden mukaan 800-vuosisadalta mutta pölvästi-brittien kieli ei taipunut siihen joten väänsivät kyläpahasen omituiseksi Bangaloreksi. En tiedä ketään intialaista joka käyttäisi sitä, kaikki puhuvat Bangaloresta jopa lausuen sen amerikkalaisittain "Bängäloor". Tämä sopii hyvin koska kaupunki tunnetaan Intian Silicon Valley'nä.

Tosiaan, matkamme...! Vietämme pidennettyä viikonloppua Karnatakan osavaltiossa 334 kilometria Chennaista länteen. Lähdimme Pian kanssa Mikon matkaan Sriperumbuduriin jossa Salcompin tehdas on, jätimme Mikon sinne ja jatkoimme Babun kyyditseminä yhtä Intian hienointa moottoritietä pitkin Bangaloreen. En liioittele enkä ole sarkastinen, uskokaa pois. Chennai - Bangalore-tietä voi verrata hyvin vaikka Tarvontiehen. Ei ole kuoppia, ei vesipuhvelin vetämiä vankkureita, ei edes makaavia lehmiä eri suuntiin vievien kaistojen välissä jossa kasvaa kauniit kukkivat pensaat joita kaiken lisäksi hoidetaan! Ei roskia, ei muovipulloja, ei hiusöljypusseja. Maisematkin ovat kauniit. Melkein koko matkan voi ihailla merkillisen muotoisia kallioisia kukkuloita ja uskomatonta vihreyttä joka johtuu istutetuista ja huolella hoidetuista kookospalmuista. Olin ymmälläni ja ihmettelin koko matkan olenko lainkaan Intiassa!

Heti tehtaan jälkeen kun Mikko oli poistunut autosta Babu laittoi autossa CD:n soimaan! Tämä oli todella suuren luokan yllätys. Unissanikaan en olisi voinut kuvitella että hindimusiikilla ja Babulla voisi olla jotain yhteistä. Yleensähän meillä on autossa aavemaisen hiljaista, mitä nyt vaihdamme vaimeasti muutaman sanan Mikon kanssa keskenämme. Mikon istuessa kaksistaan Babun kanssa autossa, kumpikin on mykkä kuin kala. Mikkohan ei kuuntele koskaan musiikkia, vain National Public Radion puheohjelmia joka onnistuu täälläkin kännykkään ladattuja ohjelmia kuulokkeilla kuunneltuna.

No, Bangaloren lähestyessä Babu alkoi käydä levottomaksi jonka huomasi lähinnä siitä että hän vaihtoi vaihteita hieman useammin kuin olisi ollut tarpeen. Intiassa kuljettajille on ilmeisesti opetettu että mitä pikemmin viitosvaihde päälle, sen parempi. Vaihteet ykkösestä kolmoseen ovat käytännössä tarpeettomat, mittarin hipoessa 30km/h vauhtia kammetaan nelonen esiin ja sitten päästäänkin vitoseen joka on käsittääkseni Intiassa yleiskäyttövaihde. Babu oli pyytänyt kartan ja ohjeet majapaikkaamme pari päivää aikaisemmin ja Sasi, joka on asunut Bangaloressa ja puhuu samaa telugun kieltä kuin Babu, oli piirtänyt vielä tarkemmat ohjeet ja merkannut yksisuuntaiset kadut ja liikennevalot. Babu hermostuu kun joutuu paikkoihin joita ei tunne. Babulla on jonkinlainen ajoreittien valokuvamuisti, hän muistaa kerta-ajolla reitin minne vain, mutta kartat ovat vaikeita. Pääsimme hyvin keskustaan mutta sitten alkoi harhailu. Babu avasi aina liikennevaloissa seisoessamme ikkunan ja kysyi vieressä odottavilta kuskeilta Richmond Circle'ä. Saimme mitä erilaisempia neuvoja jotka me Piankin kanssa jo opimme. Kannadan kieli on aika tavalla kuten tamili tai telugu: "Richmond Circle?" , ".??? big lights. ???, first right,.??? right, ???". Tiesimme kyllä koska Babu ajoi ohi eikä kääntynyt vasemmalle kuten oli neuvottu mutta olimme hiljaa ettemme herostuttaisi Babua tyystin. Kun Babu alkoi itse puhua kuinka viime vuonna oli ollut helppoa kun Sir käytti GPS-karttaa ja tiet löytyi hyvin, tulimme apuun. Olimme jo niin lähellä bed&breakfastiamme että luimme Pian kanssa ihan vanhanaikaisesti paperikarttaa ja Babu keskittyi vain ajamiseen ja olimme perillä.

Majapaikkamme on Casa Piccola Cottage (www.casapiccola.com) Richmond Townissa, kävelymatkan päässä ravintola- ja kauppa-alueesta. Tai yhdestä niistä. Bangaloressa on varmasti kymmenen huippuhienoa Mall'ia ja ravintolatarjonta mykistää Chennain nurkkakunnilta tulevan tykkänään. Miksihän meidän on aina asuttava jossain peräkylillä? Jopa Philadelphiasta aina totesimme kuinka hieno paikka se sentään on, vain kaksi tuntia New Yorkiin ja kolme Washingtoniin. On onni että Suomessa asumme Helsingin keskustassa emmekä vaikka Hollolassa joka on vain tunnin päässä Helsingin keskustasta.

