Vuoristoasema

Brittien valta-aikaan – tai intialaisittain British Raj’n aikaan - Intiaan perustettiin 80 vuoristoasemapaikkaa, Hill Station’ia. Valtaosa oli Brittiläisen Intian armeijan perustamia mutta myös paikalliset maharajat ja osavaltioiden hallitsijat perustivat näitä viileitä lomapaikkoja perheilleen. Vuoristokaupungit olivat kesäkuumien aikaan osavaltioiden keskuksia jonne brittihallinto siirtyi. Erityisen merkittävä Hill Station on pohjoisessa Himalajan vuoristossa Himachalin osavaltiossa, Simla, kaupunki jossa olimme lokakuussa. Simlaan siirtyi koko brittiläisen Intian hallinto. On hyvin erikoinen ajatus vaihdella hallinnon paikkaa vuodenaikojen perusteella, maassa jossa pieni vähemmistö kuvitteli hallitsevansa valtiota joka eli valtavana ameebamaisena lääninä omaa elämäänsä viis veisaamatta vierasmaalaisten hallitsijoiden hallintapaikoista. Koska mikään ei varmasti koskaan ole ollut yksinkertaista Intiassa, taatusti myös brittien elämä oli hankalaa. Vieras maa, vieras kulttuuri, vieras kieli. Ulkopuolisuus, kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta – jokainen ulkomailla asuva tuntee tämän ajoittaisen ahdistuksen ja pakokauhun. Kesän paahtava kuumuus ja kuivuus, hiekkapöly. Aikana jolloin ilmastointia ei ollut, yli 40C asteeseen kipuavat lämpötilat aiheuttivat varmasti terveysongelmiakin viileästä ja sateisesta Englannista tulleille ekspatriaateille.

Vuoristoasemat olivat keitaita, pakopaikkoja, lepopaikkoja, Englanti keskellä Intiaa niin ilmastollisesti kuin elämänkulultaankin. Myös etelän vuoristot ovat viileitä: kesällä kuumimpaan aikaan päivälämpötilat ovat kuin Suomessa, siinä 25 asteen korvilla, talvella voi joskus tulla lunta. Vuorilla sataa usein, on vihreätä ja ilma on puhdasta. Vuoristoasemilla britit omistivat maat, ja täyttivät kaupungin, intialaisia oli vain palvelijoina ja palvelun tuottajina, järjestettiin tanssiaisia, esitetettiin kuvaelmia ja Lontoon musikaaleja, pelattiin pooloa ja krokettia, viljeltiin Englannista tuotujen siementen avulla brittivihanneksia ja –hedelmiä. Ootyssa kasvatetaan edelleen “British vegetables and British fruits”: perunaa, porkkanaa, kaalia,kukkakaalia, persikkaa, luumua,päärynää ja mansikkaa. Kaikki nämä vihannekset kuuluvat kiinteästi ainakin eteläintialaisen keittiön perusaineksiin joten jollei niitä alun perin ole Tamil Nadussa ollut, ne on kyllä hyvin perinpohjaisesti omittu intialaisiksi. Brittien rakentamat tekojärvet soutelua varten ja viivasuoraan istutetut mäntymetsät kuuluvat nekin Hill Stationin maisemaan.

Olemme olleet kolmessa vuoristokaupungissa. Himachalin Shimlassa, Tamilnadun Kodaikanalissa ja Ootyssa. Kaikkiin on hankala mennä. Ootya alempana olevaan kaupunkiin Coonooriin pääsee junalla, mutta tämä yhteys oli miltei vuoden pois käytöstä mutavyöryjen rikottua kapearaiteisen radan. Loppumatka on aina mentävä kiharaista kapeata vuoristotietä pitkin. Kaikissa paikoissa ilmasto ja osittain maisemakin ovat todella kuin pohjoisessa Euroopassa. Ymmärrän hyvin kuinka tärkeitä paikkoja nämä olivat tuon ajan briteille jolloin kotiin Englantiin ei piipahdettu. Minullekin on tärkeä välillä päästä pois kaikesta intialaisuudesta. Nykyään se onnistuu vaikka menemällä viiden tähden hotelleihin syömään tai ajamalla tunnin päähän johonkin lomakylään rannalle.

