Ei lääkäriksi Intiassa…

Anithalla todettiin sokeritauti kun olin Suomessa. Mikko löysi kotiin tullessaan lapun pöydältä että Anitha on sairaalassa, sokerit ovat kivunneet kaksikertaisiin lukuihin normaaliarvoon verrattuna. Kolmen päivän kuluttua Anitha tuli takaisin töihin, mutta oli sen verran heikko että juuri koulunsa lopettanut tytär oli apuna. Suunnilleen samaan aikaan kuin Suomessa oli ylioppilaskirjoitukset, intialaisia koulunsa päättäviä hiostettiin Board Exameissa. Ylioppilaskirjoitukset ovat silkkaa laulua ja leikkiä intialaiseen systeemiin verrattuna ja tässä en todellakaan liioittele. Jo se että selviää hengissä intialaisen koulun läpi on minusta kunnioitettavaa. Koulussa kun ei ole tarkoituskaan olla hauskaa eikä kesälomalla kuulu tehdä muuta kuin opiskella seuraavan vuoden aineita tai olla ydinfysiikan kurssilla. Jos vanhemmat antavat luvan ottaa kuukauden kesäloman keveästi, voi olla kesäkurssilla kirjoittamassa esseitä tarkoin valikoidusta klassisesta kirjallisuudesta.

Intialainen koulujärjestelmä tuottaa ihmisiä joilla on hämmästyttävä taito oppia asioita ulkoa ja jotka tarvitsevat selvät kaavat ja säännöt joiden mukaan toimitaan. Haastattelin sairaalan markkinointiin yhtä 24 vuotiasta tyttöä jolla oli Bachelor-tutkinto insinööritieteistä ja MBA-tutkinto markkinoinnista ja operaatioista. CV:ssä tyttö oli kuvannut itseään innovatiiviseksi ja iloiseksi tiimityöntekijäksi. Yksikään intialainen ei koulunsa päätettyään ole tehnyt päivääkään tiimityötä eikä innovatiivisuuteen kannusta kukaan. En tiedä mistä tämä tyttö minulle ilmaantui. Olin sanoutunut irti jo sairaalan hommista eikä minua kiinnostanut millainen porukka jatkossa sairaalaa brändää.Silti sulkeuduin synkeän näköisen tytön kanssa erilliseen kopperoon haastattelemaan häntä. En tuntenut ainuttakaan koulua joita hän oli käynyt mutta kaikki oli varmasti Chennain parhaita ja tytön ranking oli aina yli 90%. Minä olen luultavasti Mehtan ainoa työntekijä joka ei ole kuulunut koulunsa parhaimpaan kymmenykseen. Lääkiksessä kuuluin kurssini alimpaan kymmenykseen. Siksi minusta kai tuli niin potilatteni rakastama lääkäri että oli pakko ryhtyä tekemään jotain muuta – oikeasti, huomasin että aloin tulla liian tärkeäksi potilaille. Mummot kysyivät neuvoja lasten avioeroihin ja asuntokauppoihin. No jaa. Eihän siitä haastattelusta tullut mitään. Tyttö paukutti kaiken liukuhihnalta ja kun yritin raapia vakavaa julkisivua ja päästä juttelemaan ihan normaalisti, tämä toiveikas työnhakija tuijotti minua kuolemanvakavasti tyhjä katse silmissään mitään sanomatta kuten vain intialainen osaa. Laitoin tytön eteenpäin HR:lle todeten että minusta hän ei sovi markkinointiin mutta koska en ole intialainen, en pysty arviomaan hänen kyvykkyyttään. Kun seuraavan kerran menen sairaalaan, olen varma että tuo hilpeä tiimityöntekijä on siellä vihkonsa ja lyijykynänsä kanssa tekemässä selkä suorana muistiinpanoja.

Anithakin on käynyt koulunsa loppuun. Anithalle annettiin julmetut sokeritautilääkkeet, sellaiset kaksoisrohdot joilla tavallinen suomalainen sokeritautinen tuupertuisi tuossa tuokiossa. No, niin teki Anithakin. Tiistaina Anitha kertoi pyörtyneensä heti kotiin päästyään ja mies oli kiikuttanut sairaalaan. Matala verensokeri. Ystävällisesti kehoitin Anithaa pitämään karamellipatukkaa, makeista, keksiä tai hedelmää aina käsilaukussa jos sattuu tulemaan huimaava olo. Anitha tuijotti minua kuin vain intialainen voi tuijottaa ja sanoi “en voi syödä sokeria, minulla on sokeritauti”. Sanoin “jos huimaa pahasti niin verensokeri on matala ja silloin on saatava nopeasti sokeria, sen vuoksi käsilaukussa on aina oltava jotain suuhunpantavaa”. Taas ilmeetöntä tuijotusta “minulla on sokeritauti. En voi syödä banaania enkä mangoa, mutta voin syödä yhden appelsiinin tai omenan kaksi kertaa viikossa. Voin syödä riisiä dalin kanssa lounaaksi ja aamiaiseksi dosa tai idli dalin kanssa. En minä voi syödä keksiä tai karamellia tai mitään makeata.”

Yritin puolisen tuntia selittää hypoglykemian vaaroja Anithalle joka tuli ilmeisen vakuuttuneeksi länsimaisten lääkäreiden kelvottomuudesta. Yrittää syöttää sokeria sokeritautiselle! Intialaisen tyhjä katse rävähtämättömin silmin on häkellyttävä. Puhun ja puhun mutten usko minkään menevän läpi. Yhtään nyökkäystä tai ymmärtävää ynähdystä ei tule. Enhän minä ole vastuussa Anithan hoidosta. Kun Anitha seuraavan kerran tuupertuu syömänsä lääkeröykkiön seurauksena, toivottavasti se tapahtuu taas hänen kotonaan. Anitha saisi minun hoidossani paniikkihäiriön hypoglykemian lisäksi.