Söimme pahimpaan nälkäämme Casa Piccolon aika kelvottomat kanastroganoffit ja lähdimme etsimään Commercial Roadia jota Hemantha Hand in Handistä oli suositellut. Babu lähetettiin pois, tapaamme huomenna kun haemme Mikon kentältä ja siirrymme Mysoren kaupunkiin jatkamaan lomaa. Portin vieressä notkunut autorikshan kuljettaja oli sitä mieltä että Commercial Rd on niin lähellä että kävelemme sinne mieluummin kuin matkaamme hänen kyydissään. Hämmentävää kuultavaa - yleensä näiden kolmipyöräisten kuljettajat vänkäävät kyytiin vaikka vain 30 metrin pätkälle. Kävelimme mielellämme mutta eksyimme monta kertaa. 15 minuutin matkasta tuli reilu tunti ja lopulta Commercial Road oli ikävä, tyypillinen sotkuinen, sekava, likainen, masentava intialainen kauppakuja jossa oli ihan samat kaupat jotka löydämme Chennaista. Siis pois. Otimme autorikshan ja pyysimme hakuammuntana Church Roadin Cafe Coffee Day'hin. Church Rd on olemassa ja se on hyvä ravintolakatu, mutta Coffee Day'tä siellä ei ole. Kompromissina pääsimme Brigade Roadin Cafe Coffee World'iin, jossa oli oikein hyvää kahvia. Sieltä kävelimme muutaman sata metriä suureen ja hienoon ostoskeskukseen ja menimme viidennen kerroksen elokuvateatteriin. Sopivan tuntuinen leffa oli alkanut 20 minuuttia aiemmin, mutta se ei tuntunut lipunmyyjää haittaavaan joten sinne vain! Katsoimme kolme tuntia hindinkielistä "I hate luv stories" elokuvaa. Oikeastaan ymmärsimme varsin paljon. Kuten kaikki intian kielet, myös hindissä on puolet englantia. Suoraan sanottuna... juoni ei nyt ollut kummoinen. Tai sanotaan niin että tämä elokuva on nähty sekä suomeksi että englanniksi jo noin viisikymmentä kertaa aiemmin. Nyt ensimmäistä kertaa hindiksi. Ei se ollut lainkaan huono, mutta en myöskään usko että muistelen sen verrattomia juonenkäänteitä vielä ensi viikolla. Sitten menimme yhteen Mall'in ravintoloista syömään ja setvimään leffan epäselviksi jääneet kiemurat. Lopuksi nappasimme autorikshan Mall'in edustalta ja pöristimme Casa Piccoloon jossa nyt lopetan tämän päivän blogin ja menen nukkumaan.

Meillä oli oikein hyvä päivä!

Teatteri-iltapäivä

Eilen olimme kaikki kolme ratsastamassa aamukuudelta, sen jälkeen pikaisesti kotiin ja lähdimme ajamaan kohti etelää Hand in Handin Arapedun vesiprojektialueelle. Kuljimme pari tuntia kuivilla pelloilla katsomassa loivaa pengerrystä ja kivenmurikoista tehtyjä patoja. Arapedusta jatkoimme rannalle Temple Bay'n lomahotelliin myöhäistä lounasta syömään ja illalla katsoimme uupuneena kotona elokuvia.

Sunnuntai on raamatullinenkin lepopäivä emmekä liikahtaneet kuin yläkerran makuuhuoneista alakerran soffille joilta nousimme vasta kahden maissa iltapäivällä.

Minua aina harmittaa kun luen The Hindusta arvosteluja hienoista kulttuuririennoista, tanssi- ja teatteriesityksistä jotka olivat eilen tai toissapäivänä. On tosi vaikea löytää tapahtumia jotka ovat tänään tai huomenna. On toki erilaisia "Chennai today"-nettisivuja, mutta tätä teatteriakaan en niistä löytänyt vaan ihan vanhanaikaisesti sanomalehdestä. The Hindun toimittaja oli kirjoittanut kaksi ja ohjannut kolme perättäisinä päivinä esitettävää näytelmää. Ilmeisesti siksi The Hinduun oli tullut palstatilaa ennen esityksiä. Erilaisiin esityksiin liittyen... täällä ei edes samat elokuvat pyöri kuukaudesta toiseen, teatteriesityksistä puhumattakaan. Teatteria esitetään yhtenä päivänä mutta näytäntöjä saattaa silloin olla kaksi. Tänään päädyimme menemään ensi-iltaan kello 15. Tai olisiko se ollut kenraaliharjoitus jonka jälkeen oli yhdistetty ensi-ilta / viimeinen näytös kello 19?

