Jos vaan voisi itse ajaa...

On totta että monissa asioissa autonkuljettaja on suureksi avuksi. Kuski voi viedä pyykkejä pesulaan, hakea tavaroita jotka odottavat jossain liikkeessä noutamista, käydä ostamassa laatikollisen - siis 12litran purkkia - iskukuumennettua maitoa. Voin mennä huoleti paikkoihin ilman että on tarpeen etsiä parkkipaikkaa, voimme illalla istua ravintolassa ja juoda vaikka pää täyteen viiniä eikä tarvitse miettiä promilleja. Viimemainittu ilo on meille kyllä yhtä tyhjän kanssa - intialainen viini on suorastaan kamalaa eikä Intian ilmastossa alkoholi muutenkaan meille maistu.

Miinuspuolella on epämääräinen itsenäisyyden menetys. Intia on oikeasti yhteisöllinen maa ja intialaiset ovat tottuneet ihmisten läheisyyteen. On perinteisesti asuttu suurten sukujen ja laajennetun perheen kanssa yhteisissä tiloissa ja se koetaan normaaliksi. Me asumme kahdestaan hyvin väljästi mutta olemme melko hyvin tottuneet siihen että mikään mitä teemme, ei pysy salassa. Paitsi kaikki se mitä puhumme suomeksi. On todellinen onni osata kieli jota niin harva ymmärtää! Olen nytkin kotona mutten ole yksin - Anita on puuhailemassa sisällä, Vanilla kerää roskia ulkona, vartija istuu talon nurkassa ja autonkuljettaja pesee autoa. Jos haluan lähteä liikkeelle, kerron autonkuljettajalle minne menen. Elämästä on tullut väkisinkin suunnitelmallisempaa eikä se välttämättä ole helpompaa.
- Tarvitsenko autoa - siis kuskia - enää tänä iltana, menenkö jonnekin... en usko. Lähteköön kotiin, mitä se tuossa talon nurkilla roikkumassa ja jaarittelemassa vartijan kanssa. "Tule huomenna kello 8.30". -
Kuskin työaika on ympärivuorokautinen vaikka käytännössä se ei ole niin. Mutta jos päästän Prabhan kotiin, hänen kotimatkansa kestää 45 minuuttia ja jos yllättäen haluankin piipahtaa vaikka kauppaan, joudun odottamaan tuon saman ajan että Prabha ajaa mopollaan meille ja vie minut kauppaan. On parempi suunnitella päivän ohjelma ja tietää mitä tekee, homma jossa en todellakaan ole hyvä ja johon en ole koskaan tottunut.

Niin Amerikassa kuin Brasiliassakin nautin eniten siitä että hetken mielijohteesta lähdin pois, ajoin jonnekin, vain pois kotoa ja olin yksin. Soitin musiikkia kovalla ja lauloin ääneen. Samoin Suomessa. Täällä en tosiaankaan kailota Tapsa Rautavaaraa tai Holvikirkkoa istuessani takapenkillä Prabhan tai Babun kyydissä. Lisäksi Suomessa on se ylellisyys että voin kotoani kävellä minne vain, koska vain eikä kenenkään tarvitse tietää missä olen ja minne menen. Olen ihan vilpittömästi aito karikatyyrisuomalainen - suomalainen erakko.

Päädyin lopultakin aloittamaan ratsastusharrastuksen Madras Riding Clubissa. Logistinen ongelma on tähän asti ollut kuljetus. Tunnit on aamulla kello 5-7 ja sen jälkeen on käytävä suihkussa. Ratsastus on Mikon työpaikan suuntaan eikä Mikon olisi järkeä ajella edestakaisin aamuvarhaisella. Nyt kun on kaksi autoa, Mikko voi jatkaa matkaa ja minä palaan kotiin omalla kyydilläni. Tosin Mikko aloittaa vasta heinäkuussa koska kuukausimaksun joutuu maksamaan kuten asunnon vuokran vaikkei kävisi kertaakaan ratsastamassa kuukauden aikana - olemme koko kesäkuun pois. Kävin eilen ja tänään aamulla katsomassa tunteja ja tapaamassa tallin omistajaa. Ihmiset vaikuttivat kivoilta, talli on ihan kelvollinen vaikkei ratsastuksen taso ole sitä mitä se vaikka Manauksessa oli. Aikamoisia tumpeloita oli siinä parhaimpienkin ryhmässä. Lähdin eilen kotoa kello 6 ja tänään kello 5. Heräsin, söin nopean aamupalan ja olin valmis matkaan.