Menimme Ootyyn huhtikuussa pääsiäisen aikaan kun Tarja ja Jussi olivat meillä käymässä. Pääsiäisenä on kaikilla pitkä viikonloppu ja junapaikat oli loppuunmyyty, ei siis yöjunaa Mettupalayamiin josta on jatkoyhteys Ootyyn. Sensijaan lensimme tunnissa Coimbatoreen josta ajoimme 150 kilometriä / reilut kolmisen tuntia ylös vuorille. Serpentiinitie oli hurja vieden meidät merenpinnan tasosta Ootyn 2,2 km korkeuteen! Tie on kapea ja vilkasliikenteinen, heikkojarruiset rähjäiset bussit ja rikkinäiset rekat ajavat siinä missä pikkuautot ja vesipuhvelin vetämät vihanneskärrytkin. Elämän arpapeliä kerrassaan!

Asuimme Fernhills Palacessa jonka historia alkaa vuodesta 1844 jolloin kapteeni Cotton rakennutti ensimmäisen bungalowin. Omistajien vaihtuessa tilalle tuli Ootyn hienoin hotelli jonka 12-vuotias Mysoren prinssi Chamarajendra Wadiyar osti kesäpalatsikseen vuonna 1873 josta lähtien ja edelleen tilat ovat Wadiyarin suvun omistuksessa. Hotellista ei ihan rehellisesti kukaan voi sanoa onko se museo vai hotelli. Sokkeloiset kapeat käytävät vievät 19 suureen sviittiin joita ei saata kutsua hotellihuoneiksi – vierashuoneistot? privaattiresidenssit? Seinät on täytetty Wadiyarin perheen vanhoilla sukuvalokuvilla ja kaikkialla leijuu erikoinen tumma seisahtanut 1900-luvun alun tunnelma.

Päivällä kävelimme oppaan johdolla, näimme sen viivasuoraan säntillisesti istutetun mäntymetsän, eukalyptuspuut ja eukalyptusöljyn valmistusmajat. Näimme teeviljelmät ja naiset jotka keräsivät teelehtiä. Ahtauduimme bussiin ja ajoimme Ootyn rähjäiseen keskustaan. Ratsastimme köyhien kylien ja vehreiden peltojen läpi, osuimme paikalle kun hääparia kuvattiin keskellä vihreätä luontoa. Ja tietenkin päädyimme hääparin juhlavideoon ja valokuvakansioon. Mikko lainasi hevostaan sulhaselle joka epäröiden kipusi hevosen selkään jossa istui aika epämukavan näköisenä kuvattavana. Epäilemättä valokuvaajien mielestä sulhanen oli uljaan näköinen mutta täytyy myöntää… morsianta nauratti.

Hill Stationit, kuten moni muukin paikka Intiassa, ovat kadottaneet lähes kaiken englantilaisuuden. Rakennukset rapistuvat, kaupungeista tulee toistensa rähjäisiä kopioita. Silti Hill Stationit ovat tavattoman suosittuja turistikohteita. Niihin mennään olemaan ulkona luonnossa, kävelemään, soutelemaan, katsomaan vesiputouksia ja maisemia korkeilta vuorenhuipuilta. Ja ennenkaikkea, Hill Stationeille mennään kokemaan eksoottista kylmyyttä, pilvisyyttä ja koleutta.

Ratsastusta Ootyssa ja Ootyn lähikylissä

Eukalyptusöljyn polttotehdas maaseudulla. Viereisessä kuvassa uutta Ootya rakennetaan.

Matkalla Ootyn keskustaan ja Ootyn kaupunginraittia ja intialaisia turisteja ostoksilla.