Joulukiireitä

Jotenkin olin ajatellut ettei täällä ole joulukiirettä kun ei joulua edes vietetä. Ja joka tapauksessa kaikki joulun valmistelut teemme Suomessa jossa vietämme joulunkin.

Mutta kai se on sitten lomanedeltämiskiireitä mitä tässä on tuntunut olevan. Tosin vietimme yhden herkän parituntisen Madras klubilla kuunnellen Sishya Schoolin teinikuoron joululauluesitystä. Intialaisten esiintyvä taide on käsitykseni mukaan muovautunut täydellisyyteen noin neljän viimeisen tuhannen vuoden aikana eikä sitä ole syytä muuttaa. Eli lauluja ja tansseja hiotaan kärsivällisesti vuosikymmeniä ja vanhana ollaan mestareita, ollaan päästy siihen mitä jo kaksi tuhatta vuotta sitten osattiin. Sellaista ei voi pitää erityisen luovana, ja kun tämä on kulttuuri, ei nämä Sishya Schoolin nuoretkaan varsinaisia virtuooseja olleet. Etenkään kun joululaulut eivät ole luonnostaan tuttuja kuin kristityille.

Nuoret olivat tavattoman herttaisia. Pojat olivat hermostuneen rehvakoita hyvin hillityllä tavalla, jollain oli kravatti uhmakkaasti löysällä solmulla tai housut rennosti lanteilla eikä vyötäröllä asti kuten intialainen normaalitapa. Tyttöjen kuoroasu oli joko punainen tai vihreä lyhythihainen silkkipusero, samaa mallia kaikilla. Mustat hameet oli omia. Muutamalla tytöllä oli polvien yläpuolelle ulottuva minihame ja puseron muutama ylänappi vallattomasti auki. Kaikki seisoivat suorana, kädet selän takana kuten oli opetettu. Muutamassa laulussa oli huudahduksia ja voi sitä varovaista hymyilyä ja silmien säteilyä - uskalsimmepas!!

Yhtä kaikki, joululauluja oli ihana kuunnella. Lopuksi oli yhteislaulua, mutta Madras klubilla taisi olla vain muutama joka osasi meillekin tutut joululaulut "Silent Nigh, Holy Night", "Away in the Manger", "Feliz Navidad".

Viikko sitten kävimme taas Hand-in-Handin kylässä. Nyt pyhitettiin synnytysosasto. Nämä suotuisat päivät ovat niin tarkkoja ja jotenkin jokapäiväisiä. Yhtäkkiä tehdään jotain koska on käynyt ilmi että seuraava suotuisa päivä pyhittämiseen tai uuden esineen, kodin, rakennuksen tai minkä vaan käyttöönottoon on vasta kahden kuukauden kuluttua. Niin oli nytkin. Perjantaina aamulla kello 9.30 oli astrologisen kalenterin mukaan suotuisa hetki ottaa synnytysosasto käyttöön. Tottahan sinne piti mennä, nämä tilaisuudet ovat meille parhaiden kokemusten joukossa. Sytytimme kynttilät, heiluttelimme öljyliekkiä kolme ympyrää, kuljimme paljain jaloin ja sukkasillamme multaisessa maassa ihan sujuvasti. Alamme oppia rituaaleja vaikkemme niitä ymmärräkään.

Matti perheineen muuttaa Manaukseen ja oli pienimuotoiset läksiäisillalliset. Tämän jälkeen Mikko on Intian Salcompin ainoa suomalainen ja vastaavasti Matti Manauksen Salcompin. Kiinassa on useampia suomalaisia.

Sairaalassa oli yhtäkkiä kiire. Muistutin ihmisille että nyt tosiaan lähden tällä viikolla Suomeen ja tulen vasta tammikuun puolivälissä. Sitten alkoi tulla hommia... nettisivut valmiiksi, tee joulukortit (kovasti ihmettelin miten se nyt aivan joulun kynnyksellä tuli mieleen), pyydä vielä halvempi tarjous sairaalan lehden painamiseen (kyllä se löytyi, muttei lehteä ole vieläkään saatu painettua. Ensin painosta kerrottiin että vastuuhenkilö on joutunut sairaalaan, sen jälkeen kukaan ei vastaa puhelimeen. Kohta pitää vaihtaa lehteen vuosiluku, yritimme julkaista sen marraskuun lopussa...). Huomautin Samille että olen palkaton työntekijä, en tosiaankaan aio jouluna tehdä Suomessa töitä, enkä nytkään tee ylitöitä.

Ja onhan meillä ollut jouluvalmisteluja. Jouluostoksia ja sen sellaista. Yhtenä iltana kun Mikko oli pois, kuuntelin brasilialaisia joululauluja. Nostalgiaa ja haikeutta monella tavalla. Ensiksi ihan pelkästään joululaulujen kuuntelu herkisti, toiseksi brasilian sointuva, laulelmiin sopiva kaunis kieli jonka olen melkein unohtanut. Voi voi... kaipaan jo Brasiliaa, kohta kaipaan Manausta, jota en uskonut koskaan kaipaavani!

Huomenna lähdemme Delhiin jossa vietämme turistina yhden päivän ja lauantaina lennämme Suomeen.