Ihan ulalla

Blogi on ollut seisahtaneessa vaiheessa viime päivinä johtuen bloggaajan mielialasta.

Helmikuussa sovin Hand in Hand-organisaation kanssa aloittavani rahankerjääjänä tai hienommin fundraising-työssä. Tapasin kaikki tärkeät ihmiset Percy Barnevikia lukuunottamatta ja olin valtavan innostunut. Vapaaehtoistyö tietenkin. Tarkoitus oli kiertää Intian kansainväliset firmat ja etenkin Chennain Overseas Women’s Clubin kautta tutustua paikallisten ekspattien firmoihin ja kertoa mahdollisuudesta osallistua Hand in Handin tukemiseen. Sosiaalinen työ kuuluu käytännössä pakollisena intialaisten firmojen budjettiin. Fordilla on esimerkiksi oma sairaala köyhille, joillakin on kouluja slummilapsille, annetaan rahaa OWC:n naisille jotka ylläpitävät orpokotia ja vanhainkotia ja tukevat joitain muita yhdistyksiä. Upporikkailla intialaisilla on omia yrityksiä ja rahastoja joilla ylläpitävät useimmiten kouluja. Julkisia kouluja toki on, mutta monella seudulla ongelma on opettajien saatavuus. Useimpina päivinä opettajaa ei vain kuulu kouluun. Sama juttu maaseudun sairaaloiden ja klinikoiden suhteen – sinne ei saada lääkäreitä eikä oikein hoitajiakaan ja jos joku tulee, pätevyys ja osaaminen on kyseenalaista.

Hand in Hand on paneutunut hyvin kunnianhimoisesti ja silti omat rajat tuntien muutaman valitun alueen avustamiseen. Tai sanotaan “avustamaan ihmisiä avustamaan itseään”. Tulokset ovat olleet hyviä vaikka paremmaksi voi aina mennä. Lasten ja naisten koulutus, naisten self-help-ryhmät joissa tukevat ja auttavat toinen toisiaan tuntien ihan pelkästään tällä saavansa jonkinlaisen arvon ja aseman miestensä silmissä, naisten perustamat pienyritykset mikrolainan turvin (vaikka 15 euron laina lehmän ostoon jolla pääsee alkuun maitotuotteiden myynnissä), kylien siisteyden kohentaminen (joka on varsin toivoton tehtävä), hygienian parantaminen. Esimerkiksi rakennetaan se ensimmäinen ekohuussi kylään ja opetetaan vessan idea – että vessassakäynti ei ole epähygieenistä tai likaista vaan päinvastoin, vessan käyttö vähentää lasten ripulikuolleisuutta kun ei tautia levitetä joka pellolla ja kujankulmassa kykkimällä. Tai hankitaan vedenpuhdistuslaitteisto ja opetetaan että se on tästä lähtien ainoa vesi jota kylässä saa juoda. Ja tietenkin tehdään työtä jotta saadaan avoklinikat ja jonkinlainen leikkaussali hätäkeisarinleikkauksia varten äitiyskuolleisuuden vähentämiseksi ja kannustetaan myös rahallisella kompensaatiolla kelvollisia lääkäreitä ja hoitajia pysymään työssä.

Olin onnellinen ratkaisustani, kerroin Mehtassa päätöksestäni ja lähdin SUomeen. Kun tulin takaisin, Sam tarjosi täysin uutta työtä – rakennetaan yhdessä suuren intialaisen koulutusfirman, Everonnin, kanssa lääketieteellinen college jonka kautta saadaan Intiaan kipeästi kaivattua lääkäri- ja hoitajatyövoimaa. Sam on loistava ylipuhumaan ja minä ole heikko luonne – lupauduin hommaan. Tosin halusin virallisen statuksen, työluvan ja palkan johon kaikkeen suostuttiin. Aloitin homman viikko sitten ja tänään irtisanouduin.

Haihattelija? Niin kai. Siksí blogi on ollut hiljaa. En ole nukkunut öitä ja jatkuvasti mielessä pyörii mikä on minusta oikein ja hyvää ja milloin olen onnellinen. Ongelma on se etten koskaan ole onnellinen, mutta edes lähelle sitä.

Koulutushomma alkaa nollasta. Sehän on vain mielenkiintoista. Mutta hyvin pian tajusin joutuneeni intialaisen firman ilmapiiriin ja sen toimintatapoihin. Mehtassa olin ollut palkaton työntekijä ja saatoin hyvin sanoa mitä teen ja mitä en halua tehdä. Intiassa uskotaan julkiseen mollaamiseen ja ojentamiseen Jos joku ei ole tehnyt hommaansa hyvin , se kailotetaan kovaan ääneen koko porukan kuullen – se saa kuulema kaikki parantamaan tulostaan… onkohan “toveripainostus” sama kuin “peer pressure”? Tällainen istuu mahdollisimman kauas skandinaavisesta pehmeästä linjasta ja erittäin kauas täysin itsenäiseen työskentelyyn ja itsenäisiin päätöksiin koulutetun suomalaisen lääkärin ajatusmaailmaan. Viikon ajan olen pähkäillyt ja miettinyt ja päädyin eilen siihen etten a) usko hommaan, b) en ole oikea henkilö siihen ja c) vaikka saisin itseni hyvin suggeroitua uskomaan hommaan, en olisi onnellinen.

Kerroin tämän tänään Samille. Meitä on tällä hetkellä tiimissä vain Sam, yksi kardiologi joka tuli Mumbaista ja minä, lisäksi yksi assistentti. Suorastaan riitelimme Samin kanssa ja lopputulos? Asiaa vieläkään päätetty! Sam halusi minun miettivän asiaa.

Lähdin kotiin ja nyt olen vain miettinyt, taas kerran. Päätä särkee eikä ole ruokahalua. Olen alakuloinen ja harmissani, äkäinen. Odotan vain että pääsen parin tunnin kuluttua aerobiciin tyhjentämään pääni ikävistä ajatuksista. Kaikki johtuu vain siitä että olen niin kiltti. En usko että minua on siten kasvatettu, olen aina ollut sellainen. Lupaudun helposti kaikkeen ja on vaikea sanoa ei, vaikka tiedän jo sanoessani “kyllä, tottakai” että oikeasti minä tarkoitan sillä “ei missään nimessä”.