Yksi viikonloppu monista

Tämä on ihan tyyppinäkymä Chennaissa - "Litter Free Zone" - joka käsitetään aina "Leave all Litter Here". No, ei tämä silti niin paljon muusta maisemasta poikkea.

Mielessä pyörii ainakin sata tärkeätä aihetta joista pitäisi kirjoittaa, mutta ne kaikki vaatisivat paneutumista ja pohjatyötä ja kunnollista aiheeseen tutustumista. Jo ajatus tuollaisesta uuvuttaa. Mutta jotta tuntuma kirjoittamiseen säilyy, tartun takuuvarmaan aiheeseen - viikonlopputekemisiimme. Kuten on aiemmin todettu, elämämme ei ole räiskyvää ryntäämistä seikkailusta seikkailuun, joten en usko että tämäkään kirjoitus tulvii toimintaa.

Perjantaita ei voi kehua eksoottiseksi. Olin antanut Anithalle vapaapäivän hänen 21-vuotishääpäivänsä vuoksi. Oletan että se on suuri juttu vaikken voi olla varma. Seitsemän kertaa kolme on kaksikymmentäyksi. Seitsemän on hindujen tärkeä luku. Häissä annetaan seitsemän lupausta ja kierretään seitsemän kertaa lampun ympärillä ja hindujen on synnyttävä uudestaan ja uudestaan seitsemän kertaa. Antiha on tosin katolinen mutta luulen että kristityillekin seitsemän on merkityksellinen luku. Ainakin seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi.

Mutta ei se seitsemän eikä edes 21 ole tässä oleellista vaan se että olohuoneen ja Mikon pukeutumishuoneen ilmastointilaitteita ei edellisenä päivänä saatu kuntoon ja ilmastointimiehet olivat tulossa meille uudestaan. Vartijoilla ei ole mitään asiaa sisälle eikä ventovieraita korjausmiehiä voi myöskään päästää kotiimme yksinään touhuamaan, joten en mennyt sairaalaan. Huhti-toukokuu on Chennain kuuminta aikaa eikä todellakaan ole kiva olla ilman ilmastointia. Tosin ongelma oli nyt päinvastainen - laite jäähdytti huoneet jääkaapeiksi ja lopulta ilmastointilaitteista valui lattialle vettä ämpärikaupalla. Ei sekään voi pidemmän päälle olla hyväksi. No, miehet tulivat aikanaan ja koneet korjattiin ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Siinä se perjantai suunnilleen menikin.

Lauantaina teimme jotain poikkeuksellista - lähdimme kotoa kävelemään kaduille. Se ei ole erityisen tehokasta kuntoilua, on liikaa ihmisiä, eläimiä, eläinten jätöksiä, pyöräilijöitä ja liikennettä, mutta elämä värittyy ja hahmottuu ihan toisella tavalla kun tarpoo massojen keskellä kaupungin kuumuudessa. Katujen ylitys on sinänsä seikkailu, mutta ei ehkä ihan oman blogin aihe. Asumme alueella jossa on kävelymatkan päässä miltei kaikki mitä tarvitsee, mutta kun aina käytämme autoa, en minä ainakaan ole tätä tajunnut. Joten kaikista epämiellyttävyyksistään huolimatta kävelimme kahdeksan kilometria valuen hikeä kotiin tullessa. Ne huhtikuun kuumat ilmat kun tarkoittavat 35-37 C-asteita.

Suihkun jälkeen lähdimme lounaalle GRT Grand-hotelliin T.Nagariin. Vaikka Chennaihin on tullut paljon ihan kelvollisia ravintoloita, tämän viiden tähden hotellin välimerellinen ravintola on suosikkimme. Azulia-ravintolan palvelu on aina erinomaista, nyt se oli vieläkin parempi - olimme ainoat asiakkaat. Lounaan jälkeen poukahdimme Madras-klubille ostamaan viiniä lahjaksi Silvalle.

Silva on Chennain Finpron toimiston vetäjä ja vietti 50-vuotispäiviään lauantaina. Emme mitenkään ole karttaneet kuukausittaista suomalaistapaamista, FinnFridayta, mutta edellisestä käynnistämme on kulunut vuosi. Olemme toki satunnaisesti tavanneet Chennain suomalaisia joita on parikymmentä yhteensä, mutta lähempiä tuttuja emme ole. Joten oli oikein kiva tavata suomalaisia ja Suomen kanssa tekemisissä olevia intialaisia Silvan synttäreillä.

