Joulukortit

Se oli kai se auton ensimmäinen kolari jonka vuoksi tähän jouduttiin. En syytä Mikkoa, mutta Mikkohan sen auton ruttasi jolloin oma autonkuljettajamme Babu joutui lomalle ja kuljimme vara-kuskin auton kanssa. Autoja ei Intiassa voi vuokrata ilman kuskia vaikka olisimme halunneet mieluummin Babu + vuokra-auto-yhdistelmän emmekä Rames + Rameshin auto-yhdistelmää.

Niistä joulukorteista...
Meillä on tämä mania kertoa mitä meille kuuluu ja että yleensä olemme olemassa ja lähetämme vuosittain kaikille sukulaisille ja ystäville joulukorttivalokuvan perheestämme sekä laajan selostuksen tekemisistämme. Oletamme että kaikki ovat innoissaan kortistamme etenkin kun itse arvostamme ponnistustamme suuresti. Kortin tekemisessä on nykyään logistisia ongelmia Pian asuessa Kanadassa, Antti ja Ilkka Suomessa ja me Intiassa ja kun olemme joskus yhdessä, emme muista ottaa hienoa joulukorttiperhepotrettia. Joten Ilkka kokoaa sopivista kuvista kortin, minä kirjoitan kirjeen ja tällä kertaa Mikolle delegoitiin postitus.

Postitus lankesi Mikolle koska meidän kotiprintteri louskuttaa tulosta hyvin hitaasti jos ollenkaan. Mikon tehtaan säästötoimet ovat määrittäneet kuinka monta paperiarkkia kukin saa printata vuoden aikana. Intialaisethan ovat kekseliäitä säästämään ja lisäksi, kaikki mikä liittyy matematiikkaan, kiehtoo heitä. Mikon paperinkäyttöä on tietenkin tarkoin taulukoin seurattu ja todettiin että joulukorttikirjeet mahtuvat vielä Mikon vuotuiseen kiintiöön. Joten printtauksen jälkeen Mikko näperteli joulukorttikuoriin kirjeet sisälle, antoi kirjepinon sihteerilleen Ashwinille, joka pyysi varakuski Rameshia viemään kirjeet postiin. Ramesh kieltäytyi ehdottomasti moisesta juoksutuksesta. Hän on autonkuljettaja, ei postittaja. En koskaan voi ymmärtää missä menee raja mitä voi pyytää ja mitä ei - Ramesh on kyllä vienyt ja hakenut kolttuni kuivapesuun ihan mukisematta. Voi olla että kuivapesulan ja postin hierarkinen raja on huikea.

No, jollei autonkuljettajat, niin sihteerit hoitavat tällaisia asioita. Ashwini painiskeli asian kanssa koko päivän, tutki nettiä ja soitteli postitoimistoon. Ashwini ei tietenkään ole koskaan lähettänyt itse yhtään kirjettä tai korttia. Hänellä on palvelijat ja kodinhoitajat jotka tekevät tällaiset hankalat asiat. Päivän päätteeksi Ashwini ilmoitti Mikolle että Intiasta ei lähde lentopostia lainkaan, mutta kirjeet voidaan lähettää pikapostilla jolloin hinnaksi tulee noin 6 euroa per kortti. Lisäksi kirjeeseen on merkittävä sekä vastaanottajan että lähettäjän puhelinnumerot jotta posti voi tarkistaa että saaja on oikea henkilö. Joulukortteja ajatellen tämä tuntui ensinnäkin melko hintavalta ja toiseksi suhteellisen raskaalta järjestelyltä, eikä meillä ollut kaikkien puhelinnumeroitakaan tiedossa.
Olemme lähettäneet postikortteja Chennaista Suomeen ja Kanadaan ja hinta on ollut parikymmentä senttiä ja kortit ovat menneet viikossa perille. Mutta en tule koskaan kertomaan kenellekään intialaiselle ja romauttamaan lopullisesti kunnioitusta jota minua kohtaan tunnetaan, että olen itse ollut rupisessa postitoimistossa liisteröimässä postimerkkejä maisemakortteihin! Ilmankos sain paljon apua ja kohtelu oli jotenkin kuninkaallinen jota silloin kovasti ihmettelin.