The Madras Players on Intian vanhin englanninkielinen teatteriryhmä mikä tarkoittaa yllättäen vain 55 vuotta. Olen varma että brittien aikaan jonkinlainen teatteri kukoisti, mutta voi olla että itsenäisyyden huumassa 1947 tällainen brittihapatus lopetettiin. The Madras Players syntyi 1950-luvulla Brittikonsulaatin tiloissa olleesta opiskelijoiden kerhosta jossa alunperin luettiin ääneen englantilaisia klassikoita.

Meidän mielestä tämä ääneenlukuperinne jatkuu tähän päivään asti. Tai sitten kyse on intialaisesta aksentista. Tai siitä että näytelmät ovat hindun kielestä intialaisen kääntäjän intianenglanniksi kääntämiä. Kieli on paikoin mahdotonta ymmärtää. Paikoin ihan modernia ja selkeätä mutta sitten yhtäkkiä näytelmän oppimaton paimenpoika vetäisee jotain aivan mahdottomia Jane Austen-tyyppisiä korulauseita jotka tekevät tekstistä jollakin tapaa hupaisan. En oikeastaan usko että näytelmä oli komedia vaikka Pia poistuessamme totesi "Nämä ei ole kovin hyviä komedianäyttelijöitä. Oli hyvä että katsojina oli myös koululaisia niin tiesi missä kohtaa pitää nauraa". Käsittääkseni näytelmä oli klassis-hindulais-filosofinen pohdinta miten tuhoavasti menestys vaikuttaa ihmisen sieluun. Luulen että näytelmässä oli vain kevennyksiä, vähän kuin Jokaiselle Jotain-tyyliin. Pia herätteli vieressä istuvaa Mikkoa ja kuuli kuinka takana kuorsattiin samalla kun ihaili oikeasti taidokasta klassista tanssia ja ihmetteli oikeasti huonoa näyttelemistä.

Niiden parin näkemäni intialaisen näytelmän perusteella olen sitä mieltä että täällä ollaan niin hyviä klassisen intialaisen tanssin alalla että on turha tuhlata lahjakkuuksia länsimaisen näyttämötaiteen saralle.

Olin nyt vähän turhan ikävä. Ei näytelmä ollut huono.

Banaaniviljelijän murhe

Meillähän oli yksi banaaniterttu kasvamassa pihamme banaaniruohikossa. Se jonka jo kerran luulimme kadottaneemme, mutta joka olikin vain kasvanut korkeammalle. Lomamme aikana Vanilla, puutarha-apulainen, oli todennut banaanien olevan kypsiä ja katkaissut tertun varresta.

Kotiapulaisemme Anitha esittelee keittiössämme iloisena puutarhamme satoa

Anitha myönsi ettei ollut koskaan nähnyt vastaavanlaista banaania. Vanilla oli tietävinään että kyseessä on “seed banana”. Tähän ei kuitenkaan suurempaa puutarha-alan tietämystä tarvita koska kun banaanin kuoren avaa, sisältä paljastuu mustapippurin kokoisia kivenkovia siemeniä. Tai ehkä ne ovatkin kiviä ja kyseessä on pikemminkin “stone banana”, jota Vanilla ei tunne. Siemenet ovat niin kovia ettei niihin pysty hampaat eikä puukko. Heti sen jälkeen kun Anitha oli ihmetellyt minulle tuntematonta banaanilajia, hän intialaiseen tapaan väitti rävähtämättömin silmin että tämä banaani on “very healthy”. Yleensä kaikki omituiset ja hirveän makuiset vihannekset, kasvikset, ruoat tai hedelmät ovat Anithan mukaan hyvin terveellisiä, selvästi vastoin minkäänlaista tietoa asiasta.

Meidän punaruskeat banaanimme joiden vieressä on tavallinen ostobanaani.

Molemmat banaanit ja vielä banaaninpuolikkaat halkaistuina. Kahvilusikka vain kertoo että kyse on pienikokoisista banaaneista jotka ovat mielestämme parhaita. Banaanissamme on kieltämättä enemmän siemeniä joista kolme yksilöä on otettu erikseen näytille. Ovat kuin mustapippureita, tai ainakin sen kokoisia.

Luimme Wikipediasta että jalostetut banaanit joita ihmiset yleensä syövät ovat lähes kivettömiä. Villibanaanit ovat täynnä mustia kiviä. Villibanaanit ovat katoava luonnonlaji joka on nyttemmin YK:n ruokajaoston suojeluksessa. Kun tarkkaan tutkii normaalibanaania, kyllä siinäkin pieniä mustia pilkkuja havaitsee. Ne ovat surkastuneita siemeniä. Jalostettu viljelty banaani on yksineuvoinen, kun taas suurisiemeninen villibanaani ei ole. Sekä Mikko, Pia että minä maistoimme varovaisesti puutarhamme tuotetta. Banaani oli yllättäen hyvin makea ja mehukas, mutta syöminen on varsin vaikeata runsaan siemenmäärän vuoksi. On myönnettävä että koko satomme palasi sellaisenaan takaisin luontoon.

Mikä tarkoittaa että ehkä ne talomme eteen ilmeisesti pysyvästi asettuneet kolme lehmää nauttivat parhaillaan maukasta siemenbanaaniateriaa.