Valvomme yleensäkin myöhään mutta kotona veltosti telkkaria katsoen tai lukien. Poikkeuksellinen ja ylenmääräinen seurustelu yli puolenyön vei meistä mehut ja nukuimmekin sunnuntaina yli yhdeksään. Puoli yksitoista Prabha, se uusi kuljettajani, soitti ovikelloa ja ilmoitti tulleensa töihin. En tiedä pitäisikö minun asentaa joku kellokortti tai muu systeemi että vaikuttaisin tiukalta työnantajalta joka kyylää työntekijöitään. Mutta en ainakaan halua että joku plimputtaa ovikelloani vain kertoakseen että tässä minä nyt olen.

Children's Museum on miltei uunituore rakennus edustaen tyypillistä 70-luvun Neuvostoliiton arkkitehtuuria. Sinne piti luikahtaa nopeasti koska portaiden päällä oleva katos vaikutti olevan romahtamaisillaan. Vaikka teräsbetoni on hyvin kestävä rakennusmateriaali, on muussa rakentamisessa tingitty.

Hämmästyttävän ripeästi lähdimme liikkeelle. Jostain syystä olin kuvitellut ettemme olleet käyneet Chennain Government Museumissa ja halusin tutustua paikkaan. Tottahan olimme siihen jo tutustuneet. Edellisestä käynnistä oli vuosi eikä näyttelyt olleet vaihtuneet. Ilmeisesti ne eivät vaihdu koskaan. Luonnontieteellinen museo oli siinä kunnossa kuin britit sen jättivät Intian saadessa itsenäisyyden vuonna 1947. Täytetyt kurjet ja haikarat olivat reippaan tomuttamisen tarpeessa ja sinänsä hienon jättiläiskilpikonnan vitriinin päällä oli kymmenisen sentin pölykerros. Modernin taiteen museon visio jäi epäselväksi. Ilmeisesti esillä oli kaikki mitä oli ilmaiseksi joskus jostain saatu. Lentokoneiden pienoismalleja, yksi Barbie-nukke, valtavia muotokuvia 1800-luvun Fort Georgen englantilaisista maaherroista ja jokunen moderni intialainen taideteos. Ja muuta satunnaista kamaa. Mikko ajatteli luovuttavansa taidemuseoon pari Salcompin laturia. Ne sopisivatkin sinne varsin mainiosti ja toisivat piristävää tuoreutta näyttelyyn.

Sisällä ja ulkona oli yhtä kuuma. Museoissa ei ollut ilmastointia, oli vain propelilla varustetut tuulettimet. Ne olivat hyvin soveliaita museoon koska mallin ja kunnon perusteella oletimme niidenkin olevan brittien hylkäämiä tavaroita 40-luvun lopulta. Emme olleet kuntoilemassa mutta silti taas valuimme hikeä, joten oli paras poistua. Sitä ennen poseerasimme muutaman museovieraan suvun kanssa valokuvattavana. Kohta olemme koko Chennain valokuva-albumeissa.

Government Museumin lasten Science Park. Se ei tietenkään ole ihan Heurekan veroinen, mutta ajatuksena se on kiva.

Amethyst on suosittu kahvila, vanha huvila jonka viehättävä piha on varjoisa ja viileähkö kuumaankin aikaan. Vaikka ruoka siellä ei ole juuri mistään kotoisin, me kuten monet muutkin ulkomaalaiset käymme siellä usein juuri viihtyisyyden vuoksi. Siksi olimme siellä nytkin mitättömästä välipalasta mutta miellyttävästä ilmapiiristä nauttimassa.

Kävimme pikaisesti kotona hakemassa uimapuvut ja jatkoimme Madras-klubille. Kello oli jo neljä iltapäivällä, uiminen alkaa olla turvallista ilman ihon palamisen vaaraa. Puoli tuntia saimme olla rauhassa, koko suuri allas oli meidän, mutta sen jälkeen lappoi lapsiperheitä ja alkoi lasten uimakoulu ja sen mukainen meteli. Vaikkei edelleenkään tarvinnut jakaa uintirataa toisen kanssa, lähdimme kotiin. Tuli nyt sentään yli kilometri räpiköityä.

Mikko grillasi kotona kanaa ja katsoimme telkkarista luultavasti kuudennen kerran Vin Dieselin Disney-elokuvan "The Pacifier", joka on kaikin järkevin kriteerein surkea leffa. Meidän asteikkomme noudattaa kuitenkin aivan toisia mittareita. The Pacifier on yksi suosikkielokuvistamme. Oikeastaan tuo elokuva kruunasi hyvän viikonlopumme miltei täydelliseksi.