Ratsastuksestani nousi yllättäen suuri haloo. Eilen Babu pulputti minulle pitkään Prabhan aamiaisesta tai lähinnä siitä että Prabha jää ilman aamiaista. Kieltämättä tämä kuulostaa hauskalta, mutta oikeastaan minua ärsytti. Mitä kuskin aamiaiset minun harrastukseeni kuuluu?

Nyt aamulla ajoin Prabhan kyydissä pois tallilta ja kysyin onko jotain ongelmaa.
- "Voi kyllä. Ensinnäkin taloudellinen ongelma ja toiseksi terveydellinen ongelma. Tänään lähdin kotoa kello 4.45. eikä aamiainen eikä lounas ollut valmiina mukaan otettavaksi joten joudun menemään kuppilaan ja se maksaa 100 rupiaa päivässä. Jos madam käy ratsastamassa kuutena päivänä viikossa, kuukaudessa ruokani maksaa 2400 rupiaa ja se on paljon. Ja vaimoni tekemä ruoka on paljon terveellisempää kuin muu ruoka"

Prabha on 33 vuotias, jolla on pitkälle edennyt tamilivatsan alkukumpu, kohonnut verenpaine ja sokerit siinä rajoilla. Prabha kertoi olleensa laiha poika ennen naimisiinmenoa. Näen hyvin miten vaimon laittamat rasvaiset chapati-leivät ja valtavat määrät valkoista riisiä kastikkeineen, idli-riisikakut ja muut herkut maistuvat Prabhalle. Ymmärrän hyvin rahanmenetyksen mutta en tosiaan ymmärrä miten tässä pelataan terveydellä. Voisin paasata Prabhalle ja Babulle ja Hemanthalle ja vaikka kelle intialaiselle terveellisestä ruoasta mutta eihän minua uskota. Jokainen ulkomaalainen lihoo Intiassa kunnes tekevät päätöksen syödä intialaista ruokaa kohteliaisuudesta vain kun sitä tarjotaan. On ihan sama onko vegetaristi tai lihansyöjä Intiassa, kaikki lihovat.

Mikäli oikein käsitin, rouva pääsee ratsastamaan siten että Babu vie rouvan tallille ja ajaa takaisin meille kotiin ja vie herran tehtaalle. Tehtaalla kaikille tarjotaan aamiainen joka on sellainen saavutettu etu että Babu luultavasti ajaa mieluummin jopa ylinopeutta kuin luopuu yhdestäkään idlistä. Aamun kuluessa sitten jossain vaiheessa Prabha tulee hakemaan rouvan tallilta kunhan hänen vaimonsa on valmistanut ja pakannut aamiaisen ja lounaan eväslaatikoihin. Kaikkihan täällä kulkevat metallisten eväspurkkien kanssa töihin koska kaikkien kotona valmistetaan maailman paras riisi ja sambar ja dal ja muut mössöt.

Sen sijaan että yksinkertaisesti heräisin, haukkaisin pikaisesti tuoremehu-jugurtti-mysliaamiaiseni , hyppäisin omaan autooni ja itse hurauttaisin 15 minuutissa tallille, ratsastaisin ja ajaisin takaisin kotiin suihkuun, nyt valjastetaan touhuun kaksi kuskia ja toisen kuskin vaimo.

Tämä on sitä arkipäivän ylellisyyttä jota ulkomaalainen ei todellakaan kaipaisi.