Ensimmäisen liisteröimiskerran jälkeen Babu sanoi hoitavansa postituksemme, ilmeisesti sen vuoksi ettei hänen tarvitse hävetä tätäkään omituista tapaamme. Babu onkin velho neuvottelemaan halvimmat, luotettavimmat ja nopeat postitukset. Babu ei ole mitenkään karsastanut postitoimistoja, mutta kuivapesuloista olen ollut aavistavinani etteivät ne ole hänen arvolleen sopivia vaikka ei hän mitään sano.

Mikko kysyi henkilöstöjohtajalta, Victorilta kirjeiden postittamisesta. Victor ei myöskään ole lähettänyt itse kirjeitä tai kortteja mutta sanoi että tehtaan portille kun jättää kirjeet, postitus hoitaa kaiken.

Seuraavana päivänä Ashwini toi Mikon hämmästykseksi kaikki joulukortit takaisin Mikon työpöydälle ja sanoi happamasti että tällä systeemillä postin kulku kestää 20 päivää. Sen lisäksi jokaisen kortin nimet ja osoitteet oli käsin kirjoitettu kahteen eri lappuseen, toinen jäi dokumentiksi Mikolle, toinen liisteröitiin varmaan siihen kirjeeseen. Ja niin joulukortit lähtivät tuottamaan jouluriemua sukulaisille ja ystäville eri puolille maailmaa!

Jouluksi kukaan ei ollut saanut korttejamme. Niitä alkoi tulla toissapäivänä. Tiesin sen koska sähköpostiini alkoi tulla piilotetun kitkerän oloisia kiitosviestejä. Joulukortit olikin lähetetty kirjattuina kirjeinä ja jokaisen vastaanottajan piti hakea ne henkilökohtaisesti postista. Joku on joutunut esittämään henkilöllisyystodistuksen hakiessaan joulukorttiamme, joku yrittänyt hakea pariskunnalle osoitettua kirjettä ilman puolison valtakirjaa ja posti on kieltäytynyt antamasta kirjettä. Tämä asia selvisi lopulta puhelinkeskustelussa jossa vaimo juhlallisesti vannoi tietävänsä asiasta ja antoi luvan että hänen miehensä saa noutaa kirjatun joulukortin. Mikon vanha täti muisteli nostalgisesti että "ihan kuin silloin kuin asuimme 70-luvun Burmassa, postimerkkejä ei voinut käyttää kun ne höyrytettiin jälleenmyyntiin". Yhden espoolaisen R-kioskin edessä asiakkaiden jono kiemurteli kauas ulos kun kiukustuneet lottokuponkien jättäjät joutuivat pakkasessa värjöttelemään kun postitoimintaan perehtymätön R-kiskan myyjäraukka yritti jonkun koodin kanssa etsiä kirjattua korttia joka lopulta kyllä löytyi. Toiset ovat odottaneet vähintään veronpalautuksia tai muita hienoja etuuksia Suomen anteliaalta yhteiskunnalta, toisilla on posti on merkannut lähettäjäksi "INDIA" joka on taas herättänyt epäluuloa. Mutta kaikki jotka ovat postiin raahautuneet, ovat saaneet meidän iloisen joulukirjeen ja hauskan valokuvan perheestämme. Toivottavasti se on tuottanut paljon iloa ja positssakäynti on ollut virkistävä kokemus...

En tosiaan tiedä kuinka monta ystävää meillä ensi vuonna on. En myöskään osaa arvata miten pitkälle sukulaisrakkaus riittää. En tiedä jäämmekö tämän vuoksi perinnöttömiksi kun olemme pakottaneet iäkkäät vanhempamme raahautumaan -20C paukkupakkasissa postitoimistoihin.

Mutta positiivisesti ajatellen - niille joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa Intiaan, pystyimme näin antamaan pienen demonstraation mitä on elää maassa jonka tavoista ei saa tolkkua ja byrokratia on huippuunsa kehitetty. Vaikka kysyy neuvoa ja luulee tekevänsä kaiken oikein, harva juttu silti menee oikein. Se on meidän arkipäiväämme.

Tervetuloa luoksemme kokemaan ihmeellinen Intia!